Kun ei koskaan halua tehdä mitään

Olen vuosien vuosien ajan tapellut väsymykseni kanssa. Olen kokeillut ties mitä korjatakseni asian. Turhaan.

Eevi on ollut nyt viikon mökillä ja nämä päivät hiljaisuudessa ovat opettaneet minulle jotakin. Minä en ole väsynyt. Kyse on kemiallisesta epätasapainotilasta. Letargiasta. Motivaation puutteesta. Haluttomuudesta. Laiskuudesta. Se on jotain, mille en voi tehdä mitään, jotian, mikä vain ON minussa, aina, ja se on kirous, painajainen ja helvetti.

Se on ADD.

Kirjoitin pari päivää sitten dopamiinivajeesta. Juuri siitä on kysymys. Hyvin oletettavasti.

Luin eilen Amenin kirjaa Healing ADD. Amen on kuvannut AD(H)D-potilaiden aivoja SPECT-kuvauksella ja huomannut, että AD(H)D:tä on eri tyyppejä. Yhteensä 7 erilaista tyyppiä. Poikkeava aivotoiminta on eri tyypeillä hieman eri alueilla. Normaaleissa aivoissa aktiivisuus jakautuu tasaisesti ympäri aivoja. ADD:ssä aivot ovat lepotilassa melko normaalit, mutta kun henkilö yrittää keskittyä johonkin tehtävään, aivojen etuotsalohkoissa näkyy epätavallista aliaktiivisuutta. Tämä on tavanomaisin AD(H)D-tyyppi.

Amenin klinikan verkkosivuilla voi tehdä testin, jonka avulla voi yrittää selvittää omaa tyyppiä, jos ei pääse kuvauttamaan aivojaan...

Mitä tarkoitan, kun sanon, että ei koskaan halua tehdä mitään? Sitä, että ajatuksissani haluan tehdä monenlaisia asioita, mutta sitten kun oikeasti ajattelen jonkin asian tekemistä (eli ajatus pitäisi muuttaa toiminnaksi), jokainen soluni huutaa: "EN HALUA TEHDÄ MITÄÄN!"

Jokin minussa vetää koko ajan kohti tekemättömyyttä. Jokin hirvittävä haluttomuus, velttous, vetelyys.

Mutta sitten on olemassa sellaista flow-tekemistä, jolloin kaikki vain virtaa, ja silloin minun ei tarvitse yrittää saada itseäni tekemään jotakin vaan kuljen virran mukana. Koko eilinen päivä oli sellainen. Se oli hauskaa.

Joskus aina mietin, että mitä jos irrottaisin hallinnasta ja katsoisin, mitä tapahtuu, jos heittäydyn vain siihen virtaan ja en yritä pakottaa itseäni tekemään koko ajan jotain vaan... Muutun virraksi.

Mutta pelkään, että sitten imeydyn vain jonnekin sänkyyn lopulta ja homehdun sinne.

Löysin artikkelin, jossa käsitellään juuri tätä asiaa: When You Don’t Feel Like Doing Anything.

"Doing nothing is natural. But doing nothing doesn’t mean doing nothing...When I talk about doing nothing, what I truly mean is an inner state. A state of not pushing, not trying, and not forcing. It’s a state of allowing things to be as they are."

Henri kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos uskaltaa lopettaa suorittamisen ja heittäytyä virran vietäväksi. Hän kuvailee samoja pelkoja, joita minulla on: "Entä jos sitten en saa koskaan aikaan mitään?" "Entä jos en koskaan saavuta unelmiani?". Henri vastaa: "Eventually it became obvious to me that if I am meant to do something, it will happen."

Henrin sivustolla on ihan hyviä juttuja.

Hmmm... Mutta jos minulla on ADD ja olen siksi tällainen apina, voinko luottaa siihen, että se, minkä on tarkoitus tapahtua, tapahtuu?

En vielä tiedä. En vielä tiedä. En vielä tiedä. Voi hyvin olla, ettei tuo vaihtoehto tule toimimaan.

Siksi yritän tutkia myös keinoja kemiallisen epätasapainon korjaamiseen.

Motivaation puute ja letargia on hyvin yleinen ADD-oire.Olen kuullut käytettävän mm. sellaista termiä kuin "paralysis of will".

ADHD and motivation ja toinen juttu samalla nimellä: ADHD and motivation

Dr. Russell Barkley says that ADHD is more about loss of interest and motivation than attention and concentration. This makes sense, as we know ADHDers can pay attention for hours  on tasks they love.

 Motivation is a characteristic that makes us want to ‘do’ an activity.

Minulla on todella surkea motivaatiotaso. :(

Ja tämä on siis ollut ongelma vähintään 15 vuotta. Lapsena sitä ongelmaa ei ollut, koska elin mielikuvitusmaailmoissani ja minulla oli hauskaa, kun leikin, tutkin minua kiinnostavia asioita ja ei ollut tyhmiä velvollisuuksia, joista huolehtia (en koskaan lukenut kokeisiin tai tehnyt läksyjä).

Ja se on yksinkertaisesti minun ADD:ni. Se ei ole väsymystä vaan motivaation puutetta. Toisaalta en ole varma, onko vika motivaatiossakaan, koska usein HALUAN tosi paljon tehdä jotain, mutta minun kehoni ei halua muuttaa tuota ajatushalua toiminnaksi. Minun kehoni ei halua tehdä mitään, minun mieleni haluaa.

