Itsetunnon perustaminen ulkoisiin asioihin

Nyt on käynyt niin, että kaikkien näiden pitkien vuosien jälkeen, olen vihdoin syvimmän haavani parantamisen äärellä. Ja vasta nyt, kun olin valmis parantumaan siitä, sain lopullisesti selvitettyä, mistä koko sotkussa on kysymys. Itsetunnosta.

Olen viime päivinä lukenut artikkeleita ja pohtinut ja saanut muodostettua selkeän käsityksen tästä syvimmästä vauriostani, joka tähän päivään asti on minua vainonnut (murrosiästä asti). Minulla on PASKA itsetunto. Olen ymmärtänyt, että olen perustanut itsetuntoni ja siis oman arvoni ulkoisiin asioihin. Minun tapauksessani tuo ulkoinen asia on ulkonäkö ja miehiltä saatu huomio. Joillain ihmisillä se voi olla jotain muuta: rahaa, menestystä, mitä milloinkin. Itsetunnon ei kuitenkaan pitäisi perustua ulkoisiin asioihin vaan sisäisiin. Kun se on riippuvaista jostain ulkoisesta asiasta, aina, kun meillä ei ole sitä ulkoista asiaa, minkä varaan oman arvomme olemme ripustaneet, tunnemme, ettei meillä ole arvoa. Silloin hirveä epävarmuus, jopa häpeä, täyttävät jokaisen huokosen. "En ole minkään arvoinen." Itsetunnon perustuminen ulkoisiin asioihin on uhka terveydelle (http://www.apa.org/monitor/dec02/selfesteem.aspx).

Itseluottamukseni on tämän takia ollut hyvin ailahtelevainen. Silloin, kun tunnen itseni kauniiksi ja saan huomiota, olen maailman huipulla. Tunnen itseni hienoksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta jos tunnen itseni rumaksi ja en saa huomiota, tunnen, ettei minulla ole mitään arvoa, häpeän ja haluaisin suunnilleen kuolla pois.

Kuitenkaan se, mitä haen miesten huomiosta ulkonäölläni, vahvistus, jota haen yhä uudelleen, ei voi koskaan löytyä minun ulkopuoleltani. Haava ei parane KOSKAAN, jos haen vahvistusta omalle arvolleni ulkopuoleltani. Silloin joudun vain hakemaan tuota vahvistusta yhä uudelleen, koska haava sisällä pysyy auki, olen pysyvästi epävarma omasta arvostani ja joudun koko ajan suuntautumaan ulospäin, kysymään maailmalta: "Kelpaanko minä?" ja sitten taas uudestaan. Ja uudestaan.

AINOA keino korjata vaurioitunut itsetunto, on rakentaa se sisältäpäin. Perustaa se sisäisille asioille. Mitä se sitten tarkoittaakin. Joka tapauksessa vastaus löytyy SISÄLTÄ, ei ulkoa.

Olen lukenut tässä yhteydessä paljon artikkeleita naisten objektifioinnista ja myös itseobjektifioinnista ja tajunnut, että teen nimenomaan sitä. Minulla on taustalla itsetuntovaurion aiheuttaneita kokemuksia, ja sitten tämä nykykulttuuri oikein tehokkaasti vielä on antanut polttoainetta ongelmalle. Luulenkin, että ne naiset, jotka sairastuvat nykykulttuurin "naisten objektifiointi" -ilmiön seurauksena, ovat usein sellaisia, joilla syystä tai toisesta on valmiiksi heikko itsetunto ja epävarmuus ja hätä saavat sitten median vaikutuksesta kääntyämään näiden "tule seksikkääksi!" lääkkeiden puoleen. Eli kun on epävarma omasta arvostaan, takertuu ajatukseen siitä, että jos minusta tulee kaunis, minusta pidetään. Kenties ne, joilla on valmiiksi vahva ja terve itsetunto, eivät niin reagoi näihin ulkonäköpaineisiin, joita media ruokkii. Heillä ei ole tarvetta hakea vahvistusta kokemukselle omasta arvosta.

En halua olla objekti. En halua kaiken aikaa rakentaa arvoani sen varaan, saanko huomiota. En halua keskittyä koko ajan siihen, miltä näytän. Haluan vapautua. Jotenkin. Se vaan on hemmetin pelottavaa, koska kun kerran itsetuntoni on RIIPPUVAINEN ulkonäöstä tällä hetkellä, tarkoittaa se sitä, että jos ja kun alan tietoisesti purkamaan itseobjektifiointia eli teen itsestäni tahallani ei-objektin eli en korosta naisellisia muotojani, en yritä saada huomiota ulkonäölläni jne. muutun HYVIN epävarmaksi. Totta kai. Koska otan itseltäni pois sen, johon perustin oman arvoni. Jäljelle jää siis vain epävarmuus omasta arvosta, omasta kelpaavuudesta.

