Ihastuminen - kompassi vai ansa?

Ihastuminen on epäilyttävä tunne, sillä se on johdattanut minut aina vääränlaisten ihmisten luo. Toisaalta on mahdollista, että vaikka olen ihastunut aina VÄÄRÄNLAISIIN ihmisiin, ne ovat olleet OIKEITA sillä hetkellä. Eli sellaisia ihmisiä, joilta olen saanut oppia juuri niitä asioita, jotka minun on sillä hetkellä kuulunut oppia päästäkseni eteenpäin itseni kanssa. Niin. Se on mahdollista. Sillä jokaisen merkityksellisen oppimiskokemuksen myötä se MILLAISIIN ihmisiin ihastun, on muuttunut todella paljon. Ehkä se on minun kompassini, mutta sellainen päivittyvä versio, joka hitaasti säätyy kohti oikeaa asentoa. Ehkei pitäisi pelätä niin paljon sitä, että ihastuu vääriin ihmisiin. Kuuluuko suhteen välttämättä kestää koko loppuelämän? Se on kulttuurinen ihanne, kyllä. Ja olisihan se sinällään hienoa, mutta… Jos minä olenkin täällä oppimassa. Säätyykö kompassi lopulta oikeaan asentoon, ja voin jäädä paikoilleni? En voi tietää.

En oikein enää kuvittele tietäväni mitään. Tulevaisuudesta. En koe voivani piirtää valmista kuvaa, jota lähden sitten rakentamaan, sillä opin koko ajan uusia asioita, ja samalla se, kuka olen, muuttuu, ja samoin toiveeni ja näkemykseni tulevaisuudesta. Olen siksi päättänyt alkaa elää päivä kerrallaan. Elämä on rullalla oleva matto, joka kiertyy auki sitä mukaa kuin kävelen, ja näen, mitä sieltä paljastuu.

On paljon mitä EN tiedä, mutta myös jotain mitä tiedän. Tällä hetkellä kompassini on selvästi kiinnostunut puheliaista ja älyllisesti suuntautuneista ihmisistä. Olen oppinut, että en voi olla ihmisen kanssa, joka ei ole TODELLA älykäs JA älyllisesti suuntautunut. Pelkällä älyllä en tee mitään, älyllinen intohimo on ehkä TÄRKEIN asia mitä kaikissa sellaisissa ihmisissä on oltava, joiden kanssa muodostan läheisen suhteen (oli se sitten ystävyyttä tai muuta). Halu tietää ja oppia, kasvaa. Olin nuorena kiinnostunut, tyhmänä, vain ulkonäöstä, mutta olen todellakin oppinut, miten totaalisen turha asia ulkonäkö on. No joo, kyllähän miehen pitää minua miellyttää fyysisesti, muutenhan se on vain kaveruutta ja kaveruutena pysyy, mutta kuitenkin. Mutta siis se, että ulkonäkö EI tee onnelliseksi eikä tyydytä minua henkisellä ja älyllisellä tasolla tippaakaan, ja NE ovat minulle tärkeimmät tasot. Ihmisissä. Ja rakkaudessa. Haluan ihmisen, joka tyydyttää minut täydellisesti henkisesti ja älyllisesti. Kiitos. Olen varmaan sitten jonkinlainen sapioseksuaali. Tai ainakin pitäisi olla. Siis onnellisuudelleni ja hyvinvoinnilleni se olisi varmasti parasta.

http://www.voice.fi/daami/suhteet/sapioseksuaali-kiihottuu-alykkyydesta-tunnistatko-itsesi-kuvauksesta-70100

Mikä on tämän pointti? Pohtiminen. Kirjoittamalla minä pohdin ja työstän asioita, ja nytkin kun kirjoitin tätä, oivalsin jotain. Eli sen, että EHKÄ minun ei pitäisi pelätä ihastumista, vaikka se on joka kerta vienyt väärään paikkaan, mutta MIKÄ on väärä? Jos ajatellaan, että pitää löytää ihminen, jonka kanssa on loppuelämän, niin kyllä, väärä. Mutta entä jos minä olen täällä oppimassa, ja ne ovat olleet OIKEITA sen hetkiselle oppimiselleni? Sillä kiinnostavaa minusta on se, että se, millaisiin ihmisiin ihastun, muuttuu todella paljon kokemusteni myötä. Ehkä se on kompassi, joka ohjaa minua sillä hetkellä oikeaan suuntaan. En tiedä.

