I am happiest when I am alone

I just have to be so weird. Have I really found myself wondering if I would be happiest without romantic relationship? And no. This question isn't on my mind because I am heartbroken or because I am disappointed with relationships nor does I wonder that just out of frustration. I am wondering pondering it because I am HAPPIEST when I am alone. I truly am. I need lot of time alone. Utterly alone. When there is no one around and I can be 100% sure that no one will bother me, interrupt me, I can fill my mind with whatever I like to fill it with.

When I am alone, I can create, learn, start new interesting projects. I want to immerse myself into my own private curious interesting never-boring world. I don't need other people when I am traveling in my imaginary lands.

I don't know what's so great about hanging with people. What is there to do with them? Once in a while it is great to meet like minded friends and have deep, enlightening conversations but that's all I need socially.

Romantically I guess I would start missing hugging, touching and closeness after a while if I couldn't have them. So I think I still need some kind of romantic relationship. But who can tolerate my strong need for alone time and separateness? It is possible that I don't want to share an apartment. with anyone. Ever. Because I can't be alone enough if I do. I am not sure if I want more kids. I already have one and I think it may be enough.

Hmmm. This I am wondering.

Typerä artikkeli tahdonvoimasta, tavoitteista ja stressistä

"Tahdonvoimalla saavutettu tavoite on harvoin tuottavaa, pysyvää tulosta tai tyydytystä antavaa. Tahdonvoima on tietoisen mielen tuottama voima. Mikäli tietoinen mieli ja alitajuinen mieli ovat ristiriidassa, tietoinen mieli häviää aina.

Mitä suurempi ristiriita tietoisen mielen ja tiedostamattoman mielen tavoitteilla on, sitä ankarammin joudut ponnistelemaan tahdonvoiman tuottamiseksi. Siitä seuraa väistämättä elimistöön stressireaktio - nyt pitäisi, nyt on pakko, mitä jos en pysty. Pelon mekanismi aktivoituu....Lisää tahdonvoimaa vain peliin ja stressikuorma kasvaa entisestään. Et välttämättä edes tunnista stressitilaa, niin normaaliksi se kroonistuttuaan on muuttunut. Kunnes lopulta murtuu heikoin kohta joko kehosta tai mielestä.

Elämän eteneminen perustuu kuitenkin tavoitteisiin tai haaveisiin, joten jollain tavalla yhtälö on ratkaistava."

"Omassa uskomussanastossani tahdonvoima on aina ollut vastemielinen sana. Se on merkinnyt minulle nimenomaan jotain, jonka avulla pyritään egon tavoitteisiin ja joka on armoton ja suvaitsematon. Joskus kuitenkin tarvitaan henkistä potkua persuksiin ja sanani tahdonvoiman tilalle on sisu. Sisu kuuntelee ja uskoo sisintä, tuntemuksia, arvoja ja on nöyrä myös ympäristölle sekä olosuhteille. Tavoite sisältää paineen, mutta motivaatio vapauttaa."

Lue lisää: Tahdonvoimatavoitteet ja stressi


TÄYTTÄ PASKAA, sanon minä.

Minusta tällainen ei päde, jos ihmisellä on ADHD tai asperger (en ole varma, kumman problematiikkaan tämä enemmän kytkeytyy vai molempien, kun itse olen sekasikiö). Tai ehkä tämä ei päde koskaan kenenkään kohdalla.

Jos en RUOSKI itseäni, en tee mitään. Minun tavoitteeni ovat hyviä, kuten opiskelemaan hakeutuminen. Tarvitsen koulutuksen, jotta saan joskus sellaista työtä, joka ehkä olisi jopa mielekästä. Päästäkseen päämäärään, joutuu usien tekemään asioita, jotka eivät ole niin hauskoja. Ja tällöin tarvitaan tahdonvoimaa. Pitää ruoskia itseään saamaan aikaan. Pitää ruoskia itseään lukemaan tenttikirjaa, tekemään koulutehtäviä tms. Tällöin tulee ehkä ristiriita ja stressiä, mutta ei sitä nyt hitsi vie voi vaan tehdä aina mitä huvittaa.

Äh, aivan typerä juttu.

ADHD-naisen arkea

"Hetken mulla oli hyviä ajatuksia, sen perinteisen 5 minuuttia, jos sitäkään. Ajassa, joka meni etsiessä tätä lehtiötä ja kirjoittamiseen soveltuvaa kynää, pää oli aikalailla kerennyt jo tyhjentymään. Koitetaan nyt silti saada jotain sanottua.

