Suuri läpimurto

Olen vihdoin paikallistanut ja nimennyt suuren mädännäisyyden pesäkkeen, ja nyt kun pedolla on kasvot, voin alkaa nujertaan sitä. Olen tiennyt, että jotain suurta on yhä korjaamatta psyykessäni, mutta olen nähnyt vain sen erilaisia ilmentymiä, oireita, jolloin niihin ei ole voinut tarttua eikä niitä ole voinut korjata. Vasta nyt, kun ymmärrän, että kyse on perfektionismista ja epätäydellisyyden pelosta, olen löytänyt kaiken pahan alkulähteen ja SYYN; monikasvoisen kärsimyksen yhteisen nimittäjän.

Alan opetella olemaan epätäydellinen.

Pelkästään asian tiedostaminen on jo aloittanut eheytymisprosessin ja alkanut parantaa. Tunnistan sen tietyn tunteen, joka aktivoituu sisälläni, kun alan stressata jostain asiasta ja tavoitella täydellisyyttä, ja pystyn pysähtymään ja hellittämään. Sanon silloin itselleni: "Tee tämä epätäydellisesti, säästä itseäsi" tai "Se ei ole oikeasti noin vakavaa, anna olla, relax".

En ole kestänyt kritiikkiä ja negatiivista palautetta niiden asioiden suhteen, joissa eniten olen yrittänyt saavuttaa kokemusta täydellisyydestä, mutta jo nyt, kun tiedostan kaiken tämän ja opettelen olemaan epätäydellinen (olemaan sitä ilman, että se vaivaisi minua), huomaan, että sekin liittyi vain tähän samaan soppaan. Jos yritän olla täydellinen, en tietenkään kestä sitä, jos kuulen epäonnistuneeni, koska suunnillen henkeni riippuu asiasta. Kaikki on niin mustavalkoista. Joko olen täydellinen tai täysi paska. Ei kai silloin pysty kestämään negatiivista palautetta. Mutta jo nyt tuntuu, että sitten kun hyväksyy oman epätäydellisyyden, negatiivinen palaute on ihan ok.

Tästä alkaa suuri eheytymisprosessi. Olen onnellinen, kun ymmärsin nämä asiat. Ehkä jonain päivänä minulla on resursseja normaalimpaan elämäänkin, kun en koko ajan ylikuormita itseäni stressaamalla kaikesta.

Perfektionismi ja hallinnan tarve

Hyvä artikkeli perfektionismista:
Imperfect advise to perfectionists

Perfectionism isn’t usually a tamed beast. People who have perfectionist tendencies tend to be that way in other areas of their lives as well. Diet. Exercise. Appearance. Parenting. Work. Plans. The list goes on…

Olen tiennyt, että minulla on perfektionistisia taipumuksia, ja tiennyt, että ne aiheuttavat toisinaan ongelmia (kuten estävät osallistumasta pääsykokeisiin), mutta tajuan vasta nyt, että juuri tämä on sisälläni yhä jäytävä musta mädännäisyyden juuri, joka tuhoaa valtavasti voimavarojani ja mahdollisuuksiani. Vaadin itseltäni koko ajan hirveästi enkä osaa rentoutua. Ei ihme, että kuppi on koko ajan täynnä.


What if…

You relinquish control (just once in a while) and become a passenger instead of always a driver.

The upside is that you may learn to complete a task, make a recipe, plan a vacation (fill in the blank) someone else’s way, not just your way. And you could end up with extra time to use productively in some other manner. Liberating!

Perfektionismiin liittyy pakottava hallinnan tarpeeni. Se on syy siihen, miksi pyrin suunnittelemaan kaiken aina huolellisesti etukäteen. Suunnittelen jokaisen päivän aina etukäteen. Täydellisyys täydellisyys kaikkialla. Kaiken pitäisi olla aina täydellisesti. Täydellinen ulkonäkö, täydellinen ruokavalio, täydellinen liikuntaelämä, täydellinen äitiys, täydellinen tyttöystävyys... Ruoskin itseäni. Vaadin itseltäni järjettömästi. Koko ajan.

Nyt alan opetella tästä eroon. Minun ei tarvitse olla täydellinen. Alan opetella epätäydellisyyttä.

Perfektionismi

Alan vihdoin päästä jyvälle eräästä asiasta. Erittäin suuri syy jatkuvaan ylikuormitukseen on perfektionismini. Vaadin itseltäni todella paljon, ja aina jos tunnen, etten täytä vaatimuksiani ja yllä vaatimalleni tasolle, romahdan, iskee jokin kauhea pelko ja kauhu ja tunne täydellisestä epäonnistumisesta.

