Mies joka saa minut tuntemaan itseni naiseksi

Nyt on käynyt hassu juttu ja aivoni on yhtäkkiä käyneet läpi edellisten suhteiden traumat ja issuet ja ovat valmiit uuteen yritykseen. Emotionaalisesti tuollaset pitkät suhteet jotka sit ei toimi ja päättyy on hyvin raskaita ja tuntui, etten jaksa enää lähteä sellaseen. Mut nyt tuntuu, et voin taas jaksaa antaa itseni uskoa ja toivoa, että suhde voi kestää loppuelämän. Uskallan ja jaksan taas uskoa kestävään rakkauteen. Tiedän aika hyvin mitä haluan ja TARVIN ja odottelen nyt rauhassa.

Yksi asia on sellanen, että luultavasti en kestä sellaista modernia miestä, joka ajattelee, että mies ja nainen on samassa roolissa ja sitten se mies ei automaattisesti kanna kauppakasseja vaan aattelee, et yhtä lailla nainen saa kantaa niitä. Tää e oo mikään vitsi vaan silloin en tunne, että toinen on mies ja minä tyttö vaan et ollaan samanlaisia. Ja mun seksuaalisuus ei kyllä silloin aktivoidu. En halua samanlaista. Pitää olla polar opposites. Maskuliininen ja feminiinen. Vahva ja pieni/heikko. Mies ja nainen. En tunne seksuaalista halua miestä kohtaan, joka ei ilmennä maskuliinisuutta ja saa mua tuntemaan itseäni naiseksi. Maskuliinisuuden pitää ilmetä käytännössä erotuksena feminiinisyydestä tai androgyynisyydestä, jotta se on konkreettisesti olemassa.

Se mun pitkä suhde toimi maskuliinisuuden osalta. Mutta oli muita vakavia ongelmia. Sit hain laastarisuhteen eli etsin ihmisen, joka ilmensi äärimuodossa niitä ominaisuuksia, jotka puuttui edellisestä... Mut samalla puuttui sitten maskuliinisuus.

Eli tarvis siis kuunnella sekä VETOVOIMAA (maskuliinisuus) että kuitenkin sit hiukan järjen avulla etsiä sellasta ihmistä, että se toinen ei esim ole ihan rikkinäinen tms. vaan kuitenkin ihan kunnon kaveri, joka ottaa toisen huomioon ja jolla on asiat suunnilleen hanskassa.

Odotan siis miestä, joka saa mut tuntemaan itseni naiseksi vastakohtien kautta. Liian samanlainen ihminen kuin minä on KAVERI. Platonista. Minkäänasteiset halut ei aktivoidu. End of story.

"Polarity disappears — and with it very often attraction, connection and desire." -Toccaceli

Valtava Asperger oivallus!!!

Kolme tekijää elämässäni on saaneet aikaan sen, että oon tajunnut erittäin tärkeän asperger-ominaisuuden itsessäni. Sen nimi on jumiutuminen. Juutun etenkin tunnetiloihin. Ja tää taipumus on se mikä on aiheuttanut eniten ongelmia esimerkiksi ihmissuhteissa, kun en osaa antaa asioiden olla ja toisaalta en oikein oo jaksanut monia ihmisiä, kun en kestä jos ne käyttäytyy tavoilla jotka aiheuttaa negatiivisia tunteita kun sit jään jumiin niihin ahdistuksiin ja ärsytyksiin. Sattuneista syistä havahduin nyt ihan äsken tiedostaan tämän taipumuksen olemassaolon. Arvasin heti et tää on joku aspergerjuttu ja googlasin äsken ja kyllä. Kyseessä on rigid thinking. Taipumus jäädä jumiin asioihin. Jää joku rata päälle aivoissa. Looppaa. Stuck. Läheisesti yhteydessä pakkomielteisiin eli obsessioihin.

Mahtavaa. Siis koska koen et mun on helppo muuttaa tätä nyt kun vaan TIEDOSTAN asian. Ja siis silloin kun tiedostan asian sen tapahtuessa. "Hei, nyt sä jäit jumiin, anna olla, irrota". Toki vaatii harjottelua jne mut tää on kyl iso asia! Tulee todella paljon muuttaa elämää paremmaksi.