Näin kolmen tupakan ja kahden kynänvaihdon jälkeen tajuan kääntää musiikin pois päältä, ja päänsisäinen sumu hieman hälvenee. Ajatuksiani kerätessäni katseeni harhailee keskellä olohuoneen lattiaa lojuviin likaisiin sukkiin ja muistan kuinka kaksi päivää sitten tarkoitukseni oli nostaa ne lattialta ja viedä pyykkikoriin. Pikkujuttu, eikö?
Luulisin näin, mutta silti ei ihmetytä, etteivät sukat ole juurikaan alkuperäisestä sijainnistaan liikkuneet.

Uskon, että "tavallisen" ihmisen on välillä hyvin hankala ymmärtää ajatuksenjuoksuani. Tämä on myös käynyt ilmi perheen, ystävien, ja ennen kaikkea poikaystävän päänpudisteluista, sekä ilmiselvistä ihmetyksen, hämmennyksen ja jopa turhautumisen ilmeistä heidän kasvoillaan.

Miksi on niin ylivoimaista nostaa likainen sukkapari lattialta, kävellä muutama metri vessan ovelle ja viskata sukat pyykkikoriin? Tähän en osaa vastata, ja koko ajatus lähinnä huvittaa. Siis sen lisäksi, että se myös ahdistaa ja stressaa naurettavan paljon siihen nähden, kuinka pienestä asiasta on kuitenkin loppujen lopuksi kyse.
Sukat lattialla eivät nyt varsinaisesti haittaa, vaikka lojuisivat siinä kuukaudenkin, tämä kykenemättömyys kun ei kuitenkaan rajoitu pelkästään likapyykkiin.
Rajoittuisikin.

Miksi en ole vielä soittanut lääkäriin?
Maanantaina ja tiistaina piti soittaa, kuten myös eilen. Ja tänään. Tätä miettiessä stressitaso taas nousee, ja ajatuskin siitä, että ottaisin puhelimen käteen, etsisin jo valmiiksi sinne tallennetun numeron, soittaisin sinne ja esittäisin asiani ahdistaa, enkä osaa selittää miksi. Siitä kun ei olisi muuta kuin hyötyä, en häviäisi mitään ja asiat lähtisivät rullaamaan eteenpäin.

Miksi keittiön kaappini pursuaa laskuja? Mulla olisi ollut varaa maksaa ne ajallaan, miksiköhän en tehnyt niin. Ei tarvitsisi joka päivä jo aamukahvin aikaan stressaantua, kun keittiöön kävellessä vielä unenpöpperössä tuo hirviömäinen kasa paperia kurkkii hyllystä leivänpaahtimen yläpuolelta.

Miksi joskus ei vain yksinkertaisesti pääse sängystä ylös?

Miksi en voi soittaa ystävälle, jonka olen jo vuosia tuntenut?

Miksi en saa tehtyä edes asioita, jotka ovat itselleni mielekkäitä, kuten maalata valmiiksi taulua, joka nytkin tuijottaa minua lähes syyttävästi nurkasta huoneen toiselta puolen?

Miksi tämä kaikki ja lukemattomat muutkin asiat ovat niin hankalia? Tähän olisi mukava saada vastaus, vaikka en oikeastaan usko keneltään sellaista löytyvän. Vielä mukavampaa olisi, jos jonain päivänä tämä kaikki ei olisikaan niin hankalaa. senkään en usko tapahtuvan noin vain.

En usko että tänäänkään soitan lääkäriin.

Sukat ovat kuitenkin nyt pyykkikorissa. Ehkä olen siis tehnyt tarpeeksi tälle päivälle, tai niin ainakin haluan uskotella itselleni."

Nita Kivistö

Tänään...

