Ihastuttavat trollaajat

Olen yllättynyt siitä, ettei blogissani ole pahemmin näkynyt trollaajia tai vittuilua tai muutakaan rasittavaa. Koko blogin olemassaolon aikana täällä on heilunut vain yksi ainoa veemäinen henkilö, joka onkin kyllä sitkeää sorttia. Aikanaan se oksenteli täällä päälleni, kunnes tiuksensin kommentointi asetuksia niin, että sain sen pois täältä, sitten se alkoi lähetellä sähköpostia. No, ne ohjasin suoraan roskikseen. Ajan myötä se sitten luovutti, kun en lukenut sen typeriä juttuja enkä vastannut mitään. Mutta eikös se nyt ole palannut. Suprise! Oletan, että tämä samainen myötätuntoinen, viisas ja lempeä ihminen on vastuussa myös tästä:

Sinua muuten haukutaan netissä, käypä kattomassa mitä ne idiootit on sulle keksiny ja kyseenalaistavat sinun kykyä äitiyteen ja pitävät sinua syvästi kehitysvammaisena autistina joka ei saa koskeakaan lapsiin. tuossa linkki keskusteluun, ne ovat sairaita ihmisiä jotka tuolleen sinua haukkuu, hulluja, mielisairaita idiootteja http://www.vauva.fi/keskustelu/4218026/ketju/asperger_naisen_blogi_huh_huh

Olen kuitenkin saavuttanut hiljalleen sellaisen pisteen psyykkisessä kasvussani, että en halua enkä jaksa enää kadottaa mielenrauhaani muiden ihmisten mielipiteiden ja sanomisten takia. Parempi antaa niiden valua pois kuin veden hanhen selästä. Tunnen itse oman arvoni ja tiedän, että olen myös monien ihmisten silmissä arvokas ja hieno ihminen. Kaikkia ei voi miellyttää ja vihaa ja halveksuntaa ja kaikenlaista paskaa tihkuvia ihmisiä tässä maailmassa riittää. Heillä ei voi olla asiat kovin hyvin, sillä sellainen käytös ja sellaisten tunteiden (viha, halveksunta, iva jne) ilmaiseminen kertoo epäkypsyydestä ja sisäisestä kehittymättömyydestä, joka väistämättä heijastuu elämässä monille alueille.

Kaikkein viisaimmat ja kypsimmät ihmiset ovat niitä, joista huokuu suuri myötätunto ja rakkaus kaikkea kohtaan. He ansaitsevat kunnioitukseni ja ihailuni.

:)

Todellisuustulkinnat eräänlaisina vaihdeltavina televisiokanavina

Poikaystäväni on ateisti. En halua, että eroaisimme niin typerän asian kuin erilaisten maailmankuvien takia tai että niin typerä asia vaikuttaisi haitallisesti väleihimme. Loppujen lopuksihan kyse on vain mielipiteistä, näkemys- ja tulkintaeroista. Me emme tiedä vastausta moniin perimmäisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko Jumala olemassa vai ei tai onko meillä jonkinlainen sielu tai ei. Ihmiset muodostavat kuka milläkin perusteilla oman tulkintansa tällaisista asioista. Pohjimmiltani olenkin agnostikko, sillä tiedostan sen, etten tiedä mitään. Kuitenkin kallistun teismiin, sillä pidän Jumalan olemassaoloa todennäköisempänä asiana kuin sitä, ettei Jumalaa ole. Poikaystäväni on onneksi myös älykäs ja tällaiset asiat tiedostava ihminen, mutta toisin kuin minä, hän on ateismiin kallistuva agnostikko.

Jotta parisuhteeni ei kuitenkaan kärsisi näkemyseroistamme, olen saanut tilaisuuden laajentaa kykyäni hyväksyä erilaisia näkemyksiä ja opetella suhtautumaan niihin kunnioittavasti. Parisuhteen takia on tärkeää, että voisimme suhtautua niin kunnioittavasti toistemme näkemyksiin, että voimme keskustella mistä tahansa meille tärkeästä asiasta, myös Jumalaan yms. liittyvistä asioista ilman ongelmia. Tämä edellyttää minusta sitä, että ei ainoastaan pintapuolisesti hyväksy ja yritä kunnioittaa toisen erilaista näkemystä vaan parhaansa mukaan yrittää aidosti ymmärtää, miksi toinen tekee sellaisia tulkintoja kuin tekee ja tämän ymmärryksen kautta saavuttaa aidon ja täydellisen hyväksynnän ja kunnioituksen.

