Haluatko oppia kohtaamaan muiden ihmisten kanssa?

Teal Swanilla sattuu olemaan video, jossa käsitellään täsmälleen tätä aihetta, joka minulla on nyt hyvin ajankohtainen. Hän pukee sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja käyn parhaillaan läpi.

En tiedä, mikä minua vaivasi nuorena. Tai siis onhan sille nimi. Asperger. Mutta en löytänyt mitään tietä muiden ihmisten luokse. Tosin aluksi en sellaista kaivannutkaan.

Ala-asteen ajan elin, kuten itse asiaa kuvaan, saippuakuplassa. En ollut siellä kylläkään yksin, minulla oli aina yksi bestis, joka hengaili kuplassa kanssani, joten minulla oli kyky olla yhteydessä ihmisen kanssa. Mutta kuplan ulkopuolelle jäivät kaikki muut ihmiset. En ollut millään tavalla kiinnostunut luokkatovereistani, en ottanut heihin kontaktia, en tiennyt mitään heistä tai heidän maailmastaan. Olin sokea sosiaaliselle todellisuudelle toisin sanoen normeille ja kaikelle sille, mitä piti tietää ja osata, jotta olisi suosittu.

Sosiaalinen todellisuus oli minulle yhdentekevä, koska sitä ei minulle ollut olemassa. Elin syvällä omassa maailmassani, minulla oli intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, jotka jaoin ystäväni kanssa, ja ne täyttivät maailmani. Muulla ei ollut merkitystä.

Mutta sitten kaikki muuttui.

Tulin murrosikäiseksi. Ja siitä seuraa tietysti se, että kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta ja yhtäkkiä onkin hirveän tärkeää se, mitä mieltä muut ovat sinusta, koska et saa ketään poikaa kiinnostumaan itsestäsi muuten. Tai no, minulla taustalla oli psykologinen vaurio, joka tuli siitä, kun luokkani pojat inhosivat minua koko ala-asteen ajan, joten murrosiässä huolestuin tosissani siitä, että jos pojat eivät pidä minusta ja omistin siitä pitäen elämäni poikien hyväksynnän hakemiselle.

Tuo tarve avasi minut sosiaaliselle todellisuudelle ja kuplani puhkesi. Putosin maailmaan, joka oli minulle täysin tuntematon. En tiennyt sen säännöistä mitään. En tiennyt, miten ihmisten kanssa tulee olla. En tiennyt mistään mitään.

Kun aloitin tieni ("Miten tulen toimeen muiden ihmisten kanssa, saan ystäviä, miehiä ja minusta pidetään"), seisoin absoluuttisessa pimeydessä. En tiennyt, että kouluiässä lapsille ja nuorille elämän tärkein asia on muiden hyväksyntä ja sen seurauksena jokainen yrittää olla samanlainen kuin muut omassa viiteryhmässä. Ihmiset yleensä tietävät, että normeista poikkeaminen tarkoittaa hylätyksi tulemista, torjuntaa, kiusaamista, ja siksi normit ovat heille hyvin tärkeitä. En tiennyt, että he katsovat toisistaan mallia.

Kun aloin siis konstruoida itsestäni uudenlaista versiota (koska oli käynyt varsin selväksi, että jos olen vain oma itseni, en kelpaa), en tiennyt, että minun pitäisi katsoa mallia muista. Katsoin, jälleen kerran, ainoaan tuntemaani suuntaan – sisälleni. Logiikkani meni jotakuinkin näin: haluan poikien pitävän minusta. Pojat pitävät kauniista tytöistä. Minun pitää olla kaunis. Mutta koska en osannut etsiä vastauksia itseni ulkopuolelta, päättelin omassa päässäni, mitä minun pitää tehdä ollakseni kaunis. Aloin meikata, käyttää tiukkoja vaatteita ja napapaitoja enkä suostunut enää pitämään silmälaseja.

En jotenkin huomannut, etteivät muut tytöt pukeudu niin. Olin liian seksikäs. Mutta en osannut tehdä muutakaan., joten sillä mentiin. Aloin tietysti saada huomiota pojilta ja kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun kehuvan minua kauniiksi. "Minä? Kaunis? Enpä ollut tiennytkään." En ollut koskaan miettinyt ulkonäköä. Sellaista asiaa ei ollut ennen ollut minulle olemassakaan. Vaatteet olivat olleet minulle aina vain jotain, mikä vedetään päälle, ettei oltaisi alasti. Luultavasti äitini oli aina valinnut vaatteeni. Mutta tästä eteenpäin ulkonäöstä ja poikien antamasta huomiosta tuli koko elämäni.

Yrityksen ja erehdyksen tietä opettelin muokkaamaan itsestäni sosiaalisesti kelvollista yksilöä. Muistin, miten ala-asteella luokan tytöt joskus kysyivät pojilta, miksi he eivät pidä minusta. "Eihän se edes puhu meille mitään."

