Ymmärtämättömyydestä

Olen saanut elämässä monesti huomata, etteivät neurologisesti normaalit ja ns. tavalliset ihmiset hyväksy minunlaisiani ihmisiä. He elävät arvoasetelmien maailmassa ja tuomitsevat ne, jotka eivät täytä heidän kriteerejään ja elä kuten ihmisten heidän mielestään kuuluu.

Tavallisten ihmisten mielestä jokaisen kuuluu käydä töissä ansaitsemassa elantonsa, oli työ miten kamalaa hyvänsä, aiheuttaisi se kuinka suurta kärsimystä tahansa, mielenterveysongelmia jne. Tärkein asia koko elämässä on nimenomaan RAHAN ANSAITSEMINEN. Ja jos ei kyseisessä oravanpyörässä juokse muiden mukana, saa heti ylleen tuomion.

Tavalliset ihmiset ovat kovia tuomitsemaan. Se kuulunee heidän lempiharrastuksiinsa. Tuomitsemisen kääntöpuolelta löytyy ymmärtämättömyys. Ei ymmärretä itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, eikä heidän vaikuttimiaan ja pyrkimyksiään. Sen sijaan tehdään vain tuomioita. Tuomitaan huonoksi ihmiseksi, koska ei täytä kriteereitä.

Jos sitten mieluummin haluaa nauttia elämästä, olla onnellinen ja tasapainoinen, kuin uhrata kaiken työn alttarille ja joutuu kenties joinakin hetkinä elämästään elämään työttömyyskorvauksilla, niin sehän onkin sitten jo pahimmanlaatuinen synti. Elämässä ei saisi olla tärkeämpiä asioita kuin työssä raataminen. Työlle pitäisi uhrata KAIKKI. Vain sillä on merkitystä. Vain se määrittää, onko ihminen hyvä. Ne, jotka epäonnistuvat työelämässä ja jäävät sen ulkopuolelle, ne ovat suurinta kuviteltavissa olevaa pohjasakkaa.

Kuinkahan moni on pysähtynyt miettimään, voisiko vika olla YHTEISKUNNASSA? Ehkäpä yhteiskunta on tällä hetkellä suunniteltu vain neurologisesti normaaleille, tasapäistetylle joukolle kansalaisia, niille "normaaleille" ihmisille. Ehkä varsin toisenlaisen ihmistyypin tarpeita ei tällä hetkellä oteta lainkaan huomioon yhteiskunnassa. He ehkä haluaisivat tehdä töitä ja osallistua, mutta eivät VOI. Miten silloin voi tehdä töitä, jatkaa työssä käyntiä, kun on psyykkisesti hajonnut niin, että käy työpaikalla vessassa itkemässä, kun ei jaksa, kun ei meinaa pystyä pitämään itseään kasassa? Kun kärsii vaikeasta masennuksesta ja haluaa vain kuolla? Kun on liian väsynyt huolehtimaan ihmissuhteistaan? Silloin, kun kaikki edellä mainitut ongelmat korjautuvat vain sillä, että lopettaa työnteon. Poistuu ympäristöstä joka on itselle tuhoisa?

Mitä tapahtuu, jos siinä tilanteessa ei poistu työympäristöstä, työsuhteesta, vaan jatkaa vain? Itsemurha? Potkujen saaminen työntekijän työkyvyttömyyden vuoksi? Ystävien, parisuhteen menetys?

Mikä hinta on tarpeeksi korkea, että ihminen voi oikeutetusti jäädä pois työelämästä?

Ja kuka sen oikeuttaa? Tarvitsemmeko siihen oikeutusta niiltä, jotka eivät ymmärrä?

Miten "tavalliset" ihmiset voisivat ymmärtää valtavaa herkkyyttä? Sosiaalisten ongelmien mukanaan tuomaa kuormitusta, joka hajottaa ihmisen?

Ei, ymmärrystä emme tule tässä maailmassa saamaan. Paitsi vertaisiltamme. Toisilta samanlaisilta. Tässä maailmassa elää kaksi ihmislajia rinta rinnan. Toinen tuomitsee toisen. Toinen koittaa selvitä niitä toisia varten suunnitellussa maailmassa, kaiken tuomitsemisen, kaiken ymmärtämättömyyden keskellä.

Ymmärtämättömyys... Sitä on vaikea kantaa. Mutta se on oleva osamme.

Ellemme saa muutettua tätä yhteiskuntaa toisenlaiseksi.