 ...in recent years studies have found evidence that motivation is more about brain chemistry, than will power. It has been found that motivation problems in people with ADHD are due to lower levels of dopamine in their brains. The larger the disruption of the dopamine pathway, the greater the ADHD symptoms and the lower the  levels of motivation. (Sinfield)

Ongelma on erittäin oletettavasti dopamiini. Dopamiinivajeesta kärsivän ihmisen pitäisi rakentaa koko elämänsä tuon ongelman ympärille eli rakentaa elämästään "dopamiinipumppaamo".

Olen tähän astisten tutkimusteni perusteella saanut selville, että seuraavat asiat voivat auttaa lisäämään dopamiinia (tulen etsimään näistä tieteellisiä todisteita myöhemmin):

Meditointi lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Liikunta lisää dopamiinin määrää aivoissa.

Terveellinen ruokavalio (vältä sokeria, valkoisia vehnäjauhoja, jne.)

Omega 3 -rasvahapot: Huom! Omega 3 -rasvahappoja on kolmenlaisia: ALA, EPA ja DHA. Aivot tarvitsevat erityisesti DHA:ta ja sitä ei saa kasvikunnasta. Kasvikunnan omega 3:set ovat ALA-muodossa eikä elimistö pysty muuttamaan sitä DHA:ksi. EPA:sta taas elimistö tekee helposti DHA:ta. Olen lukenut tästä muualtakin, mutta aiheesta myös täällä.

C-vitamiini auttaa dopamiini synapseja toimimaan hyvin

Rauta ja B6-vitamiini auttavat elimistöä muuttamaan fenyylianaliinin dopamiiniksi. "The first step on the road from tyrosine to dopamine and norepinephrine requires an enzyme called tyrosine hydroxylase, and this enzyme needs iron in order to do its job.  Iron is also important in regulating dopamine function. "

Sinkki: " It is essentially a natural “dopamine reuptake inhibitor.” Sinkki auttaa synapsista vapautunutta dopamiinia pysymään synapsien välisessä raossa pidempään, jolloin se ehtii olla aktiivisena kauemmin.

Tyrosiini tai fenyylialaniini -ravintolisä. Nämä ovat dopamiinin esiasteita (aminohappoja). Fenyylialaniinista valmistuu elimistössä tyrosiinia. Tyrosiini toimii mm. dopamiinin esiasteena. Näistä lisää esim. täällä.

Näistä kerrotaan monissa lähteissä, yksi on tämä. Saatte etsiä itse lisää lähteitä ja tarkistaa yllä mainittujen ehdotusten pätevyyden :).

Kannattaa myös huolehtia D-vitamiinista! Se vaikuttaa todella paljon serotoniinin tuotantoon. (tutkimus: Vitamin D hormone regulates serotonin synthesis. Part 1: relevance for autism.)

Haluatko oppia kohtaamaan muiden ihmisten kanssa?

Teal Swanilla sattuu olemaan video, jossa käsitellään täsmälleen tätä aihetta, joka minulla on nyt hyvin ajankohtainen. Hän pukee sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja käyn parhaillaan läpi.

En tiedä, mikä minua vaivasi nuorena. Tai siis onhan sille nimi. Asperger. Mutta en löytänyt mitään tietä muiden ihmisten luokse. Tosin aluksi en sellaista kaivannutkaan.

Ala-asteen ajan elin, kuten itse asiaa kuvaan, saippuakuplassa. En ollut siellä kylläkään yksin, minulla oli aina yksi bestis, joka hengaili kuplassa kanssani, joten minulla oli kyky olla yhteydessä ihmisen kanssa. Mutta kuplan ulkopuolelle jäivät kaikki muut ihmiset. En ollut millään tavalla kiinnostunut luokkatovereistani, en ottanut heihin kontaktia, en tiennyt mitään heistä tai heidän maailmastaan. Olin sokea sosiaaliselle todellisuudelle toisin sanoen normeille ja kaikelle sille, mitä piti tietää ja osata, jotta olisi suosittu.

Sosiaalinen todellisuus oli minulle yhdentekevä, koska sitä ei minulle ollut olemassa. Elin syvällä omassa maailmassani, minulla oli intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, jotka jaoin ystäväni kanssa, ja ne täyttivät maailmani. Muulla ei ollut merkitystä.

Mutta sitten kaikki muuttui.

Tulin murrosikäiseksi. Ja siitä seuraa tietysti se, että kiinnostuu vastakkaisesta sukupuolesta ja yhtäkkiä onkin hirveän tärkeää se, mitä mieltä muut ovat sinusta, koska et saa ketään poikaa kiinnostumaan itsestäsi muuten. Tai no, minulla taustalla oli psykologinen vaurio, joka tuli siitä, kun luokkani pojat inhosivat minua koko ala-asteen ajan, joten murrosiässä huolestuin tosissani siitä, että jos pojat eivät pidä minusta ja omistin siitä pitäen elämäni poikien hyväksynnän hakemiselle.

Tuo tarve avasi minut sosiaaliselle todellisuudelle ja kuplani puhkesi. Putosin maailmaan, joka oli minulle täysin tuntematon. En tiennyt sen säännöistä mitään. En tiennyt, miten ihmisten kanssa tulee olla. En tiennyt mistään mitään.

Kun aloitin tieni ("Miten tulen toimeen muiden ihmisten kanssa, saan ystäviä, miehiä ja minusta pidetään"), seisoin absoluuttisessa pimeydessä. En tiennyt, että kouluiässä lapsille ja nuorille elämän tärkein asia on muiden hyväksyntä ja sen seurauksena jokainen yrittää olla samanlainen kuin muut omassa viiteryhmässä. Ihmiset yleensä tietävät, että normeista poikkeaminen tarkoittaa hylätyksi tulemista, torjuntaa, kiusaamista, ja siksi normit ovat heille hyvin tärkeitä. En tiennyt, että he katsovat toisistaan mallia.

