Pystyn keskustelemaan vain ekkoistani

Niin ja olenpa tässä hiljattain huomannut senkin, etten pysty keskustelemaan mistään muusta kuin ekkoistani... Ekkoni on ihmismieli ja itseni (tai jonkun muun) kehittäminen ja en pysty puhumaan paljon muusta... Myös ravintoasiat yms. on liittyneet tähän itsen kehittämiseen ja hyvinvoinnin maksimointiin, joka on erityinen intressini. Sinänsä mulla on hyvä, et ekkoni on sellanen, että varsin monien ihmisten kanssa pystyy puhumaan siihen liittyvistä asioista. Mutta sit mua on alkanut surettaan se, että en pysty oleen kiinnostunut intohimoisesti tai aidosti muista asioista kuin sellasista jotka liittyy jotenkin itseni kehittämiseen tai ihmismielen syväluotaamiseen ja yliopistossa kaikki on jotenkin niin intellektuelleja ja puhuu politiikasta tai sukupuolten tasa-arvokysymyksistä ja ties mistä ja minä nukahdan.

Toinen ekkoni on Jumala-kysymys ja tällaiset yliluonnolliset hommelit. Tämä ekko on tosin ollut nyt taas pitkään unessa. Kolmas ekkoni on eläinten- ja luonnonsuojelu, mutta se oli ekkoni oikeastaan ala-asteella ja sen jälkeen siitynyt taustalle lähinnä osaksi arvomaailmaani eli ei ole aktiivinen ekko vaan latentti ekko.

Alan tuntea itseni ihan tylsäksi siellä. Ja siis opiskelen väärää oppiainetta (filosofia). Mun pitäs opiskella psykologiaa, sit saattas olla, et ihmiset puhuisikin mua kiinnostavista asioista ja ei tulisi tätä oloa. Aion hakea psykologiaan joka vuosi kolemaani asti. Alkaa tänä keväänä.

Käsittääkseni tääkin on hyvin tyypillinen asperger-piirre. Luojan kiitos mun ekko ei ole vessanpöntöt tai hävittäjät. En pystyis puhuun IKINÄ mitään kenenkä kaa tai jos puhuisin, kaikki pitkästyisi kuoliaaksi, kun selitän jotain intensiivisesti vessanpöntöistä.
 

Mun ekkossa on myös se hyvä puoli, et se on saanut mut kiinnostuun muista ihmisistä, koska olen loputtoman utelias ihmismielen suhteen, ja siksi aidosti haluan kuunnella muita ja tutkia, mitä niitten sisällä on. Tosin suhtaudun ihmisiin aina hiukan kuin joku tutkija ja tarkkailen ja kerään informaatiota loputtomasti ja koko ajan. Lisäksi autan mielelläni muita psykologisilla tiedoillani ja taidoillani ja autan myös muita kasvamaan. Lisäksi sen ansiosta olen oppinut hyvät sosiaaliset taidot. Ekkoni ansiosta en siis ole niin autistinen kuin oikeasti olen. Siitä sentään saan olla kiitollinen.

Voisi nimittäin olla, että olen intensiivisen kiinnostunut hävittäjälentokoneista ja mua ei kiinnosta MIKÄÄN muu. Ei ihmiset. Ei mikään. Vain ne.

Haluaisin olla yhteydessä

Välillä luulen ettei asperger enää niin paljon vaikuta sosiaalisella alueella. Hetkellisiä hetkiä kun kuvittelen että olen kuten muutkin. Mutta sitten taas havahdun siihen, etten ole enkä tule olemaan. Alotin opiskelun viime vuonna yliopistossa ja tunsin tulevani yllättävän hyvin toimeen ihmisten kanssa. Etenkin koska filosofian opiskelijat on merkillisiä eikä norminmukaisia. Mutta kuten aikanaan oriveden opistossa, jossa oli luovia ja erikoisia ihmisiä ja tunsin sinänsä olevani omieni seurassa, ja niin monesti muuallakin, aina ja kaikkialla, olen kuitenkin sosiaalisesti poikkeava.

Katselen muita, miten he juttelevat ja tuntevat kuuluvansa ja NAUTTIVAT yhdessäolosta. Minä sen sijaan voin huonosti. En osaa olla ryhmätilanteissa. En oikein keksi puhuttavaa silloin. Välillä saan puristettua itseni kontaktoimaan mutta taustalla koko ajan paha olo, sellainen kuin olisi kalalla kuivalla maalla. En edes tunne itseäni ulkopuoliseksi. Ennen tunsin kun vielä pelkäsin ihmisiä ja olin rikki. Mutta en enää. I just dont belong. Ryhmätilanteet ei vaan sovi mulle. Tykkään olla kaksin ihmisten kanssa. Tai ryhmässä silloin jos on jokin asia mitä TEHDÄÄN yhdessä (ryhmätyö, pelit jne). Mutta muuten oon vain.... kärsivä. Ja jos en oikein osaa puhua, hiljaa oleminen taas on tylsää. Voisin lukea kirjaa jossain nurkassa mutta sitten voisi olla vaan kotona. Ehkä. En tiä. Kuitenkin HALUAISIN olla mukana ja yhteydessä. Nähdä ihmisiä. Joskus. Mutta kun... ja se paha olo niissä tilanteissa on sellanen että alkaa itkettään ja halun mennä johonkin oleen yksin niin on aika hankalaa. Minusta se liittyy tilanteen luonnottomuuden lisäksi kuormittumiseen. Siksi en jaksa edes oikein kuunnella ihmisiä. Aivot ei jaksa vastaanottaa sosiaalista informaatiota.