Kertomuksia työ/opiskeluelämästäni

Kuten ansioluttelostani voi itse kukin todeta, ennen vuotta 2008 (jolloin lapseni syntyi) olen ollut kaiken aikaa joko koulussa tai työelämässä lukuunottamatta 2 lyhyttä jaksoa. Vuonna 2002 muutin (impulsiivinen ADHD-pää) yhtäkkiä Espooseen poikaystäväni, jonka olin tuntenut vasta pari kuukautta, luokse (tarkoitus oli etsiä oma asunto) saatuani Espoolaisesta päiväkodista töitä (Päiväkoti Onnentupa). Tämä täysin suunnittelemton ja katastrofaalinen tempaus päättyi kuukaudessa, jonka jälkeen palasin takaisin vanhempieni luokse Nokialle (mistä olin tullutkin). Tässä kohtaa olin työttömänä helmikuusta heinäkuuhun asti ja asuin vanhempieni luona (olin pikkuisen yli parikymppinen).

Toinen pätkä oli keväällä 2005, kun videovuokraamo, jossa työskentelin myymälävastaavana, suljettiin (minusta riippumattomista syistä). Huhtikuun ajan olin työtön. Sitten sain lastenhoitajan sijaisuuden yksityiskodista (vajaan kuukauden mittaisen) ja sen jälkeen olin työttömänä vielä reilun kuukauden ennen kuin työ kerroshoitajana uudessa vasta-avatussa hotellissa alkoi. Sieltä sain potkut kuukaudessa, mistä kannan yhä kaunaa, sillä koin saavani potkut täysin vääristä syistä. Työnantaja ei olisi oikeastaan edes halunnut palkata minua, koska minulla ei ollut kokemusta, mutta antoi minun armollisesti kokeilla (kuten hän asian osapuilleen ilmaisi). Hotelli oli juuri avattu, kun aloitimme työt, olimme kaikki kohteessa siis uusia. Työnantajallemme tuli PALJON valituksia kerroshoitajien työstä, milloin mistäkin asiasta. Hän valitsi minut syntipukiksi, koska olin kokematon. Olen asiasta yhä vihainen, sillä yhden asian tiedän varmaksi: olen ÄÄRIMMÄISEN tunnollinen työssäni. Valitukset tulivat huolimattomuusvirheistä, ja minä en ole huolimaton. Sen sijaan kerroshoitajan työhön OLEN sopimaton, sillä nimenomaan pikkutarkkuuden ja perfektionistisen puunaamisen takia, olen liian hidas. Huoneet kun pitää siivota pikavauhtia. Eli työ ei tosiaankaan sopinut minulle ja olisin joutunut lopettamaan/saanut potkut, mutta työnantajan esittämät perustelut olivat väärät.

Samapa tuo, sillä aloitin sosiaalialan opinnot samassa kuussa.

Kun työskentelin vuosina 2002–2005 Filmtownissa, tein usein 2 työtä päällekkäin, koska työ videovuokraamossa oli osa-aikaista ja tienasin noin 500€ kuukaudessa... Asuin siihen aikaan solussa, jonka vuokra oli 180€ kuussa, joten pärjäsin jotenkuten olemattomilla tuloilla.

Ennen kuin muutin pois vanhempieni luota, tein jo silloin jonkinmoisia töitä. Jaoin Tamperelaisia, sain kesätyön isän työpaikalta (Nokia Telecomminications), siivosin ja olin yhden syksyn kouluavustajanakin.

Olen aina halunnut elättää itseni. En pidä työttömyyskorvauksella elämisestä, joten olen ponnistellut kovasti tienatakseni itse elantoni. Valitettavasti jouduin vuosien myötä toteamaan, etten ole kuten muut. En ole koskaan pärjännyt työelämässä. Psyykeni ei kestä. Nyt ymmärrän, että suurin syy saattaa olla aamuheräämisissä. Psyykeni ei kestä univelkaa vaan romahtaa (masennus). Tarvitsen 10h unta yössä enkä pysty nukahtamaan kovin aikaisin illalla, joten jos töihin pitää mennä aamulla (ennen 9), katastrofin ainekset ovat koossa. Filmtown on ainoa paikka, jossa viihdyin ja voin hyvin. Siellä oli minulle sopivat työajat. Työvuorot alkoivat joko kello 11 aamupäivällä tai iltavuoro iltapäivällä.

En aio koskaan enää mennä työhön, jossa työvuorot alkavat aamuisin. Se on tärkein kriteeri ammatinvalinnalleni. Pidän eniten vaihtelevista työajoista. Voin aivan hyvin herätä 1 tai 2 aamuna viikossa aikaisin, jos muina päivinä teen iltavuoroa. Yövuoroja en pysty tekemään.

