Arvojen mukainen syöminen vai nautiskelu

Olen selvittänyt ravintoasioita VUOSIA, välillä hyvinkin intohimoisesti, ja olen lukenut aiheesta loputtomasti. Väittäisinkin tietäväni aiheesta jo aika lailla "kaiken" (koskaan ei toki voi tietää kaikkea, mutta TARPEEKSI).

Ja olen tullut seuraaviin tuloksiin. en jaksa enää hankkia tietoa aiheesta, koska tiedän tarpeeksi ja koska HYVIN erilaiset ruokavaliot ovat eri lähteiden ja ihmisten mukaan todella terveellisiä (esim. jotkut karppaa, toiset elää PELKILLÄ hedelmillä jne.)… ja lopulta jäljelle jää ne perustotuudet eli vältä sokeria, valkoisia vehnäjauhoja, juo vettä, syö vihanneksia blaa blaa. Ja sitten se, että mua ei kiinnosta elää tätä mun ainoaa (?) elämää STRESSATEN koko ajan syömisestä. Haluan NAUTTIA asioista ja elämästä ja myös herkuista. JA kaiken ton lukemisen seurauksena mulle alko käymään niin, että en saa enää syötyä, koska se syöminen menee niin saatanan hifistelyksi, ja minä EN ole järkiohjautuva ihminen hermostolliselta rakenteeltani vaan TUNNEOHJAUTUVA ja muitakin tekijöitä ja se, että noudattaisin kurinalaisesti kaikkia miljoonia terveys- ja eettisyysnäkökohtia aiheuttaisi sen, että stressaan taukoamatta kaikesta ja kontrolloin ja vahdin ja kiellän ja taistelen ja muutenkin pää räjähtää kaikista miljoonista asioista jotka pitäs ottaa huomioon.

Eli siksi päätin joku aika sitten, että antaa olla. Se, että saan edes SYÖTYÄ on jo iso asia ja on paljon tärkeämpää, että SYÖN kunnolla, vaikkei se olisi aina optimaalista sisällöltään kuin se, että en syö juuri mitään. Ja stressi on terveydelle hyvin haitallista, joten parempi, etten niin stressaa syömisistä vaikken aina söisi niin optimaalisesti kuin se, että stressaan ihan vitusti, jotta söisin jotenkin "oikein".

Ja sitten se, että mulla on mahdollisesti vaan tää elämä ja haluan NAUTTIA tästä elämästä. Siksi syön mitä haluan. Koska TIEDÄN valtavasti ravintoasioista ja terveys ja erilaiset eettiset asiat on mulle tärkeitä, usein HALUAN syödä arvojeni mukaisesti. Toisinaan taas haluan herkutella. Toisinaan en jaksa stressata ja olla järkevä jne. vaan syön jotain mikä maistuu ja on helppoa, vaikkei optimaalista terveyden tai eettisten näkökulmien kannalta.

Ihastuminen väärään ihmiseen

Ihastuin aivan vääränlaiseen ihmiseen. Sitten ihmettelin, miksi minulla on koko ajan niin kauhea olo. Luulin, että kyse on intuitiosta, joka varoittaa minua jostakin toisen suhteen tai menneisyyden triggereistä eli että jokin nykyisessä tilanteessa muistuttaa menneistä traumoista ja pahoista kokemuksista ja aktivoi pelon ja traumat.

Mutta ei. Kyse ei ole oikeastaan kummastakaan. Vaan siitä, että oon koko ajan TIENNYT, ettei mulla ole sen ihmisen kaa mitään tulevaisuutta, että en halua enkä voi olla sellasen ihmisen kanssa, eli ei oo mitään toivoa tai järkeä missään, mutta silti olen onnistunut ihastuun ja pidän tunteilla kiinni vaikka samalla tiedän, että pitää päästää irti ja sit oon sekasin. Ja myös se, että koska ei sovita YHTÄÄN yhteen, se näkyy joka hetki kaikessa meidän välillä ja siinä mitä se tekee jne. ja siitä tulee myös paha olo koko ajan. Kyse on siis järjen äänestä, osin myös vaistoista, jotka repivät irti samalla, kun tunteet pitää kiinni.

