Ruuturiippuvuudesta

 Lähetin ystävälleni juuri seuraavan kirjeen: 

 

"Mä en kestä enää teknologiaa. Tai suhdettani siihen. Oon varma, että mun addiktio pahenee koko ajan ja on pahentunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana. Olen myös melko varma, että tietyt asiat joita huomaan itsessäni johtuu siitä. Mm. se, että mua ei enää kiinnosta mikään tekeminen, jossa ei käytetä teknologiaa. Mun aivot haluaa sitä massiivista, helppoa dopamiiniryöpytystä, jota ne saa erilaisista addiktoivista teknologisista asioista, kuten viestittely, pelit, tv-sarjat jne, ja niitä ei huvita tehdä enää muuta.

 

VIHAAN tätä elämää.  Tätä orjuutta. Vihaan.

Tilasin äsken sellasen uuden vanhan puhelimen. 20e. Eli epä-älypuhelimen. Teen niin, että käytän yleensä sitä, mutta mulla on se helvetinkonekin käytössä siten, että mm. telegramiin tulevat viestit tulee siihen perille, mutta katon ne vain joskus. Pitää opetella käyttään nettipankkia sit lähinnä tietokoneella ja luopua google fitin käytöstä (seuraan sillä mun liikkumista).

Tv-sarjoista ja netflixeistä on tullut mulle helvetillinen addiktio, joka pilaa elämän ja riivaa minua kaiken aikaa ja voisin opetella luopumaan niistä KOKONAAN. Uskomatonta ajatella, että vielä joitain vuosia sitten tollasia netflixejä ei ollut OLEMASSA ja en katsellut koskaan elämässäni tv-sarjoja. Vielä kun eevi syntyi ja oli pieni ei ollut netflixejä yms ainakaan mulla ja muistan kun sain mun veljeltä lainaan dvd-bokseina yhden tv-sarjan ja se oli ekoja kertoja mun elämässä, kun katsoin jonkun tv-sarjan. Ja nyt katson niitä KOKO AJAN. Lähes päivittäin.

Voisin opetella takasin siihen, miten elin joskus, kun katsoin silloin tällöin elokuvan. Voisin lainata kirjastosta joskus leffailtaa varten levyn tai vuokrata netistä jonkun yhden maksullisen, irrallisen elokuvan. Esim kerran kuussa tms.

Mä en yksinkertaisesti kestä enää. Tästä on tullut yhtä helvettiä. Huomaan tän asian pahenemisen monista jutuista. Me herätään aamusin kun eevi menee kouluun ja teen sille aamupalan ja sit meen takasin sänkyyn ja sit eevi lähtee kouluun. Nykyään räplään puhelinta aina sen väliajan kun oon tehnyt aamupalan ja ootan et eevi lähtee kouluun, koska en pysty nukkuun siinä välissä, ja sit nykyään on alkanut yhä useammin käymään niin, et räplään tunninkin vielä kun eevi on lähtenyt kouluun, missä on se huomattava ongelma, että mun täytyy nukkua lisää ja sit mun nukkumaan meno venyy ja vastaavasti herääminen venyy ja sit jää vähemmän aikaa tehdä asioita ennen kun eevi tulee koulusta (mun ois hyvä esim tehä opiskelujuttuja eevin kouluaikana) jne. ja pahimmillaan oon jäänyt räplään jotain pariksikin tunniksi ja en saa enää unta ja sit oon ihan univelkainen ja voin paskasti.

En tiä mitä tein ennen, mutta tiedän että mä EN räplännyt tälleen puhelinta tossa väliaikana. Se on aika uusi ilmiö.

Samaten oon alkanut räplään puhelinta aina jos herään yöllä. Räplään myös sängyssä ennen kun nukun ja ekana kun herään. Kun herään aamusin, otan puhelimen, ja alan räplätä ja en jaksa nousta usein pariin tuntiin. Iltasin toisinaan jään räplään jotain typerää niin, että valvon sen takia tosi myöhään. Uusi ilmiö on myös se, että oon alkanut lukeen uutisia ja artikkeleita netistä. Saatan juurikin ennen nukkumaan menoa, yöllä tai sillon aamusin lukea jotain ihan ihmeellistä soopaa netistä parikin tuntia.

