Eheytymisen tien pää näkyy jo

On oikeasti sopivaakin aloittaa uusi blogi ja saattaa tämä päätökseen, sillä tunnen sisälläni, että eheytymisen tie on pian kuljettu loppuun. Ei tietenkään koskaan muutu täydelliseksi tai kokonaan valmiiksi. Mutta ei epätäydellinen tarkoita eheytymätöntä. Se tarkoittaa vain sitä, että on, kuten kaikki muutkin täällä, inhimillisellä tavalla vajavainen olento. Koko tämä eheytymisen tie on liittynyt sisällä oleviin haavoihin ja vakavampaan rikkonaisuuteen. Se alkoi kauan sitten, kun olin suunnilleen 15-vuotias ja aloin miettiä, miksi minun on niin paha olo ja totesin, ettei voi olla normaalia, jos oi niin huonosti ja päätin selvittää, mikä minua vaivaa ja korjata sen. Siitä alkoi eheytymisen tie. Ja nyt minusta tuntuu, että se lähestyy loppuaan. Näen jo maalin, mutta en vielä ole siellä. Mutta koska näen sen, uskon, että pian saavutan sen.

Kun eheytymisen tie on kuljettu, se tarkoittaa, että olen vihdoin aidosti onnellinen ihminen, joka on korjannut sisäiset haavansa ja pahimmat solmunsa ja löytänyt rauhan itsensä kanssa ja jonka sisältä kumpuaa iloa. Ihminen, joka elää ilosta eikä pelosta.

Se ei tarkoita, että olen täydellinen. Hah, kaukana sitä. Päinvastoin se tarkoittaa, että olen sinut omien vikojeni kanssa. Niitä on, niitä saa olla ja se on ok.

Se ei tarkoita, etten enää kehitä itseäni. Mutta se tarkoittaa, että päätyö on tehty. Toki sitä jatkossakin oppii kokemuksistaan, hioo itseään ja kasvaa, mutta sitten se on sellaista... Terveen, tasapainoisen, onnellisen ihmisen elämisen ohessa tapahtuvaa luonnollista kasvutyötä.

Kerron nyt, mistä tiedän (koen), että maaliviiva näkyy jo.

No, olen ensinnäkin tietysti tehnyt tätä työtä itseni kanssa (itseterapiaa) jo parikymmentä vuotta. Olen oppinut paljon, korjannut paljon, muuttunut paljon, viisastunut paljon. Ja nyt, viime aikoina, olen alkanut vain huomata, että... Palat ovat ehkä asettumassa paikoilleen.

Laitoin tännekin tekstin, jonka kirjoitin uuteen blogiini, Onnellisen mummukan iloa, koska siinä kerrotaan paljon siitä, miksi olen alkanut tuntea, että eheytyminen on lähellä.

Olen löytänyt sisäisen ilon idun.

Mutta mistä minä nyt aloittaisin tämän tarinan..?

No, aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun kirjoitin tuon yllä mainitun tekstin, olin käynyt juuri katsomassa vakavasti sairasta serkkuani saattokodissa. Serkku on minua pari vuotta nuorempi. Hänen sairastumisensa ja sairautensa on vaikuttanut minuun yllättävän paljon. Lisäksi olen viime vuosina yhä enemmän pohtinut vanhenemista ja kuolemaa, tuntenut tarvetta käsitellä niitä asioita, luoda suhdetta niihin. Ne ovat pelottaneet. Sekä oma että läheisten. Vanheneminen ja kuoleminen. Alle 30-vuotiaana sellaiset asiat ei käyneet oikeastaan mielessäkään. Ainakaan samalla tavalla. Ne eivät tuntuneet koskettavan minua. Tunsin itseni nuoreksi ja tunsin, että niin on aina. Tunsin itseni kuolemattomaksi. Mutta sitten, kun ikää alkoi kertyä 30 ja yli, kun omat vanhemmat lähenevät kuuttakymmentä (ja kummatkin ovat sairaita), alkoi sisällä herätä tietoisuus kaiken rajallisuudesta ja siitä, miten TODELLISTA se on. Se ei ollutkaan enää jotain kaukaista satua vaan jotain, mikä todella koskettaa MINUA ja on osa elämääni.