Istun tässä hitsin typerällä koneella. Jotenkin mystisesti päädyin mätkimään zombeja heti päivän aloitukseksi (vietyäni lapsen eskariin). Minua ei edes huvittanut pelata. Koko peli tympii. Mutta olen koukussa. Pitää etsiä aarre ja putsata kyliä zombeista ja auttaa kansalaisia zombisusien kidasta. Dopamiinia. Saan siitä dopamiinia. Olen dopamiinikoukussa. Orja. Tahdoton. Vihaan sitä, mutta en voi muuta. Pian on pääsykoe ja haluaisin lukea siihen. Todella haluaisin, mutta en voi, koska aivoni himoitsevat zombien perään. Siksi teen sen ainoan, mikä minut pelastaa: poistan pelitallennukseni. Sinne meni. Kaikki, mitä olin saanut aikaan. En todellakaan jaksa alkaa alusta, joten nyt olen vapaa! Miten hyvältä se tuntuukaan. Olla vapaa. Voin pestä ikkunoita, lukea filosofiaa, syödä aamupalan. Rakastan vapautta. Mutta ensin menen kirjoittamaan blogiini mielihyväkeskuksesta ja dopamiinista. Sitten jaan kirjoitukseni Facebookissa ja jumiudun tietysti sinne. Ja kappas, joku oli kirjoittanut hienon kirjoituksen päivästään, ajatuksistaan ja ADHD-arjestaan ja minä haluan myös!! Joten kirjoitan. Kuinkas muutenkaan. Kun iskee suuri huvitus ja innostus!

Mutta nyt sekin on tehty. Nälkä on kova. Kello on kaksi ja olen syönyt yhden korpun... Äääääääh. Ja kaapeissa ei ole ruokaa. Vihaan kaupassa käymistä. Vihaan sitä, että pitäisi katsoa peiliin ja tehdä itselleen jotain, ettei näyttäisi oksennukselta, mutta yleensä en vain jaksa ja lähden tietoisesti maailmalle sen näköisenä kuin olisin juuri noussut sängystä (kuten oikeastaan olenkin, sillä vaellan kodissani yöpuvussa [kuka jaksaa pukeutua nukkumaan mennessä YÖPUKUUN kysyn vain? Nukun tietysti päivävaatteissani tai mitä riepuja nyt käteen osuukaan illalla, sellaisia, joissa ei ole painavia nappeja tai nyörejä tai häiritseviä ulokkeita ja liehukkeita], mutta yöpukuni on siis päiväpukuni, joten niin tai näin vaellan siis kauppaan näyttäen homeitiöltä ja ulkona vedän hupun päähäni, ettei kukaan näe kampaamatonta hiuskuontaloani. Mieluiten EN vaella sinne kauppaan. En jaksa. En jaksa en jaksa en jaksa ei huvita. Mutta TÄYTYY. Miten vastenmielistä.

Kaikki on niin raskasta vaikeaa. Iltaisin pitäisi saada itsensä ajoissa nukkumaan, mutta siitä ei tule mitään, kun on niin paljon parempaa tekemistä ja en HALUA nukkua! Ja päivällä pitää syödä ja en jaksa. Ei huvita. Haluaisin kokin. Jos joku tekisi kaikki ateriat ja kattaisi ne pöytään, söisin ilolla. Mutta kun ne pitää itse raapia kokoon... Yök. Ja pitäisi katsoa peiliin. Etenkin kun asuu miesystävän kanssa. Yleensä en kyllä vaivaudu käyttämään energiaani sellaiseen. Ei vaan jaksa. Mieluiten eläisin niin, että en katso yhtään peiliin koskaan. Mutta joskus häpeä, tai häpeän pelko, on suurempi kuin vaivannäkö. Siksi katson peiliin. Toisinaan. Pelkkä katsominen ei tietysti riitä. Riittäisikin.

Aikaansaaminen on aina niin vaikeaa. Mahdotonta. Toivotonta. Suuren tuskan takana. Elämä on täynnä sitä ja tätä ja tuota, mitä pitäisi pitäisi pitäisi saada aikaan, ottaa huomioon, muistaa... Kun vain saisi olla rauhassa ja elää kuten tahtoo. Mutta ei siitäkään tulisi mitään. Tahtoni ei ole luotettava. Joskus tahdon sitä mitä en tahdo ja en tahdo sitä mitä tahdon. On monenlaisia tunteita tahtoja haluja.

Tunteeni ovat vaikein asia elämässäni. Ne hallitsevat minua, en minä niitä, vaikka kovasti pistän kampoihin. Taistelen hallinnasta.