Mutta se tie on kai vain kuljettava. Rakennettava kokemus omasta arvosta niille sisäisille asioille. Jotenkin.

Rapakunnossa

Liityin gogohun (liikuntakeskus). Rakastan käydä siellä. Kävin joskus yli 10 vuotta sitten siellä muutaman vuoden ja pari votta sitten liityin pitkästä aikaa, mutta en sitten pystynyt käymään, koska asuin hankalassa paikassa ja yhteen jumppatuntiin matkoineen olisi mennyt aina 3 tuntia... Mutta NYT. Ja tarkoitus olisi nyt, että käyn siellä loppuelämäni.

Painan 61,5 kg ja siinä on yli 5 kg liikaa läskiä (koska lihaksia minulla tuskin on). On aika laittaa elämäntavat järjestykseen. Ruokavalio ja liikunta. Ja ideana siis PYSYVÄT elämäntapamuutokset, ei mikään kuuriluontoinen typeryys. Tähän asti oon ollut hot tekemättä asian eteen oikein mitään, mutta ikä painaa ja on alettava hommiin.

Tänä aamuna siis suuntasin bodysteppiin ja tiesin, että se on helvetin rankka tunti ja aivopesin itseäni valmiiksi ottaan sen löysästi, mutta ei siitä silti tullut mitään... Jaksoin 15 minuuttia ja sit olin IHAN raato ja valmis hautaan ja kituutin loput 45 minuuttia ja mietin, että mitä jos pyörryn. Just. Kun liityin viimeksi gogohun 2 vuotta sitten, jaksoin selvästi paremmin, vaikka en mitenkään optimaalisesti. Toisin kuin 10 vuotta sitten, jolloin vedin sen tunnin aina täysillä alusta loppuun. Kuntoni on rapautunut olemattomiin... AAARGGGG.

Outoa vaan, että mulla on tosi hyvä sellainen peruskestävyyskunto, koska jaksan tanssia monta tuntia baarissa ja lenkkeillä 30 minuutta putkeen KUULOKKEIDEN kanssa (en ilman). Mut jos syke nostetaan yhtään korkeammaksi ja on intervallityyppistä jne. niin mun elimistö on TÄYSIN valmistautumaton ja kykenemätön moiseen. Jaksan pitkään tasaisella, matalahkolla sykkeellä, mutta kaikilta muilta osin kunto on aivan paska. Mitä muuta voi tosin odottaa, jos ainoa liikuntamuoto on about kävely paikasta toiseen.

Nyt pitää sit vaan sitkeästi taistella, kunnes kuntoni on kohonnut pilviin. Ja havaitsin myös salin peilistä, missä on ainakin osa laardeista... REISISSÄ. En esiintyisi minisortseissa. Odotan mielenkiinnolla, koska tulee se päivä, että peilistä näkyy trimmatut ja kiinteät reidet.
Huomenaamulla uusi taisto, tosin onneksi kevyempi tunti ja sen päälle tunnin venyttely. IHANAA. Torstaina pidän taukoa.

harmi vaan, et noin rankasta tunnista EI tule loppupäiväksi energistä oloa vaan olen hirviömäisen väsynyt raato. Joten menen nyt päiväunille.

T: rapakuntoinen, mutta seksikäs pullataikinaolento

Sukupuolierot kunniaan!

Nyt sanon suoraan asian, joka on kauan kypsynyt aivoissani. Olen KYLLÄSTYNYT siihen, miten koko ajan vaahdotaan siitä, miten sukupuolet pitäs jotenkin tasapäistää ja kaikesta tehdä androgyyniä ja pikkutytöt kasvatetaan pukeutumaan siniseen ja leikkimään autoilla ja pojat käyttämään pinkkiä ja sukupuolierot jotenkin suunnilleen häivyttää pois.