Kun sanoin, että elämä on matto, joka kiertyy auki sitä mukaa kuin kävelen, se tarkoittaa sitä, että olen hiljattain syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että en VOI elää niin, että piirrän mieleeni valmiin kuvan jostain tulevaisuudesta ja yritän sitten survoa itseni tuohon valmiiseen muottiin. Eli yksi yleisimmistä tällaisista muoteista on se, että ihmiset ajattelevat, että ”etsinpä jonkun jonka kanssa menen naimisiin, ja sitten tulee 2 lasta ja ostetaan talo jne.” Olen yrittänyt survoutua siihen, mutta en enää tiedä… Minulla ei ole mitään sellaisia asioita VASTAAN, mutta jos tämä elämä ei vaan vie minua sinne niin se ei vie. En voi tietää, mitä matosta kiertyy esiin. En tiedä. Ehkä minä vain tapaan erilaisia ihmisiä, joista jokaisen kanssa opin uusia asioita ja sitten jatkan matkaa. Tai sitten, EHKÄ, joskus tapahtuisi sellainen ihme, että tapaan jonkun, joka on niin järisyttävä, etten halua enää jatkaa matkaani muualle. Mutta en ymmärrä, kuka saisi pidettyä mielenkiintoni yllä niin kauan? Mieleni on levoton, utelias ja haluaa oppia ja kokea aina uusia asioita

En tiedä. Se on minun tämän päivän motto. En enää suunnittele elämää pitkälle eteenpäin. Luovun valmiista rakennelmista ja annan elämän toteutua sellaisena kuin se toteutuu. Olen täällä oppimassa. Heittäydyn tuntemattomaan virtaan. En tiedä. Mutta tiedän sen, että haluan elää toteuttaen itseäni. Haluan elää uskollisena itselleni.

En tiedä

Asiat, joita olen tänne kirjoittanut itsestäni suhteessa parisuhteeseen, seksiin tai mihin tahansa, on "kumottu". Sillä olen ymmärtänyt, että ne ovat olleet sepitelmiä, tulkintoja, teorioita, yrityksiä ymmärtää jotain, mitä en ymmärrä. TOSIASIA on, että en tiedä (juuri) yhtään, kuka olen suhteessa läheisyyteen, seksiin, parishteisiin, yhdessä asumiseen jne. En TIEDÄ mitä haluan.

Elämässäni on alkanut nyt uusi aikakausi. Sen nimi on: EN TIEDÄ.

En tiedä tarkoittaa sitä, että olen romuttanut valmiit mallit, konservatiiviset käsitykset jne. Olen tähän asti elänyt elämääni niin, että olen yrittänyt piirtää valmiita kuvia asioista mieleeni ja sitten tavoitellut niitä. Luulen, että niin usein eletään. Suuri osa ajattelee, että "etsin miehen/naisen, jonka kanssa menen naimisiin, hankitaan 2 lasta ja koira tai kilpikonna ja mieluiten ostetaan oma talo" ja myöskin ihmiset yleensä yrittävät keksiä päässään, mitä he opiskelisivat ja mitä työtä he tekisivät isona. Sitten heillä on tällaiset suunnitelmat ja mallit päässä ja he lähtevät tavoittelemaan niitä.

No, olen tajunnut, ettei toi toimi mulla.