Oon nyt ekaa kertaa havahtunut ajatteleen, että ehkä mä sittenkin AJATTELEN LIIKAA, kuten ihmiset toisinaan (ärsyttävästi) on minulle sanoneet. Oon tajunnut, että se, kun analysoin ja märehdin ja vatvon loputtomiin asioita pieniks paloiksi, on sitä jumiutumista. Jään jumiin johkin asiaan ja kun minä sitten oon siinä jumissa, alan analysoida. Luulen, että se analysointi jotenkin auttaisi siihen ongelmaan, vaikka ongelma on ainoastaan siinä, et jäin JUMIIN.

Luin just jostain, että jos jää jumiin johkin asiaan, se mitä EI pitäs tehä, on se, että alkaa analysoimaan ja penkomaan tai puhumaan asiasta ihmisille jne. koska sillon antaa sille asialle huomionsa ja energiansa ja se jumi vain pahenee. Pitäs vaan jotenkin päästää irti ja suunnata huomio toisaalle, niin ongelma oiskin sillä ratkastu.

En oo siis tajunnut että jumiutuminen on niin iso osa elämääni ja myös suurimpia (suurin?) syy sille, että voin jotenkin huonosti.

Olen suhteellisen köyhä

Katselin kestävän kehityksen johdantokurssin luennon köyhyydestä (sen piti Oras Tynkkynen, joka vaikutti oikein hyvältä tyypiltä). Kun luennolla puhuttiin suhteellisesta köyhyydestä ja siitä, miksi se on paha asia, minulta meinasi tulla tippa. Olen toki jotenkin väkisinkin tiennyt olevani köyhä, mutta jotenkin en. Olen loppuviimein kuitenkin hyvin joustava ja positiivinen persoonallisuus ja olen sopeutunut elämään näin ihan suhteellisen hyvin. En siis kovinkaan paljon kaipaa muuta. Mutta kun Tynkkynen puhui osattomuudesta (siitä, kun ei pääse mukaan risteilyille tai voi käydä elokuvissa), haavoittuvuudesta (mitä tehdä, jos silmälasit yhtäkkiä hajoaa?) ja häpeästä (kun e ole varaa ostaa juhlavaatteita serkun häihin ja kun joutuu pyytämään aina apua sukulaisilta tai ystäviltä)... Se osui johonkin arkaan paikkaan.

Sillä niin. Minä nimittäin todella pelkään sitä päivää, kun silmälasini hajoavat. Se merkitsee taloudellista katastrofia. Tai kannettava tietokoneeni hajoaa. Onneksi sentään on keksitty osamaksut tai en selviytyisi millään. Ja entä sitten huonekalujen hankkiminen? No, suurimman osan voi hankkia käytettynä tai Ikeasta osamaksulla. Mutta patjaa en mielelläni hanki käytettynä ja ne on JÄRJETTÖMÄN kalliita. Ja minä oon vielä tosi herkkä ja tarvin todella hyvän patjan. No, en voi tällä hetkellä unelmoidakaan uusista patjoista, joten nukun tällä ihanalla kissan kusemalla patjalla hamaan tulevaisuuteen. Se kun sentään TUNTUU hyvältä nukkuessa, vaikka onkin pissattu täyteen... Jos ostaisin jonkun halvan patjan tilalle, ei minua paljon pissaton alusta ilahduta, jos en nuku hyvin.

Onneksi minä myös olen tällainen hippihyypiö ja voin pukeutua pelkkiin kirppisvaatteisiin. Tai kaipa nykyään kirppiksiltä saa millaisia vaatteita tahansa. Eli pukeutuminen on mahdollista hoitaa edullisesti. Osittain. Minun kokoa olevia naisten kenkiä ei juurikaan ole missään. Kumisaappaani hajosi pari vuotta sitten eikä oo ollut varaa ostaa uusia. Eikä selkäreppua. Tai kai sitä joku ruma repunrotjake olisi mahdollista löytää jostain puoli-ilmaiseksi, mutta...

Rahat menee lähinnä vuokraan ja laskuihin ja ruokaan. Siinä se. Onneksi oon sellanen ihminen, etten ees paljon muuta tarvitse. Nyt on ollut jonkinlainen tarve uudistaa pukeutumistyyliä, ja oon tilannut nettikirppiksiltä vaatteita ja voipi olla, että kuolen sen takia nälkään tässä kuussa.

Tarvisin myös polkupyörän enkä käsitä, millä rahalla sen ostan.