Kiintymysvanhemmuus

Kiintymysvanhemmuus on lähellä omia kasvatusperiaatteitani. On kuitenkin tyhmää noudattaa fanaattisesti/kirjaimellisesti MITÄÄN oppia (artikkeli: Vanhemmuusöverit). Silloin ihminen ei ajattele itse.  Aina pitää kuunnella itseään, lastaan, muita ihmisiä, tilannetta, vaistojaan jne. Voi poimia parhaat ja itselle sopivat palat sieltä sun täältä. En ole siis YRITTÄNYT noudattaa mitään KiVa-vanhemmuutta, en edes tiennyt siitä ennen kuin joitain kuukausia sitten. Olen vain sattumalta kasvattanut aika samanlaisten periaatteiden mukaan.

• Imetin pitkään (1,5-vuotta). Kuuntelin lastani. Vierotin vasta sitten, kun huomasin, että imeminen on enää tapa, johon lapsi on tottunut, eikä asia, josta lapsi ammentaa turvallisuuden tunnetta ja läheisyyttä. Eli kun tiesin, että lapsi on emotionaalisesti täysin valmis.
• Perhepeti on ollut käytössä lähes 8 vuotta. Olen itsekin halunnut olla lapseni lähellä öisin, kun se on niin söpö! Eevi ei päivisin tykkää kauheasti pussailusta ja halailusta ja on iltaisin hakeutunut sängyssä kainaloon ja lähelle tankkaamaan läheisyyttä. Olen halunnut odottaa, että Eevi jotenkin osoittaa olevansa valmis nukkumaan yksin. Ja että minä olisin siihen myös valmis. Hassua kyllä, ollaan ihan samaan aikaan valmiita siirtymään asiassa eteenpäin. Koska asunto on pieni, sängyt on samassa huoneessa, mutta sijoitettu eri puolille huonetta ja nukutaan omissa sängyissä. Tosin Eevi haluaa aina nukahtaa minun viereeni minun sänkyyni ja sitten kannan sen pois. Nyt on tainnut molemmille tulla vähän ikävä viekkoon ja laitoin sängyt taas yhteen kaksi yötä sitten, mutta minulla on nyt paksu sijauspatja ja ollaan eri korkeuksilla, joten ei olla ihan "samassa sängyssä". Hiljalleen tässä vierottaudutaan. Tarvisi saada vain Eeville se oma huone jostain.
• Meillä ei käytetä rangaistuksia. Sen sijaan yritän empaattisesti ymmärtää lasta, kuuntelen, ohjaan ja keskustellaan. Rangaistusta pidän tarpeellisena vain sitten, jos lapsi toistuvasti tekisi jotain kamalaa eikä puhuminen riitä. Eipä ole tarvinnut pahemmin turvautua siihen.

Joskus pelkään, että olen liian kiltti ja ymmärtäväinen. Mutta toisinaan ei tunnu, sillä minusta asioilla ei ole kiire. Vastuun ottaminen, omatoimisuus ja itsenäisyys on nyt otettu kasvatusagendaan ja Eevi aletaan kasvattaa kaikessa rauhassa kohti noita tärkeitä taitoja. Eevi on tokalla ja kahdeksan. Mikä kiire? Ei yhtään mikään. Seuraavina vuosina rauhassa lisätään vastuuta ja velvollisuuksia.

Ongelmia lapsen opettajan kanssa

Kirjoitin yhteenvedon asioista, jotka ovat vaivanneet mieltäni ja joista haluan opettajan kanssa puhua.

"Hei

Puhumme näistä sitten torstaina, mutta kokoan tähän asiat, joista haluan puhua ja jotka nyt ovat olleet ongelmana.

1. LÄKSYISTÄ HUOLEHTIMINEN. Käsittääkseni kaikki jossain määrin lähti siitä, että sinä aloit vaatia, että Eevin pitää huolehtia läksyjen tekemisestä itsenäisesti ja asialla on kiire. Aluksi, alistuvana ja kilttinä ihmisenä, ajattelin, että olet sitten kai oikeassa, vaikka se tuntui kohtuuttomalta ja väärältä. Sitten erilaisten asioiden myötä (kuten pahan olon lisääntymisen myötä) jämäkkyyteni heräsi, aloin selvittää asioita ja olen nyt EHDOTTOMASTI sitä mieltä, että tokaluokkalaisen ei todellakaan tarvitse kyetä huolehtimaan ja vastaamaan läksyistä itsenäisesti. Siksi ajattelin, että pitäisi ehkä jutella rehtorin tms. kanssa, koska jos erimielisyys tässä asiassa jatkuu, on asiaa ruvettava selvittämään muidenkin kanssa, koska tilanne, jossa on vain kaksi keskenään eri mieltä olevaa osapuolta, on hedelmätön. Lisättäköön, että en koskaan tule hyväksymään näkemystä, jonka mukaan on joku KIIRE sillä, että Eevi hoitaa läksyt itsenäisestä ja kantaa koko vastuun niistä. Jos tilanne sitä vaatii, alan koota materiaalia, haastattelen ihmisiä, kerään tietoa ja jatkan tappelua asian kanssa, kunnes meitä lakataan ahdistelemasta tällaisella.