Elimistölläni on hyvin kiinteä rytmi. En pysty toimimaan sitä vastaan.

Vuonna 2008 syntyi Eevi ja jäin hoitamaan häntä kotiin. Kun hän täytti 3-vuotta tuet loppuivat, yhteiskunta odotti minun menevän töihin. En kuitenkaan ole voinut mennä, sinnä aina kun olen käynyt töissä, se on hajottanut psyykeni ja tarvitsen ehjää psyykeä lastani varten. Lapseni on nyt etusijalla. Aluksi ajattelin, että saisin käännöstöillä kasaan suunnilleen tarpeeksi rahaa (en ole kaivannut kovinkaan kummoista elintasoa, kunhan on katto pään päällä ja ruokaa), mutta käännöstöitä ei ollut riittävästi. Lopulta luovutin ja hain työttömyyskorvausta - ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tiedän nyt, että ilman koulutusta en pääse tekemään mitään sellaista työtä, jota voisin kuvitella jaksavani tehdä. Voisin viettää loppuelämäni kaupan kassalla ja hyllyjen täyttäjänä ehkä jopa mielelläni (sillä voisin vapaa-ajallani jatkaa yrittämistä ja käännöstöiden tekemistä), mutta minua ei ole palkattu kauppoihin, kun olen tässä yrittänyt hakea.

Joten haluan koulutuksen. Sosiaalialan opinnot jätin kesken, sillä se ala on minulle totaalisen väärä, hain sinne vääristä ja idealistisista syistä. Sen alan töitä EN halua tehdä. Enkä pysty.

Olen aina tuntenut, että minun paikkani on yliopistossa. Kuitenkin olen vasta nyt riittävän kypsä päsätäkseni sinne ja kyetäkseni opiskelemaan siellä. Yksi syy tähän on se, että pääsykoetilanne on KILPAILUtilanne ja minä en kestä kilpailemista. Se aiheuttaa minulle valtavaa stressiä. Ja koska panoksena on tärkeä asia, opiskelupaikka, stressi ja kilpailutilanne aiheuttavat sen, että minusta tulee mielipuolisen perfektionistinen. Minun on luettava pääsykoeaineisto TÄYDELLISESTI.

Vuosia mietin ja mietin, mikä haluan olla isona, mitä menisin yliopistoon lukemaan. Psykologia on aina ollut OIKEA vastaus, mutta sinne on eniten hakijoita ja kilpailutilanteesta tulee niin kova, että perfektionistiset vaatimukseni tulevat niin suuriksi, että lamaannun. Sitten olen keksinyt muita vaihtoehtoja. Milloin englantia, milloin mitäkin. Mutta nyt riittää. Haluan SISÄLLE yliopistoon. IHAN SAMA millä aineella. Joten tänä talvena tein päätöksen: haen sisään HELPOINTA tietä.

Joten valintani on filosofia. Siinä on vain YKSI kirja. Lisäksi tämä kirja on kohtuullisen helppo ja lyhyt. Lisäksi sama kirja on ollut jo noin 13 vuotta pääsykoekirjana ja olen ostanut sen itselleni silloin noin 13 vuotta sitten ja lukenut sen jo pari kertaa elämässäni. Joten nyt se tapahtuu. Nyt pääsen sisään. Opettelen kirjan TÄYDELLISESTI. Aion saada täydet pisteet pääsykokeesta. Minä AION päästä sisään.

Sitten vaihdan psykologian pääaineeksi jossain vaiheessa. Tavoite on opiskella psykologia pääaineena, ottaa siihen sivuaineeksi elämänkatsomustieto ja filosofia sekä opettajan pedagogiset ja sitten saan pätevyyden opettaa näitä aineita. Se on varasuunnitelma. Jotain konkreettista. Ei se mitä haluan ENITEN, en edes tiedä, mitä se voisi olla, mutta tarvitsen konkreettisen suunnitelman. Lisäksi haluaisin tehdä 60op kirjastoalan opintoja sivuaineena, jolloin saisin pätevyyden myös kirjastotyöhön - SIITÄ pitäisi OIKEASTI todella paljon.

Tämä on siis suunnitelma.

Vastine herra/rouva/neiti anonyymille

Joku nimetön kansalainen on katsonut asiakseen kommentoida lukuisia tekstejäni palaten aina teemaan: "ihmisen pitää tehdä töitä elääkseen tai joku muu joutuu hänet elättämään".

