ADHD-naisen arkea

"Hetken mulla oli hyviä ajatuksia, sen perinteisen 5 minuuttia, jos sitäkään. Ajassa, joka meni etsiessä tätä lehtiötä ja kirjoittamiseen soveltuvaa kynää, pää oli aikalailla kerennyt jo tyhjentymään. Koitetaan nyt silti saada jotain sanottua.

Näin kolmen tupakan ja kahden kynänvaihdon jälkeen tajuan kääntää musiikin pois päältä, ja päänsisäinen sumu hieman hälvenee. Ajatuksiani kerätessäni katseeni harhailee keskellä olohuoneen lattiaa lojuviin likaisiin sukkiin ja muistan kuinka kaksi päivää sitten tarkoitukseni oli nostaa ne lattialta ja viedä pyykkikoriin. Pikkujuttu, eikö?
Luulisin näin, mutta silti ei ihmetytä, etteivät sukat ole juurikaan alkuperäisestä sijainnistaan liikkuneet.

Uskon, että "tavallisen" ihmisen on välillä hyvin hankala ymmärtää ajatuksenjuoksuani. Tämä on myös käynyt ilmi perheen, ystävien, ja ennen kaikkea poikaystävän päänpudisteluista, sekä ilmiselvistä ihmetyksen, hämmennyksen ja jopa turhautumisen ilmeistä heidän kasvoillaan.

Miksi on niin ylivoimaista nostaa likainen sukkapari lattialta, kävellä muutama metri vessan ovelle ja viskata sukat pyykkikoriin? Tähän en osaa vastata, ja koko ajatus lähinnä huvittaa. Siis sen lisäksi, että se myös ahdistaa ja stressaa naurettavan paljon siihen nähden, kuinka pienestä asiasta on kuitenkin loppujen lopuksi kyse.
Sukat lattialla eivät nyt varsinaisesti haittaa, vaikka lojuisivat siinä kuukaudenkin, tämä kykenemättömyys kun ei kuitenkaan rajoitu pelkästään likapyykkiin.
Rajoittuisikin.

Miksi en ole vielä soittanut lääkäriin?
Maanantaina ja tiistaina piti soittaa, kuten myös eilen. Ja tänään. Tätä miettiessä stressitaso taas nousee, ja ajatuskin siitä, että ottaisin puhelimen käteen, etsisin jo valmiiksi sinne tallennetun numeron, soittaisin sinne ja esittäisin asiani ahdistaa, enkä osaa selittää miksi. Siitä kun ei olisi muuta kuin hyötyä, en häviäisi mitään ja asiat lähtisivät rullaamaan eteenpäin.

Miksi keittiön kaappini pursuaa laskuja? Mulla olisi ollut varaa maksaa ne ajallaan, miksiköhän en tehnyt niin. Ei tarvitsisi joka päivä jo aamukahvin aikaan stressaantua, kun keittiöön kävellessä vielä unenpöpperössä tuo hirviömäinen kasa paperia kurkkii hyllystä leivänpaahtimen yläpuolelta.

Miksi joskus ei vain yksinkertaisesti pääse sängystä ylös?

Miksi en voi soittaa ystävälle, jonka olen jo vuosia tuntenut?

Miksi en saa tehtyä edes asioita, jotka ovat itselleni mielekkäitä, kuten maalata valmiiksi taulua, joka nytkin tuijottaa minua lähes syyttävästi nurkasta huoneen toiselta puolen?

Miksi tämä kaikki ja lukemattomat muutkin asiat ovat niin hankalia? Tähän olisi mukava saada vastaus, vaikka en oikeastaan usko keneltään sellaista löytyvän. Vielä mukavampaa olisi, jos jonain päivänä tämä kaikki ei olisikaan niin hankalaa. senkään en usko tapahtuvan noin vain.

En usko että tänäänkään soitan lääkäriin.

Sukat ovat kuitenkin nyt pyykkikorissa. Ehkä olen siis tehnyt tarpeeksi tälle päivälle, tai niin ainakin haluan uskotella itselleni."

Nita Kivistö