Koska suhteeni on minulle tärkeä, ja koska oma rajoittuneisuuteni vituttaa minua, olen päättänyt laajentaa horisonttiani ja avata itseäni erilaisille tulkinnoille aiempaakin ennakkoluulottomammin.

Poikaystäväni sanoi, että koska hänellä ei ole mitään sisäistä kokemusta tai tunnetta Jumalan olemassaolota (kuten minulla on), eikä hän koe/tunne sisällään yhteyttä mihinkään yliluonnolliseen todellisuuteen (kuten minä), hänelle jäävät vain faktat ja tiede. Eli hän muodostaa käsityksensä hankkimansa tiedon perusteella, puhtaan rationaalisesti. Minulla ja muilla minunkaltaisillani vahvan intuitiivisilla ihmisillä taas asiaan vaikuttavat vahvasti subjektiiviset tunteet ja intuitio rationaalisuuden ohella.

Minusta oli kiinnostavaa eläytyä sellaisen ihmisen asemaan, jolta tämä tunneperäinen kokemus Jumalasta ja muista yliluonnollisista asioista puuttuu. Pystyn todella saavuttamaan hetkellisesti sellaisen kokemuksellisen tilan, jossa tätä Jumala/yliluonnollisuus-kokemusta ei ole, ja miten silloin todellakin on vain TIETO ja faktat ja tiede ja rationaaliet perusteet, joihin nojautua ja joilla on merkitystä.

Miten erilaisia me ihmiset olemmekaan!

Luen juuri Coynen kirjaa Miksi evoluutio on totta. Se on todella hyvä kirja. Kiinnostavasti kirjoitettu ja kattava. Minulla ei ole mitään ongelmaa evoluutioteorian kanssa. En vain usko, että se yksistään riittää.

Kuitenkin on hyvin kiehtova ajatus, että jos Jumalaa/elävää universumia/älykästä suunnittelijaa ei ole, ja on vain... Tarkoituksettomuus. Sieluttomuus. Sattuma. Miten erilainen tulkintamalli kaikelle se onkaan! Pystyn nyt hetkittäin saavuttamaan tilan, jossa katselen maailmaa tästä uudesta näkökulmasta. Voin ikään kuin vaihtaa kanavaa ja katsella asioita Jumala-tarkoitus-jne.-näkökulmasta tai tästä uudesta sattuma-tarkoituksettomuus-näkökulmasta. Se on hyvin kiinnostavaa. Silloin ei olisi johdatusta, ei sen kummempaa tarkoitusta elämällä, ei yhtään mitään muuta kuin ihmislihakasoja pysyttelemässä hengissä...

Uskon älykkääseen suunnitteluun. Mutta pystyn myös katselemaan ja tulkitsemaan todellisuutta siitä näkökulmasta, että ei ole muuta kuin sattuma ja aistein havaittava maailma.

Kuitenkin viimeistään palaan puhtaasta agnostisismista teismin puolelle aina siinä kohtaa, kun muistan oman olemassaoloni. Minäkokemus on mystisin kaikista tietämistäni asioista. Mikä MINÄ olen? Miksi olen vain tässä yhdessä kehossa? Olen sen sisällä. Kuka on se minä, joka on tämän kehon sisällä? Minä. En ole kenenkään muun sisällä. Ja jokaisen ihmisen sisällä on samanlainen arvoituksellinen minä (oletettavasti). Minäkokemus on valtava ihme. Minä. On todella outoa ajatella, että joskus minä en ollut olemassa. Maailma oli tyhjä minusta. Sitten tänne syttyi pieni lamppu pienen ihmisen sisällä ja minä olin täällä tekemässä havaintoja. Minä. Ja jonain päivänä se lamppu sammuu. Vai sammuuko?