Minä EN voi piirtää valmiita kuvia. En ole sellainen ihminen. Olen toisenlainen ihminen. Olen OPPIJA. Kun kuljen elämässä eteenpäin, opin koko ajan uutta, ja kun opin uutta, päivittyvät näkemykseni, suunnitelmani, haluni, toiveeni. En voi elää autenttisena ja uskollisena ITSELLENI ja omalle tielleni, jos päässäni on joku ihmeellinen valmis MALLI, jota yritän rakentaa.

Siksi en enää tiedä enkä yritä tietää. Mitään. Minä vain elän ja katson, mitä tapahtuu. Elämä on rullalla oleva matto, joka kiertyy auki sitä mukaan kun kävelen eteenpäin. Se on uusi mottoni. Minä en tiedä, mitä sieltä tulee näkyviin ja koska. Antaa tulla vaan.

On toki asioita, joita TIEDÄN. Asioita, joita olen oppinut. Asioita, joista tiedän, että ne ovat minulle tärkeitä ja asioita, joista tiedän, etteivät ne sovi minulle jne. On arvoja.

En usko, että olen kukaan vakio esim. sellaisten asioiden kuin yhdessä asuminen, seksi tai läheisyys suhteen, vaan olen erilainen niissä asioissa suhteessa eri ihmisiin. Erilaiset ihmiset saavat esiin erilaisia asioita eri tavoilla.

En tiedä, mitä työtä haluan tehdä "isona". Ok, en sitten tiedä. Tiedän mitä haluan NYT. Kuljen sitten sitä tietä. Katsotaan mihin se vie.

En tiedä, millaisen parisuhteen haluan. En tiedä, haluanko vielä lapsia, haluanko joskus naimisiin, haluanko asua yhdessä vai omissa asunnoissa. En tiedä. Riippuu kenen kanssa olen ja kuljen. Riippuu siitä, mitä opin matkan varrella. Jollain tavalla minusta tuntuu, että haluaisin vielä kokea sen, että saan lapsia ihmisen kanssa jota rakastan, koska en ole kokenut sellaista ja se voisi olla hienoa. Toisaalta haluaisin omistautua älyllisille ja luoville projekteille. Mutta en tiedä onko ne välttämättä toisensa poissulkevia asioita. Ehkä voi saada molemmat. En tiedä. En tiedä, en tiedä en tiedä.

En edes tiedä sitä, haluanko suhteen joka kestää loppuelämän. Vai olenko oppija, joka oppii uusia asioita uuden ihmisen kanssa ja tulee aina päivä, jolloin koen, etten voi oppia siinä enempää ja haluan jatkaa matkaa. En tiedä.

En tiedä.

Mitään.

Olen avoin. Elämälle. Kävelen matolla ja se kiertyy auki askelteni edellä.

Haluaisin kokea RAKKAUDEN. Rakkaussuhteen. Tietää, millaista on todella rakastaa. Se olisi varmastikin syvin toiveeni. Mutta mitä rakkaus on? Tai sanotaan niin, että jos en saa/voi kokea sellaista rakkautta, josta olen aina haaveillut, riittääkö agape, se, että säteilen universaalia rkkautta ja rakastan itseäni ja kaikkia ja kaikkea. kaipa sen sitten on riitettävä. Mutta toisaalta haluaisin uskoa, että voin vielä kokea todellisen rakkauden.

Sen tiedän, että olen ennen tehnyt PALJON virheitä. Siis siinä, miten olen etsinyt rakkautta. Yksi pahimmista virheistä on ollut alkoholi. Toinen on seksi. Olen käyttänyt niitä PAKENEMISEEN. Todellisuuden kohtaamisen välttelyyn. Jos ei oikein ole puhuttavaa jonkun kanssa tai ei löydä oikeanlasta yhteyttä, on helppo paeta asian kohtaamista luomalla läheisyyttä ja yhteys etenemällä liian nopeasti fyysisellä alueella ja juomalla hiukan alkoholia, jolloin on hauskaa, vaikkei olisikaan niin hauskaa. Olen pelännyt yksin olemista tai enemmänkin yksin JÄÄMISTÄ ja siksi paennut, takertunut ihmisiin, joiden kanssa ei ole ollut oikeanlaista yhteyttä.