2. Eevin itsenäisyyden, omatoimisuuden ja vastuun ottamisen lisääntyminen ON edelleen tavoitteena. Mutta mitään KIIRETTÄ tai painetta tai aikarajoja en asiassa hyväksy. En hyväksy, että ulkopuolelta ahdistellaan ja luodaan sietämätöntä tilannetta. Asiasta ei tarvitse TEHDÄ ongelmaa. Minä olen ottanut Eevin kasvatuksessa tavoitteeksi kyseisten asioiden harjoittelemisen ja niitä harjoitellaan nyt rauhassa. Asialla EI ole KIIRE. Pikkuhiljaa. Me etenemme omaa vauhtiamme. Itse pidän hyvänä aikatauluna tulevia vuosia. Ala-asteaikaa. Hiljalleen Eevi oppii huolehtimaan itse asioista ja kantamaan vastuuta.

3. SELITTÄMINEN. Tämä on minulle nyt akilleen kantapää. Minä saan selittää niin paljon kuin haluan ja minusta on alentavaa ja epäkunnioittavaa tulla sanomaan, että "älä nyt selitä", mikä osoittaa ainoastaan, että pidät omaa tapaasi toimia ja ajatella oikeana ja tuputat sitä minulle. Juuri tämä aiheutti sen, että olen nyt pitkään ollut vihainen. Oli myös täysin asiatonta tulla kodin ja koulun päivänä puhuttelemaan minua siitä, miten Eeviä pitäisi rangaista siitä, mitä hän teki. Olin TÄYSIN eri mieltä kanssasi siitä, miten sellainen tilanne hoidetaan ja olen yhä. Eeviä ei rangaistu, asiasta juteltiin, ja Eevi EI ole sellaista tehnyt toiste, kuten tiesinkin, ettei tee. Rangaistuksesta ei olisi ollut MITÄÄN hyötyä. Se olisi ollut ainoastaan epäempaattista.

Lapsen käytöksen selittäminen on empaattista ymmärtämistä. On hyvä arvioida, MIKSI lapsi toimii jossain tilanteessa kuten toimii ja miettiä sitten sen pohjalta, mikä on hyvä tapa toimia.

Toisinaan tämä SELITTÄMINEN on koskenut toisenlaisia asioita. Laitoin ekaluokalla välillä viestiä, että Eevin myöhästyminen tms. oli minun syytäni. Olet sanonut tästäkin, että en saisi tehdä niin ja ottaa vastuuta itselleni. Minusta se on aivan käsittämätöntä. Jos minä herätän meidät liian myöhään ja olen TÄYDELLISESTI vastuussa Eevin myöhästymisestä, totta kai on vastuu siitä MINULLA. Toisekseen sain tuosta käsityksen, että sinun mielestäsi ilmeisesti Eevin kouluun ehtiminen on sitten EEVIN vastuulla, mutta kun syksyn alussa sitten laitoin asian Eevin vastuulle ja se tuli pahasti myöhässä monta kertaa, sinä läksytit minua siitä, miten on MINUN vastuullani, että Eevi lähtee ajoissa... No, niin on minustakin, mutta miksi sitten en saa SELITTÄÄ, jos Eevi on joskus myöhästynyt, että syy on MINUN, vaan pitäisi antaa EEVIN kantaa vastuu ja seuraukset? Sekavaa minusta.

Joka tapaksessa SELITTÄMINEN on ehdottomasti ok enkä hyväksy sitä, että minulle aletaan OPETTAA, miten sen sijaan pitäisi toimia.

4. Kouluun ehtiminen. Ihmettelen, miksi ekaluokalla minulle ei koskaan tiedotettu, että Eevi on usein myöhässä. Sain tietää asiasta vasta keväällä terveystarkastuksessa. Miten ihmeessä voi puuttua asiaan, josta ei tiedä? Asumme aivan koulun vieressä ja luulin, että Eevi ehtii, kun lähtee muutamaa minuuttia ennen kellon soimista. Vasta terveystarkastuksen jälkeen olin TIETOINEN siitä, että aikataulutusta on muutettava. Tarkoitus on siitä asti ollut, että Eevi lähtee 15 minuuttia ennen. Toisinaan on lähtenyt 5 minuuttia ennen tms. ja minä en edelleenkään ikinä tiedä, onko Eevi ajoissa vai ei. Olen todella huono itse ehtimään aamuisin mihinkään, ja nämä aamut on meille hankalia, koska minä olen hyvin hankala aamuihminen. Mutta nyt on taas saatu skarpattua.

Ja minä en kaipaa kenenkään muun näkemystä enää siitä, kenen vastuulla kouluun ehtiminen on. Se asia ei kuulu muille kuin meidän perheelle. Vastuu on MINULLA. Eevi ei todellakaan ole kykenevä vielä huolehtimaan asiasta itsenäisesti.