Ymmärrän tämänkaltaisen ihmisen kommentit ja näkemyksen. Ne perustuvat kuitenkin hyvin toisenlaisen ihmisen maailmankuvaan ja tapaan tulkita/katsella todellisuutta kuin mitä omani ja lähelläni elävillä ihmisillä on. Näin ollen hän saa toki ilmaista mielipiteensä ja purkaa angstiaan, mutta hänen mielipiteensä eivät kosketa minua eivätkä liity maailmaani. Elän luovaa elämää, jota ohjaavat aivan toisenlaiset realiteetit kuin kyseisellä henkilöllä.

Otan osaa, jos se tuottaa sinunlaisellesi ihmiselle jonkinlaista henkistä kärsimystä.

Edustat juuri sitä ihmistyyppiä, joka ei ole eikä koskaan tule ymmärtämään minunlaisiani ihmisiä ja tämän olen jo vuosia sitten hyväksynyt ja jätän teidänlaistenne ihmisten mielipiteet, tuomiot sekä arvostelmat omaan arvoonsa.

Lyhyesti mainittakoon, että olen aina elättänyt itseni, paitsi silloin, kun opiskelin, jolloin minulle maksettiin opintotukea ja silloin, kun sain lapsen ja jäin kotiin hoitamaan häntä ja sain äitis- ja vanhempainrahaa. Näitä kertoja lukuunottamatta olen aina elättänyt itseni. Ja kun lapseni täytti 3-vuotta, en ole voinut palata töihin, koska en psyykkisesti pysty hoitamaan sekä minulle sopimatonta, psyykkisesti kuormittavaa työtä ETTÄ olemaan hyvä äiti lapselleni. Tässä tilanteessa olen joutunut valitsemaan, ensimmäistä kertaa elämässäni, työttömyyskorvauksen. Ensi syksynä aloitan yliopistossa (sillä opettelen pääsykoekirjan täydellisesti) ja alan opiskella kohti ammattia, jota voin tehdä kuormittumatta liikaa = työtä, joka sopii minulle sisältönsä sekä työaikojensa puolesta.

Minä kuitenkin, sinunlaisestasi ihmisestä poiketen, uskallan ja lopetan sellaisen työsuhteen, joka tekee minut onnettomaksi ja aiheuttaa masennusta, itsetuhoajatuksia jne. Näin olen aina tehnyt. Ja etsinyt sitten heti uuden työn.

Lisäksi et tiedä, mitä CV:ni pitää sisällään, koska sitä ei ole tässä blogissa esitelty. Pitänee se lisätä tänne, niin voit sitäkin sitten tutkia, jonka jälkeen voit perustaa kommenttisi todellisuuteen pelkän angstin lisäksi.

:) Hyvää työntäyteistä elämää. Itse kullekin.

Kuolemanrajakokemukset

Olen siirtynyt agnostikosta teistiksi. Tulen aina keikkumaan noiden kahden välisellä rajalla, sillä viime kädessä en usko, että voimme tietää mitään, mutta tästä huolimatta uskon tietäväni, että Jumala on olemassa.

Siirtymiseni sinetöi kirja. Bernard Jacobyn Tie tuolle puolen – Miltä kuoleminen tuntuu on kirja, joka voi mullistaa elämän. Jacoby on tutkinut 30 vuotta kuolemaa ja kuolemanrajakokemuksia. Kuolemanrajakokemukset todistavat miltei tieteellisesti, että Jumala ON todellinen ja että kuoleman jälkeen tietoisuutemme (sielumme) jatkaa elämää.

Bernard Jacoby

Bernard Jacobyn haastattelu niille, jotka haluavat perehtyä tarkemmin kirjan kirjoittajaan.




Kuolemanrajakokemuksia (near-death experiences) tutkitaan nykyään tieteellisesti, ja käynnissä on mm. mielenkiintoinen AWARE-tutkimus, jossa selvitetään ihmismielen, tietoisuuden ja aivojen suhdetta toisiinsa. Sydänpysähdyksen kokeneista potilaista osa kertoo toivuttuaan irtaantuneensa ruumistaan ja kertoo nähneensä ja kuulleensa toimenpidehuoneessa olevia asioita tänä aikana. Tutkimuksessa kätketään toimenpidehuoneeseen merkkejä (esimerkiksi valkoinen paperi, jossa on iso punainen rasti) esimerkiksi korkeiden kaappien päälle, jotta voidaan selvittää, näkevätkö potilaat sydänpysähdyksen aikana nuo merkit (vaikka sen ei fysiologisesti pitäisi olla mahdollista).