Mutta niin. Olen ollut näin köyhä jo kohta 15 vuotta ja ei se minua niin hirveästi haittaa. Olisi toki hienoa, jos voisi ostaa kumisaappaat, repun, polkupyörän tai muuta mitä TARVITSEE ilman, että sen seurauksena rahat ei sitten riitä ruokaan. Mutta. No jaa. Ei se minun ONNELLISUUS niistä kumisaappaista ole kiinni.

Onneksi en oo kovin ekstrovertti vaan tällanen kotona viihtyvä kirjatoukka. Eli en ole kovin innokas matkustelija tai muutenkaan en kaipaa kauheasti kodin ulkopuolista aktiviteettia. Suoraan sanottuna en haluaisi kovinkaan paljon suurempia tuloja. Koska en vilpittömästi tarvitse juuri mitään enempää. En esimerkiksi ole tippaakaan kiinnostunut omakotitalossa asumisesta. Tai oikeastaan edes asunnon ostamisesta. En ole viehättynyt velan ottamisen ajatuksesta. En myöskään halua autoa. Enkä isoa kotia, oli se sitten mikä asumismuoto tahansa. Enkä jaksa kauheasti matkustella, VAIKKA olisi rahaa. Vaatteisiin voisin käyttää nykyistä enemmän rahaa. Olisi ihan kivaa, jos voisi shoppailla kivoja kenkiä ja vaatteita ja luoda oman tyylinsä vapaammin. Lähinnä siis, että olisi esimerkiksi rahaa ostaa uusia rintaliivejä ja kenkiä tarpeen mukaan. Ja ruokaan saisin kyllä rahaa meneen enemmänkin. Mutta sepä se. Kun OIKEASTI ne ASIAT, joita rahalla saa, ei tuo sitä onnellisuutta. Ei ne lisävaatteet ja muut lisää onnellisuutta. Pikemminkin pelkään, et jos ois enemmän "löysää rahaa", alkaisi multa mennä enemmän energiaa, ajatuksia ja aikaa SHOPPAILEMISEN ja OSTAMISEN ja HALUAMISEN kaltaisiin toimintoihin. Siksi en halua juurikaan tämän enempää rahaa. Olen onnellinen nyt ja koen, että raha voisi jopa vähentää sitä. Kun vaan olisi varaa ostaa se, mitä TARVITSEE, aina kun jotain tarvitsee.

Hyvin pitkälti kirjat, koti, mukava sänky, ihmissuhteet ja hyvä ruoka riittää mukavaan elämään.

Neiti autistin keino selviytyä yöelämässä

Arvoisa alter egoni, josta olen täällä toisinaan raapustellut, palveleekin, nyt huomaan, ilmeisesti KAHTA tarkoitusta. Olen ollut tietoinen vain toisesta, siitä, joka on haitallinen. Eli se on ollut huonon itsetunnon kompensointikeino. Siis alter ego on se, kun kuvittelen olevani huikaisevan kaunis ja keskityn ulkonäköön ja olen addiktoitunut huomiosta. TARVITSEN huomiota, koska paska itsetunto tarvitsee sitä, jotta tuntisin olevani erinomainen ihminen.

Olen tämän takia pyrkinyt hankkiutumaan eroon alter egosta. Yritän opetella sisäistämään sen, että minä riitän sellaisena kuin olen. Eheyttää itsetuntoa.

Mutta nyt huomaan, että tarvin sitä alter egoani TOISEENKIN tarkoitukseen... Eli autismin kompensointiin. Voi sitä kai kutsua totaali-introverttiyden kompensoinniksi. Nimittäin nyt, kun oon yrittänyt lopettaa sen huomion hakemisen ja alter egoilun, en tajua, mitä ihmettä toimittaisin viihteellä. Ens viikolla ois tiedossa hyvät kemut, mutta jos olen vain OMA ITSENI, mua ei huvita mennä. Koska olen niin introvertti. Tai asperger. Miten vaan. Koen kontaktin ottamisen vieraisiin ihmisiin tosi raskaaksi ja uuvuttavaksi puuhaksi. Siksi pakenen yleensä tanssilattialle ja liimaudun sinne piiloon ihmiskontakteja. Mutta jos en jaksa tai ei huvita tanssia.... Ja olen oma itseni. En ymmärrä mitä siellä toimitan. Koska mun oma itse haluaa mennä vain kotiin ja olla yksin kotona ja tehä siellä jotain...... Mun oma itse EI MENE viihteelle. Koska sillä ei ole siellä mitään tekemistä. Koska mun oma itse ei oikein kykene oleen kontaktissa ihmisiin.