Mutta silloin, kun kirjoitin mummukka-tekstin, käytyäni saattokodissa, mieleni oli pohtinut näitä asioita syvällisesti ja jotain oli niksahtanut paikoilleen. Koin unta odotellessani, pimeässä sängyssäni, syvällisen oivalluksen siitä, että minä TULEN kuolemaan. Minä TULEN vanhenemaan (ellen kuole sitä ennen). Minä en voi vaikuttaa asioihin. En voi hallita tapahtumia. Tunsin ja oivalsin syvällä, elämyksellisellä tavalla, että mitä vaan voi tapahtua ja koska vain ja en voi vaikuttaa siihen, hallita sitä. Olen kohtalon armoilla ja niin se vain on. Pelkään laitoksia tai siis niihin joutumista. En halua vanhainkotiin, jossa pissaan vaippaani eikä kukaan vaihda sitä. Jossa on pahaa laitosruokaa. Joka ei ole yhtään kodikas. Tai saattokotiin, joka on samanlainen laitos. Mutta tajusin, etten voi päättää. Voin joutua sellaiseen paikkaan pitkäksi ajaksi elämäni lopulla ja siihen on vain sopeuduttava. Serkkuni sairastumisen myötä olen syvällisellä tavalla ymmärtänyt, että loppu voi tulla koska vaan. Ihan koska tahansa. Voin sairastua vakavasti jo tänään (tai saada tietää asiasta tänään). Minun vanhempani TULEVAT kuolemaan, kun minä elän (ellen kuole ennenaikaisesti), ja joudun käymään sen läpi. Minä TULEN menettämään heidät. Tulee aika, jolloin heitä ei ole.

Ymmärsin, että en voi hallita elämää. Ymmärsin, että mitä vaan voi tapahtua, koska vain ja parasta on vaan hyväksyä se. Ja minä HYVÄKSYIN tämän kaiken. Minä todella hyväksyn.

Ymmärsin myös, että en halua olla sellainen vanheneva nainen (tai ihminen), joka itkee ryppyjään ja katoavaa nuoruuden kauneuttaan ja stressaa asiasta. Haluan olla sellainen vanheneva ihminen, joka hyväksyy asian ja keskittyy sisältään kumpuavaan iloon ja ammentaa siitä.

Tämä taas johtaa siihen vakavimpaan vaurioon psyykessäni eli ulkonäköstressiin, joka siis on oire eikä se vaurio vaan vaurio on hyväksynnän hakeminen miehiltä. Kirjoitin siitä eilen tekstin Tavoitteena rauha oman olemuksen kanssa. Mutta tuo vaurio oireilee selvimmin ulkonäköstressinä.


Nyt kerron sisäisestä ilosta.

Olen löytänyt sisältäni aivan uudenlaisen lähteen. Sinä päivänä, kun kävin saattokodissa ja pohdin paljon asioita, löysin sisältäni ilon lähteen. Se löytyi sillä tavalla, että kun tajusin, etten OIKEASTI aio olla sellainen vanheneva nainen, joka stressaa koko ajan rypyistään ja katoavasta nuoruuden kauneudestaan, tajusin, että ulkonäöllä ei ole väliä, sillä voin keskittyä sisälläni oleviin kivoihin asioihin ja ammentaa NIISTÄ oman onnellisuuteni. Silloin tajusin, että sisälläni todellakin on tuollainen sisäisen ilon lähde! Se on aina ollut siellä, mutta en ole tajunnut sitä!

Siksi kutsun sitä onnellisen mummukan iloksi. Koska kun kuvittelen mielessäni mummelin, joka on ryppyinen ja "kadottanut kauneutensa", tai siis ITSENI tuollaiseksi mummeliksi, ja kuvittelen, että haluan olla ONNELLINEN niin, minä automaattisesti alan hakea onnellisuuttani silloin SISÄLTÄNI. Asioista, jotka tuottavat minulle iloa. Voin keskittyä niihin ja iloon, jota ne tuottavat ja silloin olen täydellisen onnellinen. Eikä ole mitään väliä millään rypyillä. Tai ulkonäöllä.

Ja tämä on ollut minulle aivan uusi oivallus. Koska minähän voin tehdä noin jo nyt! Voin alkaa jo nyt elää onnellisen mummukan iloista elämää.


Tästä pääsemme sitten siihen, että ehdottomasti suurin este eheytymiselleni on se, että haen miesten hyväksyntää. Syvällä rakenteissani on syvä vaurio ja vamma, jonka takia suhteeni vastakkaiseen sukupuolen sekä minuuteni ne osat, jotka kytkeytyvät kyseiseen kontekstiin, ovat aivan vituroillaan. Tämä on se vaurio, joka minun on saatava korjattua, että voin eheytyä. Ja nyt olen löytänyt avaimen, tai työkalut, joilla voin ratkaista ongelman. Sisäinen ilo ja siihen keskittyminen.

