Viime vuoden kesällä tajusin, etten IKINÄ pysty lähtemään parisuhteestani enkä tekemään myöskään päätöstä jäämisestä. Olin 9 vuoden ajan lähes päivittäin veivannut päässäni edestakaisin samaa virtta: "lähdenkö vai enkö". Lopulta vaan tajusin, että en PYSTY tekemään sitä päätöstä. En vaan PYSTY. En tule ikinä pystymään. Joten sillä hetkellä tajusin, että asia on jätettävä Jumalalle. Jumala saa ratkaista asian.
Viikko siitä ja olin eronnut. Ihmettelen edelleen, miten nopeasti asia hoitui, kun lakkasin itse kantamasta sitä.
Nyt tuntuu samalta, että olen lukiosta asti veivannut päässäni sitä, että mitä tekisin isona ja hakkaan päätäni umpikujaan toisensa jälkeen ja en tajua mistään mitään, ja en vaan TIEDÄ mitä minun pitäisi tehdä. Kaikki vaihtoehdot, joita näen, en kykene tarttumaan niistä mihinkään. Tai kykenen, olen aina halunnut vain ja ainoastaan yliopistoon, mutta vaikka älykkyys riittäisi ja vaikka mieleni on abstrakti ja teoreettinen ja sopisi akateemisiin opintoihin, typerät toiminnanohjauksen ja tarkkaavaisuuden ongelmat ja asperger-ongelmat ovat koko ajan tiellä.
Jos en pyri yliopistoon, tunnen, että luovutan. Ja en pysty luovuttamaan. Ja toisaalta taas, jos luovutan, en YHTÄÄN tajua, mitä sitten opiskelisin tai mistä voisi tulla ammattini. Olen lukemattomia kertoja elämässäni selannut koulutusvaihtoehtoja ja ammattivaihtoehtoja ja ei. Ei ei ei. Vain yliopisto tuntuu oikealta.
AINOA muu vaihtoehto, mikä on tuntunut jo pitkään kivalta, mutta samalla mahdottomalta saavuttaa, on työ jossain myymälässä. Hyllyttäminen ja kassalla istuminen voisi olla hauskaa. Kyllä vain voisi. Ja siinä työajatkin olisi vaihtelevat, mikä on aika tärkeää minulle. Mutta millä sinne myymäläänkin pääsee töihin...
Ja tuntisin silti luovuttaneeni.
MIKSI haluan yliopistoon? Miksi?
Ehkä siksi, että tavallaan KUULUN sinne. Minulla on teoreettinen ja abstrakti mieli ja luen tietokirjallisuutta HUVIKSENI ja tykkään ajatella ja kehitellä teorioita ja olen utelias. Mutta. Ne HELVATUN pääsykokeet. Ja perfektionismini. Ja resurssiongelmat.
En tiedä en tiedä en tiedä.
Mitä tehdä mitä tehdä mitä tehdä.
Joten pitäisi antaa tämäkin asia Jumalan hoidettavaksi. Sanoa: "Heitän hanskat tiskiin, Jumala, kerro sinä, mitä minun on tehtävä. Johdata minut oikealle tielle."
Pää lahoaa.
maanantai 29. syyskuuta 2014
Maailman paras Eevi
Pakko tähän väliin kirjoittaa Eevistä. Äitiyden näennäisestä mahdottomuudesta huolimatta, Eevin kanssa olen onnistunut hyvin. Eevi täyttää huomenna jo 6 vuotta. Ihailen Eeviä todella paljon. En tiedä, mistä se on mielettömän upean persoonallisuutensa ja luonteensa hankkinut, mutta ihailen häntä valtavasti. Eevillä on todella hyvät sosiaaliset taidot. En tiedä miksi. Olenko tehnyt jotain niin oikein vai voiko se olla jossain määrin synnynnäistä? Vai olenko vain rakastanut niin paljon, että rakkaus on tehnyt tehtävänsä. Myös minun vanhempani ovat Eeville todella läheisiä ja kuin toiset vanhemmat ja heiltä Eevi saa myös valtavasti rakkautta ja kaikenlaista muutakin. Eevi ei arastele ihmisiä vaan tutustuu todella helposti muihin ja ystävystyy helposti. Hän on myös todella empaattinen ja osaa ottaa huomioon tavalla, joka hämmästyttää minua, kun kyseessä on kuitenkin niinkin pieni ihminen. Eilen löydettiin vihdoin naapuririvitaloissa asuva Eevin ikäinen tyttö, josta oltiin kuultu naapureilta, mutta ei oltu etsinnöistä huolimatta onnistuttu bongaamaan sitä mistään - Eeville ei ole muuton jälkeen löytynyt vielä tyttökaveria naapurustosta ja sellaista on kovasti kaivattu - ja menin heti kysymään tytön äidilt, asuvatko he täällä ja menin myöhemmin iltapäivällä Eevin kanssa pimpottelemaan ja pyydettiin Saraa ulos. Kun odottelin Eevin kanssa, että Sara on pukenut, Eevi sanoi: "Mää annan Saran päättää mitä leikitään. Voidaan leikkiä ihan mitä vaan se haluaa."