Sydänmaailman asukkaat

Olen lukenut äärettömän kiehtovan kirjan, Iris Johanssonin omaelämäkerran, Toinen maailma jonka tunnen - autistin tarina (2008). Iris kasvoi suurperheessä Länsi-Göötanmaalla. Hän oli syntymästään asti syvästi autistinen, "ollessaan kaksitoistavuotias Iris päätti lopulta tulla pois autistisesta, epäkommunikatiivisesta maailmastaan ja ruveta "tavalliseksi". "Iris ei onnistunut tulemaan "tavalliseksi". Mutta hänestä tuli paljon enemmän. Hän on sopeutunut niin hyvin "tavalliseen" elämään, ettei kukaan, joka hänet nykyään tapaa, uskoisi, että hänellä on ollut lapsena noita vaikeita ongelmia."


Kaksi ihmistä, jotka Iris koki lapsuudessaan tärkeiksi, olivat heidän kotonaan asuva, etäinen sukulainen, iäkäs Emma ja lähellä metsässä asuva erakko nimeltä Fil. Heidän kanssaan hän viihtyi ja pääsi aitoon kontaktiin. "He näkivät asiat samalla tavoin kuin minä, me olimme oikeassa maailmassa, ja siksi kykenin kommunikoimaan heidän kanssaan ja olemaan aivan luottavainen heidän seurassaan...Mutta heti kun mukana oli muita ihmisiä, jotka elivät tavallisessa maailmassa, arvojen maailmassa, kouristukset palasivat."

Iris kertoo tavallisesta maailmasta, arvojen maailmasta, ja oikeasta maailmasta, jonka ystäväni nimesi sydänmaailmaksi. Tavallinen maailma, statusmaailma, on täynnä arvoja: joistakin asioista puhuminen on rumaa, ei ole sopivaa kävellä paljain jaloin työpaikalla, pitää pukeutua tietyllä tavalla jne.

"Useimmat ihmiset olivat tässä rajoittuneessa tilassa koko ajan, mutta oli olemassa myös ihmisiä, jotka elivät oikeassa maailmassa mutta jotka siitä huolimatta olivat kiinnostuneita tavallisesta arvojen maailmasta ja halusivat kuulua siihen. He halusivat sitä, koska sillä oli statusta, se laskettiin ja sitä arvostettiin, siellä sai valtaa ja tuli hyväksytyksi. Minulle oli mahdoton ajatus hylätä oikea maailma ja tukehtua arvoasetelmiin ja eristykseen oikeasta todellisuudesta."

Mikä on oikea maalma? Se on maailma, jossa sydän puhuu ja johdattaa. Se on sydämen maailma. Iris tiesi tytön, jolla "oli ihana lauluääni. Tyttö halusi kehittää ääntään, opiskella ja saada ilmaista itseään laulamalla. Aina kun hän puhui laulamisestaan ja toiveistaan, hän oli oikeassa maailmassa. Mutta hänen läheisensä eivät ymmärtäneet hänen haaveitaan vaan kutsuivat niitä "mielikuvituksellisiksi fantasioiksi" ja olivat sitä mieltä, että laulu oli ehkä jotakin, jota hän voisi harrastaa "siinä sivussa". Tärkeintä oli, että hän menisi naimisiin ja hankkisi "kunniallisen ammatin". Lopulta hän itsekin omaksui nämä arvot ja katosi oikeasta maailmasta."

Jo ennen kuin luin tätä, olin tullut siihen tulokseen, että se mikä on autistiselle ihmiselle kaikista tunnusomaisinta (ja kenties myös ADHD-ihmisille?), on heidän syvä tarpeensa elää sisältäpäin. Kuten eräs ystäväni asian ilmaisi: "Meillä on niin vahva sisäinen pakko seurata omaa tietä että muulla ei ole väliä."

Hän kirjoitti myös: "Niille toisille ihmisille on tärkeää ja aitoa se statusmaailma. Se on niille yhtä tärkeä kuin
meille sydänmaailma."

Iris Johansson

Suhteeni Jumalaan

Etsikkoaikani alkoi, kun olin 18 ja suuressa kriisissä. Silloin aloin etsiä Jumalaa. Sukuni on etenkin äidin puolelta varsin kristillistä, mutta olin itse tuntenut lapsesta asti pelkkää vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. 18-vuotiaana aloin kuitenkin kaivata Jumalaa.

Jossain vaiheessa yritin puristaa itseni väksini instituutiokristinuskon sisään, mutta se tuntui todella pahalta ja väärältä. Se tuntui siltä, että yritin pakottaa itseni uskomaan muiden ihmisten mielipiteisiin, lakata ajattelemasta itse ja aivopestä itseni. Siihen tilaan jääminen olisi pilannut elämäni. Silloin totesin, että on väärin pelotella ihmisiä helvetillä. Helvetillä pelotteleminen tekee ihmisistä orjia. Totesin, ettei moinen pelotteleminen voi olla lähtöisin Jumalasta. Se on ilmiselvästi peri-inhimillinen kiristämisyritys, ja osa kristinuskon instituutiota. Vapautin itseni tuosta pelosta ja päätin seurata Jumalaa RAKKAUDEN enkä pelon tähden.