Minun täytyy muuttua siksi onnelliseksi mummukaksi, jolle ulkonäöllä ei ole merkitystä, koska hän ammentaa onnellisuutensa sisäisestä ilostaan, sisäisen ilon lähteestä. Kun ammentaa onnellisuuden sisäisen ilon lähteestä, ei ole enää mitään väliä sillä, mitä muut ajattelevat, koska onnellisuus on täydellisesti omissa käsissä, pulppuaa itsestä.

Käytännössä teen kai jonkinlaista mielikuvaharjoittelua, koska pystyn nyt mielikuvien avulla palauttamaan tuon sisäisen ilon lähteen aina mieleeni ja ammentamaan siitä. Se on kuin itävä pieni kasvi, ota olen alkanut kastella, että se vahvistuisi. Tiedän, että nyt kun olen löytänyt sen, se tulee vahvistumaan ja jonakin päivänä se on niin iso, että se täyttää minut ja elämäni kokonaan.

Siksi tiedän, että tulen eheytymään.


Luulen, että se toinen trauma ja vaurio, joka on kaivannut eheyttämistä, alkaa myös ratketa tässä prosessissa. Se on se, joka syntyi aikanaan huumeiden takia, kun mieleni niksahti oudolle raiteelle ja pelkäsin katoavani ja seurasi dissosiatiivinen häiriö (kadotin minätunteeni) ja luultavasti kokemuksesta jäi posttraumaattinen stressireaktio, tuhotumisen pelko ja pakkomielteinen tarve yrittää hallita asioita, jotta en tuhoudu, katoa tms.

Luulen, että tuo alkaa ratketa nyt itsekseen, sillä kun syvällisesti ymmärsin, että en voi vaikuttaa asioihin ja siihen, mitä elämässäni tapahtuu, koska sairastun tai kuolen ja missä jne. ja HYVÄKSYIN sen, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että sisälläni en enää kuvittele, että voin hallita asioita ja estää pahoja asioita tapahtumasta kontrolloimalla.


Jotenkin nyt on vaan palat niksahtelemassa päässäni paikoilleen.

Mutta kauan sen eteen on tehty töitäkin. Minusta kyllä ansaitsisinkin jo saada työn päätökseen ja alkaa nauttimaan elämästä iloisena ja onnellisena ja hyvinvoivana.


Nyt kun olen löytänyt sisäisen ilon lähteen ja maistanut siitä ja tiedän, miltä elämä VOISI tuntua koko ajan, miltä tuntuisi elää eheytyneenä, tajuan, että olen ollut varmaan nämä yli 20 vuotta kroonisesti masentunut. Että nämä vauriot psyykessäni ovat aiheuttaneet pysyvän, matala-asteisen masennustilan, joka on ilmennyt jatkuvana väsymyksenä. Ja ilottomuutena. Sisäisen ilon puutteena. En ole elänyt ilosta käsin vaan pelosta. Pelännyt koko ajan kaikkea mahdollista, stressannut, ollt ahdistunut.

On aika alkaa elää ilosta käsin!! Iloista elämää!! Ja uusi blogini tulee olemaan siksi iloisen elämän blogi.

Onnellisen mummukan iloa

Kirjoitin jokin aika sitten uuteen blogiini tekstin Onnellisen mummukan iloa. Laitan sen nyt tännekin.

Minun elämässä on menossa murros, olen isojen kysymysten ja asioiden äärellä, kohtaan elämän rajallisuutta syvällisellä tavalla oman ja myös omien vanhempien vanhenemisen ja läheisen, oman ikäisen ihmisen vakavan sairauden kautta... Pohdin sitä, miten vähän aikaa meillä on, miten nopeasti se aika hujahtaa loppuun, pohdin kuolemaa, ryppyjä, onnellisuutta ryppyisenä, sairautta, vanhempien kuolemaa, hyvän ystäväni ja tätini vanhenemista ja jo näkyviä ryppyjä ja sitä, miten 10 vuoden kuluttua olen itse sen ikäinen kuin hän nyt... Pohdin, että jos tekisin nyt kuolemaa, olisin tyytyväinen elämääni. Olen saavuttanut asioita, joita olen halunnut saavuttaa ja on Eevi. Olen tehnyt parhaani. Mutta en haluaisi vielä lähteä, varsinkin, koska on Eevi. Haluan olla Eevin kanssa.