Eevi haluaa aina kovasti antaa lahjoja ystävilleen, omia tavaroitaan tai tekee piirustuksia. Eevi osaa näyttää välittävänsä ja osaa lohduttaa. Eevillä on tunneälyä. Olen myös opettanut Eevin näyttämään tunteensa ja koskemaan ja esimerkiksi halaamaan kavereita aina erotessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eevin elämästä ei tule sosiaalista katastrofia, kuten minun elämästäni aikoinaan.
Eevi on vaan niin mahtava tyyppi ja siitä olen sentään onnellinen, että Eevistä näkee, että se on onnellinen ja rakastettu ja sillä on kaikki tosi hyvin. Eevi on minulle elämän tärkein asia, ja sen takia en ole mennyt töihin, koska tiedän, mitä jaksan ja mitä en. Äitiys vie kaikki voimani ja kaikki aika, mitä siitä tehtävästä jää yli, sen tarvitsen lepäämiseen. Nyt tilanne on tiukentunut entisestään, koska hoidettavana on myös parisuhde. Entinen parisuhteenihan oli aavikko, jossa olin yksin, jolloin suhde ei kauheasti kuormittanut (minua kun siis kuormittaa vuorovaikutus ja ihmisten huomioiminen ja ihmisten kanssa oleminen). Sosiaalinen kuormitustaso elämässä on nykyään siis korkea. Hyvin korkea. Joten resursseja ei vaan ole enää mihinkään muuhun.
Koitan nyt lähteä tästä lahonneen pääni kanssa ostamaan Eeville lahjaa ja leivoksia pientä juhlintaa varten. Oikeasti synttäripäivä on huomenna, mutta Eevin isä hakee Eevin huomenna suoraan eskarista ja he viettävät päivän kaksin, joten me juhlitaan sitten jo tänään. Ja viikonloppuna on sitten oikeat juhlat.
Eevi haluaa aina kovasti antaa lahjoja ystävilleen, omia tavaroitaan tai tekee piirustuksia. Eevi osaa näyttää välittävänsä ja osaa lohduttaa. Eevillä on tunneälyä. Olen myös opettanut Eevin näyttämään tunteensa ja koskemaan ja esimerkiksi halaamaan kavereita aina erotessa. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eevin elämästä ei tule sosiaalista katastrofia, kuten minun elämästäni aikoinaan.
Eevi on vaan niin mahtava tyyppi ja siitä olen sentään onnellinen, että Eevistä näkee, että se on onnellinen ja rakastettu ja sillä on kaikki tosi hyvin. Eevi on minulle elämän tärkein asia, ja sen takia en ole mennyt töihin, koska tiedän, mitä jaksan ja mitä en. Äitiys vie kaikki voimani ja kaikki aika, mitä siitä tehtävästä jää yli, sen tarvitsen lepäämiseen. Nyt tilanne on tiukentunut entisestään, koska hoidettavana on myös parisuhde. Entinen parisuhteenihan oli aavikko, jossa olin yksin, jolloin suhde ei kauheasti kuormittanut (minua kun siis kuormittaa vuorovaikutus ja ihmisten huomioiminen ja ihmisten kanssa oleminen). Sosiaalinen kuormitustaso elämässä on nykyään siis korkea. Hyvin korkea. Joten resursseja ei vaan ole enää mihinkään muuhun.