Uskon, että Jumala on rakkaus. Jumala = rakkaus. Nuo kaksi sanaa ovat synonyymejä.

Siellä, missä vallitsee rakkaus ja rakkaus ohjaa elämää, on Jumala. Jumala tuli Jeesuksen kautta puhumaan meille, mutta ihmiset ovat satojen ja tuhansien vuosien aikana vääristäneet koko jutun instituutioksi ja tehneet seurakunnasta organisaation – alunperinhän seurakunta tarkoitti yksinkertaisesti Jeesukseen uskovien ihmisten joukkoa, joka tapasi toisiaan säännöllisesti. Mutta ei Jumala tuollaista halunnut ihmisten tekevän. Instituutioita ja organisaatioita. Jumala lähetti Jeesuksen tänne kertomaan rakkaudesta. Ohjaamaan meitä oikealle tielle. Ja kenties kuolemaan syntiemme tähden eli Jeesuksen ristinkuoleman kautta meille annettiin anteeksi se, että olemme syntisiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kuolinpäivänämme tuomiolle pahoista teoistamme. Olemme jo saaneet ne anteeksi. Ihminen ei pysty olemaan synnitön ja nuhteeton. Olemme aina mätiä. Silloinkin, kun teemme parhaamme. Sitä tarkoittaa perisynti.

Tärkeintä on elää rakkaudessa. Antaa rakkauden ohjata elämäänsä.

Jeesuksesta kerron vielä sen verran, että monen vuoden ajan Jeesuksen käsite jäi minulle vieraaksi, jopa välttelin sitä. Sitten käteeni osui kirja Tapaus Kristus. Suosittelen sitä. Sen on kirjoittanut Yhdysvaltalainen Yalen yliopistossa lakia ja journalismia opiskellut Lee Strobel. Lee oli alunperin ateisti, mutta kun hänen vaimonsa tuli uskoon, hän huomasi tässä tapahtuvan paljon positiivisia muutoksia ja kiinnostui asiasta. Hän suhtautui Jeesukseen kuitenkin epäilevästi ja lähti selvittämään "tapaus Kristusta" kuin rikosoikeudellista tapausta todistusaineiston pohjalta. Hän kävi tapaamassa evankeelisia, korkeastioppineita asiantuntijoita ja kirja pohjautuu Leen tekemiin haastatteluihin. Kohta kohdalta hän käy läpi tapaus kristuksen ja tutkii, löytyykö Kristuksen olemassaolon puolesta mitään uskottavia todisteita. Ja niin käy, että matkansa päätteeksi, Leelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin – USKOA. Ja täytyy sanoa, että argumentointi oli todella pätevää ja kirjan luettuaan ainoa syy, miksi ei uskoisi Jeesukseen, on se, ettei halua uskoa yliluonnollisiin kertomuksiin. Todisteet Jeesuksen olemassaolon puolesta ovat varsin kiistattomat.

Kristinusko on vääristynyt kaavamiseksi vankilaksi. Kristityt ovat antaneet kahlita itsensä pelolla, mutta minä kieltäydyn pelon kahleista. Uskalsin astua ulos kaavamaisesta instituutiouskosta, sillä pelko on rakkauden vastakohta eikä siis peräisin Jumalasta. Pelko on Saatanasta. Eli rakkauden vastakohta. Hyvän vastakohta. Sen, jota meidän pitää kuunnella, vastakohta. Kun rakkaus ohjaa, tietää, että tie on oikea.

Saatana vaikuttaa kristinuskon sisällä. Mikäpä sen pirullisempaa. Juuri kristisnuskon kaavamaisuus ja institutionaalisuus harhauttavat ihmisiä aidosta rakkaudesta ja jumalyhteydestä. Monet, ehkä suuri osa, kristityistä ovat toki oikealla tiellä ja elävät aidossa jumalyhteydessä, rakkauden tiellä, mutta monet harhautuvat opinkappaleiden ja dogmien sokeiksi seuraajiksi ja kuvittelevat sillä pelastuvansa, vaikka elävää uskoa ei ole. En pidä instituutiouskosta. Olen sanoutunut siitä irti.

Jumalaan ei mikään mahti maailmassa saa minua olemaan uskomatta (pidän sitä ainakin erittäin epätodennäköisenä).