Joskus huomaan, miten vaikeaa elämäni täytyy olla, kun hetken aikaa jokin asia saa minut todella ajattelemaan, millaista olisi, jos ”parantuisin”. Viimeksi näin kävi, kun pohdin adhd-lääkkeiden kokeilemista. Kuvittelin, että jos ne maagisesti poistaisivat kaikki nämä ongelmani. Silloin, siitä helpotuksen tunteesta, tajusin, miten vaikeaa kaikki aina ja joka hetki on. Elämä on loputonta taistelua itsen kanssa. Sitä. Joka ikinen valveilla olon hetki.

Addiktiot, dopamiini ja mielihyväjärjestelmä (ja ADHD)

"Riippuvuus ilmenee kolmella tavalla: himoitsemme riippuvuuden kohteena olevaa asiaa, emme enää hallitse käyttöä ja jatkamme toimintaa siitäkin huolimatta, että sillä on negatiivisia seurauksia. "(Understanding addiction)

Aivoissa on ns. mielihyväkeskus (pleasure center). Rotilla on tehty sellaisia kivoja pikku kokeita, joissa niiden aivoihin on kiinnitetty elektrodeja, ja rotat ovat voineet antaa itselleen pieniä sähköisiä ärsytyksiä niihin kohtiin aivoja, joissa elektrodi on kiinni. Rotat tulevat ihan sekopäisiksi ja painelevat vipua lakkaamatta, jos elektrodi on kiinni mielihyväkeskuksessa. "Lopputulos oli, että rotta painoi katkaisijaa jopa seitsemänsataa kertaa tunnissa. Tilanteen salliessa rotta oli valmis jatkamaan stimulaatiota syömisen ja juomisen kustannuksella kuolemaansa saakka." (J. Koistinen)

HUOM! Mielihyväkeskuksen aktivoituminen saa meidät nimenomaan haluamaan jotakin ja pyrkimään jotakin kohti; se saa aikaan himon, halun, kaipauksen, mutta ei itse mielihyvää. "Ja juuri voiton janoaminen on aktivoiva tekijä, ei itse voiton realisoituminen" (J. Koistinen).

Juuri tähän perustuvat addiktiotkin. Sitä voi tehdä jotain, mitä ei halua tehdä; jotain, mikä ei oikeastaan enää edes tunnu hyvältä, mutta ei vain pysty lopettamaan - koska kyseinen asia stimuloi mielihyväkeskusta.

Mielihyväkeskus ja dopamiini kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Dopamine release in the nucleus accumbens is so consistently tied with pleasure that neuroscientists refer to the region as the brain’s pleasure center. (Understanding addiction)

Korostan jälleen! Dopamiini ja mielihyväkeskus EIVÄT tuota mielihyvää vaan himoa, kaipausta, halua. Pohjimmiltaan kyse on siis aika raastavastakin tuntemuksesta. Näet esimerkiksi kaupassa jotain, mitä alat haluta aivan hirvittävästi, sinä HALUAT sen, himoitset sitä, juuri nyt, heti. Se on dopamiini ja aivojen mielihyväkeskus aktiivisena.

"All drugs of abuse, from nicotine to heroin, cause a particularly powerful surge of dopamine in the nucleus accumbens. The likelihood that the use of a drug or participation in a rewarding activity will lead to addiction is directly linked to the speed with which it promotes dopamine release, the intensity of that release, and the reliability of that release." (Understanding addiction)

On esitetty että käytännöllisesti katsoen kaikkien riippuvuutta aiheuttavien aineiden addiktoiva vaikutus selittyy viime kädessä niiden kyvyllä vapauttaa dopamiinia aivojen nk. mielihyväkeskuksessa nucleus accumbensissa.
(Aivojen mielihyväkeskuksendopamiinitransportteritiheys alkoholisteilla)

Eli mitä enemmän ja nopeammin jokin asia vapauttaa dopamiinia mielihyväkeskuksessa, sitä enemmän ihminen jää koukkuun kyseiseen asiaan. Sitä halutaan LISÄÄ. Lisää dopamiinia. Uudestaan! Vaellamme orjallisesti painelemaan vipua yhä uudelleen. Lisää, lisää, lisää. Meistä tulee dopamiinin orjia.

