Apinaenergian muuntaminen produktiiviseksi energiaksi

Olen aika intoutunut! Jostain syystä olen vasta nyt havahtunut tiedostamaan, että olen KOKO AJAN levoton. Olen aina ollut koko ajan levoton ja tietysti jollain tasolla tietoinen asiasta, mutta vasta nyt tiedostan sen selkeästi ja että OIKEASTI se levottomuus on PITKÄSTYNEISYYTTÄ eli alistimulaatiota (eli dopamiinivaje eli ADHD). Aivoni ovat kaiken aikaa pitkästyneet kuoliaiksi. Ja sitten tulen levottomaksi. Ja sitten alan riehua. Eli kehittää impulsiivisia päähänpistoja ja pöllöillä ja minun oma ERIKOISADDIKTIONI, jolla olen lääkinnyt ääretöntä pitkästyneisyyttä, on ollut MIEHET. Mikä olisi jännempää kuin uusi valloitus!! Flirttailu ja uuden suhteen jännitys. Uuuuuuuuuuuuuuu, se jos jokin on JÄNNÄÄ ja tylsyys on pois pyyhitty. Mutta en halua enää hankkia elämääni miehiä siksi, että olen pitkästynyt. Se on typerä syy.

Mutta nyt kun tajuan tämän kuvion, voin alkaa lääkitä sitä paremmilla keinoilla. Tai siis ainoa keino, mitä keksin on se LIIKUNTA. Minä olen aika varma, että se myös toimii aika hyvin. Teoriani on sellanen, että kun puran tätä levotonta energiaa liikkumiseen, aivoni rauhoittuvat ja sitten pystyn KESKITTYMÄÄN johonkin järkevään ja produktiiviseen tekemiseen. Eli kyseessä on muuntoprosessi. Muutan tämän hyödyttömän apinaenergian liikunnan avulla (konvertteri) produktiiviseksi energiaksi ja sitten voin kanavoida energiani mielekkääseen tekemiseen. Kun olen apinaenergiatilassa, en pysty keskittymään oikein mihinkään. Se on sellasta turhaa, levottomuusenergiaa.

Siksi minä EN nyt mene sinne hiton tinderiin vain siksi, että saisin vähän JÄNNITYSTÄ aikaan vaan menen nukkumaan ja HUOMENNA pääsen vihdoin liikkumaan. VIHDOINKIN. Jos tää turhautuneisuus alkaisi sitten taas purkautua.

Mitä musiikkia kuuntelen?

Tuohon on vaikea vastata. Vastaus olisi liian laaja-alainen. Ennen vanhaan oli vaikea laajentaa musiikkimakua, kun ei ollut internettiä. Ei oikein viittinyt mennä levykauppaan ja ostaa mitä sattuu vain kokeillakseen. Nyt, kiitos youtuben, musiikkimakuni on räjähtänyt niin laajaksi, ettei ole mitään selkeää vastausta, mitä kuuntelen. Metallia aika paljon. Ja konemusiikkia. Let's see. Otep ja In this moment on loistavia. Otep on NU metal (aggrometal/alternative metal) yhtye. In this moment on metalcore/alternative metal... No, jotain heavy metallia ne on.

Otep: Apex predator https://www.youtube.com/watch?v=bxVkAAh2D7M

Tänän päätin etsiä youtuben syvyyksistä yhden mahtavan biisin, jonka olin hukannut. Ja jee, löysin sen. Psyclon nine Parasitic. Psyclon nine soittaa jotain aggrotechia ja industrial metallia.

 

Konemusiikin puolelta tässä lempisettini. Yahel. Progressiivista psykeä. Jäätävän hyvä setti.

 

Mut voin minä kuunnella kaikenlaista muutakin. Vaikka Anna Puuta :). Linnuton puu on mun suosikki.

Ja naurakaa toki, mut Jenni Vartiaisen En haluu kuolla tänä yönä on hyvä. Ja Alman Karma. Ja joskus kuuntelen ibiza housea.

 Ja Gotyen biisit on hauskoja.





Ja ai niin, Grimes!! Sitä ei sovi unohtaa :).
https://www.youtube.com/results?search_query=flesh+without+blood



Niin. Kaikkee sellasta. Useimmiten kyllä kuuntelen hiljaisuutta.