Kun aloin siis konstruoida itsestäni uudenlaista versiota (koska oli käynyt varsin selväksi, että jos olen vain oma itseni, en kelpaa), en tiennyt, että minun pitäisi katsoa mallia muista. Katsoin, jälleen kerran, ainoaan tuntemaani suuntaan – sisälleni. Logiikkani meni jotakuinkin näin: haluan poikien pitävän minusta. Pojat pitävät kauniista tytöistä. Minun pitää olla kaunis. Mutta koska en osannut etsiä vastauksia itseni ulkopuolelta, päättelin omassa päässäni, mitä minun pitää tehdä ollakseni kaunis. Aloin meikata, käyttää tiukkoja vaatteita ja napapaitoja enkä suostunut enää pitämään silmälaseja.

En jotenkin huomannut, etteivät muut tytöt pukeudu niin. Olin liian seksikäs. Mutta en osannut tehdä muutakaan., joten sillä mentiin. Aloin tietysti saada huomiota pojilta ja kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun kehuvan minua kauniiksi. "Minä? Kaunis? Enpä ollut tiennytkään." En ollut koskaan miettinyt ulkonäköä. Sellaista asiaa ei ollut ennen ollut minulle olemassakaan. Vaatteet olivat olleet minulle aina vain jotain, mikä vedetään päälle, ettei oltaisi alasti. Luultavasti äitini oli aina valinnut vaatteeni. Mutta tästä eteenpäin ulkonäöstä ja poikien antamasta huomiosta tuli koko elämäni.

Yrityksen ja erehdyksen tietä opettelin muokkaamaan itsestäni sosiaalisesti kelvollista yksilöä. Muistin, miten ala-asteella luokan tytöt joskus kysyivät pojilta, miksi he eivät pidä minusta. "Eihän se edes puhu meille mitään."

Muistan ikuisesti jokaisen tuollaisen "opetuksen", jonka kuulen, joka kertoo minulle, mitä sosiaalisesti menestyvältä ihmiseltä edellytetään.

Kun siis murrosiässä aloitin transformaationi, yksi tärkeä tehtävä oli opetella puhumaan pojille. Olin kuorejuhlilla Nokian Siurossa, kun päätin, että no, opetellaan nyt sitten. Marssin lähimmän pojan luokse ja aloin puhua jotain.

Olen kuitenkin tähän päivään asti elänyt pimeässä. En ole osannut kohdata ihmisiä. En ole osannut löytää yhteyttä. En ole osannut oikeasti tutustua ja keskustella. Olen ollut kaikkialla ulkopuolinen. Kykenemätön ryhmäytymään ja olemaan osa minkäänlaista ryhmää. Erillinen. Avuton.

Minulla on tutka, ja tunnistan ihmisten joukosta kaltaiseni ja osaan mennä heidän luokseen ja ystävystyä. Tämä on ainoa poikkeus. Mutta muuten ihmisten kanssa oleminen ja sosiaalisuus on ollut minulle pelkkää pimeyttä. Tuntematon alue.

Kun aloitan uudessa koulussa tai kun kävin reiveissä, muut tutustuvat toisiinsa, muodostavat klikkejä, porukoita, ystävystyvät. Minä en. En kykene yhteyteen. En osaa puhua ihmisten kanssa. Olen vaivaantunut. Haluan pois. Olen yksin, ulkopuolinen. Usein löydän joukosta yhden kaltaiseni ja saan ystävän ja hän on kuten minä ja olemme kaksin ulkopuolisia.

Tämän takia olen yöelämässä ja reiveissä turvautunut päihteisiin. Olen paennut niillä sosiaalista todellisuutta ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta. Olen paennut avuttomuuttani. Kun saa pään sekaisin, voi rauhassa häröillä itsekseen. Kotibileissä ja jatkoilla olen istunut yksin ja tarkkaillut muita tai tanssinut tuntikausia, kun muut istuvat halaillen ja sylityksin katsomassa aamun tunteina Teletappeja. Olen ollut surullinen siitä, etten kykene sellaiseen yhteyteen. En ole löytänyt tietä muiden luokse.

Noin vuonna 2007 olin työharjoittelussa Tampereen kaupunkilähetyksen perheryhmässä. Se oli minunlaiselleni totaalisen epäsopiva paikka. Äidit tulivat vauvojensa kanssa paikalle ja sitten siellä hengailtiin sohvilla, syötiin ateria, hengailtiin lisää ja äidit lähtivät. Työntekijän rooli oli vain hengailla niiden äitien kanssa. Small talkia. Tutustumista. Yhteyden luomista. Normaalisti olen sellaisessa tilanteessa hiljaa, istun jossain nurkassa ja tarkkailen muita. Se ei tietysti käynyt päinsä, kun olin työharjoittelijana. Minun oli pakko yrittää puhua ihmisille. Silloin keksin, että voin esittää ihmisille kysymyksiä. Ihmiset pitävät siitä, kun joku on kiinnostunut heistä. Minun ei tarvitse itse keksiä sanottavaa vaan voin kysyä kysymyksiä ja saan ihmiset puhumaan.

Ylitin itseni moninkertaisesti, mutta sain harjoittelusta hylätyn... Olin silti ohjaajieni mielestä ulkopuolinen, en kiinnostunut muka muista jne. Olin tehnyt parhaani ja olin silti ihmisten mielestä etäinen ja tavoittamaton.

Viime vuosien aikana olen kasvanut paljon ihmisenä ja huomannut yllätyksekseni positiivisia muutoksia omassa sosiaalisuudessani. Joskus pari vuotta sitten tajusin yhtäkkiä, että "hei, en ole enää ahdistunut ihmisten seurassa".