Muistan ikuisesti jokaisen tuollaisen "opetuksen", jonka kuulen, joka kertoo minulle, mitä sosiaalisesti menestyvältä ihmiseltä edellytetään.

Kun siis murrosiässä aloitin transformaationi, yksi tärkeä tehtävä oli opetella puhumaan pojille. Olin kuorejuhlilla Nokian Siurossa, kun päätin, että no, opetellaan nyt sitten. Marssin lähimmän pojan luokse ja aloin puhua jotain.

Olen kuitenkin tähän päivään asti elänyt pimeässä. En ole osannut kohdata ihmisiä. En ole osannut löytää yhteyttä. En ole osannut oikeasti tutustua ja keskustella. Olen ollut kaikkialla ulkopuolinen. Kykenemätön ryhmäytymään ja olemaan osa minkäänlaista ryhmää. Erillinen. Avuton.

Minulla on tutka, ja tunnistan ihmisten joukosta kaltaiseni ja osaan mennä heidän luokseen ja ystävystyä. Tämä on ainoa poikkeus. Mutta muuten ihmisten kanssa oleminen ja sosiaalisuus on ollut minulle pelkkää pimeyttä. Tuntematon alue.

Kun aloitan uudessa koulussa tai kun kävin reiveissä, muut tutustuvat toisiinsa, muodostavat klikkejä, porukoita, ystävystyvät. Minä en. En kykene yhteyteen. En osaa puhua ihmisten kanssa. Olen vaivaantunut. Haluan pois. Olen yksin, ulkopuolinen. Usein löydän joukosta yhden kaltaiseni ja saan ystävän ja hän on kuten minä ja olemme kaksin ulkopuolisia.

Tämän takia olen yöelämässä ja reiveissä turvautunut päihteisiin. Olen paennut niillä sosiaalista todellisuutta ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta. Olen paennut avuttomuuttani. Kun saa pään sekaisin, voi rauhassa häröillä itsekseen. Kotibileissä ja jatkoilla olen istunut yksin ja tarkkaillut muita tai tanssinut tuntikausia, kun muut istuvat halaillen ja sylityksin katsomassa aamun tunteina Teletappeja. Olen ollut surullinen siitä, etten kykene sellaiseen yhteyteen. En ole löytänyt tietä muiden luokse.

Noin vuonna 2007 olin työharjoittelussa Tampereen kaupunkilähetyksen perheryhmässä. Se oli minunlaiselleni totaalisen epäsopiva paikka. Äidit tulivat vauvojensa kanssa paikalle ja sitten siellä hengailtiin sohvilla, syötiin ateria, hengailtiin lisää ja äidit lähtivät. Työntekijän rooli oli vain hengailla niiden äitien kanssa. Small talkia. Tutustumista. Yhteyden luomista. Normaalisti olen sellaisessa tilanteessa hiljaa, istun jossain nurkassa ja tarkkailen muita. Se ei tietysti käynyt päinsä, kun olin työharjoittelijana. Minun oli pakko yrittää puhua ihmisille. Silloin keksin, että voin esittää ihmisille kysymyksiä. Ihmiset pitävät siitä, kun joku on kiinnostunut heistä. Minun ei tarvitse itse keksiä sanottavaa vaan voin kysyä kysymyksiä ja saan ihmiset puhumaan.

Ylitin itseni moninkertaisesti, mutta sain harjoittelusta hylätyn... Olin silti ohjaajieni mielestä ulkopuolinen, en kiinnostunut muka muista jne. Olin tehnyt parhaani ja olin silti ihmisten mielestä etäinen ja tavoittamaton.

Viime vuosien aikana olen kasvanut paljon ihmisenä ja huomannut yllätyksekseni positiivisia muutoksia omassa sosiaalisuudessani. Joskus pari vuotta sitten tajusin yhtäkkiä, että "hei, en ole enää ahdistunut ihmisten seurassa".

Vuonna 2013 olin viikon työharjoittelussa päiväkodissa ja siellä huomasin, että osaan puhua ihmisille! Minä juttelin ryhmässä olevan lastentarhanopettajan ja lastenhoitajan kanssa välillä ihan luontevasti.

Viime aikoina olen kiinnittänyt tähän yhä enemmän huomiota. Olen paljon tekemisissä toisten lasten äitien kanssa ja olen huomannut, että minun on ihan helppo ja luonteva jutella heidän kanssaan.

Kun menin viime lauantaina kotibileisiin, menin sinne harjoitellakseni ihmisten kohtaamista ja puhumista. Olen aina viihteellä paennut sosiaalista ahdistusta ja ihmisten kohtaamista juomalla ja tanssimalla. Sekoillut vain ympäriinsä ja jos olenkin puhunut ihmisten kanssa, se on ollut sellaista aika aivotonta läpänheittoa poikien kanssa.