Siksi TIEDÄN, että en koskaan enää tee niin. En koskaan enää juo pisaraakaan alkoholia, kun tutustun johonkin ihmiseen. Jos jonkun kanssa ei ole todella hauskaa ja antoisaa, kun ollaan vaan siinä omina itseinämme, niin sitten se ei varmasti ole oikea ihminen. Haluan löytää ihmisen, jonka kanssa on niin kivaa, että haluan nähdä sen uudestaan ja uudestaan. Sitä etsin.

Samoin fyysisen läheisyyden suhteen on oltava HYVIN varovainen. Kosketus saa kiinnittymään, lukittumaan, liimautumaan toiseen. Kosketus aloittaa romanttisen suhteen. Kosketusta ei siksi saa olla ennen kuin on varmasti valmis aloittamaan suhteen jonkun kanssa. Ettei liimaa itseään väärään ihmiseen, ihmiseen, jota ei vielä tunne tarpeeksi.

Siinä jotain mitä tiedän.

Yritän oppia olemaan pelkäämättä yksin jäämistä. En pelkää yksin OLEMISTA. Luulisin. Alitajunnassani on vain jokin kaamea kauhu sitä epävarmuutta kohtaan, jota yksin oleminen tuottaa. Epävarmuus syntyy siitä, ettei minulla ole Jumalan allekirjoittamaa paperia, jossa sanotaan: "2 vuoden ja 7 kuukauden kuluttua kohtaat rakkauden". Jos saisin tuollaisen lupauksen, niin mikäs tässä sitten olisi odotellessa. Mutta se epävarmuus. Se on pahin. Kun ei TIEDÄ, mitä edessä on. Mutta yritän opetella jotenkin elämään sen kanssa. Käsitellä sitä.

Suurempi suodatus

Olin hetken pimennossa. Blogini oli. Koska mietin. Ajattelin, että rupeaisin ehkä kirjoitteleen vain päiväkirjaa, mutta siinä on joku ongelma, koska jos en koe, että kirjoitan JOLLEKULLE, en jaksa kirjoittaa. Ja kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja tärkeää, joten olen sitten taas täällä. Ja hitsi istun keittiössä ja tuossa vieressä löyhkää ROSKAPUSSI ja en voi kyllä tehdä mitään ellen SIIRRÄ sitä johonkin kauas minusta.

Kas näin.

Ajattelin siirtyä päiväkirjaan siksi, että olisi ehkä hauskaa, jos asiani pysyisivät yksityisinä. Mutta koska en kerran kykene kirjoittamaan muulla tavalla, niin olkoon sitten. Mutta olen tehnyt nyt hieman muutoksia. En kirjoita enää parisuhteestani/-suhteistani ainakaan mitään kovin erityistä. Tai mistään ihmissuhteistani. Ne ovat yksityisasioita. On nimittäin niin, että ihmiselämä on yhtä narratiivia. Me kerromme TARINOITA. Tulkitsemme, sepitämme, selitämme. Se, mitä kerron täällä jostain ihmisestä tai ihmissuhteesta ei ole TOTUUS vaan narratiivi. Satu. Sepitelmä. Tulkinta. Versio. Teoria. Subjektiivinen illuusio. Näkökulma. Ja kuitenkin, jos kerron sen täällä, se muuttuu tavallaan todeksi, mitä se ei ole. Joten parempi, että ne tarinat pysyvät poissa täältä. Ja ylipäätään pitäisi aina kysyä lupa toiselta ihmiseltä siihen, että saako julkaista jotain, mikä kertoo myös hänestä.

Ja muutenkin tulen varmaan aiempaa enemmän suodattamaan asioita.

