Tänään...

Istun tässä hitsin typerällä koneella. Jotenkin mystisesti päädyin mätkimään zombeja heti päivän aloitukseksi (vietyäni lapsen eskariin). Minua ei edes huvittanut pelata. Koko peli tympii. Mutta olen koukussa. Pitää etsiä aarre ja putsata kyliä zombeista ja auttaa kansalaisia zombisusien kidasta. Dopamiinia. Saan siitä dopamiinia. Olen dopamiinikoukussa. Orja. Tahdoton. Vihaan sitä, mutta en voi muuta. Pian on pääsykoe ja haluaisin lukea siihen. Todella haluaisin, mutta en voi, koska aivoni himoitsevat zombien perään. Siksi teen sen ainoan, mikä minut pelastaa: poistan pelitallennukseni. Sinne meni. Kaikki, mitä olin saanut aikaan. En todellakaan jaksa alkaa alusta, joten nyt olen vapaa! Miten hyvältä se tuntuukaan. Olla vapaa. Voin pestä ikkunoita, lukea filosofiaa, syödä aamupalan. Rakastan vapautta. Mutta ensin menen kirjoittamaan blogiini mielihyväkeskuksesta ja dopamiinista. Sitten jaan kirjoitukseni Facebookissa ja jumiudun tietysti sinne. Ja kappas, joku oli kirjoittanut hienon kirjoituksen päivästään, ajatuksistaan ja ADHD-arjestaan ja minä haluan myös!! Joten kirjoitan. Kuinkas muutenkaan. Kun iskee suuri huvitus ja innostus!

Mutta nyt sekin on tehty. Nälkä on kova. Kello on kaksi ja olen syönyt yhden korpun... Äääääääh. Ja kaapeissa ei ole ruokaa. Vihaan kaupassa käymistä. Vihaan sitä, että pitäisi katsoa peiliin ja tehdä itselleen jotain, ettei näyttäisi oksennukselta, mutta yleensä en vain jaksa ja lähden tietoisesti maailmalle sen näköisenä kuin olisin juuri noussut sängystä (kuten oikeastaan olenkin, sillä vaellan kodissani yöpuvussa [kuka jaksaa pukeutua nukkumaan mennessä YÖPUKUUN kysyn vain? Nukun tietysti päivävaatteissani tai mitä riepuja nyt käteen osuukaan illalla, sellaisia, joissa ei ole painavia nappeja tai nyörejä tai häiritseviä ulokkeita ja liehukkeita], mutta yöpukuni on siis päiväpukuni, joten niin tai näin vaellan siis kauppaan näyttäen homeitiöltä ja ulkona vedän hupun päähäni, ettei kukaan näe kampaamatonta hiuskuontaloani. Mieluiten EN vaella sinne kauppaan. En jaksa. En jaksa en jaksa en jaksa ei huvita. Mutta TÄYTYY. Miten vastenmielistä.

Kaikki on niin raskasta vaikeaa. Iltaisin pitäisi saada itsensä ajoissa nukkumaan, mutta siitä ei tule mitään, kun on niin paljon parempaa tekemistä ja en HALUA nukkua! Ja päivällä pitää syödä ja en jaksa. Ei huvita. Haluaisin kokin. Jos joku tekisi kaikki ateriat ja kattaisi ne pöytään, söisin ilolla. Mutta kun ne pitää itse raapia kokoon... Yök. Ja pitäisi katsoa peiliin. Etenkin kun asuu miesystävän kanssa. Yleensä en kyllä vaivaudu käyttämään energiaani sellaiseen. Ei vaan jaksa. Mieluiten eläisin niin, että en katso yhtään peiliin koskaan. Mutta joskus häpeä, tai häpeän pelko, on suurempi kuin vaivannäkö. Siksi katson peiliin. Toisinaan. Pelkkä katsominen ei tietysti riitä. Riittäisikin.

Aikaansaaminen on aina niin vaikeaa. Mahdotonta. Toivotonta. Suuren tuskan takana. Elämä on täynnä sitä ja tätä ja tuota, mitä pitäisi pitäisi pitäisi saada aikaan, ottaa huomioon, muistaa... Kun vain saisi olla rauhassa ja elää kuten tahtoo. Mutta ei siitäkään tulisi mitään. Tahtoni ei ole luotettava. Joskus tahdon sitä mitä en tahdo ja en tahdo sitä mitä tahdon. On monenlaisia tunteita tahtoja haluja.

Tunteeni ovat vaikein asia elämässäni. Ne hallitsevat minua, en minä niitä, vaikka kovasti pistän kampoihin. Taistelen hallinnasta.

Joskus huomaan, miten vaikeaa elämäni täytyy olla, kun hetken aikaa jokin asia saa minut todella ajattelemaan, millaista olisi, jos ”parantuisin”. Viimeksi näin kävi, kun pohdin adhd-lääkkeiden kokeilemista. Kuvittelin, että jos ne maagisesti poistaisivat kaikki nämä ongelmani. Silloin, siitä helpotuksen tunteesta, tajusin, miten vaikeaa kaikki aina ja joka hetki on. Elämä on loputonta taistelua itsen kanssa. Sitä. Joka ikinen valveilla olon hetki.