Oon yrittänyt välillä viedä puhelimen kellariin iltasin niin, etten voisi räplätä illalla, yöllä ja aamulla, mutta usein en saa vietyä.

Kotona vietän KAIKEN ajan koneella. Joko teen töitä/opiskelen tai tuijotan tv-sarjoja/elokuvia. Joskus pelaan. En tee oikeastaan mitään muuta ikinä. Mun aivoja ei huvita tehdä mitään missä ei käytetä konetta - paitsi sillon kun käyn jumpassa / poistun kotoa. Kotona en tee muuta. En pysty. En jaksa keskittyä muuhun. Mun addiktoituneet narkkiaivot haluaa sitä dopamiinia niistä laitteista.

Nyt oon pari päivää miettinyt, että miksi mulla on jo pitempään ollut sellanen megalaiska ja mukavuudenhaluinen olo, että en jaksaisi keskittyä opiskeleen, tekeen käännöstöitä ja oikeastaan MIKÄÄN ei huvita. Paitsi olla koneella. Ja lähinnä tuijottaa tv-sarjoja. Ja oon tullut tulokseen, että oon lähes varma, että kyse on siitä ruutuaddiktiosta. Addiktiosta kärsivä ihminen ei saa enää mielihyvää luonnollisesti palkitsevista asioista "natural rewards". Se haluaa VAIN sitä sen huumetta. Koska ne teknologiajutut tuottaa niin voimakasta dopamiiniryöppyä, mikään muu ei jaksa enää motivoida ja huvittaa mun aivoja. Ne ei jaksa keskittyä asioihin, joista sitä saa vähemmän tai jotenkin vaikeammin.

Viime kesänä mulla oli tosi outo olo, jollasta en oo ennen kokenut. Mua ei huvittanut enää mikään. Ei mikään. En jaksanut siivota, ei huvittanut syödä, oli semmoinen tosi tyhjä outo olo. Se oli hirveää enkä tajunnut moneen kuukauteen mikä mua vaivaa. Sitä kesti siis kesä-elokuu. Sit elokuussa tajusin laskea pari asiaa yhteen. Koko kesänä mua oli motivoinut ja huvittanut VAIN pelata yhtä tietokonepeliä ja jonkin verran myös tv-sarjat ja sitten koska mikään muu ei huvittanut, mä tein sitä enemmän vain noita asioita. Mut sit aloinkin elokuussa miettiin dopafastia (olet ehkä lukenut dopamiinipaastosta?) ja et ehkä se vois auttaa ja päätin kokeilla vähän aikaa niin, että poistan ne pahimmat dopamiiniryöpyttimet eli sen pelin mitä pelasin ja tv-sarjat/elokuvat, vaikka aattelin, että siitä tulee ihan kauheaa, kun en pysty keskittyyn muuhun ja mikään muu ei huvita. Mut sit kun alotin sen, viikon päästä se kauhea olo oli poissa. Se johtui siitä pelistä mitä pelasin sen kesän!!! Ihan SAIRASTA! Se sotki mun dopamiinit ja aivot ihan täydellisesti.

Oon hyvin varma, et tää outo juttu mikä mulla nyt on, on jotain vastaavaa.

Mä VIHAAN tätä paskateknologiaelämää. Se pilaa mun elämän. Olen orja. Pelkkä dopamiininarkki. Tahdoton riepunukke.

Nyt laadin suunnitelman ja muutoksia. (ja hienosti tälleen kun heräsin keskellä yötä ja olin tosi ahdistunut tästä asiasta niin nousin kaivaan tietokoneen syliini ja googlettaan aiheesta ja RÄPLÄÄMÄÄN tätä teknologiaa)

En aio alistua tähän. Mun elämä ja en laatu on arvokkaampia asioita."