Varsinkaan miessukupuolen edustajien kanssa en ole koskaan pystynyt keskustelemaan normaalisti ja luontevasti ja tutustumaan puhumalla. Totta kai olen seurustelusuhteissani saavuttanut normaalin keskustelutason, mutta koska en ole osannut tutustua keskustelemalla, olen aina suhteen alussa yliepäinhimillisen vaivaantunut ja haluan äkkiä sänkyyn, koska sitten voi keskittyä luomaan sitä fyysistä läheisyyttä ja täyttää ajan sillä ja sitten siinä samalla hiljalleen opetella avautumaan myös muilla tasoilla.

Lauantaina kotibileissä en siis halunnut juoda, koska tiedän, että sitten aktivoituu bilevaihde ja alan vaan ryntäillä ympäriinsä kuin päätön kana. Join hyvin hitaasti, vähän ja mietoja juomia. Paikalla oli onneksi yksi hyper ekstrovertti naisihminen, jonka kanssa aloitin juttelemisharjoitukseni. Yritin keskittyä olemaan juhlissa oma itseni, läsnä, tiedostaa muiden ihmisten olemassaolon ja olla avoin kohtaamisille. Loppujen lopuksi juttelin vain kahden ihmisen kanssa. Toinen oli mies. Se on melkoinen saavutus. Että keskustelin ihan normaalisti miessukupuolen edustajan kanssa. Meillä on kummallakin lapsi ja ollaan yksinhuoltajia, joten saimme siitä keskustelun aihetta.

Illan edetessä humala tuli kuitenkin aivoihini, ja kyllästyin harjoitukseeni ja aloin häröillä entiseen tapaan. Baarissa tanssin yksin enkä enää ollut tekemisissä muiden kanssa. Kutienkin tulin tehneeksi jotain, mitä en koskaan ennen ole elämässäni tehnyt. Olin paikalla ihan kuten kaikki muutkin. Kohtaamassa ihmisiä. Avoimena tutustumiselle. Avoimena ihmisille.

Huomasin myös, että monille kohtaaminen ja tutustuminen on vaikeaa. Ei vain minulle. Mutta muilla ihmisillä (jotka eivät ole aspergereita ja tällaisia outoja olioita) on kyky olla silti läsnä siinä sosiaalisessa todellisuudessa, avoimena muille, vaikka eivät herkästi usklataisikaan itse olla niitä, jotka aloittavat keskustelun, he ovat valmiina kontaktiin, valmiina tutustumaan, ja heillä on kyky tutustua ja bondata ja rakentua osaksi ryhmää, kyky saada kavereita. Minulla ei ole ollut.

Minusta on hirveän jännittävää huomata, että olen avautumassa sosiaaliselle todellisuudelle tavalla, joka minulle on tähän asti ollut tuntematon.

Voinko todella oppia elämään yhteydessä ihmisten kanssa?


Postauksen alussa oleva Tealin videi kertoo kaikesta siitä, minkä olen itsekin oppinut matkani varrella. Kaikki, jotka haluavat oppia kohtaamaan muiden ihmisten kanssa, se on todella hyvä video. En itse osaa tuolla tavalla ruveta opettamaan muita. Osaan kertoa kokemuksistani ja pohdiskella ääneen, mutta en osaa pukea niitä noin hienosti opetukseksi kuin Teal.

Mutta jos siis haluat oppia tutustumaan ihmisiin, oppia kohtaamaan muiden kanssa, kuten Teal sanoo, ole kiinnostunut toisesta ihmisestä. On paljon helpompaa luoda yhteys olemalla kiinnostunut toisesta kuin yrittämällä saada toinen kiinnostumaan itsestä. Me kaikki rakastamme puhua itsestämme ja rakastamme sitä, kun joku haluaa kuunnella ja on aidosti kiinnostunut. Mene siis ihmisten luo, esitä kysymyksiä, kysymykset on tosi hyvä juttu, ja ole kiinnostunut, aidosti kuuntele mitä toinen vastaa.

Voit kysymysten valinnalla vaikuttaa siihen, mihin suuntaan keskustelu ohjautuu. Yritä saada toinen puhumaan sellaisista aiheista, joista sinullakin voisi olla kerrottavaa. Yritä löytää yhteistä kosketuspintaa, yhteistä säveltä, yhteisiä juttuja. Tällöin voit saada aikaan kiinnostavan keskustelun.

Kysy. Ole kiinnostunut. Mutta ole myös avoin.

Ja uskalla olla se, joka menee toisen luokse.

Mutta jos viihdyt yksin ja omissa oloissasi, se on täysin fine!!! :)