Mulle on käynyt kerran aiemminkin näin (oikeasti lukuisia kertoja, mut nuorena en osannut ajatella järjellä, aistin vain tilanteen mahdottomuuden ja epäterveellisyyden, mutta en olisi osannut lähteä). Ihastuin muutama vuosi sitten herra fyysikkoon, joka oli kyllä kunnollinen aikuinen fysiikan lehtori, mutta IHAN vääränlainen mulle, vaikka olikin älykäs ja rakasti filosofiaa, mutta tunneäly ihan olematon, samoin keskustelukyky ja myös itsetiedostus jne. Meillä oli kiihkeä lyhyt romanssi, mutta tiesin, että EI, että mun on lopetettava se ja revin itteni irti.

On helvetin hirveää repiä ittensä pois, jos on voimakkaat ihastumistunteet. Pää on täynnä "entä jos..." ajatelmia, vaikka tietää, ettei missään oo järkeä. Hyi olkoon.

Odotan rakkautta

Ei hitto. Kun ihastuin ekaa kertaa vuosiin aikas kunnolla... Ja sit se ihminen on ihan väärä ja mahdoton. Ja joudun poistumaan. Perseestä. Voiko olla monikaan asia enemmän perseestä. Voi varmaan. Kuten jos pommikone jysäyttäisi pommin talooni. Etenkin jos olen sisällä tai Eevi. Mut hitto. Ja nyt minä muistan miltä se tuntuu, kun oikeasti ihastuu ja haluisin........ rakastua ja löytää ihmisen. Ei löytää. Kohdata. Ja tiedän, että TÄLTÄ sen pitää tuntua. Huokaus. Elämä on kyllä monimutkaisin kuviteltavissa oleva asia. Mutta siis joo, en mä halua mitään ihmeellisiä suhdesähläyksiä ja friends with benefits. Haluan rakastua. Halun olla jonkun oma ja se on minun oma.

Ja senkin oon oppinut nyt, että seksi kuuluu mulla parisuhteeseen tai siis en halua sitä muuta kuin sitten, jos koen, että haluan olla sen ihmisen oma. Seksi on mulle sillä tavalla aika merkityksellinen asia. Annan siinä itestäni aika paljon tunnetasolla. Joten tässä jatketaan selibaatissa eloa.

Se ehkä on vaan erona entiseen, että en enää aattele et parisuhde = loppuelämä yhdessä. Parisuhde on sen sijaan kaksi ihmistä, jotka kohtaa ja ihastuu ja rakastuu ja HALUAA olla yhdessä ja sitten ne on niin kauan kuin se toimii. Niin kauan, kuin on rakkautta ja seksi toimii jne. Se voi olla vuoden, kaksi, kymmenen, mistä hitosta minä tiedän. Niin kauan, kuin siinä HALUAA olla. Jos tunteet ja seksi ja kaikki kuolee ja on paha olla, ei tarvi olla. Ei ole mikään pakko. Päinvastoin. Pitää lähteä ja kuuluu lähteä. Parisuhde EI ole mikään vankila.

Orgasmit

utellaan nyt orgasmeista. Ihan vaan siksi, että I CAN ja sattuu huvittaan.

Minusta orgasmi on yliarvostettu asia. Voin toki puhua vain omasta puolestani eli en voi tai halua vähätellä muiden ihmisten kokemuksia. Minä en kuitenkaan pidä sitä erityisen kiinnostavana asiana. Siksi varmaan ei itsensä kanssa leikkiminenkään pahemmin huvita. Se on vaa sellanen fyysinen tuntemus, PUFF, ja that's it. Toki se on luokiteltavissa miellyttäväksi tuntemukseksi, mutta ei se nyt niin suunnattoman mielenkiintoista ole.

Seksissä on hauskaa ihan muut asiat. Eli KIIHOTTUMINEN. Se on se hauskin osuus. Toki sitä itsensä kanssa leikkiessä kiihottuu fyysisesti jollain tavalla, mutta puhun nyt sellasesta valtavasta kiihottumisesta, joka valitettavasti lienee mahdollista vain UUDEN ja JÄNNITTÄVÄN ihmisen kanssa... Se on NIIIIIIIN kivaa. Kun kaikki on JÄNNÄÄ ja superhauskaa ja superkiihottavaa. Sillon, kun meinaa pökertyä siitä, jos toinen vaan hipasee. Eli tämä kestää sen alkuhuuman ajan ja sitten se alkaa valua ankeaksi.