Vuonna 2013 olin viikon työharjoittelussa päiväkodissa ja siellä huomasin, että osaan puhua ihmisille! Minä juttelin ryhmässä olevan lastentarhanopettajan ja lastenhoitajan kanssa välillä ihan luontevasti.

Viime aikoina olen kiinnittänyt tähän yhä enemmän huomiota. Olen paljon tekemisissä toisten lasten äitien kanssa ja olen huomannut, että minun on ihan helppo ja luonteva jutella heidän kanssaan.

Kun menin viime lauantaina kotibileisiin, menin sinne harjoitellakseni ihmisten kohtaamista ja puhumista. Olen aina viihteellä paennut sosiaalista ahdistusta ja ihmisten kohtaamista juomalla ja tanssimalla. Sekoillut vain ympäriinsä ja jos olenkin puhunut ihmisten kanssa, se on ollut sellaista aika aivotonta läpänheittoa poikien kanssa.

Varsinkaan miessukupuolen edustajien kanssa en ole koskaan pystynyt keskustelemaan normaalisti ja luontevasti ja tutustumaan puhumalla. Totta kai olen seurustelusuhteissani saavuttanut normaalin keskustelutason, mutta koska en ole osannut tutustua keskustelemalla, olen aina suhteen alussa yliepäinhimillisen vaivaantunut ja haluan äkkiä sänkyyn, koska sitten voi keskittyä luomaan sitä fyysistä läheisyyttä ja täyttää ajan sillä ja sitten siinä samalla hiljalleen opetella avautumaan myös muilla tasoilla.

Lauantaina kotibileissä en siis halunnut juoda, koska tiedän, että sitten aktivoituu bilevaihde ja alan vaan ryntäillä ympäriinsä kuin päätön kana. Join hyvin hitaasti, vähän ja mietoja juomia. Paikalla oli onneksi yksi hyper ekstrovertti naisihminen, jonka kanssa aloitin juttelemisharjoitukseni. Yritin keskittyä olemaan juhlissa oma itseni, läsnä, tiedostaa muiden ihmisten olemassaolon ja olla avoin kohtaamisille. Loppujen lopuksi juttelin vain kahden ihmisen kanssa. Toinen oli mies. Se on melkoinen saavutus. Että keskustelin ihan normaalisti miessukupuolen edustajan kanssa. Meillä on kummallakin lapsi ja ollaan yksinhuoltajia, joten saimme siitä keskustelun aihetta.

Illan edetessä humala tuli kuitenkin aivoihini, ja kyllästyin harjoitukseeni ja aloin häröillä entiseen tapaan. Baarissa tanssin yksin enkä enää ollut tekemisissä muiden kanssa. Kutienkin tulin tehneeksi jotain, mitä en koskaan ennen ole elämässäni tehnyt. Olin paikalla ihan kuten kaikki muutkin. Kohtaamassa ihmisiä. Avoimena tutustumiselle. Avoimena ihmisille.

Huomasin myös, että monille kohtaaminen ja tutustuminen on vaikeaa. Ei vain minulle. Mutta muilla ihmisillä (jotka eivät ole aspergereita ja tällaisia outoja olioita) on kyky olla silti läsnä siinä sosiaalisessa todellisuudessa, avoimena muille, vaikka eivät herkästi usklataisikaan itse olla niitä, jotka aloittavat keskustelun, he ovat valmiina kontaktiin, valmiina tutustumaan, ja heillä on kyky tutustua ja bondata ja rakentua osaksi ryhmää, kyky saada kavereita. Minulla ei ole ollut.

Minusta on hirveän jännittävää huomata, että olen avautumassa sosiaaliselle todellisuudelle tavalla, joka minulle on tähän asti ollut tuntematon.

Voinko todella oppia elämään yhteydessä ihmisten kanssa?


Postauksen alussa oleva Tealin videi kertoo kaikesta siitä, minkä olen itsekin oppinut matkani varrella. Kaikki, jotka haluavat oppia kohtaamaan muiden ihmisten kanssa, se on todella hyvä video. En itse osaa tuolla tavalla ruveta opettamaan muita. Osaan kertoa kokemuksistani ja pohdiskella ääneen, mutta en osaa pukea niitä noin hienosti opetukseksi kuin Teal.

Mutta jos siis haluat oppia tutustumaan ihmisiin, oppia kohtaamaan muiden kanssa, kuten Teal sanoo, ole kiinnostunut toisesta ihmisestä. On paljon helpompaa luoda yhteys olemalla kiinnostunut toisesta kuin yrittämällä saada toinen kiinnostumaan itsestä. Me kaikki rakastamme puhua itsestämme ja rakastamme sitä, kun joku haluaa kuunnella ja on aidosti kiinnostunut. Mene siis ihmisten luo, esitä kysymyksiä, kysymykset on tosi hyvä juttu, ja ole kiinnostunut, aidosti kuuntele mitä toinen vastaa.

Voit kysymysten valinnalla vaikuttaa siihen, mihin suuntaan keskustelu ohjautuu. Yritä saada toinen puhumaan sellaisista aiheista, joista sinullakin voisi olla kerrottavaa. Yritä löytää yhteistä kosketuspintaa, yhteistä säveltä, yhteisiä juttuja. Tällöin voit saada aikaan kiinnostavan keskustelun.

Kysy. Ole kiinnostunut. Mutta ole myös avoin.

Ja uskalla olla se, joka menee toisen luokse.

Mutta jos viihdyt yksin ja omissa oloissasi, se on täysin fine!!! :)

Tajunnanvirtapäivä

Tänään on ollut perin outo päivä. Puhdasta tajunnanvirtaa alusta loppuun.