Tuntuu, että sisälläni on asiat muuttumassa. Taidan liittyä mummukka-klubiin. Sitten kun on ryppyinen ja harmaa, on parasta osata ammentaa onnellisuus ja ilo ja rakkaus itseen sisäisistä asioista. En halua olla sellainen, joka itkee ryppyjään ja yrittää killua kiinni nuoruuden kauneudessa. Siksi voin aloittaa jo nyt. Alan ammentaa iloa sisältäni. Asioista, joista pidän. Ihmisistä. Kaikesta minkä voi tuntea sydämellä. Onnellisen mummukan iloa.

Blogin kuolema ja uuden syntymä

En minä osaa enää kirjoittaa tänne. Tämä jotenkin kuoli silloin, kun minä tapoin sen vanhan blogini. Ei se enää herää henkiin. Aloitan siksi uuden blogin. Sen nimi on Sailing with the whale. http://sailingthewhale.blogspot.fi/

Mielihyvä vs. onnellisuus

Yksi mieleenpainuvimmista asioista, jotka olen koskaan kirjasta lukenut, oli se, kun jossain joku joskus sanoi, että mielihyvää ja onnellisuutta ei pidä sekoittaa toisiinsa. Joskus jotkut asiat tuottavat mielihyvää, mutta eivät lisää onnellisuutta pätkän vertaa. Voivatpa oikeastaan vähentää sitä.

Minun kokemukseni on aika lailla sellainen, että kaikki HUVItekeminen, kuten tv-sarjat, huvikirjat, tietokonepelit jne. ovat mielihyvää tuottavia, eskapistisia asioita, jotka eivät tuon primitiivisen mielihyvän lisäksi tuo elämään mitään hyvää. Ne EIVÄT lisää onnellisuutta vaan päinvastoin tuntuvat vievän sitä. Vähän sama kuin karkin syöminen. Se voi tuottaa välitöntä mielihyvää, mutta aiheuttaa samalla usein negatiivista oloa omien arvojen ja pyrkimysten vastaisesta käytöksestä. Oikeastaan kaikki tuollaiset välitöntä mielihyvää tuottavat toiminnot ovat luonteeltaan varsin addiktoivia. Stimuloivat aivojen mielihyväkeskusta. Primitiivistä, jopa tuhoisaa mielihyvää.

Koen, että elämäni on laadukkaampaa ilman moisia. Koen olevani onnellisempi, kun keskityn asioihin, jotka tuottavat aidompaa, syvempää ja laadukkaampaa mielihyvää – ei tuota primitiivistä, addiktiivista, välitöntä mielihyvää vaan sitä, joka kumpuaa omien arvojen ja pyrkimysten mukaan elämisestä, mielenrauhasta jne.

Fiktiolle uusi mahdollisuus?

Kun hain sarjaa, jota voisin katsoa, ja alotin Walking deadin, tajusin että rakastan tarinoita. Ja aloin pohtia, että pystyisinkö sittenkin vielä nauttiin romaaneista ja fiktiivisestä kirjallisudesta... Jos muistutan itselleni, että rakastan tarinoita ja haluan eläytyä kertomuksiin. Yksi ystäväni sanoi joskus, että hän tykkää romaaneista, koska ne on kuin elokuvia, siis samalla lailla eläytyy tarinaan. Nyt tajuan ton. Tai samanlainen ajatus tullut mieleen. Että jos kaipaan kertomuksia, joihin eläytyä, onhan niitä kirjoissakin.

Suuri osa sellasesta JÄNNÄSTÄ kirjallisuudesta (fantasia tms) vaan on niin huonosti kirjotettua, että oksennan. Jos se on tällasta: "Hän oli niin KAUNIS ja täydellinen ja mies oli niin KOMEA ja täydellinen ja oooooh" niin OKSENNUS.

Kirjoittajien pinnallisuus ja pinnallinen arvomaailma valitettavasti heijastuu heidän tuottamaansa tekstiin, ja aiheuttaa minussa pahoinvointia. Mutta eiköhän laadukkaampaakin tavaraa ole löydettävissä. Ehkä.

Pitäsköhän marssia nyt kirjastoon.

Walking dead

Löysin sitten sarjan, josta tykkään (tykkäsin?). Olen katsonut 3 kautta melkein putkeen (en tiedä, mikä mua vaivaa, kun yleensä en tosiaan tuijottaisi vaan jotain ohjelmia tollain, mut nyt on joku ihmeellisyys, ehkä välttelen tentteihin lukemista). Mutta nyt on alkanut tuntua, että en tiedä enää onko walking dead niin hyvä. Siinä on omat viihteelliset elementtinsä jotka kantaa aikansa, mutta en tiiä... Alkaa tuntua siltä, että se on taas tota, että sarjaa kirjoitetaan kausi kaudelta eteenpäin, jolloin siinä ei ole olemassakaan valmiina selkeää, koherenttia kertomusta, vaan kirjoittajat kehittää aina uusia ONGELMIA niitten kohdattavaksi jotta saadaan sarjaa pidennettyä. Ja sit joskus ne kirjoittaa sille jonkun lopun, kun se aika tulee.