Olen testannut uskoani lukemalla ateismista ja sellaisia kirjoja kuin Jumalharha ja perehtynyt ateistien perusteluihin siitä, miksi Jumalaa  ei ole. Minusta ne ovat kaikki naurettavia ja jopa suoranaista idiotismia. Tästä aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin jutusta Against ateism.

Olen agnostikko. Minusta emme voi tietää mitään. Voimme valita, mihin uskomme.

Against ateism

Lueskelin Bagginin ohuen teoksen nimeltä Ateismi - lyhyt johdanto. Se sattui eteeni kirjastossa ja halusin perehtyä kyseisen käsitteen sisältöön. Minä en siis todellakaan ole ateisti enkä toivottavasti koskaan tule olemaan.

Ateisti, lyhyesti sanottuna, ei siis usko Jumalan tai minkään muunkaan yliluonnollisen asian (keijut, aaveet tai vaikkapa telepatia) olemassaoloon. Ateistit ovat naturalisteja eli he uskovat, että on olemassa vain luonnollinen maailma. Ateistit kuitenkin (ainakin pääsääntöisesti) uskovat sellaisten ei-fysikaalisten asioiden olemassaoloon kuin tunteet ja mieli ja ajatukset. (Baggini, 2003.)

Olen joskus myös tutkaillut Dawkinsin teosta Jumalharha. En lukenut sitä tuolloin kokonaan ja haluaisin joskus palata sen pariin.

En lue tuon kaltaisia teoksia siksi, että etsisin yhä omaa maailmankatsomustani tai siksi, että epäilisin omaa maailmankatsomustani. Olen oman tieni valinnut, mutta minulla on avoin ja utelias mieli ja minusta kertoo jonkinlaisesta ajatusrakenteiden vinoutumisesta, jos ei uskalla lukea sellaisista asioista, jotka uhkaavat omia näkemyksiä. Silloin ihminen pelkää kuollakseen, että jokin loisi säröjä hänen uskomustensa tarkasti varjeltuun panssariin. Tai sitten hän on niin dogmaattinen ja suvaitsematon, että suorastaan vihaa eriäviä mielipiteitä ja tuomitsee ne suoralta kädeltä. En ole dogmaattinen eikä minulla ole pelkoja omien uskomusjärjestelmieni suhteen. Minusta on kiehtovaa haastaa omat näkemykseni ja katsoa, pitävätkö ne yhä, jos vähän koettelen niitä.

Hyvin ovat pitäneet.

Jumalharhan ja koko ateismin vika, minun silmissäni, on järjen ja tieteen liiallinen korostaminen. Kun aloin lukea Jumalharhaa, tuli heti ensi sivujen aikana täysin selväksi, mikä on kirjoittajan lähtökohta sille väitteelle, ettei Jumalaa ole ja sitä myöten totesin saman tien, ettei tämä kirjoittaja ainakaan pysty koskaan vakuuttamaan minua Jumalan olemattomuudesta. Dawkinsin maailmankatsomus perustuu siis siihen, että mitään mitä ei voida todistaa tieteellisesti ja empiirisesti todeksi, ei ole olemassa (ainakaan sellaisen olemassaoloon ei kannata uskoa).

Minusta on huono asia, että ihmiset ovat niin fanaattisen kiinni tieteessä, empirismissä ja järjen käytössä. Elämästä katoaa paljon kiehtovia tasoja. Minä olen lapsesta asti aistinut jonkinlaista yhteyttä yliluonnolliseen todellisuuteen. En puhu uskonnosta. Vastustin jyrkästi kristinuskoa koko lapsuuden ja nuoruuden (enkä siis edelleenkään kytke itseäni siihen). Olen vain aina aistinut, että täällä on muutakin kuin vain luonnollinen maailma. Nykyaikana sellaiseen ei kuitenkaan sovi uskoa tai se on lapsellista, tyhmää tai hulluutta.

Mikä ihmeen tiedepakkomielle ihmisillä on? Aivan varmasti on olemassa asioita, jotka ovat ihmisjärjen ulottumattomissa, joita meillä ei ole kykyä ymmärtää, eikä koskaan tule olemaankaan. Näin ollen emme koskaan saa noita asioita pyydystettyä tieteellämme. Tarkoittaako se, ettei noita asioita ole olemassa? Ei. Kuvittelevatko ihmiset, että pystymme selvittämään minkä tahansa asian tieteen avulla? Ettei ole käsityskykymme ylittäviä asioita? Aika ylimielinen ajatus. Ihminen todella kuvittelee olevansa maailmankaikkeuden edistynein luomus.