Miksi on minäkokemus. Miksei täällä vaella vain jotain liharobotteja? Mikä on tämä subjektiivinen ja outo minuus? Elämän henki sisälläni?

Se on minulle suurin todiste siitä, että henkinen todellisuus on olemassa. Jotain suurempaa kuin vain käsin kosketeltava maailmamme.

Mutta silti en tiedä mitään. Ja on hauskaa vaihdella tulkintatapaa ja katsoa miltä asiat näyttävät siitä toisesta vinkkelistä.

Buddhalaiset opit egosta vapautumisesta yms. ovat yhtä potaskaa

En oikein käsitä erästä asiaa. Singer kirjoittaa, että meidän tulisi oppia olemaan pelkäämättä tuskaa tai levottomuutta ja suhtautua niihin rauhallisesti. Se, että pelkäämme tuskaa, on ongelma, koska alamme kehittää keinoja, joilla voimme välttää kokemasta tuskaa ja vähitellen elämästämme tulee valtava tuskan välttelylle omistettu rakennelma. Tuskaa ei saisi pitää ongelmana. Voimme kokea tuskaa, mutta voimme katsella tuota tunnekokemusta rauhallisesti. "Viisaat olennot eivät halua jäädä tuskan pelon orjuuttamiksi. He antavat maailman olla sellainen kuin se on sen sijaan, että pelkäisivät sitä...jos elämä tekee jotain sisintäsi häiritsevää, anna sen mennä lävitsesi kuin tuuli sen sijaan, että vetäytyisit pois...Jos haluat olla vapaa, sinun on lakattava taistelemasta näistä inhimillisiä tunteita vastaan." Jos ei pelkää tuskaa, on vapaa. (Asiasta voi lukea tarkemmin Singerin kirjasta Kahleeton sielu) Olen käsitellyt tätä aihetta jo tekstissä: Olen suuri ego-hirviö

Mutta.

Meidät on rakennettu (fyysinen kehomme, joka sisältää myös egon) sellaisiksi, että jos koemme jotain, mikä uhkaa meitä, fyysisesti tai psyykkisesti, tallennamme aivoihimme muistoja tästä kokemuksesta, että osaisimme varoa samaa asiaa keuraavalla kerralla. Usein tämä on hyvinkin järkevää. Jos kuljemme suolla ja kohtaamme krokotiilin, joka nappaa meidät suuhunsa ja yrittää syödä meidät, mutta pelästyy paikalle saapuvaa elefanttilaumaa ja jättää meidät raadeltuna lojumaan, on erittäin hyvä asia oppia pelkäämään krokotiileja ja niiden kitoja. Tuskin on tarkoitus oppia suhtautumaan kaikkeen suurella hyväksyvällä tyyneydellä ja olla oppimatta lainkaan välttelemään tilanteita, jotka vahingoittavat meitä. Vaikka tietysti on ehkä miellyttävämpää tulla pureskelluksi buddhalaisen tyyneyden tilassa kuin pakokauhun vallassa.

Psyykkiset uhat eivät läheskään aina ole sen vähemmän vakavasti otettavia. Jos kumppanimme hakkaa meitä, tuskin on tarkoitus ajatella: "Ooh, miten ihastuttava tilaisuus tämä onkaan opetella suurta tyyneyttä ja tuskan hyväksymistä".

Miten siis sovitetaan toisiinsa jämäkkyys ja omien rajojen tunnistaminen ja niistä huolehtiminen ja toisaalta tämä buddhalainen näkemys antautumisesta ja egosta vapautumisesta?

En voi uskoa, että on tarkoitus oppia elämään niin, ettei koskaan enää ajattele itseään (egoaan) ja on täydellisesti muiden käytettävissä ja täysin rajaton ja vailla minkäänlaista omaa tahtoa... Meidät kuitenkin ON sidottu täällä tähän ruumiiseen ja aivoihin, emme ole aineettomia henkiolentoja ainakaan juuri tällä hetkellä.