Itsensä hyväksymisestä

Jos käsitys omasta arvosta / itsetunto on kiinni muiden mielipiteistä, se heittelee sitten sen mukaan, mitä muut sinusta ajattelee. Siksi se pitäisi ankkuroida itseen. Silloin ja vain silloin se on vakaa ja luja. On kuitenkin todella vaikeaa oppia uskomaan, että on hyvä ja ihana ja rakastettava ihminen, jos sosiaalinen ympäristö on toistuvasti viestittänyt, että on vääränlainen. Olen luullut, että saattaa olla jopa mahdotonta löytää se usko ja varmuus pelkästään omasta itsestä, jos ympäristö ei tue näkemystä. Ehkä onkin. Minulla kuitenkin on sentään myös hyviä kokemuksia, joista voi ammentaa. Sosiaalinen ympäristö on kuitenkin viestinyt minulle myös, että olen hyvä tällaisena kuin olen. Vuosien kuluessa yhä enemmän eli painopiste siirtynyt yhä enemmän hyvän kuin huonon puolelle. Mutta jos on hyvin omituinen ja poikkeava yksilö, sosiaalinen ympäristö hyvin herkästi viestittää, että olet epäkelpo ja vääränlainen. Ja tämän näkemyksen hyvin herkästi sitten sisäistää.

Alan kuitenkin huomata merkkejä siitä, että saatan oppia hyväksymään itseni ja oppia uskomaan, että olen ihana ja rakastettava ja hyvä omana itsenäni. Löytää sen varmuuden itsestäni. Jos sen saavuttaa, ei enää ole väliä sillä, mitä muut ajattelee. Jos joku ei pidä minusta tai olen jonkun mielestä vääränlainen, se ihminen ei vain näe sitä hyvää ja kaunista mitä minussa on. Silti se on siellä.

Toki sosiaalinen palaute voi viitata myös siihen, että persoonassa/luonteessa/käytöksessä on todella jotain korjattavaa. Sekin vaatii taitoa, että oppii erottamaan tämmöiset asiat toisistaan – milloin on syytä muuttua ja milloin syytä hyväksyä itsensä muiden mielipiteistä huolimatta sellaisena kuin on. Jos asia on sellainen, ettei sitä pysty muuttamaan, niin se on ainakin parasta oppia hyväksymään.

Asperger parisuhteessa

En edelleenkään oikein ole varma, mitä haluan parisuhteelta ja potentiaaliselta kumppanilta. Olen seurustellut 3 kertaa ja pisin suhde on ollut 9 vuotta, toiseksi pisin 3 vuotta. Siltikään en oikein tiedä, mitä haluan. Tietämistä vaikeuttaa pari seikkaa.

1) En ole oikeastaan ollut suhteessa, jossa rakastan toista. Olen saattanut olla rakastunut suhteen ihan alussa, mutta se on toki eri asia kuin rakastaminen.

2) Olen suhteen ihan alussa todennäköisesti ihan eri ihminen kuin alkuhuuman laannuttua, mutta koska edellinen kohta 1, en tiedä millainen olisin pidemmässä suhteessa, jos rakastan.

Tämän hetkinen teoriani on se, että kun ihastuu ja rakastuu, menen kemiallisesti täysin sekaisin (kuten ihmiset usein menevät) ja silloin olen hyvin intensiivinen, romanttinen, läheisyydenkipeä, nymfomaaninen ja imelä. MUTTA kun tämä sekava kemiallinen tila laantuu, minusta tulee oma itseni eli käytännössä aspergeriuteni ottaa vallan. Tämä on erinomaisen hankalaa kahdesta syystä:

1. Se, millainen olen alussa, voi antaa erittäin harhaanjohtavan kuvan siitä, millainen olen oikeasti kumppanina pitkällä aikavälillä. Jos vastaan jonkun ihmisen tarpeita ja toiveita alussa, en välttämättä vastaa niitä yhtään myöhemmin.

2. Henkilö, joka sopii alkuhuuman aikaisiin tarpeisiini ja toiveisiini, ei välttämättä sovi yhtään yhteen sen kanssa, mitä tarvitsen ja haluan pitkässä suhteessa omana itsenäni.