Löysin hyvän artikkelin perfektionismin voittamisesta.

"Having a problem with perfectionism is a lot like having a “phobia” of making mistakes or being imperfect"

Todellakin. Minulla on epätäydellisyysfobia. Just precis.

Facing fears in a gradual and consistent manner is the most effective way to overcome phobias, and is called “exposure”. For example, the best way to overcome a dog phobia is to gradually spend time with dogs, to learn that they are not as scary and dangerous as you initially thought. 

Similarly, overcoming your “phobia” of making mistakes or being imperfect involves
doing just that–gradually and purposely making mistakes and coming across as
imperfect. This technique also involves gradually putting yourself into situations that you usually avoid out of a fear that things won’t work out perfectly.

Jos haluaa voittaa pelkonsa, pitää altistaa itsensä sille mitä pelkää.

Minun pitää siis ruveta tekemään itseäni tarkoituksellisesti naurunalaiseksi :D. Hahahhaaa.

Tässä on tuosta artikkelista vinkkejä siihen, millaisilla tavoilla voi harjoitella tämän pelon kohtaamista:

• myöhästy tapaamisesta 15 minuuttia
• käytä vaatetta, jossa on selvä tahra
• anna tarkoituksella epämukavien hiljaisten hetkien laskeutua sinun ja jonkun työkaverin välille lounaalla
• kerro ihmisille, että olet väsynyt (tai jokin muu asia, jota pidät heikkoutena)

HIHHHIHHHIIIII!

Alan harjoitella epätäydellisyyttä.

Minun on pakko opetella rentoutumaan, että saan typerän resurssiongelmani hallintaan.

Miikka sanoi: "Entäs jos olisit täydellisempi silloin, jos et yritä olla täydellinen". Aivan. Varmasti olisinkin. Entäpä jos haluni vapautua perfektionismista on OSA perfektionismia? :D

Kirjoja: 

Some helpful resources for more information on overcoming perfectionism:

When Perfect Isn’t Good Enough: Strategies for Coping with Perfectionism by M. M. 

Antony & R. P. Swinson (New Harbinger Publications)

Never Good Enough: How to Use Perfectionism to Your Advantage without Letting It 

Ruin Your Life by M.R. Basco (Simon & Schuster)

Perfectionism: What’s Bad about Being Too Good? By M. Adderholdt-Elliott, M. Elliott, & 

J. Goldberg (Monarch Books)

Jätän asiat Jumalalle

Viime vuoden kesällä tajusin, etten IKINÄ pysty lähtemään parisuhteestani enkä tekemään myöskään päätöstä jäämisestä. Olin 9 vuoden ajan lähes päivittäin veivannut päässäni edestakaisin samaa virtta: "lähdenkö vai enkö". Lopulta vaan tajusin, että en PYSTY tekemään sitä päätöstä. En vaan PYSTY. En tule ikinä pystymään. Joten sillä hetkellä tajusin, että asia on jätettävä Jumalalle. Jumala saa ratkaista asian.

Viikko siitä ja olin eronnut. Ihmettelen edelleen, miten nopeasti asia hoitui, kun lakkasin itse kantamasta sitä.

Nyt tuntuu samalta, että olen lukiosta asti veivannut päässäni sitä, että mitä tekisin isona ja hakkaan päätäni umpikujaan toisensa jälkeen ja en tajua mistään mitään, ja en vaan TIEDÄ mitä minun pitäisi tehdä. Kaikki vaihtoehdot, joita näen, en kykene tarttumaan niistä mihinkään. Tai kykenen, olen aina halunnut vain ja ainoastaan yliopistoon, mutta vaikka älykkyys riittäisi ja vaikka mieleni on abstrakti ja teoreettinen ja sopisi akateemisiin opintoihin, typerät toiminnanohjauksen ja tarkkaavaisuuden ongelmat ja asperger-ongelmat ovat koko ajan tiellä.

Jos en pyri yliopistoon, tunnen, että luovutan. Ja en pysty luovuttamaan. Ja toisaalta taas, jos luovutan, en YHTÄÄN tajua, mitä sitten opiskelisin tai mistä voisi tulla ammattini. Olen lukemattomia kertoja elämässäni selannut koulutusvaihtoehtoja ja ammattivaihtoehtoja ja ei. Ei ei ei. Vain yliopisto tuntuu oikealta.