Ymmärrän, että suuri osa ehdollistumistamme ja psyykkisistä tuskan välttelypyrkimyksistämme ja peloistamme on turhia, ja niistä on hyvä vapautua. Ymmärrän, että on hyvä oppia suhtautumaan tuskaan niin, että tarvittaessa sitä voi vain katsella reagoimatta tai käynnistämättä pakenemis- ja välttelemismalleja, ja hyväksyy sen ja antaa sen kulkea lävitseen ja vapautuu siitä. Jos olet sopinut ystäväsi kanssa, että menette elokuviin, ja hän ei saavukaan paikalle eikä ole ilmoittanut mitään, joskus jotain tämänkaltaisia asioita on hyvä oppia vain antamaan anteeksi ilman, että reagoi. Mutta jos joku tekee näin TOISTUVASTI, minusta on syytä miettiä, haluaako tällaisen ihmisen kanssa olla tekemisissä? Minulta ainakin vie energiaa yrittää KOKO AJAN suhtautua tyynesti ja anteeksiantavasti sellaiseen ihmiseen, joka käyttäytyy epäkypsästi, epäempaattisesti tms. ja alituiseen aiheuttaa tuskaa teoillaan. En myöskään ymmärrä sitä, että MIKSI minun täytyisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Miksi?

Aluksi tämä koko valaistumis- ja egosta vapautumisjuttu vaikutti hyvältä, mutta sitten tajusin, että tämähän on sitä iänikuista buddhalaista juttua, josta ajat sitten, sitä lueskeltuani, tulin siihen tulokseen, etten ole sen kanssa samaa mieltä asioista.

Miten esimerkiksi minun pitäisi toimia tilanteessa, jossa minulle ei riitä alle 9h yöuni, ja jos nukun alle 9h, muutun ärtyneeksi ja alan oireilla psyykkisesti, pahastikin, riippuen siitä, miten paljon alle 9 tunnin yöuni jää. Oletetaan myös, että en kirveelläkään saa itseäni joko sänkyyn tai nukahtamaan ennen kello 22 illalla. Ja oletetaan että saan työn, johon pitäisi herätä kello 05 aamulla. Jos jotenkin onnistuisin nukahtamaan kello 22, saisin 7 tunnin yöunet. Alkaisin oireilla vahvasti psyykkisesti, olisin ärtynyt ihmisten seurassa jne jne.

Minun ei kuitenkaan kuuluisi pelätä tätä tuskaa? Minun ei kuuluisi rajoittaa elämääni siten, että yritän välttää tämän tuskan kokemista? Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Hyväksyä kärsimys ja väsymys? Ja mitä se tarkoittaa? Että käytän kaiken aikani sen hokemiseen, että "ei haittaa, että olen väsynyt", vaikka se haittaa, koska en jaksa mitään.

Tai sitten se, että jos keskityn johonkin asiaan, tulen ärtyneeksi, jos minua häiritään. En mahda tälle mitään. Aivoni reagoivat siten. Jos lapseni keskeyttää minun keskittymiseni 10 kertaa minuutissa ja pyytää minua tulemaan tekemään jotain tai katsomaan jotain toiset 10 kertaa minuutissa, vaikka olen väsynyt ja yritän keskittyä ja en JAKSA, ja jokainen päivä on kaiken aikaa sellaista, miten hitossa suhtaudun tällöin buddhalaisella tyyneydellä?

Ymmärrän kertaluontoisista ja nopeasti kohdalle tulevista ja menevistä asioista, että niiden suhteen voi valita, että kokee tuskan ja antaa sen sitten mennä, mutta miten hitossa voi suhtautua välinpitämättömästi tuskaan, joka on jatkuvaa tai kestää tuntikausia joka ikinen päivä? Miten sellaisesta tuskasta voi olla välittämättä?

En ymmärrä monia asioita ja voi olla, että en vain tajua jotain, koska en ole vielä lukenut selitystä mistään kirjasta tai kuullut sitä yhdeltäkään suurelta gurulta, tai sitten buddhalaiset teoriat ovat hyvin pitkälti pelkkää potaskaa.

Ylipäätään se koko touhu, jossa yritetään erottaa ego ja puhdas minuus toisistaan, tuntuu, nyt kun muutaman päivän sitä ole pohtinut ja yrittänyt, todella väkinäiseltä. 