Aivotutkimus osoittaa, että valinta välittömän palkkion ja tulevaisuudessa saatavan suuremman palkkion välillä sytyttää aivoissa kaksi eri osaa (McClure, et. al. 2004). Kehityshistoriallisesti vanhempi limbinen järjestelmä huutaa tarttumaan heti saatavaan palkkioon, kun taas kehityshistorian tuore tuote etuotsalohkon kuori (prefrontal cortex) arvioi myöhemmän palkkion edullisuutta. (J. Koistinen)

Ja tästä pääsemme tietysti ADHD:hen. Mikäs muukaan siinä on keskeinen ongelma kuin toiminnanohjaus ja tietoinen itsehallinta, joista vastaa juurikin etuotsalohkot. Ovatko ADHD-ihmiset limbisen järjestelmän armoilla? Olemmeko jotenkin primitiivisempiä?

Toisaalta tämä ehkä mahdollistaa suuremman luovuuden ja intuition käytön, sillä meitä ohjaavat, Lara Honos-Webbin sanoin "päähänpistot, tunteet ja impulssit".

Minulla on ainakin ihan hitonmoisia ongelmia dopamiiniratani kanssa. Addiktoidun ja jään jumiin kaiken aikaa ties mihin, mihin en halua. Minun on hyvin vaikea hallita itseäni.

Tuorein esimerkki taas typerät tietokonepelit. Tai konsolipelit. Varsinkin konsolipeleissä on se vika, ettei ne oikeasti edes ole kovin kiinnostavia vaan alkavat hyvin pian toistamaan itseään. Mutta aivoni jäävät silti jumiin. Peleissä on aina kaikenlaisia tehtäviä ja tavoitteita, ja addiktoidun ja jään jumiin niiden suorittamiseen ja ties mihin aarteiden etsimiseen, vaikka oikeasti minua ei yhtään huvittaisi pelata ja se suorastaan vituttaa minua ja olisi paljon muutakin, mielekkämpää, hauskempaa ja järkevämpää tekemistä, niin ei. Hinaudun orjallisesti koneen ääreen. Siksi teenkin sitten niin, että poistan pelitalletukseni siinä kohtaa, kun vitutus kasvaa huomattavasti pelinautintoa suuremmaksi TAI jos elämässäni on sellainen vaihe, että pitäisi saada aikaan muutakin kuin pelaamista (eli nykyään aina). Se on varma keino vapautua addiktiosta. En todellakaan jaksa aloittaa koko peliä ALUSTA. Joskus olen senkin tehnyt, mutta sitten poistan pelini uudestaan :D. Hahhahhahhaaa. Niin kyllä siinä aika pian kyllästyy ja lakkaa pelaamasta.

Tämän takia pääsääntöisesti en enää ALOITA pelaamaan, koska tiedän, että addiktoidun, enkä halua sitä alun alkaenkaan.

Sama ongelma minulla on tv-sarjoissa. Jos katselen niitä dvd-levyiltä, istun kuin tatti ja katson jakson toisensa perään ja minun on hyvin, hyvin vaikea lopettaa tai tehdä mitään muuta ennen kuin saan koko sarjan tai kauden loppuun.

Siksi en mielelläni aloita katsomaan niitäkään.

Kun itsehallintaa ei ole, addiktion aktivoiduttua (ja eikös itsehallinnan puute SISÄLLY addiktion määritelmään), paras keino on välttää koko kyseistä, addiktion aiheuttavaa, toimintaa.

Addiktoidun hyvin helposti milloin mistäkin.

Minusta addiktiot ovat hyvin läheistä sukua pakkomielteille ja impulsiivisuudelle. Kaikissa niissä on kyse hallinnan menettämisestä, orjuudesta. Tekee asioita, joita ei välttämättä yhtään haluisi tai joilla on rumat seuraukset.

Tämä typerä osa aivoissani on viallinen. Dopamiinirata. Ilmeisesti olen yliherkkä dopamiinille. Tai jotain sen suuntaista.

Jossain artikkelissa muuten luki, että masentuneilla tai kivuista kärsivillä mielihyväkeskuksen stimulointi tuottaa voimakkaampaa mielihyvää kuin muilla. (The pleasure centers)

Jos ADHD-ihmisillä on dopamiinia aivoissa liian vähän (kuten kai väitetään), voisiko tämä selittää sitä, miksi ADHD-ihmiset (kenties) addiktoituvat niin helposti asioihin, ovat hedonistisia ja etsivät välitöntä mielihyvää (eli juoksevat dopamiinilähteiden perässä). "Dopamiinia!!!" aivomme huutavat?