Koska en ole nähnyt sitä, millainen olen pitkässä suhteessa, jossa todella rakastan toista alkuhuuman jäkeenkin, en tiedä kyseisestä skenaariosta mitään varmaa. Minulla on vain hypoteeseja ja epäilyjä ja aavistuksia ja arvailuja. Minusta kuitenkin tuntuu aika luultavalta, että pitkässä suhteessa ja alkuhuuman jälkeen olen varsin asperger, mikä ilmenee seuraavilla tavoilla:

Viihdyn erittäin hyvin yksin enkä välttämättä ole kovin seurallinen. Jos en asu toisen kanssa yhdessä, voi hyvin olla, ettei minulla ole tarvetta nähdä välillä esimerkiksi 3 viikkoon. En tiedä miten usein milloinkin haluan nähdä, mutta en halua elämääni suhdetta, joka saa minut tuntemaan, että minulla on velvollisuus nähdä toista ja en voi tuntea, että minulla on oikeus ja vapaus nähdä toista, kun se tuntuu hyvältä, vaan toista on pakko nähdä esimerkiksi joka viikko vähintään kerran halusin tai en, ettei toinen ole onneton.

Jos taas asutaan yhdessä, kestän sitä vain, jos toinenkin osapuoli on hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä ja lähinnä puuhataan omia asioitamme ja haluan luultavasti, että on omat huoneet ja niissä omat sängyt ja nukutaan eri huoneissa. Minusta toisen kanssa nukkuminen lähinnä haittaa nukkumista. Viie parisuhteessa tunsin erittäin suurta aversiota sitä seikkaa kohtaan, että joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa piti jonkun aikaa halailla ja olla sylikkäin. Aina. En minä jaksa. Haluan nukkua rauhassa. MUTTA toisen luona (eli toisen huoneessa) voi joskus yökyläillä.

Tykkäisin kyllä silti mieluiten asua yhdessä jonkun kanssa. Nyt kun asun lapseni kanssa, oon huomannut, että voin psyykkisesti selvästi paremmin silloin, kun kotona on toinenkin ihminen minun lisäkseni, mutta tykkään siitä, että lapseni kanssa eletään juurikin niin, että se on lähinnä huoneessaan ovi kiinni ja minä puuhaan omia juttujani. Ollaan yhdessä yksin. Silti välillä on vuorovaikutusta ja voi syödä yhdessä vaikka iltapalaa jne.

Saatan olla ajoittain aseksuaalinen. Tämä johtuu siitä, että fyysinen kanssakäyminen ei kuulu minun erityisiin kiinnostuksen kohteisiin vähimmässäkään määrin (paitsi suhteen alussa alkuhuuman aikaan, jolloin se toinen ihminen ON minun ekkoni) ja minulla on niin paljon mielenkiintoista sisältöä ja tekemistä elämässä itsekseni, etten ehdi keskittyä mihinkään fyysisiin kanssakäymisiin. Ja en halua että elämässäni olisi joku suhde, jossa on joku velvollisuus harrastaa fyysistä kanssakäymistä kaiken aikaa. Sellainen on hirvittävää.

Lukuunottamatta yllä olevia seikkoja olen kyllä lämmin ja hellyyttä ilmaiseva ja kosketusta rakastava ihminen.

Mutta siis kuka muu kuin joku toinen asperger voisi soveltua kumppanikseni?

No, hyypiö jonka kanssa nyt tapailen on asperger (ei diagnoosia). Ja mulla on edellä mainittujen asioiden suhteen turvallinen ja hyvä olo eli oon melko varma, että saan noissa suhteissa olla oma itseni ilman ongelmia. Ongelmallista sen sijaan on se, että tämä hyypiö ei vastaa alkuaikojen ja alkuhuuman aikaisia tarpeitani ja koska olen kuitenkin aika lämmin ja tunteellinen ihminen, en ole vielä varma siitä, soveltuuko tämä ihminen sitten taas näihin tarpeisiini missään vaiheessa (hän on varsin klassinen asperger-mies...). Se selvinnee vasta, jos alkuajasta pystytään rämpimään jotenkin elävinä ja yhdessä sinne, missä minäkin muutun enemmän aspergeriksi. Mutta haluaisin yrittää rämpiä sinne ja katsoa.

En yhtään tiedä siis vielä, onko tämä minun juttuni tämän hyypiön kanssa hyvä juttu vai tuhoon tuomittu draamamylly.

Kärsimys ja draamailu – miten käsitellä tunteet yksin itsensä kanssa?