Mutta tarve kirjoittaa on suuri, ja en tiedä, mihin muualle kirjoittaisin.

Uskominen

Olen nyt päättänyt uskoa vakaasti siihen, että voin saada sen rakkauden, josta olen aina unelmoinut. Aion vaan uskoa siihen. Piste.

Aistiyliherkkyydet (ja herkkyydestä muutenkin)

Keskustellaanpa aistiyliherkkyyksistä.

Minulla ei ole niitä perinteisiä aistiyliherkkyyksiä, jotka luetellaan aina oppikirjoissa: loisteputkivalot ei häiritse ja kestän koiran haukuntaa ilman kummempia ongelmia. Luulinkin aluksi aspergeriin ttutuessani, ettei minulle ole aistiyliherkkyyksiä ja se harmitti, koska ajattelin, etten ole kunnon asperger. No, vuosien myötä olen sittemmin oppinut, että minulla todellakin on aistiyliherkkyyksiä, asiasta ei ole pienintäkään epäilystä, jos kysytään läheisiltäni. Itse ei vaan tajua aina tuollaisia asioita, kun jos olen koko ikäni ollut tällainen ja kokenut kuten koen, niin pidän monia asioita ihan normaaleina.

Pahin aistiyliherkkyysongelma minulla on ehkä asentojen kanssa. En pysty istumaan normaalisti. Eli sellainen istuma-asento, jossa molemmat jalat on maassa, on täysi mahdottomuus. Jalkoihini alkaa välittömästi "sattua", oloni on äärimmäisen epämukava. Nostan aina toisen jalan, tai molemmat, ylös sohvalle tai tuolille alleni tai jonnekin YLÖS. Hyvin yleinen asento on sellainen, että toinen jalka on allani penkillä ja toinen jalka siten, että jalka on koukussa ja jalkapohja on istuinosaa vasten. Mutta otin minkä asennon tahansa, en kestä olla siinä kauan, kun jalkoja alkaa "särkeä" ja oloni muuttuu hyvi epämukavaksi ja alan aistia jalkani ja on pakko siirtää jalkoja uuteen asentoon. Istumiseni onkin jatkuvaa kiemurtelua. Luennoilla joudun vääntelehtimään epätoivoisena, kun en meinaa millään saada jalkoja mukavasti. Otan välillä kengät pois ja nostan jalat penkille ja jos viereinen tuoli on vapaana, saatan nostaa jalat siihen. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Istumisen piina...

Aika useinkin olen tilanteessa, jossa joudun istumaan sietämättömllä istuimella, jossa hyvää asentoa ei vaan löydy, vaikka kiemurtelen ja vaihdan jalkojen paikkaa taukoamatta, särkee koko ajan vaan. Jouluna pelattiin pirttipöydän ääressä lautapeliä useampi tunti, ja kaikki ihmettelivät kiemurteluani ja oihkimistani, kun jalkojani särki koko ajan vaan enemmän eikä mikään asento tuonut helpotusta. Lopulta tungin pöydän alle pienen jakkaran, jolle nostin jalat suoriksi eteeni ja se auttoi - hetkeksi. Valitettavasti mikään asento ei ole hyvä kauan.

Tänään googlasin netistä ja aspergereilla on toisinaan tällaista ongelmaa istumisen kanssa.

Mutta aistiyliherkkyyksiä on paljon muitakin. Kerran olin ystäväni luona ja tehtiin voileipiä ja sanoin, etten voi syödä leipää kuin teen kanssa, mutta sitten lämpimän ruoan kanssa taas ei voi juoda mehua vaan ainoastaan vettä tai maitoa, sitten tuoli, jolla istuin, oli sellainen selkänojaton jakkara ja en voinut mitenkään istua siinä ja pyysin toista tuolia, ja kun menimme olohuoneeseen keskustelemaan, jouduin sammuttamaan päällä olleen valon, koska se aiheutti liian kirkkaan ja kapea-alaisen valon, joka ahdisti ja säädin valaistusta aikani ennen kuin olin tyytyväinen ja tässä kohtaa ystäväni alkoi nauraa ja sanoi: "Voi aistiyliherkkyys sun kanssa". Minä en itse ollut huomannut mitään erikoista toiminnassani...