EI. (ja joo)

On OIKEIN, että maailmaan tehdään tilaa myös erilaisille tavoille olla mies tai nainen. Ehdottomasti. MUTTA paikkansa on myös vahvasti maskuliinisille miehille ja vahvasti feminiinisille naisille. Sellaisiakin on olemassa ja saa olla olemassa. Jotkut naiset ovat hyvin feminiinisiä ja saavat suuria kiksejä erittäin maskuliinisista miehistä, ja siinä, että mies on jotenkin se VAHVEMPI osapuoli, on jotain eläimellisen kiihottavaa ja tyydyttävää hyvin feminiinisen naisen mielestä ja tällainen nainen KAIPAA sellaista "TOSIMIESTÄ" rinnalleen, joka kantaa kauppakassit ja avaa oven ja on MIES suhteessa. Tämä on jumalaisen ihanaa: "An alpha feels 100% manly so he likes to make it known who the man in the relationship is on each date. It comes naturally, by chance. He doesn’t have to say it, but women simply feel that he’s the strongest."

Vihaan sitä, että tollaiset sukupuolten väliset erot yritetään kokonaan kitkeä ja miten miesten ei enää tarvi kantaa sitä kauppakassia tai pitää ikään kuin huolta (fyysisesti heikommasta ja suojelua tarvitsevasta) naisestaan. Minä TARVITSEN MIEHEN ja haluan tuntea, että mies on MIES, ja haluan tuntea, että olen heikompi osapuoli, sellanen söpö tyttö, josta voimakas mies pitää huolta, jos karhu lähestyy.

Myös tällaiselle on paikka maailmassa. Ei KAIKKIEN ja KAIKEN tarvi muuttua sukupuolten välillä supertasapäiseksi ja kaikkia sukupuolten välisiä eroja häivyttää olemattomiin.

Alan vahvan maskuliinisuuden ja vahvan feminiinisyyden äänitorveksi ja puolestapuhujaksi.

Oman pään korjaamisesta ympäröivän todellisuuden korjaamiseen

Suuria muutoksia on kenties meneillään! Nyt kun opiskelen kestävää kehitystä ja yhteiskuntatieteitä, saan MASSIIVISIA kiksejä, kun opin ihan uusia asioita aiheista, joita pidän tärkeinä, mutta joihin en aiemmin elämässä oo ehtinyt perehtyyn (koska olen omistanut viimeiset lähes 20 vuotta itseterapialle). Tajuan nyt todella selkeästi sen, että en saa psykologian opiskelusta YHTÄÄN MITÄÄN. Se on helvetin ankeaa, tylsää ja paskaa ja en edes opi oikeastaan MITÄÄN uutta. Olen siis viimeiset 20 vuotta korjannut itseäni ja perehtynyt varsin intensiivisesti psykologiaan, joten kaikki perusasiat on jo hallussa, tiedän oikeastaan jo kaiken, mitä haluan siitä aiheesta tietää TAI jos on jotain, mistä vielä haluaisin tietoa, sitä ei tosiaan yliopiston kursseilla käsitellä. Eli nyt alkaa tuntua, että ehkä en jatkakaan enää psykologian opiskelemista, sillä se taitaa olla vain ajan tuhlaamista eli voisin sen ajan käyttää paljon mielenkiintoisempien asioiden opiskelemiseen.

Enpä siis tiedä haenko sivuaineoikeutta kognitiiviseen neurotieteeseenkään. Itseterapia-aika on minulta ohi, olen saanut itseni korjattua (isoimmat ongelmat), toki töitä saa itsensä kanssa tehdä aina jollain tasolla, mutta se on muuttunut suuren rakennuksen täydellisestä jälleenrakentamisesta ja totaalirenoveerauksesta perushuolloksi ja satunnaisremonteiksi. Ja PSYKOLOGIAA tarvitsin siihen työhön. En siis tarvi sitä enää, paitsi joskus voi ehkä JOS nyt jotain UUTTA kiinnostavaa siltä alueelta löytyy, satunnaisesti jotain lueskella.

Psykologian aika on ohi.

Nyt kun voin siirtää huomion pois omasta navasta (mielestä) muualle, minua kiinnostaa alkaa tutkia yhteiskuntaa ja maailmanparantamismahdollisuuksia. Kun oma pää on korjattu, aletaan korjata seuraavaksi ympäröivää todellisuutta.

Ja filosofia EI luultavimminkaan ole mun juttu. Se on liikaa norsunluutornissa istumista, haluan tiukemmin kiinni konkreettiseen todellisuuteen. En sulje filosofiaa vielä pois, mutta en toistaiseksi ole saanut suunnattomia kiksejä tai alkanut tuntea intohimoa, joka alkaisi elää omaa elämäänsä. Toisin kuin nyt, kun olen siirtynyt näihin yhteiskuntajuttuihin. Let's see where the road leads me.