Etsikkoaikani alkoi, kun olin 18 ja suuressa kriisissä. Silloin aloin etsiä Jumalaa. Sukuni on etenkin äidin puolelta varsin kristillistä, mutta olin itse tuntenut lapsesta asti pelkkää vastenmielisyyttä asiaa kohtaan. 18-vuotiaana aloin kuitenkin kaivata Jumalaa.
Jossain vaiheessa yritin puristaa itseni väksini instituutiokristinuskon sisään, mutta se tuntui todella pahalta ja väärältä. Se tuntui siltä, että yritin pakottaa itseni uskomaan muiden ihmisten mielipiteisiin, lakata ajattelemasta itse ja aivopestä itseni. Siihen tilaan jääminen olisi pilannut elämäni. Silloin totesin, että on väärin pelotella ihmisiä helvetillä. Helvetillä pelotteleminen tekee ihmisistä orjia. Totesin, ettei moinen pelotteleminen voi olla lähtöisin Jumalasta. Se on ilmiselvästi peri-inhimillinen kiristämisyritys, ja osa kristinuskon instituutiota. Vapautin itseni tuosta pelosta ja päätin seurata Jumalaa RAKKAUDEN enkä pelon tähden.
Uskon, että Jumala on rakkaus. Jumala = rakkaus. Nuo kaksi sanaa ovat synonyymejä.
Siellä, missä vallitsee rakkaus ja rakkaus ohjaa elämää, on Jumala. Jumala tuli Jeesuksen kautta puhumaan meille, mutta ihmiset ovat satojen ja tuhansien vuosien aikana vääristäneet koko jutun instituutioksi ja tehneet seurakunnasta organisaation – alunperinhän seurakunta tarkoitti yksinkertaisesti Jeesukseen uskovien ihmisten joukkoa, joka tapasi toisiaan säännöllisesti. Mutta ei Jumala tuollaista halunnut ihmisten tekevän. Instituutioita ja organisaatioita. Jumala lähetti Jeesuksen tänne kertomaan rakkaudesta. Ohjaamaan meitä oikealle tielle. Ja kenties kuolemaan syntiemme tähden eli Jeesuksen ristinkuoleman kautta meille annettiin anteeksi se, että olemme syntisiä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kuolinpäivänämme tuomiolle pahoista teoistamme. Olemme jo saaneet ne anteeksi. Ihminen ei pysty olemaan synnitön ja nuhteeton. Olemme aina mätiä. Silloinkin, kun teemme parhaamme. Sitä tarkoittaa perisynti.
Tärkeintä on elää rakkaudessa. Antaa rakkauden ohjata elämäänsä.
Jeesuksesta kerron vielä sen verran, että monen vuoden ajan Jeesuksen käsite jäi minulle vieraaksi, jopa välttelin sitä. Sitten käteeni osui kirja Tapaus Kristus. Suosittelen sitä. Sen on kirjoittanut Yhdysvaltalainen Yalen yliopistossa lakia ja journalismia opiskellut Lee Strobel. Lee oli alunperin ateisti, mutta kun hänen vaimonsa tuli uskoon, hän huomasi tässä tapahtuvan paljon positiivisia muutoksia ja kiinnostui asiasta. Hän suhtautui Jeesukseen kuitenkin epäilevästi ja lähti selvittämään "tapaus Kristusta" kuin rikosoikeudellista tapausta todistusaineiston pohjalta. Hän kävi tapaamassa evankeelisia, korkeastioppineita asiantuntijoita ja kirja pohjautuu Leen tekemiin haastatteluihin. Kohta kohdalta hän käy läpi tapaus kristuksen ja tutkii, löytyykö Kristuksen olemassaolon puolesta mitään uskottavia todisteita. Ja niin käy, että matkansa päätteeksi, Leelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin – USKOA. Ja täytyy sanoa, että argumentointi oli todella pätevää ja kirjan luettuaan ainoa syy, miksi ei uskoisi Jeesukseen, on se, ettei halua uskoa yliluonnollisiin kertomuksiin. Todisteet Jeesuksen olemassaolon puolesta ovat varsin kiistattomat.
Kristinusko on vääristynyt kaavamiseksi vankilaksi. Kristityt ovat antaneet kahlita itsensä pelolla, mutta minä kieltäydyn pelon kahleista. Uskalsin astua ulos kaavamaisesta instituutiouskosta, sillä pelko on rakkauden vastakohta eikä siis peräisin Jumalasta. Pelko on Saatanasta. Eli rakkauden vastakohta. Hyvän vastakohta. Sen, jota meidän pitää kuunnella, vastakohta. Kun rakkaus ohjaa, tietää, että tie on oikea.