Heräsin myöhään. Ajattelin, että tänään olen pitkään sängyssä ja luen kirjaa. Mutta ystävältäni tuli tekstiviesti, jossa hän mainitsi erään tohtori Amenin kirjoittaman kirjan ADD:sta (Amen: Healing ADD). Amen on kuvannut ADD-potilaiden aivoja SPECT:llä ja tunnistanut erilaisia tyyppejä, joilla näkyy aivoissa eri alueilla yli- tai aliaktiivisuutta ja eri tyyppien hoitoon soveltuvat hieman erilaiset ravintolistä tai lääkkeet (että saadaan ne vialliset alueet aivoissa rauhoittumaan tai aktivoitumaan). Minulla on tämä kirja, ja päätinkin etsiä sen. Nousin siis sängystä ja ajauduin sitten samalla vaivalla keittiöön tekemään aamiaista (banaani, 2 persikkaa, nektariini, 20g manteleita) ja valuin sitten kirjan ja aamupalan kanssa sänkyyn.

Tutkin aikani kirjaa ja pohdin, mikä ADD-tyyppi minulla voisi olla ja miten voisin parhaiten korjata kemiallista tasapainoani.

Sitten yks kaks, kun tutkin internetistä hieman lisää tietoa aiheesta, muistin toisen ystäväni maininneen tekstiviestissä pari "huipputyyppiä", joiden videoita hän on katsellut ja saanut niistä apua. Päätin nyt sitten vilkaista. Huomasin tämän toisen henkilön, Teal Swanin, puhuvan hyvin järkeviä. En oppinut juurikaan uutta, sillä hän puki sanoiksi omia ajatuksiani, jotka minulla jo oli. Mutta innostuin hänen videostaan, jossa hän puhui introversiosta ja ekstroversiosta ja kirjoitin blogitekstin, jonka jaoin Facebookin erityisherkkien ryhmässä. Siellä sitten ajauduin "väittelyyn" (stressaavaan keskusteluun).

Ja kun päädyin blogiini kirjoittelemaan, päätin sitten samalla hieman tuunata sitä.

Ja kas, kello on kymmenen illalla.

En halua päivän vielä loppuvan!!!!

EIH!

Haluan tehdä vielä miljoonia asioita.

Mutta siis. Koko päivä soljui suurena tajunnanvirtana. Kaikki vain tapahtui. Virtasi esiin. Toinen asia johti toiseen, päähänpisto tekoihin. Ei rationaalisia puuttumisia. Vain flowta.

Olen parantunut huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä!!!!!

Helpotus ja huokaus!

Olen kirjoittanut aiemmin huomionhakuisesta persoonallisuushäiriöstä ja alter egostani (aiemmat kirjoitukset). Vuosien ajan olen kamppaillut eheytyäkseni (myös tästä). Ja nyt voin ilokseni todeta, että olen vapautunut alter egostani ja huomionhakuisuudesta!

Olin lauantaina pitkästä aikaa viihteellä. Miesystäväni opiskelutoverilla oli kolmekymppiset ja kotibileet. Halusin lähteä siksi, että 1) kärsin dopamiinivajeesta, kun Eevi on ollut viikon mökillä ja minulla on ollut liian vähän aktiviteetteja ja 2) halusin harjoitella ihmisten kanssa puhumista.

Ilokseni sain tuolloin todeta useammanlaistakin edistymistä eheytymisessäni.

Minä todella pystyin juttelemaan ihmisten kanssa, tutustumaan, olemaan ihan normaalisti vuorovaikutuksessa. Se on sanoin kuvaamaton saavutus. En enää ole pimeässä. Pystyn kohtaamaan ihmisiä. (Tätä voisin käsitellä lisää omassa tekstissään).

 Tämän jutun aiheena on kuitenkin tuo toinen asia.

Jo valmistautuessani iltaan, huomasin, miten paljon olen muuttunut. Siinä tuttuun tapaan tuhersin meikkejä naamaani, mutta jossain kohtaa tuota tuherrusprosessia minua alkoi vituttaa. Minä siis aikoinaan rakensin itselleni alter egon, huomionhakuisen persoonallisuuden osan, joka on ollut harhainen, epärealistinen ja sairas, mutta jolla olen saanut kaipaamaani huomiota. Rakensin aikanaan sosiaalisen itsetuntoni ulkonäön varaan ja tarvitsin huomiota ja miesten ihailua itsetuntoni pönkitykseksi. Minulle oli elintärkeää kokea, että olin kaunis. Eikä vain kaunis, vaan osapuilleen universumin kaunein. Olin hyvin epävakaa, sillä silloin, kun en ollut alter egossani, pidin itseäni maailman rumimpana ja ällöttävimpänä olentona. Alter egossa taas universumin kauneimpana ja vastustamattomimpana. Melkoinen ristiriita...

Eheytyminen on tietysti tapahtunut vuosien myötä, hitaasti, askel askeleelta. Esimerkiksi ero noiden kahden hullun ääripään välissä on loiventunut. Vähitellen opin hyväksymään itseni ilman meikkiä ja sitten silmälasit päässä. Pystyin kulkemaan ihmisten ilmoilla edellä mainituilla tavoilla tuntematta enää häpeää tai itseinhoa.

Mutta nyt olen eheytynyt lopullisesti.