Ja sitten myös ADHD tuottaa ongelmia, nimittäin jos en juo ja polta viihteellä, mulla ei oo mitään tekemistä. Tämä on osaksi asperger-ongelma, koska voisin tietysti sosialisoida pää savuten. Mutta nyt en voi. Ja ADHD tekee sen, että tarvin JATKUVAA älyllistä ja henkistä stimulaatiota. Tulen hulluksi, jos ei ole mielekästä tekemistä. Juominen ja tupakointi on TEKEMISTÄ. Saan jotain puuhaa. Jotain ajateltavaa. Stimulaatiota. Virikkeitä. PLUS alkoholi tekee minusta sosiaalisen.

MUTTA siis alter ego on sellainen hommeli, josta saan ulospäinsuuntautuvaa energiaa. Iloa. Se auttaa tuleen ulos kuoresta. Eli kun laittaudun kauniiksi ja lähden ikään kuin ESIINTYMÄÄN, se piristää minua. Se on jotenkin sellanen leikki, joka saa minut innostumaan viihteelle lähtemisestä ja saa mut tuleen ulos kuoresta. Mun on siis luotava tällainen ROOLI ja teatteriesitys, jonka avulla voin olla yöelämässä ja pitää hauskaa. Se on pakollista, koska mun OMA ITSENI ei ole yöelämässä. Sillä ei ole siellä toimitettavaa.

Lisäksi mun ON juotava ja tupakoitava, etten pitkästy ja alkoholi myös auttaa olemaan sosiaalinen.

Tietysti voisi sitten kysyä, että pitääkö sinne viihteelle sitten lähteä? En tiedä. Mutta sinänsä on virkistävää joskus lähteä juhlimaan ja tuulettua ja pitää hauskaa ja olla tekemisissä ihmisten kanssa. Eikä vain homehdu yksin kotona AINA. Se vaan, että koska olen typerä asperger ja kaikkee, niin en voi lähteä sinne omana itsenäni vaan ROOLISSA. Hauskanpitoroolissa.

Nyt tiedostan alter egon kaksi erilaista käyttötarkoitusta ja voin korjata sen HAITALLISEN käyttötarkotuksen eli että en yritä olla kaunis, jotta minut hyväksyttäisiin eli en hae HYVÄKSYNTÄÄ enää alter egolla vaan annan sisäisen kauneuteni loistaa ja se riittää ja uskon että se riittää, MUTTA tarvin tämän sirkusesitykseni ja tietynlaisen valeminän, jotta saan itseni ulos kammiostani.

Olen soluyhdyskunta nimeltä Mira

"While the cellular communities appear as single entities to the naked eye – a mouse, a dog, a human – they are, in fact, highly organized associations of millions and trillions of cells."

Minua ei oikeasti ole olemassa. Ainakaan minä en ole tämä keho. Tämä keho on miljoonien, triljoonien solujen muodostama yhdyskunta. Tämän yhdyskunnan nimi on Mira. Sille on myös ilmaantunut merkillinen harhaluulo itsestään yhtenä yksilönä, kokonaisuutena, joka on yksi eikä miljoona, triljoona oliota yhdessä.

Ammoisina aikoina eli vain yksinäisiä soluja eli yksisoluisia eliöitä. Sitten ne alkoivat muodostaa yhdyskuntia, jotka aluksi olivat varsin pieniä. Mutta ajan saatossa yhdyskunnat monimutkastuivat ja solut alkoivat kehittää työnjakoa. Soluyhdyskunnan selviytymiselle on suurta hyötyä siitä, että se kykenee saamaan tietoa ympäristöstään, joten ajan myötä solut erikoistuivat siten, että yhdyskunnalle kehittyi ns. hermosto ja kyky nähdä ja kuulla, vaikka käytännössähän tämä kaikki on vain erilaisia SOLUJA, jotka ovat erikoistuneet ja joiden yhteistoiminta mahdollistaa kaikki nämä asiat.
Kuka minä siis olen? Mira-niminen solujen kaupunki?

Ja sitten tämä yhdyskunta ajelehtii täällä ympäristössä ja kohtaa toisia yhdyskuntia ja sitten nämä soluyhdyskunnat ottavat selvää toisistaan, ojentelevat proverbiaalisia tuntosarviaan: "Hmmm.... Mikäs tämä on? Tämähän on yhdyskunta nimeltä Pentti!"