Artikkeli internetissä: Reconsidering Ego Death and the False Self:


"I’ve recently been considering these often promoted notions of ego death, the false self, and staying only in the present, while inquiring into my experience on the spiritual path over the last 30 years. I’ve discovered something very different than what these ideas seem to be pointing to.

I long believed these ideas to be true and spent years obsessed and battling with my conditioning. My obsession became a kind of spiritual narcissism as I tried to transcend or eradicate my false self, to stay in the present and hold onto the experience of an open non-dual vastness as the only true reality.

...I believed the spiritual ideology that the painful patterns developed in me through childhood dysfunction and trauma were the ego that must die, and that the self I took myself to be was false. I didn’t notice how this harshness in my relationship with myself created a deep and painful schism within me that would last for years.

...Eventually my attempts to force my spiritual ideas on myself failed. Feeling lost and defeated, I found an exceptional therapist with a spiritual background. But I was suspicious of teachers and authority figures whom, for years, I had blindly followed...

...In the course of psychotherapy I discovered that much of my suffering and confusion is a result of a lack of a necessary self-knowledge that only psychological introspection and investigation make possible. I began to recognize psychology as an essential aspect of spirituality... And I began to witness with compassionate understanding aspects of myself I had previously labeled my ego and believed merely needed to die.

My attention gently began to turn toward actively loving myself unconditionally, no matter what I did, what I said, or how I felt ...It was hard to let go of the anti-ego, self-as-an-illusion teachings I had so long embraced. I now call it my awakening out of non-dual ideology.

...I am saying that deep psychological integration requires deep introspection and self- examination that includes the past as well as the present. When this is bypassed, the result is often an un-integrated or theoretical spirituality.

...Now terms like “ego death”, “dissolving the false self,” and even “living only in the present”, seem naïve to me.

I’ve discovered that it’s healthier and more spiritual to include and love “me” as I am, rather than try to eradicate “me.”"


Joku kommentoi tätä ylläolevaa englanninkielistä tekstiä:

" Your article really resonates with me and confirms some of my doubts about the current fashionable thinking. I would like to rephrase that old adage “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.”


AMEN. “We are spiritual beings having a human experience” to :”We are spiritual beings learning how to live as human beings.” Meidän ei TODELLAKAAN kuulu vapautua egosta. Naurettava koko ajatuskin, kun sitä enemmän miettii. Me OLEMME nyt kiinni tässä kehossa ja näissä aivoissa ja meidän on opeteltava elämään niiden kanssa. Absurdia ajatella, että meidän kuuluisi opetella elämään kuin niitä ei olisi.

Buddhalaisuus suksikoon puolestani suohon. Kiitos aspergerin, olen kykenemätön seuraamaan sokeasti auktoriteetteja ja perehdyn tällaisiin asioihin aina kriittisesti ja luottaen omiin vaistoihini ja intuitiooni.

Syöminen on rakettitiedettä

Nyt on ihan pakko tuulettaa tästä aiheesta.

Maito estää raudan imeytymistä. Erään lähteen mukaan liha.-aterian kanssa nautittu maito estää jopa 80 % raudasta imeytymästä. Hmph. Entä jos jättäisin maitotuotteet pois. Ne on muutenkin tehotuotettu eläinten kärsimyksellä. Mutta entä kalsium? Ja maitotuotteiden pois jättäminen monimutkaistaa suuresti syömiselämääni, kun ruokahaluni – tai pikemminkin ruoanlaittohaluni – ei ole järin suuri. Nytkin on jo vaikeaa saada syötyä. Ja kun asiasta tehdään muutenkin totaalisen hypermonimutkaista salatiedettä, jossa miljoonat keskenään sotivat eri osatekijät pitäisi sovittaa toisiinsa, onko ihme, jos koko touhu lakkaa huvittamasta?