Saatana vaikuttaa kristinuskon sisällä. Mikäpä sen pirullisempaa. Juuri kristisnuskon kaavamaisuus ja institutionaalisuus harhauttavat ihmisiä aidosta rakkaudesta ja jumalyhteydestä. Monet, ehkä suuri osa, kristityistä ovat toki oikealla tiellä ja elävät aidossa jumalyhteydessä, rakkauden tiellä, mutta monet harhautuvat opinkappaleiden ja dogmien sokeiksi seuraajiksi ja kuvittelevat sillä pelastuvansa, vaikka elävää uskoa ei ole. En pidä instituutiouskosta. Olen sanoutunut siitä irti.
Jumalaan ei mikään mahti maailmassa saa minua olemaan uskomatta (pidän sitä ainakin erittäin epätodennäköisenä).
Olen testannut uskoani lukemalla ateismista ja sellaisia kirjoja kuin Jumalharha ja perehtynyt ateistien perusteluihin siitä, miksi Jumalaa ei ole. Minusta ne ovat kaikki naurettavia ja jopa suoranaista idiotismia. Tästä aiheesta voi lukea enemmän tämän blogin jutusta Against ateism.
Olen agnostikko. Minusta emme voi tietää mitään. Voimme valita, mihin uskomme.
Me nykyajan ihmiset kyllä kaipaamme myös paljon Jumalaa, etenkin tuossa rakkauden mielessä. Toisin kuin entisaikojen ihmisille, meille on kuitenkin vaikeaa hyväksyä sitä, että uskonnossa voisi olla myös käskyjä ja sääntöjä, taikka jopa ihan mahdollisuus joutua helvettiin.
VastaaPoistaHaluamme hyvän, mitä uskonnossa on, mutta emme ikäviä rajoitteita kuten sen, että ei saa olla homoseksuaali taikka että ei saa harrastaa seksiä avioliiton ulkopuolella.
Siksi haluamme valita uskonnosta ne kivat jutut ja unohtaa "ikävät" ja "institutionaaliset" asiat kuten säännöt. ;)
En nyt tässä tarkoita pilkata sinua. Mutta sanon vaan mitä ajattelen, sellaisia me nykyajan vellihousu-ihmiset olemme.
Olen itse myös agnostikko ja lähtöisin uskonnollisesta perheestä, joten ymmärrän mitä tarkoitat.
En usko että kyse on hyvien asioiden poimimisesta vaan omalla kohdallani ainakin siitä, että asioiden pitää tuntua minusta loogisilta, sisäisesti hyväksyttäviltä tms. Niin kauan kun en kuule hyvää perustelua sille, miksi homoseksuaalisuus olisi kiellettyä (ja miksi ja miten sellainen kielto liittyy Jumalaan) en koe, että sellainen kielto tulee Jumalalta vaan on heijastus ihmisten peloista ja erilaisuuden vierastamisesta. En tiedä, MIKSI jotkut ovat homoseksuaaleja, onko syy geeneissä vai ympäristötekijöissä vai missä, joten en koe, että minulla on oikeutta tuomita sellaisia ihmisiä. Pyrin olemaan ottamatta asiaan oikein minkäänlaista kantaa, koska en tiedä MISTÄ homoseksuaalisuus johtuu.
VastaaPoistaMitä tulee avioliiton ulkopuoliseen seksiin, en usko mihinkään KIELTOIHIN sen suhteen, mutta olen kyllä omassa elämässä huomannut, miksi olisi parasta odottaa, ei välttämättä avioliittoon asti, mutta oikeaa rakkautta.
Minä en usko, että Jumalalla on tarvetta jaella mitään ehdottomia kieltoja. Uskon, että Jumala on rakkaus ja luonnollisesti monet asiat, kuten avioliiton ulkopuolinen seksi, eivät välttämättä tee meille psyykkisesti/henkisesti hyvää, joten niitä olisi paras välttää, mutta KIELTO? Miksi kieltoja? Miksi jotain pitäisi kieltää? Sitä en ymmärrä?
Minusta ne kiellot rajoitukset yms. ovat ihmisten hallintapyrkimyksiä eivätkä liity Jumalaan. Minä uskon, että Jumala on rakkaus ja kun pyrkii elämässään kasvamaan kohti yhä suurempaa rakkautta, sekä itsensä rakastamista että toisten, niin sitä lähemmäs Jumalaa pääsee. Muulla ei ole niin väliä.