Ja toisinaan tämä yhdyskunta vastaanottaa solun itsensä ulkopuolelta ja liittää se yhteen omaan soluunsa ja alkaa rakentaa UUTTA yhdyskuntaa, ja kun tämä uusi yhdyskunta on valmistettu sellaiseksi, että se pärjää emoyhdyskunnan ulkopuolella toimintakykyisenä, emoyhdyskunta sylkäisee sen uuden yhdyskunnan pihalle.

Tämä kaikki on pohjattoman kiehtovaa.

Itsetunnon perustaminen ulkoisiin asioihin

Nyt on käynyt niin, että kaikkien näiden pitkien vuosien jälkeen, olen vihdoin syvimmän haavani parantamisen äärellä. Ja vasta nyt, kun olin valmis parantumaan siitä, sain lopullisesti selvitettyä, mistä koko sotkussa on kysymys. Itsetunnosta.

Olen viime päivinä lukenut artikkeleita ja pohtinut ja saanut muodostettua selkeän käsityksen tästä syvimmästä vauriostani, joka tähän päivään asti on minua vainonnut (murrosiästä asti). Minulla on PASKA itsetunto. Olen ymmärtänyt, että olen perustanut itsetuntoni ja siis oman arvoni ulkoisiin asioihin. Minun tapauksessani tuo ulkoinen asia on ulkonäkö ja miehiltä saatu huomio. Joillain ihmisillä se voi olla jotain muuta: rahaa, menestystä, mitä milloinkin. Itsetunnon ei kuitenkaan pitäisi perustua ulkoisiin asioihin vaan sisäisiin. Kun se on riippuvaista jostain ulkoisesta asiasta, aina, kun meillä ei ole sitä ulkoista asiaa, minkä varaan oman arvomme olemme ripustaneet, tunnemme, ettei meillä ole arvoa. Silloin hirveä epävarmuus, jopa häpeä, täyttävät jokaisen huokosen. "En ole minkään arvoinen." Itsetunnon perustuminen ulkoisiin asioihin on uhka terveydelle (http://www.apa.org/monitor/dec02/selfesteem.aspx).

Itseluottamukseni on tämän takia ollut hyvin ailahtelevainen. Silloin, kun tunnen itseni kauniiksi ja saan huomiota, olen maailman huipulla. Tunnen itseni hienoksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta jos tunnen itseni rumaksi ja en saa huomiota, tunnen, ettei minulla ole mitään arvoa, häpeän ja haluaisin suunnilleen kuolla pois.

Kuitenkaan se, mitä haen miesten huomiosta ulkonäölläni, vahvistus, jota haen yhä uudelleen, ei voi koskaan löytyä minun ulkopuoleltani. Haava ei parane KOSKAAN, jos haen vahvistusta omalle arvolleni ulkopuoleltani. Silloin joudun vain hakemaan tuota vahvistusta yhä uudelleen, koska haava sisällä pysyy auki, olen pysyvästi epävarma omasta arvostani ja joudun koko ajan suuntautumaan ulospäin, kysymään maailmalta: "Kelpaanko minä?" ja sitten taas uudestaan. Ja uudestaan.

AINOA keino korjata vaurioitunut itsetunto, on rakentaa se sisältäpäin. Perustaa se sisäisille asioille. Mitä se sitten tarkoittaakin. Joka tapauksessa vastaus löytyy SISÄLTÄ, ei ulkoa.

Olen lukenut tässä yhteydessä paljon artikkeleita naisten objektifioinnista ja myös itseobjektifioinnista ja tajunnut, että teen nimenomaan sitä. Minulla on taustalla itsetuntovaurion aiheuttaneita kokemuksia, ja sitten tämä nykykulttuuri oikein tehokkaasti vielä on antanut polttoainetta ongelmalle. Luulenkin, että ne naiset, jotka sairastuvat nykykulttuurin "naisten objektifiointi" -ilmiön seurauksena, ovat usein sellaisia, joilla syystä tai toisesta on valmiiksi heikko itsetunto ja epävarmuus ja hätä saavat sitten median vaikutuksesta kääntyämään näiden "tule seksikkääksi!" lääkkeiden puoleen. Eli kun on epävarma omasta arvostaan, takertuu ajatukseen siitä, että jos minusta tulee kaunis, minusta pidetään. Kenties ne, joilla on valmiiksi vahva ja terve itsetunto, eivät niin reagoi näihin ulkonäköpaineisiin, joita media ruokkii. Heillä ei ole tarvetta hakea vahvistusta kokemukselle omasta arvosta.