Minulla on sellainen ajatusleikki, että ihminen ei voi koskaan ymmärtää ihmistä itseään suurempia asioita (ihmistä edistyneempiä elämänmuotoja tai todellisuudentasoja tms.). Mietitäänpä muurahaista. Jos se saisi ihmisen älyn, niin tulisiko se koskaan tajuamaan mitä nuo massiiviset, liikkuvat asiat ovat, jotka tulla tömistelevät aika ajoin heidän tielleen (ihmiset)? Kuinka muurahainen alkaisi tutkia ihmistä tieteellisesti? Miten se pystyisi hahmottamaan niin valtavan olennon kokonaisuutena puhumattakaan tuon massiivisen olennon perinpohjaisesta anatomisesta tuntemisesta, hermoston ja aivojen toiminnasta, sielunelämästä jne. Voisiko muurahaiset saada selvää ihmisten puheesta ja oppia tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmisten kieltä?

Pystyisikö muurahainen edes tajuamaan ihmistä eläväksi olennoksi valtavan koko eron takia? Tietysti jos ihminen seisoo paikallaan, muurahaiset voivat kiivetä ihmistä pitkin ja ottaa pieniä koepaloja ja viedä ne tutkittavaksi laboratorioihinsa. Mutta kuinka hyvin voisi ihmisen pikkuvarpaan kynttä pienempi olento koskaan käsittää ihmisen kokonaisuutta ja pyrkimyksiä?

Muurahaisen ja ihmisen välisessä suhteessa on kuitenkin se etu, että kumpikin on samanlainen carbon-based olento. Siis lihaa ja verta ja suolenpätkiä tai jotain sen suuntaista. Mutta entä jos on olemassa muunkinlaisia elämänmuotoja? Jotain mitä emme ikinä voi edes kuvitellakaan rajallisella käsityskyvyllämme?

Eräs ajatusleikki, josta pidän on sellainen, että mitäpä jos me olemme jonkinlaisia soluja jonkin valtavan olennon kehossa? Kaikki meidän pienet toimemme, kuten coca colan juominen ja lattian lakaiseminen ja jopa tieteen edistäminen liittyvätkin tuon jättimäisen olennon elintoimintoihin ja elämänkaaren toteutumiseen! Ja havaitsemamme planeetat ovat esimerkiksi tuon elimistön elimiä.

Mistä hitosta voimme tietää yhtään mitään? Muuta kuin ihmistä pienemmät asiat? Voimme oppia ymmärtämään meitä alempia elämänmuotoja (ehkä) ja omaa elinympäristöämme, mutta on hyvin todennäköistä, että emme koskaan pysty selittämään tyhjentävästi edes ihmistä itseään!

Sitä sietää miettiä, jos ruvetaan lässyttämään siitä, ettei Jumalaa voida todistaa tieteellisesti todeksi. Ei tietenkään voida! Kuvitteleeko ihminen voivansa ymmärtää Jumalan? Tutkivansa Jumalaa? Analysoivansa sitä tieteellisesti, ottavansa siitä koepaloja? Luojan tähden, Jumala ylittää inhimillisen käsityskyvyn tsiljoona kertaisesti. Emme voi edes alkaa ymmärtämään sen kaltaisia asioita näillä surkeilla ihmisen aivoillamme.

Se ei todista, että Jumala on olemassa. Mutta kuvittelevatko ihmiset todella olevansa korkein elämänmuoto? Suurin ja älykkäin olento maailmassa?

Ateistit saavat siihen puolestani uskoa. Minusta ateismi on kuitenkin typerää ja kuvastaa ihmisen ylimielisyyttä tai turhan suurta käsitystä itsestään. Minä en rajoita itseäni tieteen ja ihmisjärjen rajoilla vaan uskon, että on muutakin. Uskon, että voimme havaita vivahteita, vilauksia ja aavistuksia suuremmista voimista ja olennoista ja olemassaolon tasoista, mutta järjellä emme niitä pysty koskaan ymmärtämään eikä niin ole tarkoituskaan. Minusta on upeaa, kun ihminen on yhteydessä noihin vilauksiin ja kajastuksiin ja uskaltaa uskoa niihin! :)

Minä olen alkanut uskoa niihin omassa elämässäni. En ole uskonnollinen enkä kytke itseäni mihinkään uskontoon. Mutta uskon korkeampiin voimiin. Uskon "Jumalaan". Uskon kaikenlaiseen jännittävään.

Ja mitä enemmän uskallan uskoa ja uskallan heittäytyä ei-järjellisten asioiden vietäväksi, sitä parempia asioita on elämässäni alkanut tapahtua. Johdatus.

Elämä on hyvin jännittävää. :)