Koitan nyt lähteä tästä lahonneen pääni kanssa ostamaan Eeville lahjaa ja leivoksia pientä juhlintaa varten. Oikeasti synttäripäivä on huomenna, mutta Eevin isä hakee Eevin huomenna suoraan eskarista ja he viettävät päivän kaksin, joten me juhlitaan sitten jo tänään. Ja viikonloppuna on sitten oikeat juhlat.
:(
Varasin lääkäriajan. Menen kysymään työkyvyttömyyseläkkeestä. Ja ehkä jos lääkärintodistuksella voisi perua gogon jäsenyyden. Jos resurssit ei riitä siihen, että käyn JUMPASSA muutaman kerran viikossa, ja hajoan jo siitä ihan täysin, niin MITEN kävisin TÖISSÄ??? M-I-T-E-N?
Kun viime syksynä olin viikon päiväkodissa sijaistamassa, ylikuormitus meni niin hirveäksi, että hajosin täysin ja paiskasin vessan oveen jonkun ihmeen metallikapulan, joka upposi siihen ja jäi törröttämään, mistä on kuva muistona. Kesällä ennen muuttoa, kun piti tapetoida ja muuttaa stressi ja kuormitus kävi niin kauheiksi, että tuntui, että paras olisi varmaan mennä mielisairaalaan lepäämään vähäksi aikaa ja kun äiti soitti ja en vastannut ja tekstasin, että en JAKSA puhua kenenkään kanssa, kun ei ole voimia, ja se vaan inisi jotain että pitää puhua jostain ja sitten se alkoi puhelimessa penäämään jotain ja mulla kilahti ihan täysin viimeisetkin herneet päästä ja heittelin kaiken mitä käsiini sain keittiön pöydältä ympäri seiniä. Puolukkahillopurkki ja kolme lautasta taisi lennellä ja hilloa oli ympäri keittiötä ja eteistä.
Sitä ennen ei kyllä muutamaan vuoteen tainnut lentää mitään. Viimeisen vuoden aikana vaan kuormitus ollut kova.
Jos käyttäisin arkipäivät LEPÄÄMISEEN, kun Eevi on eskarissa, ja saisin nukkua päiväunia ja rentoutua yksinäisyydessä, olisi kaikki varmaan ihan ok. Kuormitustaso pysyisi ainakin aisoissa. Mutta on tää ihme elämää, kun mitään ei voi tehdä. En voi pelata tietokonepelejä, en voi katsoa sarjoja, en voi harrastaa liikuntaa, en voi käydä töissä, en voi opiskella...
Jos näin rajoittunut ihminen ei ole invalidi niin en tiedä, mikä sitten on.
Tässä siis aamun jälkeen taas pää hajoillut ihan täysin, kun viime yönä jäi yöunet liian vähiin, ja kaikki kaatuu taas päälle ja juuri nyt en vaan tiedä MITEN minun kuuluisi tätä elämääni elää. Ei ole hajuakaan enää. En tiedä, kuka VOIN olla. Missä tarkalleen kulkevat ne rajat, joita en PYSTY mitenkään ylittämään, ja jotka määrittelevät sen, mitä VOIN olla? On varmaan tullut aika selvittää se. Voi olla, että en ole halunnut oikeasti koskaan myöntää, että olen asperger ja vakavasti rajoittunut, vaan olen halunnut uskoa, että pystyisin olemaan "normaali" ja pystyisin saamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja unelmoin, jos vaan yritän. Vähän niinkuin jos olisi sokea, mutta ei vaan suostu hyväksymään sitä, vaan yrittää keksiä keinoa, jolla pystyisi kuitenkin näkemään.
Tämä on vaan niin hankalaa, kun asperger on niin näkymätön ongelma, kun pää vain toimii eri tavalla kuin muilla, ja sitä on hirveän vaikeaa tajuta jotenkin, mitä se oikeasti sitten tarkoittaa. Tajuta, että on invalidi ja rajoitteinen. Vaikka ei haluaisi olla.