En halua olla objekti. En halua kaiken aikaa rakentaa arvoani sen varaan, saanko huomiota. En halua keskittyä koko ajan siihen, miltä näytän. Haluan vapautua. Jotenkin. Se vaan on hemmetin pelottavaa, koska kun kerran itsetuntoni on RIIPPUVAINEN ulkonäöstä tällä hetkellä, tarkoittaa se sitä, että jos ja kun alan tietoisesti purkamaan itseobjektifiointia eli teen itsestäni tahallani ei-objektin eli en korosta naisellisia muotojani, en yritä saada huomiota ulkonäölläni jne. muutun HYVIN epävarmaksi. Totta kai. Koska otan itseltäni pois sen, johon perustin oman arvoni. Jäljelle jää siis vain epävarmuus omasta arvosta, omasta kelpaavuudesta.

Mutta se tie on kai vain kuljettava. Rakennettava kokemus omasta arvosta niille sisäisille asioille. Jotenkin.

Rapakunnossa

Liityin gogohun (liikuntakeskus). Rakastan käydä siellä. Kävin joskus yli 10 vuotta sitten siellä muutaman vuoden ja pari votta sitten liityin pitkästä aikaa, mutta en sitten pystynyt käymään, koska asuin hankalassa paikassa ja yhteen jumppatuntiin matkoineen olisi mennyt aina 3 tuntia... Mutta NYT. Ja tarkoitus olisi nyt, että käyn siellä loppuelämäni.

Painan 61,5 kg ja siinä on yli 5 kg liikaa läskiä (koska lihaksia minulla tuskin on). On aika laittaa elämäntavat järjestykseen. Ruokavalio ja liikunta. Ja ideana siis PYSYVÄT elämäntapamuutokset, ei mikään kuuriluontoinen typeryys. Tähän asti oon ollut hot tekemättä asian eteen oikein mitään, mutta ikä painaa ja on alettava hommiin.

Tänä aamuna siis suuntasin bodysteppiin ja tiesin, että se on helvetin rankka tunti ja aivopesin itseäni valmiiksi ottaan sen löysästi, mutta ei siitä silti tullut mitään... Jaksoin 15 minuuttia ja sit olin IHAN raato ja valmis hautaan ja kituutin loput 45 minuuttia ja mietin, että mitä jos pyörryn. Just. Kun liityin viimeksi gogohun 2 vuotta sitten, jaksoin selvästi paremmin, vaikka en mitenkään optimaalisesti. Toisin kuin 10 vuotta sitten, jolloin vedin sen tunnin aina täysillä alusta loppuun. Kuntoni on rapautunut olemattomiin... AAARGGGG.

Outoa vaan, että mulla on tosi hyvä sellainen peruskestävyyskunto, koska jaksan tanssia monta tuntia baarissa ja lenkkeillä 30 minuutta putkeen KUULOKKEIDEN kanssa (en ilman). Mut jos syke nostetaan yhtään korkeammaksi ja on intervallityyppistä jne. niin mun elimistö on TÄYSIN valmistautumaton ja kykenemätön moiseen. Jaksan pitkään tasaisella, matalahkolla sykkeellä, mutta kaikilta muilta osin kunto on aivan paska. Mitä muuta voi tosin odottaa, jos ainoa liikuntamuoto on about kävely paikasta toiseen.

Nyt pitää sit vaan sitkeästi taistella, kunnes kuntoni on kohonnut pilviin. Ja havaitsin myös salin peilistä, missä on ainakin osa laardeista... REISISSÄ. En esiintyisi minisortseissa. Odotan mielenkiinnolla, koska tulee se päivä, että peilistä näkyy trimmatut ja kiinteät reidet.
Huomenaamulla uusi taisto, tosin onneksi kevyempi tunti ja sen päälle tunnin venyttely. IHANAA. Torstaina pidän taukoa.

harmi vaan, et noin rankasta tunnista EI tule loppupäiväksi energistä oloa vaan olen hirviömäisen väsynyt raato. Joten menen nyt päiväunille.

T: rapakuntoinen, mutta seksikäs pullataikinaolento