Valaistuksen kanssa on usein ongelmia. En kestä liian hämärää valaistusta, mutta kyse on aivan tietynlaisesta hämäryydestä. Tunnelmavalaistuksella aikaan saatu miellyttävä hämärähkö tila on ihana, mutta jos esim. sisätiloissa on valot pois päältä kun ulkoa tulee valoa, mutta sitten ulkona hämärtyy ja sisätiloihin ei ole sytytetty vielä valoja, muutun toimintakyvyttömäksi ellei tilannetta korjata. Kerran oli meinaan melkoisen hankala tilanne, kun työkokeilussa kävi juuri näin, kun oli jonkinmoinen kokous tai palaveri menossa ja en pystynyt ollenkaan keskittymään, kun olin niin ahdistunut hämärästä ja myös liian kuumasta lämpötilasta, ja oloni oli äärimmäisen huono ja tukala, mutta en kehdannut nousta sytyttämään valoja tai mennä vessaan vähentämään vaatteita.

Lämpötila onkin toinen. En kestä kuumaa. Tulen siitä hulluksi. Ärtyneeksi, keskittymiskyvyttömäksi, tuskaiseksi.

Ja kun sanon, etten kestä tiettyä valaistusta, lämpötilaa tms. kyse on siis sellaisesta HYVIN epämukavasta olosta, joka vie kaiken huomioni, tekee minusta tuskaisen, ahdistuneen ja keskittymiskyvyttömän enkä pysty esim. sosiaaliseen kanssakäymiseen ellei asiaa korjata. Pystyn vain kiemurtelemaan ja tuskailemaan.

Nukkumisen kanssa äänet muodostuvat ongelmaksi. Herään heti, jos kissa naukaisee asunnossa. Onneksi nukahdan yleensä heti uudestaan. Mökillä joudun aina irrottamaan paristot seinäkellosta ja sammuttamaan ilmalämpöpumpun nukkumaan mennessä. Hankalinta on se, etten pysty oikein nukkumaan korvatulppienkaan kanssa, koska jos ne laittaa korviin, maailma muuttuu hyvin kummalliseksi... En ole muuttunut kuuroksi, sillä kuulen hengitykseni ja sydämen lyönnit, olen kuin pimeässä kaikukopassa, kohdussa. Se on niin kummallista, etten saa unta helposti ja ahdistaa, ja näen jopa painajaisia niistä sitten, jos nukahdan.

Riippuu myös yleisestä voinnista, miten hyvin tai huonosti kestä erilaisia aistiärsykkeitä. Jos olen hyvin kuormittunut ja stressaantunut ja hajoamispisteessä, kestän enää olemattoman vähän mitään ylimääräistä hälinää ja kaaosta ympärilläni. Kerran joitain vuosia sitten olin sosionomiopintojen yhteydessä virossa muutaman päivän opintoretkellä. Tiesin, että sellainen retki on riski, koska aivan varmasti ylikuormitun (matkustaminen ja vieraissa paikoissa oleimnen yli vuorokauden ajan +  vieraiden ihmisten kanssa oleminen aiheuttaa todella pahaa ylikuormittumista). Halusin kuitenkin kokeilla. Ikään kuin haastaa itseni sen sijaan, että halvaantuisin pelosta kotinurkkaan. Niin siinä kuitenkin sitten kävi, että kun oltiin tulossa kotiin, olin aivan jaksamiseni äärirajoilla. Minun oli hyvin vaikea pitää itseäni enää kasassa. Tultiin virosta laivalla ja kokoonnuimme sellaiseen ravintolatilaan, jossa musiikki soi todella kovalla. En kerta kaikkiaan kyennyt käsittelemään enää sellaista meteliä siinä tilassa. Sitten opettaja vielä sanoi, että tehdään palautteenantotehtävä reissusta SIINÄ YMPÄRISTÖSSÄ! Kokoonnuimme piiriin ja jokainen sai paperin, ja siihen pti kirjoittaa jotain. Olin aivan romahduspisteessä ja täysin kykenemätön prosessoimaan enää yhtäkään ajatsta siinä tilassa ja metelissä ja tunsin, etten vaan PYSTY tekemään sitä tehtävää, mutta tiesin myös, ettei kukaan ymmärrä, jos sanon, etten voi tehdä sitä. Yritin kyllä sanoa, mutta opettaja sanoi vaan, että se on ihan helppo tehtävä. Just. Lopulta sitten hajosin ja aloin kiroilla ja itkeä ja ryntäsin paikalta jonnekin piiloon itkemään. Tyhjä paperi jäi sinne.