En pidä tollasesta. Se näkyy. Pitäs olla valmis kertomus, jonka se sarja kuljettaa läpi. Mielekäs kokonaisuus. Eikä tollasta, et kirjotetaan koko ajan lisää vain että saadaan täytettä

Ja joidenkin hahmojen persoonallisuuden kehitys on aika outoa ja jopa epäuskottavaa. Carol ainakin on neloskaudella muuttunut ihan oudoksi.

Eikä sarjassa ole jotenkin ollenkaan sellasia henkilöhahmoja, joihin kiintyisin ja joista alkaisin todella pitää ja joihin eläytyisin syvällisesti. VAROITUS! Seuraava lause sisältää juonipaljastuksen... Andrea ehkä oli sellanen, ja Daryl, mutta Andreakin katosi. Se VITUTTAA. Pidin siitä.

PÄIVITYS 7.6.2016

Walking dead ON hyvä. 4. kauden alusta en tykännyt, mutta sitten tilanne muuttui ja kauden loppupuoli on PARASTA, mitä koko sarjassa vielä on ollut. Tykkään Walking deadissa tunnelmasta ja kun pääsee seikkaileen postapokalyptiseen maailmaan.

Tentit ja aikaansaamisen kirous

Pää hajoaa. Aikaansaaminen ja pitkäjänteinen työskentely ovat aivoilleni luonnottomia olotiloja. Olen kuitenkin saanut kehitettyä itseni sellaiseksi, että PYSTYN niihin. Niihin pystyminen vaatii kuitenkin epäinhimillisiä ponnisteluja. Kun tentti on tulossa, joudun omistamaan aivokapasiteettini lähes täydellisesti asialle ja siitä stressaamiselle, koska muuten en tekisi MITÄÄN. Joudun stressaamaan siis oikeastaan aikaansaamisesta enkä itse tentistä.

Koska olen huono saamaan aikaan, joudun omistamaan KOKO ELÄMÄNI tulevalle tentille eli en voi poistua kotoa minnekään, sopia ollenkaan sosiaalisia menoja tms. koska sitten en ainakaan saa mitään aikaan. Kökötän siis kotona ja hyvällä tuurilla saan päivän aikana pari tuntia opiskeltua. Joudun kuitenkin varaamaan KOKO PÄIVÄN opiskelulle, vaikken opiskelisi kuin sen pari tuntia. Koska aivoni eivät ole kurinalaiset ja aikaansaavat vaan haluavat tehdä aina mitä huvittaa (hedonismi) tarvitsen sen koko päivän siihen, että psyykkaan itseäni ja löydän JONKUN raon, jossa saan toteutettua tuon äärimmäisen vaativan opiskeluponnistuksen.

Hitsin aivot.

Ja jokainen tentti vaatii noin viikon mittaisen suuren työpanoksen.

Käytännössä joudun ylläpitämään siis pingottunutta aikaansaamisstressitilaa useita viikkoja putkeen, ja näiden viikkojen aikana en käytännössä pysty rentoutumaan varmaan ollenkaan eli hetkeksikään unohtamaan tenttien olemassaoloa ja vain nauttimaan elämästä.

Taustalla lienee myös perfektionismi, joka aiheuttaa massiivista ahdistusta aina, jos koen, että en osaa jotain täydellisesti (eli toisin sanoen se ahdistaa taustalla KOKO AJAN).

Toisaalta jos oikeasti opiskelen asiat hyvin niin, että todella osaan ne ja TIEDÄN osaavani, perfektionisti sisälläni rauhoittuu, koska kaikki on hyvin. Ja eikö asiat kuulukin osata? Mutta toisaalta tällainen ahdistus ja huono olo sisällä kertoo siitä, että jokin lienee pielessä. Liikutaan ikään kuin koko ajan jaksamisen rajoilla.

Mutta kun ilman stressaamista en saa aikaan, koska aikaansaaminen on aivoilleni luonnotonta. Sitten en opiskele vaan puuhailen ties mitä.
 
En tiedä, miten ratkaisisin tämän.