5. Eevin lukeminen. Alkusyksynä luettiin melkein joka ilta kotona 10 minuuttia ääneen ja Eevi sai arvan ja palkinnon. Välillä halusi kirjoittaa 10 minuuttia ja toki sai siitä yhtä lailla palkinnon. Lukuvartti on ollut hyvä juttu myös. Huomaan, että Eevin lukeminen on kehittynyt nyt paljon ja minusta se on nyt oikein hyvää eikä tukitoimia asiassa välttämättä tarvita. Lukuvarttia voidaan toki jatkaa, koska ainahan lukeminen on hyväksi. Samaten jatkan luettamista kotona, mutta enää tarve ei ole niin akuutti.

6. Kirjoittaminen. Eevi osaa kirjoittaa. Eevi vihaa kirjoittamista. Minusta on täysin ok, jos Eevin pitää pyyhkiä pois erityisen suttuisia kirjaimia tai sanoja tai virheitä ja korjata ne. En koe Eevin tarvitsevan mitään tukitoimia kirjoittamisen kanssa. Ei minulla silti mitään tukiopetusta tms. VASTAANKAAN ole, mutta toisaalta se kielii minulle siitä, että jostain syystä opettajan mielestä asiassa on joku vika ja sitten haluan kyllä tietää, mikä se vika on. Eevi edelleen unohtelee välillä kaksoikonsonantteja tms. mutta virheitä ei juuri muuten tule. Käsialasta saa myös selvää. Minusta kaikki on siis ok.
Lisättäköön myös, että Eevillä ei ole velvollisuutta nauttia läksyistä. Kun hän VIHAA läksyjen tekemistä ja ei jaksa keskittyä, on käsiala toisinaan hiukan huolimatonta. Minusta tähän ei liikaa pidä puuttua. Käsialavihkon kanssa on selvästi laiskotellut ja kirjoittanut harvaan ja olen odottanut, että asiasta sanottaisiin. Minä en ole jaksanut asiaan puuttua, jos se ei kerran koulussa haittaa. Mutta jos sieltä tulee viestiä, että tuo ei sovi, niin sitten pannaan kirjoittamaan tiheämmin. Ja edelleen, todella huolimattomasti tehtyjä kirjaimia yms. on ihan sopivaa joutua korjaamaan. Se on kenties jopa suotavaa.

7. Matematiikka. Matematiikassa ei minusta ole ongelmaa. Kolmen kertotaulua harjoiteltiin kovasti, kun Eevi kertoi, että testi on tulossa, ja sen se nyt osaa käsittääkseni hyvin.

8. PIIRUSTUS. Haluan vielä yhden mieltäni vaivanneen asian selvittää. Eevin piirustus, joka oli pudonnut koulun seinältä ja jonka iltapäiväkerhon aikuinen oli ottanut talteen. Eevi puhui minulle piirustuksesta useasti ja oli huolissaan. Piirustus oli Eeville tärkeä. Kuten olet itsekin huomannut, Eevi käsittää asioita usein sekavasti ja väärin. Sinun mielestäsi Eevi TIESI, että piirustus on henkilöllä X ja Eevin piti itse vain hakea se. Minä olen eri mieltä. Eevin käytöksen ja puheiden perusteella Eevi ei tiennyt mitää pitäisi tehdä ja pelkäsi, ettei enää saa piirustustaan, joten HYVÄNÄ VANHEMPANA, joka välittää lapsestaan, minä otin sinuun yhteyttä asiassa. TÄSSÄ KOHTAA olisit voinut itse valita toisin. Koska sinusta Eevin olisi kerran pitänyt itse hakea piirustus eikä asioita saisi tehdä Eevin puolesta, sen sijaan, että haet piirustuksen ja annat minulle, olisit voinut KERTOA minulle missä piirustus on ja miten eevi sen saa ja Eevi olisi voinut hakea sen. Ihmettelen, miksi aloit taas ojentaa MINUA siitä, miten hoidin tuon asian Eevin puolesta. En hoitanut. Sinä hoidit. Minä otin aivan asiaankuuluvasti yhteyttä koululle (sinuun) selvittääkseni asiaa, josta lapseni on huolissaan. MINULLA ei mitenkään voinut olla TIETOA siitä, että piirustus on paikassa X, josta sen saa kysymältä henkilöltä X ja että Eevin PITÄISI tämä tietää.

9. Eevin kyky muistaa ja ymmärtää ohjeita. Kuten olemme havainneet, Eevi käsittää/muistaa asioita väärin. Tämä nyt vain on fakta tällä hetkellä. Eeviä tulee YMMÄRTÄÄ tässä asiassa ja ottaa tämä ominaisuus huomioon. En hyväksy asennetta, jonka mukaan Eevi tekee tämän muka jotenkin tahallaan. Ei tee. Pelkästään suullisesti annetut tiedotukset tai ohjeet siis jäävät tulematta kokonaan kotiin tai ne saapuvat mahdollisesti sekavina ja vääristyneinä. Siksi olisi viisainta antaa ohjeet kirjallisesti TAI varmistaa, että Eevi on ainakin ymmärtänyt ohjeen ja edistää muistamista sillä, että Eeviin otetaan varmasti katsekontakti, asia selitetään hänelle selkeästi ja pyydetään toistamaan. Minä taas koitan muistaa, että Eevin puheet voivat olla vääristyneitä. Toisinaan ei kuitenkaan ole mitään syytä ajatella, että se, mitä Eevi sanoo, ei olisi totta ja en aina voi muistaa suhtautua kaikkeen epäluuloisesti.