Herkkyys.

Poikaystävälläni ei ainakaan ole pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö olisi herkin hänen tapaamansa ihminen. Valitettavasti hyvin usein se on negatiivista. Herkkyys siis. Sitä, että koko ajan ylikuormittuu ja hajoaa kaikesta. Vaikka toisaalta sen vastapuolena on intensivisyys positiivisessa mielessä ja olen hirveän eläväinen, innostunut, eloisa ja villiintynyt ja hupsu. Koen kaiken hyvin voimakkaasti. Ilmaisen kaiken myös hyvin voimakkaasti. Tai hajoamiset yritän kätkeä, koska olisihan se aka outoa, jos vähän väliä koulussa ja bileissä ja missä nyt liikunkaan, itkisin ja olisin ihan hajalla... Pakko yrittää pitää sellaista "olen kunnossa"-naamaria päällä. Ja usein mietin sitäkin, että ihmiset huolestuisivat turhaan, jos esim. koulussa alkaisin itkeä ja voida avoimesti huonosti, koska NORMAALEILLA ihmisillä sellainen käytös tarkoittaisi, että asiat on TODELLA huonosti. Minulla se vain on...  normaalia. Ei mitään vakavaa. Minä vaan olen sellanen, että voin olla joitain päiviä tai yhden päivän ihan hajalla ja hauto itsemurhaa tai olla täysin toiminta kyvytön, eikä se ole mitenkään vakavaa tai vaarallista, ja se menee kohta taas ohi. Mutta ei normaalit ihmiset ymmärtäisi. Ne luulisi, että olen jotenkin vakavasti sairas. Enkä vaan tilapäisesti uupunut tai hajalla. Tunteeni ovat syviä. Jos olen pohjalla, se voi näyttää ja kuulostaa VAKAVALTA, mutta ei se ole. Yleensä. yleensä se on vain. Hetkellinen notkahdus.

Pääsääntöisesti, jos voin huonosti, vetäydyn sosiaalisista kontakteista ja eristäydyn, koska sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja VAATII energiaa, ja jos olen rikki, uupunut, kuormittunut, minulla EI ole enää energiaa sosialisoimiseen tai naamarien ylläpitämiseen. En jaksa puhua, hymyillä jne. En jaksa pitää kulisseja yllä. Usein on hetkiä ja tilanteissa, joissa tämä on hankalaa. Kun on niin rikki ja uupunut ettei mitenkään jaksa ihmisiä ja esittää, ettei ole hajalla, ja silti on PAKKO olla ihmisten ilmoilla. Esim. jos käyn töissä, minulla saattaa olla joka viikko sellainen päivä, kun voin näin. Tai joka kuukausi useita päiviä. Niitä on vähän väliä. En ymmärrä, mitä minun silloin pitäisi tehdä, jos olen työelämässä. Käyn vessassa itkemässä ja yritän pitää itseni kasassa. Mutta mitä enemmän vaativaa sosiaalista kanssakäymistä työ sisältää, sitä vaikeampaa esittäminen on. Siis vuosi sitten olin Punnitse ja säästä -kaupassa työkokeilussa, ja oli päiviä, kun olin vaan niin väsynyt unenpuutteesta (aamuheräämiset!) ja muusta, että halusin vaan itkeä ja yritä siinä sitten palvella kassalla asiakkaita. Muistan yhden erityisen pahan päivän, kun en kerta kaikkiaan meinannut PYSTYÄ pitämään järjestelmääni kasassa kassalla ja oli todella vähällä, etten purskahtanut siinä itkuun. Ja juuri tuollaisesta ihmiset sitten huolestuisivat kauheasti, koska eihän kukaan normaali ihminen itke kassalla ja ole ihan hajalla, ellei kyse ole jostan vakavasta masennuksesta tms. Minulla kyse voi olla ihan vaan muutamasta huonosti nukutusta yöstä.