AINOA muu vaihtoehto, mikä on tuntunut jo pitkään kivalta, mutta samalla mahdottomalta saavuttaa, on työ jossain myymälässä. Hyllyttäminen ja kassalla istuminen voisi olla hauskaa. Kyllä vain voisi. Ja siinä työajatkin olisi vaihtelevat, mikä on aika tärkeää minulle. Mutta millä sinne myymäläänkin pääsee töihin...

Ja tuntisin silti luovuttaneeni.

MIKSI haluan yliopistoon? Miksi?

Ehkä siksi, että tavallaan KUULUN sinne. Minulla on teoreettinen ja abstrakti mieli ja luen tietokirjallisuutta HUVIKSENI ja tykkään ajatella ja kehitellä teorioita ja olen utelias. Mutta. Ne HELVATUN pääsykokeet. Ja perfektionismini. Ja resurssiongelmat.

En tiedä en tiedä en tiedä.

Mitä tehdä mitä tehdä mitä tehdä.

Joten pitäisi antaa tämäkin asia Jumalan hoidettavaksi. Sanoa: "Heitän hanskat tiskiin, Jumala, kerro sinä, mitä minun on tehtävä. Johdata minut oikealle tielle."

Pää lahoaa.

Maailman paras Eevi

Pakko tähän väliin kirjoittaa Eevistä. Äitiyden näennäisestä mahdottomuudesta huolimatta, Eevin kanssa olen onnistunut hyvin. Eevi täyttää huomenna jo 6 vuotta. Ihailen Eeviä todella paljon. En tiedä, mistä se on mielettömän upean persoonallisuutensa ja luonteensa hankkinut, mutta ihailen häntä valtavasti. Eevillä on todella hyvät sosiaaliset taidot. En tiedä miksi. Olenko tehnyt jotain niin oikein vai voiko se olla jossain määrin synnynnäistä? Vai olenko vain rakastanut niin paljon, että rakkaus on tehnyt tehtävänsä. Myös minun vanhempani ovat Eeville todella läheisiä ja kuin toiset vanhemmat ja heiltä Eevi saa myös valtavasti rakkautta ja kaikenlaista muutakin. Eevi ei arastele ihmisiä vaan tutustuu todella helposti muihin ja ystävystyy helposti. Hän on myös todella empaattinen ja osaa ottaa huomioon tavalla, joka hämmästyttää minua, kun kyseessä on kuitenkin niinkin pieni ihminen. Eilen löydettiin vihdoin naapuririvitaloissa asuva Eevin ikäinen tyttö, josta oltiin kuultu naapureilta, mutta ei oltu etsinnöistä huolimatta onnistuttu bongaamaan sitä mistään - Eeville ei ole muuton jälkeen löytynyt vielä tyttökaveria naapurustosta ja sellaista on kovasti kaivattu - ja menin heti kysymään tytön äidilt, asuvatko he täällä ja menin myöhemmin iltapäivällä Eevin kanssa pimpottelemaan ja pyydettiin Saraa ulos. Kun odottelin Eevin kanssa, että Sara on pukenut, Eevi sanoi: "Mää annan Saran päättää mitä leikitään. Voidaan leikkiä ihan mitä vaan se haluaa."

Eevi haluaa aina kovasti antaa lahjoja ystävilleen, omia tavaroitaan tai tekee piirustuksia. Eevi osaa näyttää välittävänsä ja osaa lohduttaa. Eevillä on tunneälyä. Olen myös opettanut Eevin näyttämään tunteensa ja koskemaan ja esimerkiksi halaamaan kavereita aina erotessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eevin elämästä ei tule sosiaalista katastrofia, kuten minun elämästäni aikoinaan.

Eevi on vaan niin mahtava tyyppi ja siitä olen sentään onnellinen, että Eevistä näkee, että se on onnellinen ja rakastettu ja sillä on kaikki tosi hyvin. Eevi on minulle elämän tärkein asia, ja sen takia en ole mennyt töihin, koska tiedän, mitä jaksan ja mitä en. Äitiys vie kaikki voimani ja kaikki aika, mitä siitä tehtävästä jää yli, sen tarvitsen lepäämiseen. Nyt tilanne on tiukentunut entisestään, koska hoidettavana on myös parisuhde. Entinen parisuhteenihan oli aavikko, jossa olin yksin, jolloin suhde ei kauheasti kuormittanut (minua kun siis kuormittaa vuorovaikutus ja ihmisten huomioiminen ja ihmisten kanssa oleminen). Sosiaalinen kuormitustaso elämässä on nykyään siis korkea. Hyvin korkea. Joten resursseja ei vaan ole enää mihinkään muuhun.