Tapailen nyt erään ihmisen kanssa. Siitä voi seurata katastrofi, mutta ehkä elämä yllättää ja siitä seuraakin lopulta jotain hyvää. En ala selittään tarkemmin, koska se ei ole tämän kirjoituksen aiheena, vaan kirjoitan siitä, että tämä mieshenkilö sanoi, että älä sitten draamaile (nauruhymiö perässä) 🙈. Olemme tapailleet siis aiemminkin, noin vuosi sitten ja olleet tekemisissä siitä asti erinomaisella on/off-meiningillä "kavereina" (minä häivyn aina vaihtelevan pituiseksi ajaksi saatuani tarpeekseni eräistä asioista).

Vastasin, että en minä draamaile. Minä kärsin.

Aloin sitten miettiä vastaustani. Aivan, minä kärsin, mutta ei kärsimys itsessään tuota draamaa. Draaman tuottaa kärsimyksen ilmaiseminen. Tai vieläkin tarkemmin: draaman aiheuttaa kärsimyksen ilmaiseminen jollain hysteerisellä tavalla.

Ryhdyin siis miettimään sitä, olisiko minun mitenkään mahdollista kärsiä hiljaa eli niin, etten pursota sitä muiden ihmisten päälle ja diilaan sen itseni kanssa? Toki voi esimerkiksi ystävien kanssa voi tarvittaessa jutella, jos on ongelmia tai paha mieli ja toki on terveellistä ilmaista myös ihmiselle, joka kärsimyksen "aiheuttaa" (ei sitä toinen ihminen tietysti yleensä varsinaisesti aiheuta vaan minä itse jotenkin aivotoiminnallani) jotakin siitä kärsimyksestä jollain älyllisellä ja kehittävällä tavalla ehkä. Tosin jos jokin asia aiheuttaa toistuvasti kärsimystä, siitä lienee turhaa toistuvasti jauhaa.

Konkretisoidakseni asiaa hiukan tarkennan, että kohdallani kyse on eniten siitä, että suhteen alussa olen varsin epävarma ja ylipäätään olen huomattavan intensiivinen ihminen ja ihastuneena/rakastuneena kemikaalit pistää pään ihan sekaisin (mikä lienee normaalia) ja kaikki tämä yhdistettynä tekee sen, että olen aika needy... 😬 En mielestäni mitenkään överillä tavalla eikä tässä olisi ongelmaa, jos tapailen lämpimän ja läheisen ihmisen kanssa, mutta jos tapailen etäisen ja tunnekylmän ihmisen kanssa voi hyvinkin seurata ongelmia (eli seuraa).

Lähinnä jos toisesta ei kuulu mitään, saatan muuttua erinomaisen hysteeriseksi, koska aivoni mieltävät asian siten, että toinen on kadonnut, koska se ei pidä minusta ja se välttelee minua tms. Mutta en siis ole mielestäni tässä sinänsä kohtuuton ja ei haittaa, vaikka menisi useampi tunti vastata minun viestiini, mutta jos kirjoitan aamulla viestin eikä koko päivänä kuulu mitään, alan ahdistua ja kärsiä ja odotan ja odotan ja jos tulee ilta ja yö eikä mitään kuulu, alkaa mennä hysterian puolelle. Yleensä tässä kohtaa kuitenkin vielä kykenen pidättelemään tunteideni ilmaisua ja riudun vain hiljaa itsekseni. Mutta sitten se alkaa levitä käsiin. Eli räjähtää. Minun pääni lähinnä.

En suutu. Tulen surulliseksi ja tukehdun ahdistukseen, pelkoihin, epävarmuuteen. Ja tästä seuraa sitten yleensä se, että alan kirjoitella viestejä. Määrä kasvaa ahdistuksen kasvaessa. Ja syntyy draama.

Tässä oli juuri tällainen tilanne päällä... En ala selittää sitäkään enempää, mutta eilen aamupäivällä tilanne saavutti sietokykyni viimeisen rajan ja odotuskykyni loppui ja aloin juuri kirjoittaa suurta tuhoviestiä (jonka jälkeen minulla on tapana blokata henkilö joka paikasta ja suorittaa katoaminen), kun henkilöltä tuli viesti, jossa se lyhyesti ilmaisi, ettei ehdi vastata vielä, mutta vastaa kyllä... Tuhoviesti jäi siis lähettämättä. Ja suhteemme muuttui kaveruudesta tapailemiseen (siksi odotin sitä pirun vastausta, kun tämän asian selvittäminen oli kesken; hyypiö haihtuu maan päältä, kun pitäisi puhua jostain oleellisesta asiasta).