Kaiken kaikkiaan Eevillä menee mielestäni siis ihan hyvin koulussa nyt, kun lukeminenkin alkaa sujua mukavasti. Läksyt pitää tehdä, VASTUU siitä, että läksyt tulee tehtyä, on lain mukaan VANHEMMILLA. Sinulle tai koululle ei kuulu se, MITEN läksyt täällä hoidetaan valmiiksi. Ja minä todellakin aion selittää, jos joskus ne on tekemättä MINUN takiani, kuten tämän viikon maanantaina. Eevin ei todellakaan kuulu joutua vastuuseen MINUN virheistäni. En pakannut perjantaina siis läksykirjoja mökille mukaan, koska ajattelin, että ehtii tehdä sunnuntai-iltana. Mutta asiat ei sitten sujuneetkaan kuten piti ja läksyt jäi tekemättä.

Ajan myötä vastuu siirtyy Eeville. Läksyissä kuten monessa muussakin asiassa. Meillä on kuitenkin monta vuotta aikaa. Kiirettä ei ole. Rauhassa harjoitellaan ja lisätään vaatimuksia. Ja tähän haluan meidän perheelle rauhan."

Takertuminen tietynlaiseen identiteettikonstruktioon

Löysin loistavan kirjoituksen: Beware the spiritual ego. Kirjoituksella on minulle merkitystä kahdestakin itselleni ajankohtaisesta syystä.

"So you're all awakened, eh? And now you just want spiritual experiences? Well, what is it that is wanting that? Your spiritual ego. Seriously, this is okay just as long as you know that this is a new game you're playing. Go run around and connect with people, sit with spiritual teachers, be a spiritual teacher, heal people, donate to charity, volunteer, and do all these beautiful practices. I'd love to see tons more people doing this. But don't forget that this is still an ego desire. Remember that it is all about "how" you are and how you come from a deep space of awakened love in your being."

Suomeksi suunnilleen: "Olet nyt siis valaistunut? Ja nyt haluat vain kaikenlaisia henkisiä kokemuksia? No, mikä se on, joka niitä haluaa? Henkinen egosi. No, se on ok, kun vain tiedät, että tämä on vain uusi leikki, jota leikit. Tee vain kaikkia niitä juttuja, mitkä tällaiseen elämäntapaan liittyy (meditointitapahtumat, lahjoita hyväntekeväisyyteen, paranna ihmisiä, hengaa toisten valaistuiden kanssa jne.), mutta älä unohda, että se on egon halu."

Tämä kirjoitus on mulle ajankohtainen siis kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että olen juuri herännyt tajuamaan, miten olen rakentanut itselleni tietynlaisen identiteetin, joka perustuu tietynlaisille arvoille. Olen rakentanut tiukan vankilan muurin ympärilleni tietynlaisista elämänarvoista ja kiinnostuksenkohteista. Suunnilleen sellaisen, että seuraavat asiat on tosi jees: henkinen kasvu, myötätunto ja rakkaus, tietoisuus, intuitio, kierrätys, vihreät arvot, luonnon- ja eläintensuojelu, kasvissyönti, boheemius, kirppisvaatteet, luomuruoka, tee, superfoodit, kirjat, lukeminen, itsensä kehittäminen, hyväntekeväisyys, terveelliset elämäntavat jne. Ok. Ja ei siinä kai mitään. MUTTA olen nimenomaan havahtunut tajuamaan, että olen tehnyt tuosta itselleni rakennelman, jolla haen hyväksyntää ja jonka sisältämät asiat on sellaisia, että ajattelen, että "hyvät tyypit on tällasia ja nää asiat on sellasia, joilla saa respektiä" ja sen sellaista.

Joku aika sitten suhtauduin hyvin tuomitsevasti ihmiseen, joka edusti juuri sellaisia arvoja ja kiinnostuksenkohteita, jotka minun arvojärjestelmäni torjuu ja kumoaa eli hyvin materialistinen ihminen, puhuu aina vaan ulkonäöstä ja kosmetiikasta tai matkoistaan ja käyttää rahansa kalliiseen kosmetiikkaan ja kalliisiin vaatteisiin, ja käyttää aikansa selaamalla netissä tietoa kosmetiikasta ja suhtautuu fanaattisesti ihoonsa ja hiuksiinsa ja jolle korrektit käytöstavat ja sivistynyt käytös on tärkeitä ja hän taas suhtautuu tuomitsevasti omien arvojensa vastaisiin ihmisiin/käytökseen jne.

Mutta nyt havahduin tässä siis pari päivää sitten tajuamaan, että minun arvo- ja kiinnotusrakennelmani on ihan samanlainen kuin hänen. Ei sisällöllisesti vaan kumpikin hakee sillä hyväksyntää. Hänen mielestään hieno ihminen pukeutuu kalliisiin vaatteisiin, on hyvin huoliteltu ja sivistynyt jne. Joten hän haluaa olla sellainen. Minusta hieno ihminen on taas boheemi, rento, vihreä ja minun rakennelmssani on hirveän epäcool ja epäarvostettavaa olla kiinnostunut kalliista laukuista ja vaatteista ja pinnallisista asioista jne. Ja tuntisin HÄPEÄÄ, jos olisin sellaisista kiinnostunut. Rakennelmamme ovat siis oikeastaan aivan samanlaiset! Hän tuntisi yhtä lailla häpeää, jos rikkoisi oman rakennelmansa arvoja vastaan, koska kumpikin näistä rakennelmista on sellainen, että haemme sen kautta sosiaalista hyväksyntää. Ajattelemme, että cool ihminen on tietynlainen ja tietynlaiset asiat ovat täysin epäcool ja ei-arvostettavia tai kertovat ihmisestä jotain ikävää (arvojärjestelmämme mukaan).