Koitan nyt lähteä tästä lahonneen pääni kanssa ostamaan Eeville lahjaa ja leivoksia pientä juhlintaa varten. Oikeasti synttäripäivä on huomenna, mutta Eevin isä hakee Eevin huomenna suoraan eskarista ja he viettävät päivän kaksin, joten me juhlitaan sitten jo tänään. Ja viikonloppuna on sitten oikeat juhlat.

:(

Varasin lääkäriajan. Menen kysymään työkyvyttömyyseläkkeestä. Ja ehkä jos lääkärintodistuksella voisi perua gogon jäsenyyden. Jos resurssit ei riitä siihen, että käyn JUMPASSA muutaman kerran viikossa, ja hajoan jo siitä ihan täysin, niin MITEN kävisin TÖISSÄ??? M-I-T-E-N?

Kun viime syksynä olin viikon päiväkodissa sijaistamassa, ylikuormitus meni niin hirveäksi, että hajosin täysin ja paiskasin vessan oveen jonkun ihmeen metallikapulan, joka upposi siihen ja jäi törröttämään, mistä on kuva muistona. Kesällä ennen muuttoa, kun piti tapetoida ja muuttaa stressi ja kuormitus kävi niin kauheiksi, että tuntui, että paras olisi varmaan mennä mielisairaalaan lepäämään vähäksi aikaa ja kun äiti soitti ja en vastannut ja tekstasin, että en JAKSA puhua kenenkään kanssa, kun ei ole voimia, ja se vaan inisi jotain että pitää puhua jostain ja sitten se alkoi puhelimessa penäämään jotain ja mulla kilahti ihan täysin viimeisetkin herneet päästä ja heittelin kaiken mitä käsiini sain keittiön pöydältä ympäri seiniä. Puolukkahillopurkki ja kolme lautasta taisi lennellä ja hilloa oli ympäri keittiötä ja eteistä.

Sitä ennen ei kyllä muutamaan vuoteen tainnut lentää mitään. Viimeisen vuoden aikana vaan kuormitus ollut kova.

Jos käyttäisin arkipäivät LEPÄÄMISEEN, kun Eevi on eskarissa, ja saisin nukkua päiväunia ja rentoutua yksinäisyydessä, olisi kaikki varmaan ihan ok. Kuormitustaso pysyisi ainakin aisoissa. Mutta on tää ihme elämää, kun mitään ei voi tehdä. En voi pelata tietokonepelejä, en voi katsoa sarjoja, en voi harrastaa liikuntaa, en voi käydä töissä, en voi opiskella...

Jos näin rajoittunut ihminen ei ole invalidi niin en tiedä, mikä sitten on.

Tässä siis aamun jälkeen taas pää hajoillut ihan täysin, kun viime yönä jäi yöunet liian vähiin, ja kaikki kaatuu taas päälle ja juuri nyt en vaan tiedä MITEN minun kuuluisi tätä elämääni elää. Ei ole hajuakaan enää. En tiedä, kuka VOIN olla. Missä tarkalleen kulkevat ne rajat, joita en PYSTY mitenkään ylittämään, ja jotka määrittelevät sen, mitä VOIN olla? On varmaan tullut aika selvittää se. Voi olla, että en ole halunnut oikeasti koskaan myöntää, että olen asperger ja vakavasti rajoittunut, vaan olen halunnut uskoa, että pystyisin olemaan "normaali" ja pystyisin saamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja unelmoin, jos vaan yritän. Vähän niinkuin jos olisi sokea, mutta ei vaan suostu hyväksymään sitä, vaan yrittää keksiä keinoa, jolla pystyisi kuitenkin näkemään.

Tämä on vaan niin hankalaa, kun asperger on niin näkymätön ongelma, kun pää vain toimii eri tavalla kuin muilla, ja sitä on hirveän vaikeaa tajuta jotenkin, mitä se oikeasti sitten tarkoittaa. Tajuta, että on invalidi ja rajoitteinen. Vaikka ei haluaisi olla.

Matka ja taistelu jatkuvat

No niin, nyt olen levännyt (liikkumisesta ja jumpassa ravaamisesta) muutaman päivän ja pohtinut asioita. Olen palautunut ylirasituksesta ja ymmärtänyt taas paljon lisää asioita. Yksi keskeinen ongelmatekijä on tällä kertaa hyperfokus. Kun liityin gogohun, liikkumisesta tuli hyperfokukseni eli en pystynyt enää keskittymään oikeastaan muuhun. Halusin vain käydä koko ajan liikkumassa.

Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.

Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.

En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.

Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.

Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.

Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.

Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.

Joten matka jatkuu. Ja taistelu.