Hyvä on, voisin korvata maitotuotteita soija-asioilla, ja jonkin verran harrastankin sitä. Mutta on aivan eri asia nauttia marjoja kreikkalaisen jogurtin kanssa kuin soijalitkujogurtin kanssa. Jälkimmäinen on oikeastaan pahaa. Ainakaan se ei motivoi minua syömään. Joten luultavasti jättäisin kyseisen aterian väliin. En myöskään pidä soijajuoman mausta niin, että voisin nauttia sitä sellaisenaan. Onneksi pidän siitä kuitenkin puuron kanssa ja kaikessa, mihin maidonkorvikkeena kaikessa, mihin maitoa vain lisätään ja aina voi juoda vettä. Ehkä siis maitotuotteet voisi karsia minimiin, mutta nauttia sen kreikkalaisen/turkkilaisen jogurtin aamuisin eikä muuten pahemmin koske maitotuotteisiin. En muutenkaan perusta fanaattisuudesta eli en näe syytä ryhtyä 100 % yhtään miksikään ruokavalion suhteen, esimerkiksi 100 % kasvissyöjäksi tai 100 % vegaaniksi tai 100 % raakaravintoihmiseksi tms. Asioita voi yhdistellä ja "tuhmista" ruoka-asioista voi luopua melkein kokonaan. Minä esimerkiksi yritän olla niin paljon kuin mahdollista kasvissyöjä, mutta en jaksa alkaa vieraissa paikoissa hankaloittamaan omaa tai muiden elämää. Lisäksi oikeastaan vastustan tehotuotantoa, ja elämääni helpottaakseni syön kalaa ja riistaa. Ja luomulihaa. Koska tosiasian on, että huonon ruokahaluni takia kuolisin muuten nälkään, koska en sitten söisi enää mitään, kun ruoka ei maistu.

Inhoan ruoanlaittoa. Se ei tee mistään yhtään helpompaa. Ruoan valmistus ei vain huvita. Tippaakaan. Joten syön usein huonosti ja liian vähän. Huonosti tarkoittaa sitä, että räävin suuhuni aamusiin yhden hikisen leivänpalan, jonka jaksan juuri ja juuri valmistaa. Nyt on jostain syystä pitkään ollut sellaista, etten kerta kaikkiaan löydä motivaatiota ruoan valmistukseen. En ole varma, mitä sitten syön, koska en harrasta eineksiäkään. Jotain ilmeisesti syön, koska en ole kuollut.

Ja mitä hankalammaksi teen ruokaelämäni, sitä vähemmän minua huvittaa koko syöminen.

Ruokia ostaessa pitää miettiä sen kahta miljoonaa asiaa. Ekologisuutta, terveellisyyttä (ja senkin suhteen on tuhat eri teoriaa), hintaa... Jos juon teetä tai maitoa aterian kanssa, rauta ei imeydy. Mutta teestä saa antioksidantteja. Koska sitten juon teetä? Minua ei huvita juoda teetä muuten kuin leivän kanssa. Pyh ja pah. Eläimiä tehotuotetaan. Ei pitäisi syödä tehotuotettuja asioita. Ja ylipäätään pitäisi syödä luomua. Pitäisi myös syödä äärettömästi vihanneksia ja hedelmiä. Mutta hedelmät rahdataan tänne hornanperseestä, mikä on epäekologista. Voisin syödä marjoja, mutta niitä pitäisi sitten istua KOKO kesä poimimassa. Ja en kovin paljon pidä hedelmistä. Enkä vihanneksista. Enkä marjoista. En saa niitä alas tiettyä määrää enempää, ja se määrä ei ole huikaiseva. Niiden syöminen etoo. En mahda sille mitään. Tulisi varmaan yrjö, jos yrittäisin pakottaa. Ja en halua elää niin, että joka päivä PAKOTAN itseni syömään jotain, mikä etoo minua. Voin jossain määrin kiertää ongelmaa soseuttamalla hedelmiä ja marjoja smoothieen. Nyt ajattelen soseuttaa päärynöitä ja tehdä ihan vain hedelmäsosetta. Samoin vihanneksia pystyn syömään sosekeittona. Mutta entäs kun kaikki pitäisi mieluiten syödä kypsentämättömänä, ettei ravintoaineet tuhoudu? No, salaatit on aika hyviä. Pystyn syömään salaatteja.

Helvetin ruokaelämä.

Pää hajoaa.