Normit ja odotukset helvettiin

En ois osannu uskoa et facebook voi olla terapeuttinen väline. Olen siellä oma itseni ja kavereissani on ihmisiä joille en koskaan ole näyttänyt omaa itseäni vaan on ROOLEJA. Rooli perustuu kuitenkin nöyristelyyn ja miellyttämiseen. Siihen, että pelkää, ettei tulisi hyväksytyksi omana itsenään. Joissain tapauksissa tämä on ehkä järkevää. Työnantajan ei ehkä tarvitsekaan tietää, millainen joku oikeasti on. Vai tarvisiko? Toisaalta ideaalimaailmassa viisas työnantaja arvostaa työntekijäänsä vaikka tietäisi tästä kaikenlaista outoa, jos nämä oudot asiat ei vaikuta tai liity työsuoritukseen. Suoraan sanottuna inhoan kaikkea keinotekoista sievistelyä. Miksi pitää nuolla jonkun työnantajan persettä. Koska tämä ei ole ihannemaailma niin valitettavasti voi pitää.

Mutta noin pääasiassa miksi tarvisi mielistellä ja nöyristellä? Tietysti siksi jos haluaa miellyttää. Ehkä minä en enää halua. Ja kun facebookissa paljastan sen kuka olen, joudun miettimään tätä asiaa. Että haluanko tehdä niin. Ja kyllä. Taidan haluta. Suoraan sanottuna vituttaa joku nöyristely. En ole mikään puhdas pulmunen ja siveydensipuli ja kiltti kuorotyttö. Minussa asuu aika iso pimeä puoli. Olen aika kaukana jostain norminmukaisen ihmisen ihanteesta. Tai kunnon nuhteettomasta kristitystä, joita sukuni on pullollaan. Olen yrittänyt survoa itseäni kaikenlaisiin odotusten mukaisiin muotteihin. Olen yrittänyt puristaa itseäni kristityn ihmisen muottiin ja aivopestä itseni olemaan joku perinteinen kristitty. Se oli KAMALAA. Ei olisi saanut ajatella itse. Olisi pitänyt uskoa auktoriteetteja, ja kuitenkin nämä auktoriteetit on vain toisia ihmisiä. Miksi hitossa uskoisin jonkun TOISEN näkemystä jos se ei tunnu oikealta? En miksikään. Joten hylkäsin sen tien. Rakennan omaa tietäni.

Yritin myös puristaa itseni norminmukaisiin odotuksiin parisuhteesta ja perheestä. Että pitää löytää joku ja SITOUTUA jne. Sekin oli KAMALAA. En tiedä enää haluanko naimisiin koska en tiedä voinko LUVATA etten ikinä lähde. Jos täytyy lähteä täytyy lähteä. En halua olla mikään vanki ja uhrata itseäni normien ja kulttuuristen ihanteiden alttarille. Toki haaveilen rakkaudesta, mutta minkä muodon se ottaa, en tiedä.

Olen nyt pisteessä, jossa heitän normit ja odotukset helvettiin. Kuljen rakkauden tietä ja se riittää. Muovaan itse oman elämäni. Minulle sopivan.

Olen yli 10 vuotta pelännyt pimeää puoltani, koska kun se aikanaan rehotti vapaana, meinasin tuhota itseni. Olen siksi ollut kahtiajakautunut. Yrittänyt kieltää sen villin osan itsessäni. Olen nyt päättänyt alkaa tutustua siihen, päästää sen irti, mutta nyt olen aikuinen ja järkevämpi ja ehkä pärjään sen kanssa. Yhdistän sen itseeni. Ainakin yritän.

On siis tullut aika olla oma itsensä. Minulla vaan on aika pelottava persoona. Iso persoona. Iso villi estoton räiskyvä epäsovinnainen kuriton äänekäs jne. Olen aina yrittänyt kutistaa sitä. Tullakseni hyväksytyksi tai koska pelkään sitä osaa itsessäni.

Loppu.

Miten ADHD näkyy elämässäni?

ADHD? Mitenkö se ilmenee? Miksi haluan lääkkeet? Ihmiset näkevät PAINAJAISIA minun kodistani, kun se on niin sotkuinen... Muut Ihmiset. Oikeasti. Exän äiti näki painajaisia, kun oli käynyt meillä. Ja mun äiti näkee painajaisia että joku on soittanut sossuun ja sieltä tullaan tarkistaan voiko täällä asua lapsi.

Kun yritän epätoivon vimmalla saada opiskeltua, en pysty enää yhtään huolehtiin muista asioista. Kuitenkin pakko yrittää ja sit taas ei riitä aivot opiskeluun ja sit ne ei riitä mihkään ja kaikkialle leviää KAAOS ja epätoivo ja istun paskan ja kaaoksen ja epätoivon keskellä ja tunnen että pää räjähtää ja kaikki leviää. Ja näin sillon ku yritän jo KAIKKENI. Eli enempää ei oo mistä repiä. Ja vika niitti varmaan tää et oon sinkku, kun dopamiinivaje pakottaa kokoajan ettiin jännitystä ja seikkailuja eli romansseja ja ihastumisia ja tuntuu kuin oisin marionetti ja on PAKKO koko ajan ihastua ja sählätä ja kehittää jotain enkä pysty vaan oleen rauhassa yksin ja ilman jatkuvaa säätöä ja viritelmiä. ADHD vie ja minä vikisen. Parisuhde rauhottaa sikana kun jäätävä moraali pakottaa oleen uskollinen enkä voi kokoajan säätää ja viritellä ja vuoristoratamaisuus tasaantuu sen osalta. Monet adhdthan säätää suhteessakin, kun pakko koko ajan kokea se ihastumisen ym jännitys. Oon varmaa osaksi tän takia valinnu jumittaa huonoissa suhteissa, kun parisuhde kuitenki tasottaa nii paljon ja sinkkuna alkaa aina täys ADHD-helvetti ja en halua kohdata sitä painajaista.

Mä en pysty elään tän pää kaa. Ni. Mä en niinku kestä enää. En kestä en kestä en kestä.

Soitin yliopiston terveyshuoltomestaan ja odotan takasin soittoa. Sanon niille, että ADHD dagnoosi tänne ja sassiin ja lääkkeet kiitos. Alan nyt vähentään SSRI:tä ostamani supertarkan vaa'an kanssa pikkuinen murunen kerrallaan ja jos kaikki menis tosi hyvin, saisin sen lääkkeen lopetettua, ettei tarvi kaikkea mahdollista syödä.

Vihaan lääkkeitä enkä haluisi niitä, mutta jossain kohtaa vaan tulee hetki, kun tajuaa, ettei selviä enää. Se hetki on niinkun NYT.

Opeteltu sosiaalisuus

Möröt ovat nousseet esiin sisimpäni pimeästä. Ne nousi esiin minun syvyyksistä viime aikaisten tapahtumien seurauksena. Mun on mietittävä itteeni ja käyttäytymistäni.

Olen patologinen flirttailija. En voi sille mitään tai siis en osaa olla toisenlainen. Saan pojat ihastuun helposti ihastuun itteeni ja kyl mä varmaan suoraan sanottuna teen sen "tahallani" eli "manipuloin" ihmisiä pitään itestäni. Eli HALUAN, että kaikki tykkää musta ja käyttäydyn tavalla, jolla saan sen aikaan.

Ja yöllä iski masennus, koska aiheutan sotkua olemalla tällanen ja yritin miettiä, että miten voisin olla olematta. Mut en minä osaa olla muunlainen. Ymmärsin myös miksi.

Olin lapsena umpiautistinen. En räpytellyt käsiä tms. mutta en ottanut mitään kontaktia ihmisiin. Varsinkaan siis ikätovereihin. Yleensä aspergerit on yksin ja ilman kavereita, mutta koska olen myös ADHD hankin aina yhden symbioottisen ystävän suorasukaisella ja estottomalla lähestymistyylilläni (en sosiaalisilla taidoilla) ja sit elin syvällä jossain kuplassa sen yhden ihmisen kanssa enkä ottanut juurikaan kontaktia muihin tai tajunnut, että on olemassa joku sosiaalinen todellisuus ja että pitäs jotenkin miettiä, mitä muut musta aattelee jne.

Niin murrosiässä kun kiinnostuin pojista ja halusin poikaystävän, mun oli pakko tulla ULOS sieltä mun umpiautistisesta mestasta ja OPETELLA että mikä helvetti on sosiaalinen todellisuus, miten ihmisten kanssa ollaan tekemisissä ja koska mua nimenomaan kiinnosti saada poikaystävä minä aloin opetella sosiaalisuutta siitä näkökulmasta, että miten saa pojat kiinnostuun itsestä. Ja oon imenyt tietoa kuin sieni ympäristöstä, mediasta, kirjoista, KAIKKIALTA ja opetellut. Ja siksi minä siis konstruoin sellaisen sosiaalisen olemuksen, jolla saan pojat kiinnostumaan minusta.

Mulla ei siis OLE muunlaista sosiaalista tapaa olla olemassa. Ei se mene niin, että "en ole oma itseni" kun teen sitä mitä teen, koska ei ole mitään "omaa itseä". Mun oma itse ei ole kontaktissa muihin. Kun olen kontaktissa, se on opeteltua. Olen opetellut SÄÄNNÖT. Tiedon kautta kasannut sen, miten ihmisten kanssa ollaan.

Tän kaiken takia mun elämästä on mennyt suurin osa siihen, että imen tietoa ihmisistä, ihmismielestä jne. Koska mä yhä edelleen yritän opetella, että miten hemmetissä tässä maailmassa ollaan niin, että ollaan tekemisissä muitten kanssa. Se ei taida loppua koskaan. En osaa vieläkään niin, että se sujuisi kunnolla. Ehkä se ei koskaan suju, jos on autistinen apina.

Mutta siis, en OSAA olla muunlainen ja en minä toisaalta näe järkeä siinäkään, et alkasin opetella, että miten ollaan tekemisissä ihmisten kanssa niin, että on toisten mielestä ei-kiinnostava tai kiva mutta ei LIIKAA. Luoja. Joten ehkä minä en voi sille juuri nyt mitään, että oon patologinen flirttailija, mutta mun täytyy opetella nyt oleen varovaisempi. Mun pitää tiedostaa, että saan ihmiset ihastuun ja en missään nimessä saa ROHKAISTA ketään luuleen, et mun suunnalta asiassa olisi kyse enemmästä kuin on. Pitää olla selkeät rajat ja yrittää pitää selvänä toiselle osapuolelle, että se on mulle vain KAVERI enkä halua mitään enempää. Erehdyin, kun luulin tässä syksyllä, että mulla voisi olla poikia kavereina nin, että voi joskus olla kainalossa ja halailla. Ei se ole mahdollista, koska ihmisillä on kuiienkin tunteita ja sit asiat menee helposti monimutkaisiksi ja satuttaa jotakuta.  Joskus se vain on vaikeaa, koska jos on poikia kavereina ja käyttäytyy lämpimästi ja kivasti ja toisella on jo olemassa kiinnostuksen/ihastumisen itu, se ottaa helposti ravintoa ihan omin päin eli alkaa kuvitteleen asioita, joita ei ole.

Tän kaiken takia mun täytyy alkaa jotenkin miettiin nyt omaa olemistani ja selkiyttään rajoja, että ihmiset tietäisi missä mennään. Ja en voi enää käyttää alkoholia, koska sit mä vasta alankin flirttaileen, koska minusta tulee puhdas id, viettiminä, joka haluaa vain pussailla ja kaikkea ja sitten vasta pulassa ollaankin, kun kehitän romanssin ja asiat etenee liian nopeasti, koska jos vielä seurustelen, haluan, että se perustuu rakkauteen eikä kemiaan ja ihastumiseen. Eli mun on tunnettava joku kauan ja sen tuntemisen myötä kasvaa kahden ihmisen välille rakkaus, jos kasvaa, ja SITTEN voi seurustella. En tiedä vielä oikein, miten tämä käytännössä menee, koska kun ihastun, tekee mieli pussailla ja jotain, vaikka ei vielä tuntisi yhtään. Huokauksien huokaus. Mutta yritän ottaa selvää. Jotenkin.



Tää minun sosiaalisuus on silleen hassu asia, että kyse on vähän samasta kuin sosiopaateilla, joilla on erittäin kehittynyt kognitiivinen empatia mutta ei empatiaa ja ne voi OPETELLA hurmaan ihmisiä ja manipuloimaan jne. mutta ne ei välitä kestään. Autisteilla on taas kehittynyt emotionaalinen empatia mutta ei kognitiivista empatiaa. Mutta kognitiivinen empatiahan liittyy TIETOON. Minusta sen voi opetella. Tai voi ainakin opetella miten ihmiset toimii, mitä sosiaaliset säännöt on jne jne. ja sitten kun ne on opetellut ja niitä käyttää, se muistuttaa tuota sosiopaatin toimintaa, koska se on tiedon ja älyn varassa tapahtuvaa sosialisoimista, jossa voi kehittyä todella lahjakkaaksi. Mutta mulla on hyvin, hyvin, hyvin vahva emotionaalinen empatia ja välitän syvästi toisten tunteista enkä ikinä manipuloisi tietoisesti tai hyödyntääkseni muita, vaikka osaisinkin. Ja mun on opeteltava oleen olemassa niin, etten satuta ketään.

Mun pitää nyt miettiä. Ja jatkaa tätä ikuista työtä typerän itseni kanssa.

Pitää opetella nyt varomaan, mitä teen. Oleen varovainen. Ja jos mahdollista, alkaa opetteleen, miten voin kytkeä flirttailun pois päältä. En minä halua edes enää, että kaikki ihastuu muhun. Se on lähinnä rasittavaa, vaikka tuntuu myös hauskalta tietysti narsistisen osan mielestä. Mut en halu sitä enää. Halun vaan olla.

Helvetin vaikeaa elää tän pään kanssa. Ja mulla siis menee tosiaan aina 90% energiasta ja ajasta TÄHÄN työhön ja opiskeluun. Kun yritän selvittää, miten helvetissä eläisin oman itseni kanssa. Eli suomeksi korjaan aspergeria ja adhd:ta.

Toivon, että voin jonain päivänä auttaa muita kaikella sillä, mitä oon tehnyt ja oppinut. Jotenkin.

Että siitä ois hyötyä muillekin eikä vaan mulle.

Tiedon imeminen ja poukkoileva mieli

En oo ehkä oikein mikään tiedemiestyyppinen. Tykkään lukea eri aiheista ja imeä tietoa, mut teen sitä sillain... et "oooo, kiehtova kirja! luen tämän!" ja saan oivalluksia ja mietin kaikkea ja sit luen lisää. Se on epätieteellistä hihhulointia. Mulla on vaan HAUSKAA ja se on sellasta luovaa ja intuitiivista puuhaa ei mitään systemaattista puurtamista jossa kerätään tietoa tarkan suunnitelman mukaan. Se on sellasta poukkoilevaa ja kuplivaa ja hauskaa. Ja nyt en saa tehdä sitä kun oon yliopistossa. On vain kärsimys ja puurtaminen itseä ei-kiinnostavien tai lievästi kiinnostavien aiheiden parissa.

Oon niin hedonistinen ja keskittymiskyvytön, että mulle tuottaa jatkuvaa kärsimystä yrittää pakottaa itteeni keskittyyn opiskelujuttuihin. On jotenkin paha olla ihan koko ajan. Joudun pakottautuun tekeen jotain mikä on lähes mahdotonta. Se on raastavaa. Ja en saa tehä enää mitään kivoja asioita mun elämässä, kun on vaan toi puurtaminen koko ajan eikä ne aiheet oo koskaan todella kiinnostavia tai mun intohimoaiheita. En saa lukea enää ollenkaan mitään KIVAA mitä HALUAISIN lukea.

Pläääääh.

Kun ehdin, tutkin netin uumenista, millaisia merkillisiä tutkimusalueita filosofiassa voi olla, sellasia, jotka OIKEASTI menisi sisään mua kiinnostaviin asioihin. Että ONKO sellasta. Ja jos löydän jotain, alan jotenkin suunnata siihen.

Mutta kun... mä tykkään poukkoilla aiheesta toiseen ja imeä tietoa sieltä ja täältä ja sit kehittelen synteesejä ja se kaikki on vaan hauskaa, ei mitään kuolemanvakavaa

Ikäero romanttisissa suhteissa (puuma ja puumanpoikaset)

Musta tuntuu jotenkin väärältä, et mun joku virallinen ikä papereissa on 36 (no, kuukauden päästä), koska tunnen itseni ehkä 28-29-vuotiaaksi ja ilmeisesti näytän sen ikäseltä. Eli oikeasti mun virallisen numeron pitäs olla vaikka 29. En tykkää. Siis en tykkää siksi, et se virallinen luku vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja mielipiteisiin ja ajatuksiin ja myös siihen, mitä MUN pitäs muka ajatella ja minkä ikästen kanssa seurustella tms. Halun muuttaa virallisen ikäni.

Nytkin on ihan hölmöä, kun opiskelen yliopistossa ja kaikkialla missä liikun, mieshenkilöt on mua 10-15 vuotta nuorempia.  Mulle iällä ei mulle oo merkitystä vaan sillä, mitä ihmiset on. Mutta silti samalla tiedostaa, että MUIDEN ihmisten mielestä olisi ihan absurdia jos 36-vuotias ja 22-vuotias pussailee. Sit se vanhus siinä on joku PUUMA, mikä on minusta ärsyttävää, koska ei mua kiinnosta itseäni nuoremmat siksi et ne ois mua nuorempia vaan siksi et ne on ihmisiä joista pidän ja jotka nyt osuu kohdalle ja sattuu nyt vaan oleen jonkun ikäsiä. Hmph. Kyl mä tavallaan preferoisin itteni ikäsiä monestakin syystä, mut minä en edelleenkä takerru numeroihin ja näe ihmisiä numeroina ja paikoissa joissa hengaan ei ees oo mun ikäsiä.

Ja sit tiedostan koko ajan sen, jos on tekemisissä nuorempien kaa, et NE voi olla hyvin tietosia koko ajan MUN iästä ja mietin aina et mitähän ne miettii... "uuuu, vanha kokenut nainen, miten jännittävää" voi luoja. Koska en halua sellasta vaan et ihmiset havaitsee mut vaan ihmisenä. Ei vanhempana tai nuorempana vaan ihmisenä. Kuten mä näen muut. Vaikka kai se toisaalta myös väkisin saattaa välillä liikkua nuoremmalla osapuolella mielessä, että jos toinen ON yli 30 ja itse vasta jotain 20, että se vanhempi ihminen on varmaan seksuaalisesti tosi kokenut ja se on jotenkin jännää... Koska kyl ite tiedostan taas sen, jos ihastun... missähän se raja menis... no sanotaan 25 alaspäin, niin et se toinen on varmaan hyvin kokematon vielä ellei satu oleen joku hirvee naistenmies tai tietysti myös jos on ollut pitkässä suhteessa tms niin voi tietysti olla jo jotenkin kerääntynyt kokemusta.

Mulle se ikä tulee esiin lähinnä vaan toisen elämäntapojen ja -valintojen kautta jos tulee. esim se, et jos joku bilettä into piukkana, se kuuluu siihen tiettyyn ikävaiheeseen, kun on 20-kympin tienoilla. tai no ei ole PAKKO kuulua, koska ei nyt jokainen nuorena bailaa ja biletä into piukkana, mutta usein sitä tehään tuossa parinkympin tienoilla. jotkut tietysti jatkaa sitä loppuelämänsäkin. Juuri tuollanen bailaus ja biletys yms muistuttaa mulle, että ollaan eri ikäsiä jonkun kanssa. Vaikka sit muuten en sitä aattelis tai tiedostaisi tai miettisi. Tai ei oikeastaan ees et eri ikäsiä, koska tosiaan joku 35 vuotias voi yhtä lailla bailata ja bilettää into piukkana. enemmänkin se kertoo vaan arvojen ja elämäntyylin erilaisuudesta.

Mut jotenkin typerää, et tarvii ees miettiä tällasia ikäerokysymyksiä vain siksi, et mun virallinen numero papereissa on joku tietty. Jos voisin muuttaa sen 29:ksi, niin yhtäkkiä ei tarvisi enää miettiä.

En halua aiheuttaa pahaa mieltä

Musta alkaa tuntuun, ettei mun suunnitelma toimi. Siis, että mulla voisi olla kaikenlaisia miespuolisia kavereita, joitten kaa voi myös olla kainalossa tms. Nimittäin siinä on ihmisten tunteet vaarassa. Tai ite ainakin oon niin yliempaattinen ja kiltti olento, että en kestä yhtään ajatusta siitä, että jotain voi sattua tai muutenkaan, et syntyisi jotain draamaa ja selkkauksia ja pahoitettuja mieliä ja kaikkea kurjaa. Kun vaikka tekisin tiettäväksi, että en oo sitoutumassa jne. ja joku sanoisi, että tämä on ihan ok, niin oikeasti se ihminen voi olla jotenkin ihastunut ja sitten jos se KÄYTÄNNÖSSÄ huomaakin, että voin tykkäillä jostain toisestakin, syntyy helposti pahaa mieltä ja ongelmia ja sitten voi vaikka se kaveruus katketa ja kaikkea tosi rasittavaa sotkua.

Joten voi olla, että kaverien kaa on paras olla vaan kaveri. Eli pitää opetella elään ehkä niin, että halin vaan kissoja ja pehmoleluja ja Eeviä. Ellen jotenkin VAKUUTU, että joku ei pahota mieltään. Mut miten siitä voisi vakuuttua.

Lisäksi olen huomannut, ettei miespuolisten kanssa ole syvä ystävyys mahdollista siten kuin tyttöjen kanssa, koska mieshenkilöt ihastuu tai jotain sellasta ja sttenhän se ei sen toisen puolelta ole YSTÄVYYTTÄ vaan sillä on muita intressejä. Hmh.



Voihan monimutkaisuus ja ihmisten tunne-elämän kiemurat.