Kun siis meikkasin, alkoi samalla rituaali, jossa ennen olen valanut alter egon ylleni ja vaihtanut persoonallisuutta. Mutta nyt joku tökki. En halunnut vaihtaa persoonallisuutta. Yritin siinä tuhertaa ja luoda itselleni illuusiota siitä, että olen maailman kaunein, mutta moinen ajatus tuntui pahalta enkä halunnut sitä itseeni. Tulin vihaiseksi ja vittuunnuin. Pesin naamani ja meikkasin uudestaan enkä siirtynyt mihinkään alter egoon vaan olin vain minä. Sitten aloin kiukkuisena pukea ja ennen halusin pukeutua mahdollisimman näyttävästi ja olla erinomaisen upea ja häikäisevä (ja HUOMATTAVA), mutta nyt kun sovitin sellaisia vaatteita ylleni, aloin voida huonosti. Vitutus kasvoi ja aloin raivota ja äristä ja tiuksia (itsekseni), että "Mää en jaksa enää tätä vitun ulkonäköpelleilyä! Haluan olla oma itseni!"

Menin sohvalle istumaan ja murjottamaan.

Aikani mökötettyäni valitsin vaan jotkut kivat vaatteet ja lähdettiin. Alter ego ei tullut mukaan.

Bileissä join mahdollisimman vähän, etten pääsisi vajoamaan tyypilliseen "pakenemistilaani", jossa en kohtaa ihmisiä, en ota oikeastaan kontaktia kehenkään vaan häröilen ympäriinsä ja pompin ja olen levoton ja tarkkailen ja jossa iskee biletysvaihde ja haluan vain tanssimaan. Halusin nyt harjoitella ihmisten kohtaamista. Puhumista.

Se oli aika jännittävää. Halusin opetella kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Halusin uskaltaa. Kohdata.

Helpon alun asiaan toi se, että paikalla oli super ekstrovertti naisihminen, joka heti puheli minulle kuin vanhalle tutulle, joten aluksi yritin keskustella hänen kanssaan. Tai siis keskustelin. Keräsin salaa tietoa ekstroversiosta. Eli kuuntelin, kun hän kertoi itsestään ja imin saamani informaation itseeni.

Juttelin myös yhden miespuolisen ihmisen kanssa. Siis keskustelin. Se oli hyvin jännittävää.

Välillä ahdistuin ja pakenin vessaan hetkeksi keräämään itseäni.

Sitten aloinkin tulla humalaan ja kadotin kuhekykyni ja aloin koikkelehtia ympäriinsä ja tanssia ja biletysvaihde iski päälle ja odotin vain baariin siirtymistä.

Baarissa huomasin suurimman muutoksen.

Olen aina tanssinut näyttävästi ja erikoisella tavalla, kiitos aspergerin, en ole koskaan (edes osannut) välittää siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat, joten olen aina tanssinut hyvin vapautuneesti. Silmät kiinni elän musiikkia kehollani todeksi. Saan aina paljon huomiota sen takia. Ja myös haluan huomiota. Mieluiten tanssin jossain lavalla näkyvillä.

Mutta nyt jokin ei ollut kohdallaan.

Mietin sen illan jälkeen, miksi minulla oli paska olo. Paska olo alkoi siis jo silloin yöllä baarissa.

Tajusin, että paska olo tuli siitä, että en HALUNNUT enää kiinnittää sillä tavalla ihmisten huomiota. En halua, että miehet kuolaavat, kun näkevät minun tanssivan, en pidä siitä, että kun tanssin ja olen baarissa, tunnen itseni jotenkin erityiseksi, kuin olisin jokin puolijumalatar ja jotain todella ihmeellistä.

En halua.

En halua enää sellaista huomiota.

Haluan olla rauhassa. Haluan olla vain minä. En halua mitään erityishuomiota. Haluan, että kohtaan ihmisiä ihan normaalisti ja minusta pidetään ihan vain siksi, mikä olen, sisältä, kokonaisuutena.

En halua, että ihmiset, jotka eivät tunne minua, ihailevat minua ylettömästi ulkonäön tai jonkun typerän tanssimisen takia ja muodostavat niiden perusteella minusta jotain suureellisia käsityksiä. YÖK, ei kiitos. Haluan, että minusta muodostetaan käsityksiä hitaasti, tutustumisen kautta. Kun persoonallisuuteni hitaasti ja rehellisesti avautuu jollekulle. Vain sitä kautta.

Olen siis parantunut. Vihdoin. En enää tarvitse huomiota. En enää HALUA huomiota. Se oksettaa minua. Hyi.

Herkät introvertit ja ulkopuolista stimulaatiota kaipaavat ekstrovertit

Introvertit ja ekstrovertit eroavat toisistaan siinä, että introvertit ovat herkkiä – ympäristön ärsykkeet vaikuttavat heihin voimakkaasti ja tämän takia he ylikuormittuvat nopeasti. Introverttien aivokuori on paljon aktiivisempi kuin ekstroverteilla ja tämän takia ympäristön ärsykkeet vaikuttavat heihin paljon nopeammin ja voimakkaammin. He imevät ympäristöstä paljon enemmän informaatiota kuin ekstrovertit ja uupuvat nopeasti, koska heidän täytyy päästä hiljaisuuteen käsittelemään kaikkea vastaanottamaansa tai vain toipumaan kuormituksesta.

Ekstrovertit eivät ole lainkaan yhtä herkkiä ulkoisille ärsykkeille eivätkä he prosessoi informaatiota yhtä paljon. Tämän takia he etsivät ulkopuoleltaan ärsykkeitä (seeking information stimulation) ja ovat näin ollen ulospäinsuuntautuneita.

Introvertit "ottavat sisään" informaatiota ja ärsykkeitä; ekstrovertit "etsivät" ärsykkeitä ja ulkopuolista stimulaatiota.

Introvertti kokee, että ympäristö pommittaa häntä koko ajan informaatiolla ja ärsykkeillä ja hän tarvitsee paljon aikaa tuon informaation käsittelemiseen ja sulattelemiseen.