Hmmm. Eli tämä rakennelmani on siis kuten tuo spiritual ego. Se on vain joku tuollanen rakennelma. Ei totuus. Ja tästä päästään siihen toiseen asiaan eli mua on tosi paljon ärsyttänyt tietyt ihmiset elämässäni (no, ainakin yksi), joista tuli juuri tällasia "Ooooooh, harrastan vain henkisiä juttuja ja olen kiinnostunut vain sellaisista asioista ja haluan hengata vain sellaisten ihmisten kanssa" ja sitten olin selvästi aistivinani ylemmyydentuntoa, koska rivien välistä luin, että hän ajatteli: "ainoa oikea tapa elää on juosta meditointi- ja seremoniakaakaotapahtumissa ja meditoida ja harrastaa naurujoogaa ja hengata ihmisten kanssa, jotka tekee tällaisia asioita ja ne, jotka ei elä tällä tavalla, on alemman tason olentoja eivätkä yhtä kehittyneitä".

Olen miettinyt paljon asiaa, että kun mua ei nyt vaan KIINNOSTA omistaa elämääni sille, et hengaisin vaan tuollasten ihmisten kaa ja ravaan tollasissa tapahtumissa ja koko mun elämä on yhtä "oooooh olen valaistunut ja meditoin ja juon seremoniakaakaota" ja mun mielestä ollakseen henkisesti kehittynyt olento, ei TARVITSE väkisin olla TOLLANEN. Minä saan olla ihan omanlaiseni.

"The deeper you doesn't need a "spiritual" context. The deeper part of you moves to do things in a much subtler way. One day you may be in a bar drinking a beer, swearing like a sailor; the next, you may be on a plane to Uganda. There's much less planning...or at least much less definition. Life without attachment to an ego is without boundaries. It allows you to be anyway that you want. And that's the real gift of life; you can be anyway you want."

("Syvempi osa sinua ei tarvitse mitään "henkistä" kontekstia. Yhtenä päivänä voit ryypätä ja kirota kuin merimies ja toisena saatat olla koneessa matkalla Ugandaan. Elämässäsi on paljon vähemmän suunnittelua...tai ainakin määritelmiä. Elämä ilman egoon kiinnittymistä on rajatonta. Voit olla mitä haluat.")

Identiteetti on valinta?

Olen jotenkin ihan pihalla. Ollut jo pidempään. Eli siis en enää oikein tiedä, mikä minun identiteettini on. Hyvin suuressa määrin tämä koskee ulkoista olemustani. En tiedä, miltä mun "kuuluisi" näyttää. Imago, brandi tms. Kuka MINÄ olen suhteessa tähän kysymykseen? Millainen on minun imagoni/brandini? Yritin jotenkin kaivaa esiin jotain synnynnäistä olemusta, joka minun kuuluisi kaivaa esiin ja ilmaista vaatteillani jne. mutta sitten ymmärsin, ettei ole olemassa mitään SYNNYNNÄISTÄ minua tässä suhteessa. Voin olla mitä tahansa itse päätän.

Valinta on vapaa ja yksin minun.

No, mistä hitsistä sitten lähtisin liikkeelle? Siitä, mitä tiedän, etten varmasti ole? Jos aikka ajtellaan, että minä VOISIN alkaa pukeutua mustaan ja värjätä hiukset mustiksi jne. ja luoda ulkoisen gootti-imagon, se olisi älytöntä, koska 1) en koe olevani gootti 2) en ole gootti sisäisesti 3) en kuuntele sellaista musiikkia. Ja minusta olisi kamalaa pukeutua koko ajan mustaan. Tai oikeastaan ikinä.

Entä arvot? Jos lähdetään arvoista, minun tulisi pukeutua kierrätys- ja ekovaatteisiin. No, tätä hyvin pitkälti jo teen, koska vaatteeni alkaa olla kirpputoreilta ja vastaavista paikoista. Mutta entä sitten värit ja mallit jne. Se kaikki MUU. Voisin tietysti tietoisesti valita, että identifioidun erilaisiin hippeihin ja maailmanparantajiin ja voisin tutkia, miten he pukeutuvat ja ottaa mallia, ilmaistakseni sillä maailmalle, että kuulun tuohon joukkoon arvojeni osalta. Mutta... Ei nyt huvita. Tapanani ei koskaan ole ollut etsiä mallia itseni ulkopuolelta vaan etsin vastauksia sisältäni.


MIKSI minä mietin tätä asiaa? Koska minulle on aina ollut tärkeää se, miltä näytän. Ja haluaisin, että ulkoinen olemukseni jotenkin resonoisi sisäisen olemukseni kanssa ja heijastaisi maailmalle jonkinlaista viestiä siitä, mitä sisälläni on, mutta tällä hetkellä olen jotenkin hukassa tämän asian suhteen, koska olen yrittänyt vapautua alter egostani (asiaa alter egosta), mutta.......

