20 vuoden ystävyys päättyi

Eilen päättyi pitkäaikaisin ihmissuhteeni. Oikeastaan päätin sen jo syksyllä, mutta silloin se tapahtui ilman, että sain toiselta mitään reaktiota asiaan (kirjoitin sähköpostin) eli asia jäi ikään kuin kesken ja roikkumaan ja selvittämättä. Tapasimme 8.luokalla, kun aloitin uudessa koulussa. Siitä asti hän on ollut "paras ystäväni", joskin aika lousy best friend.

En ole varma miksi, mutta jostain syystä olen aikuisiällä kerännyt ympärilleni pelkästään etäisiä ihmisiä. Ystäviä, jotka eivät pidä yhteyttä, joilla ei ole aikaa tavata jne. Etäpesäkkeitä. Introvertteja, kyllä. Koska introverttien kanssa minulla on paljon yhteistä. Samanlainen mieli. Mutta kun minä olen outo hybridi ja olen hyperekstrovertti introvertti... Ja olen oikeasti todella seurallinen, läheisyyden- ja huomionkipeä ja puhelias. Pidän paljon yhteyttä ainakin pariin lähimpään ihmiseeni. Olen kärsinyt viimeiset... Kauanko? No, ainakin 15 vuotta siitä, että ihmissuhteeni, sekä ystävät että miehet, ovat olleet liian etäisiä. En ole saanut kaipaamaani läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Olen ollut surullinen. On tuntunut pahalta. En tiedä, olenko pelännyt läheisyyttä ja rakkautta ja siksi hakenut ympärilleni ihmisiä, jotka eivät tule lähelle. Ehkä se on ollut turvallista. Mutta kun seurustelin melkein 9 vuotta ihmisen kanssa, joka oli todella etäinen ja olin koko ajan yksin, se aika opetti minut ymmärtämään, miten paljon haluan läheisyyttä ja rakkautta, ja kasvoin niille valmiiksi. Kai minä opin, että minuun sattuu enemmän kaikki se etäisyys ja rakkaudettomuus kuin minua pelottaa vastaanottaa oikeaa rakkautta ja päästää lähelle. Jälkimmäinen on sittenkin parempi. Ainoa tie onneen.

Joten kun vihdoin sain erottua, se merkitsi käännekohtaa. On vanha elämä ja uusi elämä. Vanha elämä on se, jossa en arvostanut itseäni, en ymmärtänyt arvoani enkä osannut vaatia arvoni mukaista kohtelua. Vanha elämä on se, jossa annoin kohdella itseäni miten sattuu, jossa en tiennyt, mitä tarvitsen ja haluan enkä osannut siksi hankkiutua eroon asioista, jotka eivät tee minulle hyvää.

Uusi elämä on se, jossa arvostan itseäni, olen eheytynyt ja kerään ympärilleni vain sellaisia ihmisiä, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Ja kyllä kyllä, ihmiset eivät TEE ketään onnelliseksi. Tunteet ovat aina lähtöisin omasta itsestä. Omista asenteista, omista psyyken kiemuroista. Mutta koska olemme inhimillisiä olentoja, monet asiat, monet ihmiset ja heidän käyttäytymisensä, monet tilanteet, herättävät meissä kurjia tunteita, koska emme osaa suhtautua toisinkaan, ja vaikka teoriassa olisi mahdollista kyetä suhtautumaan toisin ja olla joku Kristus tai Dalai Lama, joka suhtautuu kaikkeen lempeydellä ja ilolla ja rakkaudella, suurin osa meistä EI ole sellaisia vaan olemme vajavaisia, inhimillisiä ja se, että sopeutuisi johonkin haastavaan ihmiseen, haastavaan käytökseen tms. voisi vaatia niin paljon psyykkistä työtä, että se voisi koko eliniän, jos sekään riittäisi. Ja resursseja tarvii elämässä muuhunkin kuin hankalien ihmissuhteiden käsittelyyn. Jos jokin suhde tuo elämään enemmän negatiivisia tunteita kuin positiivisia ja kuluttaa resursseja enemmän kuin antaa ja on yksinkertaisesti liian vaativa ja ylittää oman tunteidenkäsittelykyvyn, on parasta jatkaa matkaa ja ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden kanssa tulee pienemmällä vaivalla toimeen, joiden kanssa on helpompaa olla iloinen ja onnellinen.

Viime kesänä tein yhden tällaisen päätöksen. Poistin elämästäni ihmisen, jolla on paha taipumus tuomitsemiseen ja arvosteluun, koska minun tunteidenkäsittelykykyni ei riittänyt hänen persoonansa käsittelyyn. Valitsin jatkaa eri suuntaan.

Eilen valitsin tämän ratkaisun toisen ystäväni kohdalla. Tai oikeastaan tein tämän ratkaisun syksyllä, eilen käytiin vain viimeinen yhteinen kommunikointi asiasta. Nämä ihmiset kuuluvat siihen vanhaan elämääni, jossa annoin kohdella itseäni huonosti ja pysyin suhteissa, joissa en ole onnellinen.

Tämä pitkäaikainen ystävä, jonka kitkin ystävistäni, on aina ollut etäinen. Olen aina tuntenut, että pidän hänestä enemmän kuin hän minusta. Oikeasti kyse kutienkin on luultavasti vain siinä, että hän on itseriittoinen ja ei kaipaa läheistä ystävää. Tai sitten hän ei vain ole kaivannut MINUA niin lähelle. Olen kylläkin ollut hänen oikeastaan ainoa ystävänsä aina. Hän on sanonut, ettei ole elämässään tavannut kuin 2 ihmistä, joista hän todella pitää, minut ja miehensä. No, minun mielestäni ystäviä ei kohdella, kuten hän kohtelee, joten olkoon sitten ilman.

Esimerkiksi kesällä hän asui äitinsä luona koko kesän, samassa kaupungissa kuin minä ja muutaman kilometrin päässä, hänellä on samanikäisiä lapsia, ja silti ei voitu tavata koskaan. Hän ei halua tavata. Ei jaksa, ehdi tai jotain. Sitten hän sanoi, ettei jaksa viestitulviani eikä ole niin kiinnostunut asioistani kuin missä määrin hänelle niitä jaan. Justiinsa. Lakkasin sitten kirjoittamasta yhtään mitään. Ja kas, hän ei pitänyt mitään yhteyttä, jos minä en pitänyt.

Ja sitten vaan totesin, että antaa olla. En halua tuollaista ystävää. En vain halua. Ja se siitä.

Toivon löytäväni läheisiä ja kivoja ihmisiä elämääni. Tai oiekastaan minulla on jo varmaan kaikki mitä tarvitsen. :) Ihana mies, hyvä ystävä (hassua, että nykyinen paras ystäväni on tuon edellisen parhaan ystäväni sisko...), toinen hyvä ystävä, monta hyvää ystävää... Toivon saavani vielä joskus sellaisen oikean super hyvän tyttökaverin. Ehkä minulla on se jo. Tai on kaksikin. Mutta sellainen TOSI läheinen.

Nyt menen hammaslääkäriin. YÖK.