Olen viime vuosina tullut äärimmäisen tietoiseksi elämän rajallisuudesta. On vaikea kuvata sitä, mitä koen. Se on pelkoa, mutta erilaista pelkoa kuin mikään muu aiemmin tuntemani pelko. Siihen sekoittuu surua. Kauhua. Mieleeni tulee aina jonkinlainen kuva huoneesta, jossa ei ole ovia eikä ikkunoita eikä sieltä pääse ulos, vaikka kuinka huutaisi, hakkaisi seiniä ja kirkuisi hysteerisenä. Paniikki. Siltä minusta tuntuu, kun ajattelen elämä rajallisuutta tiedostaen, että elämä tulee väistämättä päättymään varsin pian. Haluaisin kirkua, hakata seiniä, huutaa, mutta se ei auta. Joka päivä, joka minuutti aikani vähenee. Kauheinta on se, miten lyhyt elämä on. Miten nopeasti aika menee ja miten vähän aikaa on. Eevin syntymästä on kohta 5 vuotta. 5 vuotta. Se on mennyt nopeasti. Pian menee toiset 5 vuotta... 6... 7... ja Eevi menee jo yläasteelle. Ja minä olen yli 40. Ja jos 10 vuotta menee nopeasti, yhtä nopesti menee toinenkin 10 vuotta. Sitten olen 50. Olen paniikissa kun ajattelen, että miltä tuntuu olla 50-vuotias ja tietää, että jäljellä on ehkä enää vain 20 vuotta. 20. Niin käsittämättömän vähän. Se menee hetkessä.
Elämä on liian lyhyt. Aivan liian lyhyt. Miksei ihmistä ole luotu elämään vaikka 180 vuotiaaksi, tietysti niin, että säilymme fyysisesti nuorina suhteessa pidempään. Silloin ei iskisi niin suuri paniikki. Aikaa olisi runsaasti. Mutta 80 vuotta – jos sitäkään... Se on ohi hetkessä. Elämä on ohikiitävä tähdenlento.
Ja omat lapset. Ne vanhenevat hetkessä.
Kaikki tapahtuu liian nopeasti. En ole valmis. Ja silti en voi hidastaa ajan kulkua. Ja silloin aina tunnen olevani siinä huoneessa, kirkumassa, hakkaamassa. Paniikki. Suru. En ole valmis.
En halua pois täältä. En vielä. En niin nopeasti.
Aika menee liian nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti