Tiedän minne kuulun

Mä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"? maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa... Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADHD-ihmisiä, jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.

Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden taso päässä.

MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset, kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.

Niitten TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua, kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.

Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla, teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta. Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN.


Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten hyväksyntää. I'm a different species. Totally.

Tulevaisuuttasi koskevat tarinat

Oletteko koskaan miettineet, että me voidaan täysin vapaasti valita tulevaisuutta koskeva tarinamme? Se on ihan sama mitä tarinaa kerrot itsellesi siinä mielessä, että ne on vain TARINOITA. Satuja. Kuvitelmia. Se EI ole yhdentekevää kuitenkaan YHTÄÄN siinä mielessä, että ne tarinat joita kerrot ja joihin uskot vaikuttaa tunteisiin ja hyvinvointiin.

Me ei NÄHDÄ tulevaisuuteen, joten me kerrotaan itsellemme vain TARINOITA tulevaisuudesta. Ihmiset kertoo kaikenlaisia tarinoita itselleen omasta tulevaisuudestaan ja usein valitsee uskoa niihin, monesti traagisin seurauksin. Valinta on tietysti usein... hämärän peitossa eli ihminen ei tiedosta valitsevansa eikä ymmärrä, että voisi valita toisin.

Minä olen kertonut itselleni teinistä asti erittäin haitallista tarinaa. Aloin tietyistä syistä johtuen uskoa, etten koskaan pysty seurusteleen. No, ajan myötä ilmeni, että pystyin, MUTTA kehnosti eli en oo rakastanut ketään ja suhteet ollut ahdistavia ja oon vaan halunnut pois eli onko se nyt sitten asiassa onnistumista... Ja oon pelännyt kuollakseni yksin jäämistä. Siks oon roikkunut kehnoissa suhteissani liian pitkään, koska oon ollut varma, että jään ikuisesti yksin, jos häivyn siitä.

Vuosi sitten ahdistavassa suhteessani koin oivalluksen. Tajusin, että toi on TARINA jota kerron itselleni. Mä en voi tietää mitä tulevaisuus sisältää. En yhtään. Joten sen sijaan, että kerron itelleni typeriä tarinoita siitä, että en koskaan pyty rakastaan ketään, en koskaan löydä ketään, kenen kanssa haluisin oikeasti olla tms. voin alkaa kertoa MITÄ TAHANSA tarinaa, jonka itse valitsen ja sitten päättää uskoa siihen.

Jos valitsen kertoa itselleni tarinaa: "Uskon, että jonain päivänä tapaan jonkun, jota voin rakastaa ja joka on tosi kiva ja viihdyn sen kanssa ja jonka kanssa saan kivan suhteen" ja päätän uskoa siihen, voin todella paljon paremmin, kuin jos kerron tarinaa: "En pysty rakastaan ketään, maailmassa ei ole ketään minulle enkä koskaan löydä ketään ja tulen olemaan ikuisesti yksin."

Joten think wise. Choose your story. And try to believe it.

Tarvisin intohimon

Aika lailla tiedän, mitä tarvisin ollakseni ERITTÄIN onnellinen. Suuren intohimon. Eli syvän intressin. Lapsena ja nuorena mulla oli aina sellaisia. Sillon elämä oli IHANAA.
3.-6. luokalla olin FANAATTISEN kiinnostunut eläimistä ja luonnosta ja niiden suojelusta. Bongasin lintuja, kirjotin vihkoon ylös lajihavaintoja, pidin luontopäiväkirjaa, tarkkailin luonnonilmiöitä, ötököitä, kasveja, eläimiä... Tilasin Animaliasta kaikenlaisia addresseja, joita kierrätin luokassa. Tein ystäväni kanssa luonnonsuojelulehteä, jota myytiin ovelta ovelle. Koulussa halkesin innosta biologian tunneilla. It was my life.

Sitten kiinnostus siirtyi yliluonnollisiin asioihin (yläasteaika). Ahmin KAIKKI aihetta käsittelevät kirjat kirjastosta. Minut löysi kirjastosta aina seisomasta kohdasta "Parapsykologia". Tutkin kädestä ennustamista, astrologiaa, yritin harjoitella ruumiista irtautumista. Uskoin, että ihmissusia ja vampyyreita on olemassa ja kuvittelin joskus iltaisin kuulevani ihmissuden seuraavan minua... Koulussa kirjoitin JOKAISESTA äidinkielen aineesta kauhutarinan. Opettaja valitti asiasta, kun väänsin mm. otsikon "Kaunis kesäpäivä" kauhutarinaksi 😂. Kuvaamataidon tunneilla piirsin KAIKISTA aiheista kauhukuvia. Ihmissusia, hautausmaita, noitia. Ahmin myös fantasia- ja kauhukirjoja. Tämän kiinnostuksen hautasin, kun tajusin joutuvani liian syvälle. Tunsin jonkinlaisen pahuuden saavan minusta otetta. Aistin pahoja voimia, jotka tunkivat elämääni. Löin siis tämän oven kiinni enkä ole taakse katsellut.

Sitten alkoikin se aika, kun omistauduin oman pääni tutkimiselle ja korjaamiselle ja sille tielle olen jäänyt. En pääse tästä puuhasta pois, vaikka alan olla kyllästynyt. Haluaisin taas jonkun SUUREN intohimon ja kiinnostuksen kohteen, johon voisin UPOTA ja unohtaa kaiken muun (etenkin itseni). Onko se vielä mahdollista? MISTÄ voisin olla fanaattisen kiinnostunut?

Luonto ja eläimet... Tai niiden suojelu... En valitettavasti kykene enää siihen lapselliseen naiiviuteen. En kykene tutkimaan ötököitä yms. omaksi huvikseni. Aivoni kokevat: "Mitä järkeä tässä on?" JOS eläisimme alkukantaisia aikoja eikä Suomen luontoa olisi juurikaan tutkittu, omistautuisin riemumielin tutkimustyölleni ja alkaisin koota tietoja. Mutta nyt... Turhaa.

Koenkin yhdeksi suureksi ongelmaksi sen, että tieteet on nykypäivänä niin pitkälle kehittyneitä ja ollakseen tutkija, pitäisi hankkia joku typerä koulutus ja sitten fokusoitua tietylle alalle ja vieläpä alan sisällä varsin spesifiin kysymykseen. PASKAA. Silloin joskus vanhoina aikoina joku tutkijamielinen ihminen saattoi vain alkaa tutkia oman pihansa kasveja ja tehdä niistä tieteellisiä havaintoja ja tiirailla sitten tähtiä ja seuraavaksi edistää matematiikkaa jne. Jos saisin elää sellaisella ajalla, minusta tulisi ehdottomasti tiedemies. Luonnontutkija ainakin. Mutta nyt... Pointless. Kaikki on jo tutkittu. Ainakin kaikki isommat asiat. Ihan turhaa alkaa havainnoimaan jäniksen elämää ja tutkia sen pipanoita.

Eläinten ja luonnon suojelu. Sama juttu. En tunne, että voin vaikuttaa asioihin. Voisin osallistua mielenosoituksiin ja kirjottaa nimeni addresseihin... Ihmiset tekee niin koko ajan ja turkistarhausta, eläinten tehotuotantoa jne. harrastetaan koko ajan ihan samalla lailla kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Silloin lapsena pystyin naiivisti kokemaan, että voin tehdä jotain merkityksellistä tai kokemaan sen mitä tein MIELEKKÄÄKSI. Nyt en. En koe voivani vaikuttaa.

Yliluonnolliset asiat kiinnostaisi edelleen, mutta niihin liittyy pelottavia asioita. Siitä VOISI tulla suuri intressini, jolla omistan elämäni, mutta en halua, että sieltä jostain luikertelee mitään pahuuden voimia kimppuuni.

Joten mitä muuta? Paitsi oma typerä pääni ja ihmismieli yleensäkin. Tarvisin intressin. MISTÄ. Jotenkin tässä ihmismielessäkään ei enää ole tarpeeksi mitään hirveän kiinnostavaa. Been there done that.

Puran tylsistymistäni miettimällä itseäni, lillumalla ongelmissa ja tuijottamalla tosi-tv:tä. Aivoni tarvitsevat INTRESSIN.

P.S. Ne, jotka eivät tiedä, nämä tällaiset ovat aspergereille tyypillisiä ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Aspergerit ovat usein fanaattisen kiinnostuneita jostain asiasta ja paneutuvat sen tutkimiseen kaikella tarmollaan. Nämä mainitaan jopa diagnostisissa kriteereissä, jos oikein muistan. Asperger-mieli onkin varmaan tutkijan mieli.

Aurinko ja varjojen maan mato

AURINKO JA VARJOJEN MAAN MATO (kirje ystävälleni)

Kerron miksi olet kaikkien miesten unelma. Koska olet kaunis mutta et vain ulkoa vaan myös sisältä. Tämä pätee moniin toki. Mutta sä oot KAIKISTA ihmisistä varmaan täydellinen koska sä oot SOSIAALISESTI todella onnistunut luomus. Sulla tuntuu olevan loputtomasti ulospäinsuuntautuvaa energiaa. Se tekee sen että oot aina sosiaalinen ja jaksat aina ottaa muita huomioon ja puhua muitten kanssa ja hymyillä ja säteillä ulospäin jotain. Sä puhut koko ajan ventovieraitten ihmisten kanssa säteillen ja hymyillen ja saat jokaisen tunteen, että oot niille tosi läheinen ja lämmin. Oot aina positiivinen ja kaunis ja aurinkoinen ja tasapainoinen. Ei oo syytä miksi joku ei rakastuisi suhun.

Mä oon ihan erilainen. Se että on asperger tarkoittaa että on sosiaalisesti enemmän tai vähemmän epäonnistunut luomus. Mulle on vuosien aikana ollut valaisevaa oivaltaa että kukaan ei ole ihmisenä epäonnistunut tai viallinen mutta SOSIAALISESTI voi olla. Valitettavasti ihmiset on sosiaalisia eläimiä ja meillä on sosiaalinen hierarkia. Toiset on sosiaalisesti onnistuneempia kuin toiset eli omaavat enemmän ominaisuuksia jotka saa muut pitämään heistä eli sosiaalinen arvo on korkeampi. Se on väistämätön fakta. Aspergerit on sosiaalisesti enemmän tai vähemmän epäkelpoja eikä varmaan koskaan sosiaalisessa hierarkiassa kovin korkealla. Meissä on paljon sellasta mikä on sosiaalisesti epämiellyttävää muista.

Mulla on todella rajallisesti ulospäinsuuntautuvaa energiaa ja siks mun on pakko olla usein sulkeutunut itseeni. Suojelen sillä energiaani. Tai sit se on jo loppu ja en ees VOI enää tulla ulos itsestäni. Siksi välttelen kaikkea turhaa puhumista ja kontaktin ottoa vieraiden ihmisten kanssa. Ja koska oon niin herkkä ja ylikuormittuva mun ei ole mahdollista olla koko ajan pirteä ja aurinkoinen ja säteilevä vaan oon usein uupunut ja ylikuormittunut ja sillon oon hiljainen ja kärsivä jos en saa olla yksin kotona.

On siis VÄISTÄMÄTÖNTÄ että sinä oot meistä sosiaalisesti sata kertaa onnistuneempi yksilö ja muiden ihmisten mielestä upeampi ja hienompi kuin minä koskaan tulen olemaan. Siksi oon sun seurassa varjo. Se on fakta. Totta kai on olemassa sellasia ihmisiä jotka ehkä pitää enemmän munlaisesta ihmisestä, sellasia joilla on itsellä mielenterveysongelmia ja herkkyyttä ja introversiota jne. Kyllä. Mut siks oonkin outo hedelmä jonka mausta pitää vaan jotkut harvinaisoliot. Sä sen sijaan miellytät suurinta osaa.

Mutta oon huomannut että alan hyväksyä tämän. Siis oon saanut asian työstettyä vähitellen päässäni. Mikä on samalla osa suurempaa työstöprosessia elämässäni koska kokonaisvaltaisesti mulla on menossa prosessi jossa opettelen hyväksyyn itseäni. Esim jos näytän turvonneelta ja väsyneeltä, oon alkanut kokeen et ihan sama. Oon mikä oon.

Mut sä oot aina aurinko ja minä varjojen maan mato.

Asperger meltdown ja shutdown

Aspergeriin liittyy keskeisesti sellaiset tilat kuin meltdown ja shutdown. Kyse on käytännössä samasta asiasta eli stressi- ja kuormitustilan aiheuttama reaktio, mutta meltdown "puhaltaa ulospäin" eli henkilö "räjähtää", voi huutaa ja paiskoa tavaroita tms. Shutdownissa sen sijaan henkilö "menee kiinni" eli sulkeutuu itseensä suojatakseen itseään enemmältä kuormitukselta. Riippuu persoonallisuudesta kumpia saa enemmän. Joillekin tulee vain meltdowneja ja toiset käpertyy aina itseensä piiloon.

Henkilökohtaisesti olen ehdottomasti shutdown-tyyppiä. Meltdownejakin sattuu, mutta harvoin. Hyvä jos kerran vuodessa. Sillon lentää yleensä joku astia seinään...

Shutdowneja sen sijaan on usein. Silloin olen kuormittuneessa tilassa ja kaikki ulospäinsuuntautuva energia katoaa. En kykene ottamaan kontaktia ihmisiin. Vetäydyn yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen latautumaan. Eilen puistotapahtumassa olin shutdown-tilassa ja halusin vain juosta pakoon ja piiloon jonnekin olemaan yksin kerällä.

Meltdown itseasiassa tulee yleensä silloin, jos olen shutdown tilassa eli ylikuormittunut enkä kykene vastaanottamaan enempää sosiaalisia ärsykkeitä ja joku ihminen puskee ja puskee, vaikken kestä enempää... Sillon lopulta räjähtää. Pari vuotta sitten olin järkyttävän kuormittunut ja äiti soitti mulle. En vastannut ja laitoin viestin, etten pysty nyt puhumaan. Ja ei, kun se sano että TÄYTYY puhua. Sitten vastasin, olin tyhmä enkä kuunnellut itseäni, ja sitten se alko jauhaan vielä jostain ärsyttävästä asiasta ja mun aivot kerta kaikkiaan tilttasi täysin ja aloin huutaan kuin eläin ja paiskasin puhelimen kiinni ja heitin hillopurkin pöydältä seinään miljoonaksi palaksi...

Et jos mä sanon, että EN JAKSA, kannattaa uskoa.

Romanttisen tutustumisen äärimmäinen kuormittavuus

Ajattelin pitää ainakin vuoden loppuun asti taukoa miehistä ja yöelämästä. Se ois IHANAA. Saisi vaan levätä ja voida hyvin. Tarvin sitä. LOMAA kaikesta tollasesta kuluttavasta.

Jos nyt puhutaan ihmissuhderintamasta, en voi käyttää resurssejani turhiin ihmisiin. Tutustuminen on mulle emotionaalisesti tosi rankkaa. Jännitän hirveesti, oon epävarma, stressaan, pelkään... Riippuu tosin aika paljon toisesta ja miten se käyttäytyy. En kestä yhtään epämääräisyyttä, epätietoisuutta, epävarmuutta enkä muutakaan mikä luo turvattomuuden tunteita. Ihannetapauksessakin se on stressaavaa, koska jo ne POSITIIVISETKIN tunteet on hirveen overwhelming ja sekottaa pään... Helposti menee toimintakyky ja keskittymiskyky täysin. Jos lähen investoimaan, niin sen pitää olla jotain aidosti todella potentiaalista, että on järkee maksaa siitä.

Eli en voi normaalien ihmisten tavoin vaan tapailla ihmisiä, ja harrastaa yhden yön juttuja tms. tai ylipäätään tehdä oikeastaan MITÄÄN. Ellen halua maata toimintakyvyttömänä ja kuoliaaksi kuormittuneena kaikkea elinaikaani. Pahinta on, että jos ALOITAT tutustumisen, et tiedä yhtään mitä on luvassa. Ja mulla ei oo varaa maksaa sitä hintaa noista tutustumisista... Ei riitä resurssit. Liian rankkaa.

Mut näin tää on. Jotta voin enää lähtee tutustuun, sen tarvii JOTENKIN vaikuttaa todella lupaavalta ja potentiaaliselta, että kannattaa lähtee sijottaan siihen. En tiedä mistä sen sit tietäs, onko se todella potentiaalista... No, ehkä sen sit tietää. Tai meen vaan karkuun kaikkia, jos en tiedä. TAI kysyn heti ekalla sekunnilla kriittisiä kysymyksiä, kuten "Haluutko vain seksiä ta hauskanpitoa?" jne. Et kartottas ees jotenkin toisen motiiveja eikä lähe turhaan vähänkä mukaan mihinkään hyödyttömään sontaan.

Mut nyt vois kyl pitää (ainakin) loppuvuoden lomaa KAIKESTA romanttiseen tutustumiseen viittaavastakaan. Yritän piileskellä, ettei kukaan keksi tulla tutustuun muhun.

Läheisriippuvuus ja kyvyttömyyys lähteä suhteesta, jossa voi huonosti

Okei. Tunnustan. Jotkut mieshenkilöt saa minusta esiin hirviön. Obsessiivisen ja impulsiivisen ja epävakaan kilipään. Mutta sinällään sillä ei oo merkitystä, paitsi sikäli, et se aiheuttaa mulle kärsimystä, mutta ei sikäli, että menettäsin mitään karkottamalla sellaiset mieshenkilöt, jotka saa minussa tällaista aikaan, koska tällaisen saa aikaan VAIN, jos kohtelee minua kurjasti. Välinpitämättömyys... Kylmyys. Etäinen käytös... Mun tulee tosi paha olla, mut jostain älyvapaasta syystä johtuen jään jumiin, jos fyysinen vetovoima on suuri. Jään siihen killuun kidutettavaksi. Ja absurdeinta on, et musta tuntuu, et JOS se ukkeli alkaskin kohdella mua hyvin ja kivasti, en oisi siitä ees kiinnostunut... Mut niin kauan, kun se EI ole kiva, en pysty sanoon sille, et häivy.

Jos toinen käyttäytyy kivasti ja järkevästi ja on älykäs ja keskustelukykyinen ja kypsä, niin ei mulla oo sillon syytä käyttäytyä mitenkään vammasesti. Sit voi käyttäytyä normaalisti.

Jotenkin mun on ratkastava tuon kidutuskillumisen arvoitus. Katkottava moiselta siivet. I will succeed. Ja luultavasti oon jo aika lähellä ratkaisua. Onnistuin yhden välinpitämättömästi käyttäytyvän komentaan siististi pois, mikä oli mulle suuri saavutus, joskin tässä tapauksessa en tuntenut suurta fyysistä vetovoimaa, vaikka hiukan potentiaalista vetovoimaa tunsinkin. Mut se tietysti autto siinä, et oli helpompi päästää sit irti, kun totesi, ettei se oo mulle hyväksi.

Mut joittenkin kaa näköjään vieläkin toistan sitä mun IKUISTA kuviotani... ja jään obsessoimaan. Tajusin tänään, että vapauteni avain on siinä, että tajuan, etten HALUA sitä ihmistä (koska mulle tulee siitä ihmisestä paha olo). Pitää vaan sanoa, että mene pois, vaikka tunnepuoli huutaisi vastaan. Tunneihmisenä on vaikea joskus toimia järkevästi.

Absurdeinta on, et täs viimesimmässä tapauksessa mä SANOIN, et mene pois ja MELKEIN onnistuin siinä... Heti kun se ALOTTI epäilyttävän käytöksen. Mutta sitten... mokasin. Eli aloin kyseenalaistaa tekemääni JÄRKEEN perustuvaa päätöstä, koska TUNTEET hönki sen ihmisen perään. Ja aloin kuunnella tunteita, jotka selitti kaikenlaista liirumlaarumia siitä, miten se ihminen EI VÄLTTÄMÄTTÄ käyttäydy huonosti myöhemmin... "Tää saatto olla poikkeus"... Ja siinä kohtaa peli oli sit menetetty, kun lähin sille tielle ja peruin tekemäni päätöksen häipyä. Mieshenkilö ei enää minua huolinut, koska olin käskenyt sen häipyä, ja jäin obsessoimaan uskoen, että JOTENKIN saan sen vielä haluaan mut. Oikein mahtavaa. Kun vaan oisin pysynyt päätöksessäni... Koska oon lähes 100 % varma, et se sen epäilyttävä käytös ei ollut mikään sattuma vaan ensi-ilmentymä persoonallisuudesta, johon kuuluu epäempaattinen, kylmä ja välinpitämätön käytös ainakin ajoittain eli olisi varmaa, et se satuttaisi mua yhä uudestaan ja voisin huonosti.

Uskon, et toi johtuu läheisriippuvuudesta (josta oon onneksi paranemassa). Niinhän nekin naiset aina ajattelee, joita mies hakkaa, että "ehkä tää kerta oli vaan poikkeus", "se lupasi muuttua".... Jne. Ihan sama kuvio. Onneksi mulle ei oo tullut eteen ketään, joka löisi. Pelottaa, et oisinko osannut lähteä.

EHKÄ ens kerralla osaan jo paremmin......