"people with low dopamine activity may be more prone to addiction" (psychology today)

Kuriositeetti:

"Kun koehenkilöille tarjotaan testitilanteessa korkeariskistä ja matalariskistä vaihtoehtoa, aktivoituu aivoissa joko edellä mainittu NAcc, joka käskee heti tarttumaan mahdolliseen suurempaan palkkioon tai insula cortex, alue jolla käsitellään tunteista mm. pelkoa, vihaa ja inhoa.

Knutsonin mukaan näiden aivoalueiden aktiivisuudesta voidaan päätellä valitseeko koehenkilö riskipitoisen vai turvallisen vaihtoehdon jo ennen kuin henkilö tekee valinnan tietoisella tasolla. Jos NAcc-alue aktivoituu se ennakoi korkeariskistä vaihtoehtoa, kun taas insulan aktivoituminen ennustaa matalariskistä valintaa." (J. Koistinen)

Russell Barkley tunteiden säätelystä (ADHD)

HUOMIO 1:

Russell Barkley erittelee toiminnanohjauksen 4 osa-alueeseen, joista yksi on tunteiden säätely, ja Barkleyn mukaan ADHD-ihmisillä brakaa myös kyseinen systeemi. MUTTA. Onko ongelma se, että 1) on normaalit tunteet (voimakkuus ja intensiiivisyystaso) mutta pilalliset säätelykyvyt VAI 2) se, että on epätavallisen voimakkaat tunteet ja intensiivinen persoona, jolloin minun mielestäni TOTTA KAI on ongelmia tunteiden säätelyssä, koska jos sinulla on NORMAALIT tunteidensäätely kyvyt, ne ei RIITÄ niiden supertunteiden hallintaan, ja sinulla pitäisi olla SUPERIHMISEN tunteiden säätelykyvyt, että voisit säädellä niitä normaalisti?

HUOMIO 2:

Russell Barkley ehdottaa ratkaisuksi tunteiden säätelyn ongelmaan sitä... Ongelmana tässä kohtaa siis se, että ei saa itseään tekemään mitä pitäisi, mutta mikä ei HUVITA. Ratkaisuksi ukkeli ehdottaa, että syventyy miettimään, miltä itsestä tuntuu sitten, kun on tehnyt sen, mitä pitäisi ja oikeasti HAKEE sen tunteen itseensä ja sitten saa tästä tunteesta sen motivaation.

Aivan kuraa. Ei toimi. Syyt:

1) On aivan hiton vaikeaa keskittyä tuollaiseen mentaaliseen p…syykkaamiseen ja jos EI HUVITA tehdä jotain se tunne on niin voimakas, että minä en ainakaan saa sitä oikein kumottua millään vippaskonstilla JA KUINKA SINÄ MOTIVOIT ITSESI tuohon hiton raskaaseen mentaaliseen effortiin, jossa yrität luoda keinotekoisesti jotain tunnetilaa?????

Eli kuinka motivoit itsesi motivoimaan itseäsi? Jos sinua ei HUVITA moinen mentaalinen effort??? Luot vaan uudestaan saman ongelman kuin mitä lähdit ratkaisemaan.

2) Minun aivoni aina keksii loistavia syitä sille, miksi minun ei JUURI NYT tarvitse välittää siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Yleisimpiä on mm. se, että ajattelen, että HUOMENNA minua voi huvittaa, joten parempi yrittää sitten uudestaan. Ja näitä on tosi vaikea kiertää silloin, kun ei YHTÄÄN HUVITA tehdä jotain ja kun keksii vielä hyviä verukkeita sille, miksi JUURI NYT ei tarvitsekaan tehdä.

Ei minusta tähän ole ratkaisua. Paitsi yrittää keskittyä elämässään asioihin, jotka HUVITTAA. Ja sitä vaan on paska muissa asioissa


Kirja: Russell Barkley: Taking charge of adult ADHD

Ajatushattu Kustannukselta tulossa uusia kirjoja!

Ajatushattu Kustannus tulee seuraavaksi julkaisemaan kirjat: The Gift of Adult ADD ja The World According to Monsanto. Sopimuksia ollaan tekemässä ja ADD-kirjaa olen alkanut kääntämään. ADD-kirjan julkaisuajankohta on näillä näkymin syksy 2015; Monsanto-kirja ilmestynee alkuvuodesta 2016. Klikkaa kirjojen kuvia niin saat lisätietoa.