Kun viime syksynä olin viikon päiväkodissa sijaistamassa, ylikuormitus meni niin hirveäksi, että hajosin täysin ja paiskasin vessan oveen jonkun ihmeen metallikapulan, joka upposi siihen ja jäi törröttämään, mistä on kuva muistona. Kesällä ennen muuttoa, kun piti tapetoida ja muuttaa stressi ja kuormitus kävi niin kauheiksi, että tuntui, että paras olisi varmaan mennä mielisairaalaan lepäämään vähäksi aikaa ja kun äiti soitti ja en vastannut ja tekstasin, että en JAKSA puhua kenenkään kanssa, kun ei ole voimia, ja se vaan inisi jotain että pitää puhua jostain ja sitten se alkoi puhelimessa penäämään jotain ja mulla kilahti ihan täysin viimeisetkin herneet päästä ja heittelin kaiken mitä käsiini sain keittiön pöydältä ympäri seiniä. Puolukkahillopurkki ja kolme lautasta taisi lennellä ja hilloa oli ympäri keittiötä ja eteistä.
Sitä ennen ei kyllä muutamaan vuoteen tainnut lentää mitään. Viimeisen vuoden aikana vaan kuormitus ollut kova.
Jos käyttäisin arkipäivät LEPÄÄMISEEN, kun Eevi on eskarissa, ja saisin nukkua päiväunia ja rentoutua yksinäisyydessä, olisi kaikki varmaan ihan ok. Kuormitustaso pysyisi ainakin aisoissa. Mutta on tää ihme elämää, kun mitään ei voi tehdä. En voi pelata tietokonepelejä, en voi katsoa sarjoja, en voi harrastaa liikuntaa, en voi käydä töissä, en voi opiskella...
Jos näin rajoittunut ihminen ei ole invalidi niin en tiedä, mikä sitten on.
Tässä siis aamun jälkeen taas pää hajoillut ihan täysin, kun viime yönä jäi yöunet liian vähiin, ja kaikki kaatuu taas päälle ja juuri nyt en vaan tiedä MITEN minun kuuluisi tätä elämääni elää. Ei ole hajuakaan enää. En tiedä, kuka VOIN olla. Missä tarkalleen kulkevat ne rajat, joita en PYSTY mitenkään ylittämään, ja jotka määrittelevät sen, mitä VOIN olla? On varmaan tullut aika selvittää se. Voi olla, että en ole halunnut oikeasti koskaan myöntää, että olen asperger ja vakavasti rajoittunut, vaan olen halunnut uskoa, että pystyisin olemaan "normaali" ja pystyisin saamaan kaiken sen, mistä haaveilen ja unelmoin, jos vaan yritän. Vähän niinkuin jos olisi sokea, mutta ei vaan suostu hyväksymään sitä, vaan yrittää keksiä keinoa, jolla pystyisi kuitenkin näkemään.
Tämä on vaan niin hankalaa, kun asperger on niin näkymätön ongelma, kun pää vain toimii eri tavalla kuin muilla, ja sitä on hirveän vaikeaa tajuta jotenkin, mitä se oikeasti sitten tarkoittaa. Tajuta, että on invalidi ja rajoitteinen. Vaikka ei haluaisi olla.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Matka ja taistelu jatkuvat
No niin, nyt olen levännyt (liikkumisesta ja jumpassa ravaamisesta) muutaman päivän ja pohtinut asioita. Olen palautunut ylirasituksesta ja ymmärtänyt taas paljon lisää asioita. Yksi keskeinen ongelmatekijä on tällä kertaa hyperfokus. Kun liityin gogohun, liikkumisesta tuli hyperfokukseni eli en pystynyt enää keskittymään oikeastaan muuhun. Halusin vain käydä koko ajan liikkumassa.
Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.
Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.
En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.
Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.
Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.
Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.
Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.
Joten matka jatkuu. Ja taistelu.
Hyperfokuksen takia olen putkiaivo ja kykenen keskittymään hyvin pitkälti vain yhteen asiaan kerrallaan elämässäni. Olen työstänyt tätä ja saanut hieman liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti aivoni toimivat tällä tapaa. Eli on aina YKSI asia, joka valtaa mieleni ja en pysty keskittymään juuri muuhun. Osaan kuitenkin nykyään säädellä itse sitä, MIHIN tämä fokus suuntautuu.