Siksi ehkä pitäs tehä sellasta työtä, jossa ei näe ihmisiä. Sit ei haittaisi mitään, jos itken samalla kun teen töitä :D.

Keski-iän kriisi/siirtymä

Minulla on keski-iän kriisi. Tai nykyään käytetään termiä mid-life transition. Se alkaa, kun tajuaa oman kuolevaisuutensa ja paljonko elämää on jäljellä yms. Olen syvästi kauhuissani, kun olen havahtunut tajuamaan, etten ole enää nuori enkä tule koskaan olemaan. Minä vain vanhenen koko ajan. Puolet elämästä melkein mennyt. Ja omat vanhemmat vanhenee ja kummallakin on vielä sairaus, siis krooninen pitkäaikaissairaus, joka ei VÄLTTÄMÄTTÄ vie henkeä, mutta voi senkin tehdä tai edesauttaa ainakin lopullista hajoamista. Voi aivan hyvin olla, että 10 vuoden kuluttua minulla ei enää ole vanhempia. APUAAAAAA. Mitä minä SITTEN teen??????? Olen ihan yksin maailmassa!!!

Olen alkanut tämän kaiken takia ymmärtää uudella tavalla parisuhteen oman perheen rakentamisen merkityksen. Asiaan vaikuttaa myös äsken käymäni kehistyspsykologian kurssi, josta jotenkin hoksasin ajatella asiaa siltä kannalta, että voin rakentaa oman perheen, joka tulee lapsuuden perheen "tilalle". Että voisin uusintaa sen kokemuksen vakaasta, turvallisesta perheyksiköstä, johon kuulun, vaikkakin eri roolissa kuin lapsena. Tarvin oman perheyksikön ja kun nyt tajuan, että lapsuudenperheeni on katoava luonnonvara ja pian jään yksin, ymmärrän, että haluan rakentaa UUDEN perheen tilalle!

Luin äsken Kodin kuvalehdestä saattohoitokodissa olevien haastatteluja ja itkeä pillitin.

Apuaaaaaaaaaaaaaa. Olen vanha. Vanhenen. Kuolen. Kaikki kuolee. Apuaaa.

Minulle tällaiset siirtymät elämässä on aina aika raskaita ja vaikeita aikoja. Kun jouduin luopumaan lapsuudesta, josta olin kynsin hampain pitänyt kiinni viimeiseen asti ja leikin niin pitkään kun vain joku leikki kanssani (viimeinen oli minua 2 vuotta nuorempi ystäväni), kohtasin suuren surun menettäessäni sen ihanan, taianomaisen leikin ja mielikuvituksen maailman iäksi. Ja nyt on sitten sama edessä nuoruuden suhteen. Nuoruus on mennyttä. YHYYYYYY.

Sitä vähän niin kuin kuolee ja suree sitä menetettyä itseään ja pitää rakentaa tilalle ihan uusi itse. Sellainen nahanluonti tai koteloitumisvaihe. Ja tulee suru sen vanhan kuolemasta. Suruprosessi eli luopumisprosessi.