Eli olen luullut, että alter egoni on sairas konstruktio ja selviytymiskeino eikä osa todellista minuuttani. Ja että siitä olisi hyvä parantua. Parisuhteessa hormonitoimintani aina nukahtaa ja muutun sammaloituneeksi horroksessa makaavaksi kiveksi, ja silloin alter ego hautautuu syvälle maan uumeniin ja tuntuu vieraalta. Mutta nyt kun olen sinkku, huomaan, että suhteeni alter egoon on PALJON monimutkaisempi kuin olen luullut. Se ei ehkä olekaan itsestäänselvästi jokin valheellinen osa minua vaan OIKEA osa minua. Sillä sinkkuna hormonitoimintani aktivoituu, alan kaivata läheisyyttä ja unelmoida pussailusta ja halimisesta ja muutun aivan eri ihmiseksi kuin se sammaloitunut ja koteloitunut olio parisuhteessa. Ja kun hormonitoimintani ja läheisyydenkaipuuni aktivoituu, intensiivisenä tunneihmisenä se tarkoittaa, että suuntaudun hyvin INTENSIIVISESTI läheisyysasioihin ja miehiin ja sen sellaiseen. Minusta tulee varsin väkisin flirttaileva ja villiintynyt. Ja alan kuunnella musiikkia ja haluan kuntoilla näyttääkseni hyvältä (motivaatio asiaa kohtaan kasvaa niin suureksi, että alan jopa saada jotain aikaan). Eli alter ego ryömii esiin.

Ja nyt olen hämmentynyt, että kuka minä edes olen. Se sammaloitunut kotelo-olio? Villiintynyt flirttaileva ja intensiivinen hirmulisko? Ja kun nämä todella ovat kuin kaksi eri ihmistä ja ne myös pukeutuisivat varsin eri lailla. Sammaloitunut kotelo-olio ajattelee, että olisi viisasta lakata meikkaamasta ja värjäämästä hiuksia ja muuttua näkymättömäksi jne. Villiintynyt hirmulisko taas haluaa olla hemaiseva ja seksikäs ja näyttää hyvältä.

Tietysti KUULOSTAISI henkisen kasvun näkökulmasta optimaalisemmalta tuon sammaloituneen kotelo-olion jutut, mutta jos minulla oikeasti on intensiivinen tunne-elämä ja muuta, ei minusta ole viisasta tai tervettä tukahduttakaan sitä itsessään ja yrittää väkisin olla näkymätön, jos se ei huvita.

Mutta kun minä en TIEDÄ, mitä tämä kaikki merkitsee. Kuka minä olen ja miksi.

Ja sitten on vielä paljon muuta. Olen alkanut kyseenalaistaa kaikenlaisia asioita. Ensinnäkin olen alkanut KYLLÄSTYÄ rakentamaani identiteettiin (puhun nyt niistä osista, jotka ovat edelleen varsin selkeitä ja varmoja). Olen oivaltanut, että olen rakentanut hyvin väkevän identiteetin ja puristanut itseni sen sisään ja tehnyt siitä eräänlaisen vankilan. Koska minua ei hyväksytty sellaisena kuin olen, aloin ylikorostaa tunnetta erilaisuudesta ja olen identifioitunut alakulttuureihin ja undreground-maailmaan ja kaikenlaiseen vaihtoehtoiseen ja julistanut (itsekseni mielessäni), että olen ERILAINEN ja sitten alkanut pitää tietynlaisia asioita HYVINÄ ja sitten niitten vastakohdat on tietysti HUONOJA. Hyvää on vihreät arvot, kiinnostus henkisiin asioihin, viisaus, sosiaaliset taidot, kierrätys jne. Mutta myös on cool ja hienoa, että on köyhä eikä tavoittele materialistisia asioita, kuten rahaa tai korkeampaa elintasoa ja ostaa käytettyjä asioita ja luomua jne. Ei siinä mitään, mutta olen huomannut, että tunnen HÄPEÄÄ, jos rikkoisin näitä luomiani normeja. Ja myös tuomitsen, jos jotkut ovat näiden suhteen ihan erilaisia (esim. keskittyvät keräämään rahaa ja syytävät rahaa kalliisin laukkuihin tai kosmetiikkaan).

Olen alkanut nähdä identiteettini itse rakentamanani konstruktiona, jonka voisin koska tahansa niin halutessani murskata ja alkaakin tehdä toisenlaisia valintoja. Ihan vaikka vain piruuttani. Ja olenkin alkanut tehdä niin. Olen esim. välillä laittanut röyhkeästi KAIKKI roskat keittiön tasoilta tavalliseen roskikseen. Kartongit, biojätteet jne. Se on ollut henkisesti hyvin vaikeaa, olen tuntenut, että olen äärimmäisen huono ihminen, mutta samalla olen sanonut itselleni, että maailma ei nyt tuhoudu tähän. Olen alkanut tehdä tuhmuuksia. Haluan rikkoa rajojani. Mennä niiden toiselle puolen.