Eli varmaankin myös tästä syystä seksi lakkaa kiinnostamasta pitkässä suhteessa, koska sitten se muuttuu vain tylsäksi YHTEISITSETYYDYTYKSEKSI ja kun itsetyydytys on minusta tylsää, pelkää orgasmin tavoittelua, niin seksi muuttuu tylsäksi.

Tiedä sitten, miten asiaan vaikuttaa se, etten ole vielä rakastanut ketään ja en ole harrastanut siis ilmeisesti RAKASTELEMISTA vaan se on aina perustunut HIMOLLE ja sitten se tyssähtää. En tiiä, mitä sit voi tapahtua, jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan. En tiiä sitäkään, kykenenkö rakastaan ketään. Vielä ei ole sellasta ollut havattavissa. Mut voi olla, et olen ollut liian sekasin itseni (erityisesti se, etten oo kuunnellut itteeni ja tunteitani tarpeeksi) kanssa kyetäkseni sellaseen.
Orgasmi on yliarvostettu asia - sillä viittaan siis siihen, että minusta se EI ole paras osuus seksissä. Se on oikeastaan puoli yhdentekevä osuus. Sinänsä tarpeellinen, että sitten se "paine" lakkaa ja voi rauhottua, muuten minä varmaan en lakkaa ollenkaa halumasta lisää ja teen kaikki hulluiksi :D. Ylipäätään rasittaa se koko typerä orgasmin JAHTAAMINEN seksissä. En esim. kykene nauttiin siitä, jos joku tekee minulle jotain hauskaa suulla tai jollain, koska siitä tulee vaan sellanen olo, et "Ahaa, toi YRITTÄÄ nyt saada mulle orgasmin" eli tunnen, että multa ODOTETAAN nyt jotain ja sitten se menee aivan vituroilleen koko homma.

Plaap. Mutta siksi haluaisin opetella tantraa. Siinä ideana on tehdä MATKASTA päämäärä. Orgasmi EI ole päämäärä, vaan siinä nautitaan läheisyydestä, yhteydestä ja kosketuksista ihan vaan niitten itsensä vuoksi. Ja se korostaa rakkaudellista yhteyttä ihmisten välillä, ettei se oo vaa sellasta hirveetä suorittamista.

Tantraa. Se vois olla mun juttu. Etenkin sit jos suhde kestää pitempään. Erkkikään jaksa sitä tympeää orgasmijahtia: "Jos painan tästä ja tästä napista, ja vedän tuosta vivusta niin saan aikaan toivotun reaktion". TYLSÄÄÄÄÄ. Vihaan suorituskeskeisyyttä.

Mut eipä minua ois huvittanu mikään tantra ainakaan viime suhteessa, koska se rakkaus puuttu ja minua kammotti ne tantraharjoitukset, siis ajatus niistä sillon (niistä oli hiukan puhetta). En HALUNNUT sellasta yhteyttä sen ihmisen kaa... Et tuijotellaan toisiamme ja hengitetään samaan tahtiin (yksi perusharjoitus). Iuh. Ei. En halunnut sitä emotionaalisesti lähelle (HYVÄ perusta suhteelle). Mut ehkä sit jonkun kaa joskus. Kun opin rehellisesti kohtaan tunteeni ja ottaan ne huomioon enkä vaan yritä miellyttää muita ihmisiä.

Kieltäydyn harrastamasta enää orgasmijahtia. Voin tehä niitä toiselle, mut minua ei kiinnosta jahti. Halun keskittyä muihin asioihin.

Loppu.