Tämä jäi kuitenkin mietittymään. Jos tuhoviesti olisi ehtinyt lähteä ja olisin suorittanut blokkaukset ja katoamisen. Eläisin nyt hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin nyt elän. Me emme tapailisi. Tuskin enää näkisimme edes, koska olin päättänyt, että jos vielä häivyn, se on lopullista. Viime katoamiseni kesti 3 kuukautta ja tämä on viimeinen yritykseni. Luultavasti.

Miten pystyisin kestämään ODOTUSTA ilman draamaa eli kärsimyksen hysteeristä ilmaisemista ulospäin? Mä TIEDÄN, että se hyypiö vastaa kyllä jonain kauniina hetkenä, kun se armollisesti ehtii asiaan orientoitua. Mutta kun. Joskus se on kadonnut moneksi päivää (harvemmin onneksi). Mä TIEDÄN, että se ei ole kadonnut lopullisesti, mutta se tuntuu silti paskalta. Mutta onko sen pakko tuntua paskalta? Tai vaikka se tuntuisi vähän paskalta, onko sen pakko tuntua sietämättömän pahalta?

Kykyni odottaa ja elää niin, ettei toisesta kuulu, on myös vaihteleva eli riippuu ihan tilanteista ja kaikesta, miten tärkeää mulle on kuulla toisesta. Jos kuitenkin käy niin, että toisesta ei kuulu ja alan mennä kärsiväksi ja hysteeriseksi, niin miten voisin elää niiden tunteiden kanssa ilman, että suollan sitä olotilaa toisen päälle? Tai kenenkään päälle. Ei minusta oo oikein kiva sekään, että suollan sitä ystävieni päälle. Eikö niitten tunteiden kaa voisi elää ITSEKSEEN? Miksi ne pitää levittää muiden päälle?

Vaikeinta on kai ajan kuluminen. Koska se ei kulu mihinkään silloin, kun odottaa, että toisesta kuuluu ja alkaa olla sietokyvyn viimeisillä rajoilla. MITEN ajan silloin saisi kulumaan? Ehkä minun pitää lähteä 6 tunnin kävelylenkille (kävellä 18 km päässä olevaan isompaan kaupunkiin ja takaisin). Siinä kuluisi aikaa. Puhelimen voisi jättää kotiin, PAITSI jo kuuntelen kävellessä jotain, tarvin puhelimen.

Tietokonepelejä voi kokeilla. Yleensä jos oon ahdistunut ja kärsin, en pysty keskittyyn yhtään mihinkään. Tietokonepelit on sen verran addiktoivia ja imeviä, että siinä on ees jotain toivoa.

Huokaus.

Jatkan asian tutkimista.

Tietysti voisi myös hommata miehen, jonka kanssa tällaista ongelmaa ei ole... Mutta kun. Pläääääh. Ehkä olen masokisti.

Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.

Uusi blogi: Fenix-lintu ja kalat

Perustin uuden blogin. En koe enää sillä tavalla kulkevani eheytymisen tietä kuin joskus aikaisemmin, vaikka eihän se koskaan täysin lopu. Kuitenkin koen aika hyvin jo eheytyneeni ja siirtyneeni itsensä etsimisestä enemmän itsensä toteuttamiseen. Tai sitten asian voinee ilmaista niinkin, että jatkuvan itsensä muokkaamisen ja korjaamisen sijaan olen ruvennut enemmänkin vain elämään. Tosin se on mahdollista siksi, että olen päässyt eheytymiseni kanssa riittävän pitkälle, jotta tietynlainen mielenrauha ja tasapainoisuus on mahdollista. Siksi siis en koe oikein tätä blogia enää relevantiksi kirjoitusalustaksi.

Nähtäväksi jää paljonko tulee vielä kirjoiteltua, mutta nyt ainakin yritän suorittaa 3 viikon eliminaatiodieettiä ja pidän siitä päiväkirjaa blogissa.

Uusi blogi sijaitsee täällä: Fenix-lintu ja kalat

:)

Olen alkanut avautua elämälle

Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.

Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän, miten hyvä olo siitä tulee.

Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.

Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.

Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.

Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.

Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.

Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.

Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.

Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.

Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.

Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.