 Ekstrovertit hakevat jatkuvasti tilanteita, jotka saavat heidät tuntemaan, että he ovat elossa.


Teal, alla olevassa videossa, uskoo, ettei nämä persoonalliset taipumukset ole pysyviä vaan voimme muuttaa niitä ja vahvistaa sitä puolta meissä, joka on heikompi. Ihmisen olemassaolon tarkoitus on olla vuorovaikutuksessa ympäristön ja todellisuuden kanssa (ekstrovertti-piirre) ja käsitellä sisällämme ympäristöstä vastaanottamaamme informaatiota (introvertti-piirre). Näiden kahden aspektin tulisi olla jonkinlaisessa tasapainossa.

"If you are happy being an introvert, stay that way. If you are happy being an extrovert, stay that way. If not you can take steps to find a kind of balance."

Omat kokemukseni puhuvat sen puolesta, että näin todella on, tätä käsittelen seuraavassa kirjoituksessa.


Katsoin youtubesta videon aiheesta, ja se resonoi täysin omien ajatusteni, sekä kaiken lukemani, kanssa. Uskon, että hsp/herkkyys on sama asia kuin introversio. Alustavasti ajattelen näin. HUOM! Kyse on minun mielipiteestäni, ei mistään faktasta.

Letargia (my ADD is killing me)

Eevi on mökillä. Koko tämän viikon. Ja kaikki nämä päivät, hiljaisuudessaan, pitkästä aikaa palauttavat mieleeni elämäni suurimman kirouksen. Letargian. Aikani asiaa netistä taas tutkailtuani, ymmärrän, että se johtuu ADD:stä. Minulla on sata varmasti ADD.

Lueskelin netistä mm. täältä ADD-ihmisten kokemuksia aiheesta: Motivational difficulties

Tämä letargisuus on suurin ja tuhoisin neurologisista vaurioistani. Se tuhoaa koko elämäni. Ja on tuhonnut tähän asti. Ja tuhoaa edelleen. Se vaikuttaa kaikkeen koko ajan, mutta selvimmin se tulee esiin näin, kun on monta päivää hyvin hiljaista, ei mitään mihin pitäisi mennä ja mitä pitäisi tehdä. Silloin alan hitaasti kuolla pois.

Kun saan olla yhden päivän yksin, kotona, rauhassa, olen onnellinen ja puuhailen kaikenlaista innostuneesti. Lataudun. Mutta seuraavana päivänä letargia alkaa vallata alaa.

Hyvin nopeasti olen tilassa, jossa makaan halvaantuneena paikoillani, kykenemättä tekemään mitään. Yhtään mitään. Ymmärrän, että olen joutunut tuohon totaalisen halvaantuneeseen, lähes katatoniseen tilaan, olemalla liikaa kotona, alisimulaatio kohmettaa aivoni ja motivaationi, ymmärrän, että asiaa auttaisi, jos lähden kotoa pois, menen jonnekin, tapaan ihmisiä, mutta tässä vaiheessa se on myöhäistä. Sisältäni on kadonnut kaikki motivaatio kaikkea kohtaan. En pysty liikuttamaan raajojani. En pysty syömään, koska olen liian letarginen. En saa liikutettuani ruumistani valmistamaan mitään syötäväksi kelpaavaa, en jaksa keskittyä syömiseen, en jaksa syödä.

Nyt, tässä hiljaisuudessa, kasvotusten letargiani kanssa, ymmärrän myös sen, miten se tuhoaa elämääni silloinkin, kun minulla on ulkoisia aktiviteetteja, jotka pitävät minut väkisin liikkeessä, kuten Eevistä huolehtiminen tai työ. Mutta avainsana on väkisin. Ne pitävät minut väkisin liikkeessä.

Heti jos saan valita, letargia tuhoaa sisältäni kaiken motivaation ja tekee minusta pohjattoman laiskan, toimintakyvyttömän, tuhoutuneen ja hyydyn hiljalleen paikoilleni enkä pysty enää tekemään mitään. En edes katsomaan elokuvaa, koska sekään ei motivoi minua. Mikään ei motivoi,


Some of the primary symptoms of ADD-PI include excessive daydreaming, zoning out, restlessness/fidgeting, and constant fatigue/tired feeling, (The lesser known ADD)

The stimulants provide dopamine to the ADD brain.  The ADD brain then doesn’t have to continuously “jump around” trying to find a thought, idea, or activity that will provide it with the dopamine it needs.  This is how the stimulants calm the ADD brain, as opposed to creating hyperactivity...Those with ADD-PI especially benefit because the stimulants also aid the excessive fatigue most of them struggle with.


Kyse on dopamiinivajeesta. Jos vertaa ADD-oireita tähän listaan dopamiinivajeen oireista, ne täsmäävät lähes 100% (linkki).

• Reduced ability to feel pleasure
• Flat, bored, apathetic and low enthusiasm
• Depressed
• Low drive and motivation
• Difficulty getting through a task even when interesting
• Procrastinator/little urgency
• Difficulty paying attention and concentrating
• Slowed thinking and/or slow to learn new ideas
• Crave uppers (e.g. caffeine/nicotine/diet soft drinks)
• Use these to improve energy/motivation/mood
• Prone to addictions (e.g. alcohol)/addictive personality
• Shy/introvert
• Low libido or impotence
• Mentally fatigued easily and physically fatigued easily
• Sleep too much and trouble getting out of bed
• Put on weight easily
• Family history of alcoholism/ADD/ADHD

Kiinnostavaa, että myös "Lacking the feeling of attachments or love" mainitaan toisessa lähteessä dopamiinivajeen oireeksi.