Pitäisi sitä ja tätä ja tuota ja ei saa sitä eikä saa tätä. Aaaargh.

Ja kun on vielä erittäin paska itsekuri. Niin sitten syö aina kaikkea väärää ja sitten sättii itseään. Eikä koskaan saavuta ihannettaan. Tavoitettaan.

Ja loppujen lopuksi tämä kaikki on egon ongelmaa.

Pitäisi vaan asettua sinne henkeen, puhtaaseen minuuteen, ja unohtaa koko ruokaelämä.

Mutta miten? Koska minun täytyy syödä. En ajatellut ruveta niin valaistuneeksi, että kuolen vain pois onnellinen hymy kasvoillani ja sulaudun suureen kosmiseen henkeen, elävään universumiin.

Haluan kokin. Sen minä haluan. Se voisi ostaa kaikki ruokatarvikkeet, päättää, mitä niistä tehdään ja valmistaa ne. Minun ei tarvisi kuin syödä. Ja se olisi eettinen, ekologinen ja ravinto-opista hyvin perillä oleva guru, joka ottaisi kaikki typerät näkökohdat huomioon. Plus rahavarani.

HMPH.

Menen tekemään sitä kirottua kreikkalaista jogurttia ja ängen sinne kirottuja mansikoita ja mustikoita ja kaurahiutaleita ja egoni murjottaa ja haluaa pelata juuri nyt simsiä.

Yliepäinhimillinen väsymys

Nyt alkaa kyllä väsymys olla sitä luokkaa ja jatkuvaa, että varsin vaikeaa olla valaistunut... Tai pysytellä valaistuneessa olotilassa. Tai voihan sitä lillua sohvalla ja meditoida kellon ympäri. Ainakin teoriassa. Käytännössä ehkä ei. Tarvinnee mennä testaan taas hemoglobiini, se oli jokin aika sitten vain 115, mitä ihmettelen, sillä olin silloin juuri karpannut pari kuukautta eli syönyt tosi paljon lihaa, munia yms. ja olis kyllä luullut, että ne arvot ois ollut kunnossa... Kun menkatkaan ei mulla ole mitenkään runsaat. Testautin omaan piikkiin arvon uusiksi ehkä kuukausi sitten ja se oli 124, mutta olin syönyt rautaa silloin kuukauden, tai testausvaiheessa olin ollut viikon verran syömättä. Eikä 124 ole mitenkään erinomainen. Nyt en ole syönyt rautaa. Jos hemoglobiini on alhaalla, niin sitten on jotain vialla. Mutta mitä? Pitää ehkä pumpata rautavarastot täyteen.

Rauta estää anemian -artikkeli

"Raudan esteeksi elimistössä asettuvat puolestaan tee ja kaakao sekä maidon ja juuston kalsium.  Liha-aterian päälle nautittu maitokahvi saattaa estää jopa 80 % raudasta imeytymästä."

Voihan kärsä. Ehkä sillon kun karppasin imin niin paljon maitotuotteita, ettei rauta kuitenkaan imeytynyt, vaikka sitä ravinnossa olikin.

Hmph.

Miksi syöminen on rakettitiedettä.

Miksi minun henkeni on sidottu tähän tomumajaan, josta on vaikea huolehtia?

Ego ja väsymys

Yksi (biljoonista asioista), jota en ymmärrä, on se, että jos olen väsynyt, mitä sille pitäisi tehdä? Missä väsymys on? Ruumiissa ja egossa. Henkinen minä ei ole väsynyt. Mutta miten voin olla olematta väsynyt, jos olen väsynyt? Tai oikeastaan huomaan jo nyt virheen ajatuksissani. Singer kirjoittaa usein kirjassaan siitä (ja samaa asiaa käsitellään lukuisissa kirjoissa ja teksteissä esim. buddhalaisuudessa), että se, että yritämme vältellä jonkin tunteen kokemista, on nimenomaan ongelma. Valaistunut ihminen ei ole sellainen, ettei se koskaan enää koe väsymystä, surua tms.

Hmmmm.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tiedostaa: olen väsynyt, ja hyväksyä se. Ok. Mitä sen jälkeen?