Tänään mietin pukeutumis- ja imagokysymystä. Miten minua hävettäisi, jos pukeutuisin jotenkin minulle vieraalla tavalla. Siis jos pukeutuisin vaikka todella tylsiin vaatteisiin, vaikka tylsiin, puolihuonosti istuviin farkkuihin ja johkin typerään poolopaitaan. Ja tuulipukuun :D. Tai jos pukeutuisin kuin joku ihmeen "bimbo" vaaleanpunaisiin, todella tyttömäisiin vaatteisiin ja laittaisin pinkit korkokengät ja kalliin design-laukun kainaloon, silloin vasta kuolisinkin häpeästä! Ja ajattelin, että typerää. Koska ihan sama mitä puen, olen sisältä yhä MINÄ. Jos joku tuomitsisi minut ulkoisen olemukseni perusteella, tuomitseminen johtuisi ennakkoluuloista.

Toisaalta tietysti on siksi mukavaa pukeutua siten, että kokee ulkoisen olemuksen heijastavan arvojaan ja sisintä olemustaan, jotta ennakkoluulot, joita ihmisille muodostuu, osuisivat lähellä totuutta.

Hmmmm. Tätä pitää miettiä.

Tietysti identiteetissä on osia, joita ei voi valita, kuten rotu tai sukupuoli. Hmmm. Tai voi sukupuolen valita tavallaan. Mutta voiko identiteettiä sittenkään valita? Vai kohtaako identiteettiään kyseenalaistaessaan omat arvonsa ja huomaa, ettei niitä voi muuttaa? Että arvot luovat identiteetin perustan? Synnyttävätkö arvot sen, kuka minä olen? Tosin esim. sukupuolen tapauksessa valinnanmahdollisuudessa ei ole kyse arvoista vaan omasta sisäisestä kokemuksesta – mitä sukupuolta kokee olevansa. Tuota kokemusta ei liene mahdollista valita.

Tunteet eivät kerro syvemmästä yhteensopivuudesta

Jaan nyt seuraavan juuri sisäistämäni ja heti sitten kristallisoituneen viisauden:
Kauan sitten oli alkueläin-Mira, joka luuli aina ihastuessaan, että "koska tuo ihminen herättää minussa tällaisia tunteita, se on varmaan minulle oikea ihminen". Silloin antoi ihastumisen tunteille massiivisen painoarvon ja meni myös aika rikki, jos sai pakit tms. Ja koska luotti täysin vain tuollaisiin tunteisiin, sekaantui aivan katastrofaalisiin tyyppeihin...

Sitten Mira kehittyi, kantapään kautta valaistuneena, ja oppi hiukan koordinoimaan järjelläkin ihastumisiaan. Hän oppi, että voi ihastua ihan vääriin tyyppeihin ja opetteli kiertämään tietynlaiset puoleensavetävät olennot kaukaa ja etsi itselleen kunnollisen miehen. Mutta ei huomannut, että vieläkin hyppäsi liian nopeasti tunteiden vietäväksi, vaikka järjellä olikin jo hiukan koordinoinut valintojaan.

Nyt on olemassa uudenlainen Mira, joka nauttii tunteistaan, mutta ymmärtää niiden olevan vain fyysistä vetovoimaa ja hupsua ihastumista ja kaikkea merkityksetöntä. Niillä voi leikitellä, mutta niitä ei oteta vakavasti. Intohimo ja hullaantuminen ei riitä. Mira on viisas. Hän odottaa. Että tapahtuu jotain aivan uudenlaista ja jännittävää. Joskus. Mieluiten ei kovin pian, sillä Miralla on nyt hauskaa.


Ihastumisella ei ole juuri minkäänlaista painoarvoa. Se ei kerro juuri mitään mistään. On varsin helppo ihastua, jopa rakastua, tuiki tuntemattomiin tahi melko tuntemattomiin ihmisiin, joista ei tiedä mitään. Ihastuminen ei tarkoita, että toinen on itselle sopiva kumppani. Se ei kerro mitään syvemmästä yhteensopivuudesta.

Hirmuisen helposti sitä ihminen ihastuu, tuntee kenties voimakasta fyysistä vetovoimaa toiseen, hullaantuu ja rakastuu. Mutta tämä on vain kemiaa. Hormoneja, haavekuvia, illuusioita... Kaikenlaista hupsua. Jos sitten erehtyy luulemaan näiden roihuavien tunteiden takia, että "ooh, tämä on varmasti minulle oikea ihminen" havahtuu aika varmasti alkuhuuman jälkeen siihen, ettei oikein sovitakaan yhteen. Jotkut jää siihen sitten sinnittelemään silti.

Kuitenkin olisi hienoa, jos voisi olla tuo roihu ja ihastus ja tunteiden palo JA aito yhteensopivuus, mutta tämä tietysti edellyttää sitä, että tuntee toisen hyvin ennen kuin kuvittelee, että kuulutaan yhteen ja ennen kuin aletaan kehitellä mitään parisuhdekuvioita.

Siksipä on oikein oivallista hankkia itselleen kavereita ja nauttia elämästään, jolloin voi käydä niin, että huomaakin joskus jonkun kaverinsa merkitsevänkin merkillisen paljon ja olevan kaikkea mitä on koskaan toivonut, TAI jostain poksahtaa eteen jotain odottamatonta, kun näiden kaverisuhteiden takia ei tarvitse keskittyä etsimään mitään "oikeaa" ja on tyytyväinen elämäänsä niin kuin se on.