Tässä tapauksessa en vain tiedostanut, että näin oli käynyt, ennen kuin tänä aamuna. Olin jo päättänyt luopua biologian opiskelusta, mutta nousinkin uuteen taistoon ja tajusin, että minun täytyy vaihtaa opiskelu hyperfokukseksi liikunnan sijaan, niin pystyn siihen. Sitä paitsi minusta on lähinnä RENTOUTTAVAA lojua kotona opiskellen. Jumpassa ravaaminen taas on kuormittavaa, koska joudun poistumaan kotoa ja ravaamaan jossain.
En suinkaan luovu liikunnasta silti, se ei vain voi olla keskeinen intohimoni ja hyperfokukseni. Järjestän itselleni muutaman jumppakerran viikkoon ja annan aivojeni orientoitua opiskeluun.
Kaiken aikaa käy yhä selvemmäksi se, että joudun tekemään koko ajan tuplamäärän töitä kaikessa. Jos esimerkiksi opiskelen, joudun varsinaisen opiskelun lisäksi tekemään jatkuvasti hirvittävästi töitä PÄÄNI kanssa, että PYSTYN opiskelemaan. Enkä ikipäivänä pystyisi siihen, jos itsetuntemukseni ei olisi valtava ja ellen olisi ruoskinut itseäni yhä paremmaksi tietoisessa itsehallinnassa. Käyn jatkuvaa taistelua aivojeni kanssa.
Yritän myös taltuttaa perfektionismiani, joka on yksi erittäin suuri tekijä siinä, etten saa usein mitään aikaan tai luovutan asioiden suhteen. Ruoskin itseäni täydellisyyteen ja jos koen, etten pysty siihen, luovutan, koska en jotenkin tajua, että vähempikin RIITTÄÄ. Luulen, että jos en saavuta täydellisyyttä, kaikki on menetetty.
Typerät aivot. Mutta enpäs luovutakaan. Jatkan taistelua. Kohta on mennyt 15 vuotta enkä vieläkään ole yliopistossa typerän pääni ja sen ongelmien takia, mutta puserran sitkeästi eteenpäin, vaikka se olisi hidasta.
Hiljalleen, hyvin hitaasti, opin hallitsemaan aivojani ja tarkkaavaisuuttani yms.
Joten matka jatkuu. Ja taistelu.
lauantai 27. syyskuuta 2014
Typerä resurssirajoitteisuus
Tyhmänä ajattelin, että jos alan liikkua tosi paljon, lakkaisin olemasta väsynyt. Mutta kun ongelma on siinä, että aina kun poistun kotoa, alan uupua, ja mun on TODELLA tärkeää olla mahdollisimman paljon kotona rauhassa latautumassa. Joten kun liityin gogohun, aloin ravata siellä jumppaamassa enkä levännyt enää tarpeeksi kotona. Ja nyt olen ihan hajoamispisteessä.
VIHAAN elää tällasena vammasena resurssirajoitteisena apinana, joka ei KOSKAAN voi elää sellaista elämää kuin haluaisi, kun aina tulee ne typerät resurssit vastaan ja pitää elää niiden ehdoilla. Aina.
Mitä järkeä on hakea yliopistoon, koska siellä opiskelu on kuormittavaa ja työ, jota sitten tekisin tulevaisuudessa, mikä se sitten olisikaan, olisi ihan varmasti stressaavaa ja liian kuormittavaa. Paras vaan antaa olla ja etsiä joku mahdollisimman epäkuormittava ja kevyt työ, jolla saa elannon. Jos nyt tällä hetkellä pystyn tekemään MITÄÄN työtä. Sen pitäisi olla todella osa-aikaista, jolloin siitä ei tienaa tarpeeksi.
Minunlainen surkea ihmistekele olisi karsiutunut olemassaolon taistelussa aikapäiviä sitten ellei nykyaikainen yhteiskunta pitäisi tällaisiäkin vammaisia hyödyttömiä apinoita elossa. Luonnonvalinta karsisi pikapikaa surkean geeniperimäni pois.
Tästä lähtien pyhitän Eevin eskariajat lepäämiselle ja kotona latautumiselle. Käyn keskiviikkoiltaisin bodyjamissa, kun Eevillä on tanskari. En tiedä ehdinkö sitten paljon enempää käymään tunneilla. Perjantai aamupäivisin on lempituntini (lempiohjaajani Mirkan vetämä Bodyjam), ehkä koitan siellä käydä, muut arkipäiväpäivät pyhitän levolle.