Ehkä minun sitten kuuluu olla väsynyt, jos olen väsynyt eikä yrittää paeta sitä. Mutta entä jos minun pitäisi tehdä jotain ja en jaksa, koska olen väsynyt? Mitä valaistunut henkilö silloin tekee? Makaa ja tuijottaa kattoa ja lilluu puhtaan kokemisen tilassa tekemättä "mitään"? Mutta jos on aina väsynyt eihän voi elää niin, ettei koskaan tee mitään? Ahaa, mutta jos tämä väsymys on ikään kuin se piikki käsivarressa (teksti: Olen valtavan suuri EGO-hirviö), minun ei pitäisi ainakaan yrittää kaikin tavoin koko ajan varoa asioita, jotka voivat saada tuntemaan sen.

Äh, pitääkö minun vain olla väsynyt ja tekemättä mitään? Pitääkö tehdä asioita, vaikka ei jaksa? Mitä asioita pitää tehdä ja mitä ei? Mistä sen tietää?

En minä tiedä.

Ehkä joskus tiedän.

Syökö valaistunut minä epäterveellisesti?

Alan kerätä blogiini kirjoituksia egoni osista sitä mukaa kuin tunnistan niitä. Minä vasta opettelen erottamaan sitä, mikä on egoa, siitä, mikä on puhdasta henkeä. Jo nyt, tehtyäni tätä tutkimusta vasta noin vuorokauden, olen huomannut, että egoni on koko ajan äänessä ja sillä on koko ajan jotain murehdittavaa ja stressattavaa. Ja minä olen luullut olevani kovinkin kehittynyt henkisesti!! Olen aivan naurettava, egoistinen pelle. Kyllä vain. Onneksi osaan nauraa itselleni.

Illalla aloin pohtia, mitä ei-ego syö? Kun stressaan liikkumisesta ja ruokavalioasioista, onko se ego, joka niin tekee? Kyllä vain on. Sillä puhdas minuus ei stressaa ja murehdi. Se vain on. Mutta jos minun pitää vapautua egosta, minun pitäisi lakata stressaamasta ja murehtimasta siitä, paljonko liikun ja miten syön. Mitä sitten tapahtuu? Syökö valaistunut minäni sitten huonosti ja ei harrasta liikuntaa?

Ahaa!!!! Huomaatteko? Kuka kysyy tuollaisia kysymyksiä? Kuka pelkää sitä, mitä voi seurata, jos en vahdi syömisiäni tai liikkumisiani? Kuka pelkää ja mitä?

Ego pelkää!!

Ego pelkää hallinnan menettämistä. Ego pelkää kauneuden menettämistä. Ego pelkää terveyden menettämistä. Ego pelkää!

Joten egosta vapautumien ei tarkoita ainoastaan sitä, että vapautuu ruokavaliosta ja liikkumisesta stressaamisesta vaan se tarkoittaa myös sitä, että päästää irti asioista, joihin yrittää takertua, joita yrittää varmistaa itselleen stressaamisen avulla (kauneus, terveys tms.).

Siksi sanotaan: let go let god.

Kun päästää irti egosta, on alettava luottaa. Mihin? Siihen, että tulee kannetuksi. Siihen, että kaikki tulee olemaan hyvin. On uskallettava antaa elämä Jumalan käsiin. On uskallettava irrottaa hallinnan tarpeesta ja heittäydyttävä.

Se ON pelottavaa!

Ego ei pidä sellaisesta. Ego haluaa hallita. Ego huolehtii, murehtii ja stressaa.

Jossain internet-artikkelissa sanottiin, että ego yrittää miellyttää muita ihmisiä ja ego haluaa yrittää hallita asioita. Egolle hallinnan tunne on tärkeä.

Minulla tulee olemaan todella paljon tekemistä ylipaisuneen, valtavan ja hypermammuttimaisen egoni poistamisessa. Hitaasti aloitan siivousurakan.

Ja minä olen kuvitellut olevani jo henkisesti varsin kehittynyt??? Sallikaa minun nauraa!!! HAHHAHAHHAHAAAAAA. Olen paksuegoinen ameeba.