Kyynisyyden purkaus

Tunnustan. Olen joissain asioissa kyyninen ihminen. Uusi vuosi on minusta totaalisen yhdentekevä asia. Boring. Numero vaihtuu kalenterissa. So what. Syntymäpäivät on myös turhia paitsi lapsena. Monenlaiset juhlapäivät on minusta lähinnä ärsyttäviä, kun asetetaan PAINE päähän, että nyt pitäisi JUHLIA jotenkin ja sitten en tajua yhtään, MITEN. Miten juhlitaan uutta vuotta? Ei, en osta raketteja ja ammu niitä. Miksi pitäisi syödä nakkeja ja perunasalaattia??? Ihan kuin joku robotti vaeltaa kauppaan ja ostaa nakkeja ja perunasalaattia, KOSKA on uusi vuosi? No thanks. Joten MITEN? Olen nyt lopulta päätynyt siihen, että ei mitenkään. Ei kiinnosta. Jos ei olisi lasta, ei varsinkaan tarvisi. Minua oksettaa se, että jos on uusi vuosi tai vappu tms. pitää lähteä RYYPPÄÄMÄÄN johkin. Mitä juhlimista se on? Koska ensinnäkin sitä tehdään aina – no, ei nyt aina, mutta joka viikonloppu tai no, kun on ihan TAVALLISTA, joten miten se typerä vappu eroaa tavallisesta illan vietosta? Ei mitenkään. On vain joku VELVOLLISUUS lähteä ryyppämään, KOSKA on vappu/uusi vuosi. Ja kaiken lisäksi paikat on TUPATEN TÄYNNÄ ihmisiä eli meni minne tahansa siellä on kamalaa ja infernaalista ja oksettavaa. Vihaan täysiä baareja. Ja ihmismassoja, minkä takia en IKINÄ mene mihkään KEIKOILLE. Joten ei. Hyi. Ei mitään tuollasta ällötystä minun elämääni.
Unelmani olisi, että kun on lapsia, olisi joku perhe tai perheitä, joitten kaa voisi kokoontua syömään kaikkea hyvää ja juhla tulisi siitä yhdessä olosta. Mut ei minulla oo sellasia tuttavia. Tosin en ehkä ole kysellytkään ympäriinsä, et kiinnostasko ketään.
Juhannus kuuluisi samaan kastiin, mut minun vanhemmilla on nyt mökki ja ollaan siellä ja se on ihan jees. Se JUHANNUS siinä nyt on irrelevantti, mut ihan hauskaa, et on se joku tietty ajankohta kun kokoonnutaan mökille perheen kanssa.
Suhtaudun juhliin kyynisesti. Boring. Ei kiinnosta. Yhdessäolo kivojen ihmisten kaa kiinnostaa.
Ja joku YSTÄVÄNPÄIVÄ. Hyi. En jaksa mitään keinotekoista ja pakotettua "NYT MUISTETAAN YSTÄVÄÄ" -skeidaa. Tulee vaan velvollisuuksia ja pakotettu olo, joten boikotoin sitä. Ystävänpäivä on joka päivä.
Ja inhoan naamiaisia ja vanhojen tansseja ja kaikenlaisia joukkohömpötyksiä. En kykene löytämään mitään tollaista ryhmähurmostilaa. VIHAAN naamiaisia. Tulee vaan helvetillinen stressi ja ylimääränen kuormitustila siitä, et pitäs olla joku typerä ASU. Pitäs olla RAHAA typerään asuun tai sen osiin ja AIKAA ja ENERGIAA sen hankkimiseen. Joku typerä yksi asu, jolla ei sen jälkeen tee mitään. Ei kiitos. En aio.
Vanhojen tansseihin en mennyt. Vihaan juhlapukuja. Ja siinä tuo sama stressi ja helvetti jostain typerästä ASUSTA, joka pitää hommata yhtä typerää kertaa varten. Ei kiitos.
Vihaan asuja. Haluan pukeutua normaalisti. Jos minulla olisi palvelija, joka hoitaa täydellisesti tuon puolen ja maksaa kaiken, niin voin harkita sen puvun sisään menemistä.
Ja kaikki Stokmannin hullut päivät ja muut KUVOTTAVAT massahysteriajuhlat. Tulee oksennus. Kierrän helvetin kaukaa.
Ja festarit ja keikat ja sen sellaiset. Hyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyyi. Oksettavaa. Vihaan ihmispaljoutta. Pysyn kaukana. Jos keikalla tai konsertissa on TUOLIT, joissa istutaan, voin harkita, koska sitten ei tarvi seistä sen kamalan massan keskellä tuupittavana ja ylipäätään tulen vihaiseksi ja vittuunnun, jos koko ajan vieraat ihmiset tönii ja töykkii ja osuu minuun ja en mahdu olemaan.
Eli kyllä. Minussa asuu suurta kyynisyyttä. Syytän aspergeria. Olen niin YKSILÖLLINEN ja oman tien kulkija ja erakko että en KESTÄ omituisia sosiaalisia hömpötyksiä.
Loppu.