Tämä samainen lähde mainitsee, että luovuus voisi olla dopamiinivajeen aiheuttaja... 

Creativeness
One of the most unfathomable causes of dopamine deficiency includes the high creativeness. People who are highly creative often suffer from low dopamine levels in their brains. Although they produce high dopamine levels yet they lack dopamine D2 receptors in their thalamus. Because of this particular reason their brains resembles to that of a Schizophrenic. Schizophrenic also suffer from low density of D2 receptors in thalamus. This low level of D2 receptors affects the patient’s ability to filter out information. The low density of D2 receptors causes more information to come from thalamus which enables creative people to see connections that normal people cannot. It may be a gift in problem solving conditions but can be dangerous as the patient can misinterpret intentions of other people. (linkki)

Hitsi, ja siellä sanotaan, että se voi aiheuttaa myös katsekontaktin puutetta. Missä määrin voisi myös aspergerissa olla kyse dopamiinivajeesta...

Kiinnostava artikkeli masennuksesta ja siitä, johtuuko se serotoniini vai dopamiini vajeesta: täällä. "The type of depressive-feeling caused by a lack of dopamine in the brain is a very low energy depression, with a complete lack of motivation, (and feeling depressed). You may feel frustrated that you don't have any energy. "

Oliskohan mitään muuta keinoa korjata dopamiiniongelma kuin lääkitys.

Olemisesta (ja kumoon kellahtamisesta)

Sain tällaisen kirjeen (sähköisen). Se sisälsi hyviä ajatuksia, jotka jäivät muhimaan mieleeni, ja ajattelin, että ehkä joku muukin voisi saada tästä ajateltavaa, joten pyysin luvan julkaista tämän täällä.

Mira !

...ei jaksa, mutta silti on.  Elokuussa 2011 olin tosi kyykyssä, mustikkametsässä, itkin ja totesin, etten tarvitse enää mitään, enkä halua enää mitään...sitten jatkoin pomimista. Asuin silloin kaupungissa (Lahessa), olin sairaslomalla töistä, olin paisuhteessa, josta halusin eroon. Syyskuun alussa pinnistin viimeiset voimani ja tartuin tuttavan tarjoamaan tilaisuuteen; -kesämökki maaseudulla. Ajattelin, että lepäilen siellä muutaman viikon ja etsin  sitten oman asunnon kaupungista. Mökki on tosi syrjäisessä paikassa (Arrakoski) kaukana asutuksesta. Mökkejä on, mutta syksyisin siellä ei ole ketään. Minä yksin, tyynen järven rannalla, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta,kanttarelleja ja suppilovahveroita, hiljaisuus, kuutamo ja tähtitaivas,takkatuli, hiljaisuus...luonto otti syliin.

Meni kuukausi, meni toinen, tuli kylmä, muutin vanhaan maalaistaloon, yksin isoon tupaan leivinuunia lämmittämään. Sitten hain tavarat Lahesta! Kesällä muutin lähemmäs asutusta, naapuriin vain pari kilometriä. Täällä olen edelleen, en jaksamassa, vaan olemassa. 

Toissa kesänä väsyin jaksamisen kanssa rimpuilemiseen. Vaikka kuinka ajatteli positiivisesti ja teki vain niitä asioita joita todella halusi ja jotka oli innostavia, niin ei siltikään jaksanut. En sitten tehnyt mitään, istuin sohvalla, tai kellahdin kumoon. Ihmettelin mikä vie voimat. Siispä, kun olin rauhaton (mitähän puuhailis) istuin sohvalle...huomasin että puuhailun tarve hävisi. Jihuu, sain rauhassa OLLA.  Sitten kun innostuin jostain,huomasin että innostumista pitääkin varoa, istuin siis taas sohvalle...ja innostus hävisi! Sain taas OLLA.

Olen siis tarkkana innostumisista ja puuhailun tarpeesta. Olen siis harjoitellut sohvalla istumista, jota voisi kutsua myös meditaatioksi.

Siinä hiljaa istuessa havaitsee, kuinka älyllinen, looginen ajattelu "nousee" ja siitä seuraa innostuminen ja tekemisen suunnittelu...-sitä pitää varoa, antaa vaan innostuksen haihtua ja ajattelun mennä menojaan. Mutta sitten yllättäen, huomaamatta tapahtuu jotain jota en oikein osaa selittää; jonkinlainen mielikuva esimerkiksi sämpylästä, samalla hetkellä nousen ylös ja alan leipomaan sämpylöitä! Eikä looginen ajattelu ole ehtinyt mukaan ollenkaan!

Silloin tekeminen on ilo, vaivatonta, helppoa, ihmeellistä. Tätä "metodia" olen harjoitellut ja keskittynyt vain minulle ominaiseen luovaan tekemiseen.

Tämäkään ei mullista elämää...mutta jatkan "harjoittelua", en odotakaan mullistuksia. Ja kun ei jaksa, niin ON. Eli ei lillu jaksamisessa, vaan lilluu Olemisessa.

 

           Niinkuin On

Rakkaus, joka syttyy, sammuu.

Elämä, joka alkaa, loppuu.

Ja hurmaava kauneus,

joka silmää miellyttää,

katoaa silmän ummetessa,

silmänräpäyksessä.

Mutta Luonnollinen Kauneus

on ääretön,

mittaamaton ja loputon,

niinkuin Rakkaus on.

Eikä Luonnolliseen Kauneuteen

ole mitään lisättävää,

ei väriä,

ei valoa,

ei varjoa,

eikä mitään silmäähivelevää,

joka muuksi muuttaisi.

Sillä Rakkaus On,

niinkuin On.

 

               Jukka Olavi Koskela