Toivon, että voisin tehdä jotain osa-aikaista työtä, joka ei kuormita liikaa. Ja että LÖYTÄISIN sellaisen työn. En vain täysin tajua, millaisia työvuorot sitten olisi, koska tarvitsen ainakin pari arkiPÄIVÄÄ lepäämiseen ja iltaisin olen Eevin kanssa, joten ehkä joku sellainen, että olisin 2 arkipäivänä päivällä töissä ja 2 arkipäivänä illalla töissä. Mistähän sellaisen räätälöidyn työn saisi.
VIHAAN elää tällasena vammasena resurssirajoitteisena apinana, joka ei KOSKAAN voi elää sellaista elämää kuin haluaisi, kun aina tulee ne typerät resurssit vastaan ja pitää elää niiden ehdoilla. Aina.
Mitä järkeä on hakea yliopistoon, koska siellä opiskelu on kuormittavaa ja työ, jota sitten tekisin tulevaisuudessa, mikä se sitten olisikaan, olisi ihan varmasti stressaavaa ja liian kuormittavaa. Paras vaan antaa olla ja etsiä joku mahdollisimman epäkuormittava ja kevyt työ, jolla saa elannon. Jos nyt tällä hetkellä pystyn tekemään MITÄÄN työtä. Sen pitäisi olla todella osa-aikaista, jolloin siitä ei tienaa tarpeeksi.
Minunlainen surkea ihmistekele olisi karsiutunut olemassaolon taistelussa aikapäiviä sitten ellei nykyaikainen yhteiskunta pitäisi tällaisiäkin vammaisia hyödyttömiä apinoita elossa. Luonnonvalinta karsisi pikapikaa surkean geeniperimäni pois.
Tästä lähtien pyhitän Eevin eskariajat lepäämiselle ja kotona latautumiselle. Käyn keskiviikkoiltaisin bodyjamissa, kun Eevillä on tanskari. En tiedä ehdinkö sitten paljon enempää käymään tunneilla. Perjantai aamupäivisin on lempituntini (lempiohjaajani Mirkan vetämä Bodyjam), ehkä koitan siellä käydä, muut arkipäiväpäivät pyhitän levolle.
Toivon, että voisin tehdä jotain osa-aikaista työtä, joka ei kuormita liikaa. Ja että LÖYTÄISIN sellaisen työn. En vain täysin tajua, millaisia työvuorot sitten olisi, koska tarvitsen ainakin pari arkiPÄIVÄÄ lepäämiseen ja iltaisin olen Eevin kanssa, joten ehkä joku sellainen, että olisin 2 arkipäivänä päivällä töissä ja 2 arkipäivänä illalla töissä. Mistähän sellaisen räätälöidyn työn saisi.
Järjetön, ikuinen väsymys
Tässä ei ole mitään järkeä, miten sitä voi olla koko ajan ja jatkuvasti ja ikuisesti ylikuormittunut ja uupunut ja väsynyt. Aina ja iankaikkisesti. Yritti asialle tehdä mitä tahansa. Ajattelin, että jos liikunta toisi energiaa, mutta alettuani käydä Gogossa, väsymys on vain pahentunut. Tällä hetkellä väsymys on sitä luokkaa, että järkihän tässä kohta menee, kun on osapuilleen toimintakyvytön kellon ympäri. Helvetin asperger, helvetin yliherkkyys ja helvetin add ja helvetin adhd. Resurssit ei vaan riitä mihinkään. Ei MIHINKÄÄN. Ilmeisesti minun pitäisi maata vain sängyssä latautumassa. Paitsi sitten vasta kalpaten kävisikin, koska sitten tulee masennus. Varmaan sitä pitäisi maata elottomana ja nukkua ja latautua 80 % ajasta, että jaksaisi sitten 20 % ajasta jotenkin seurustella ihmisten kanssa ylläpitääkseen edes jonkinlaisia ihmissuhteita.
Aivan paskaa.
Ja MITEN voisin mennä TÖIHIN, kun resurssit on aivan vitun loppu KOKO AJAN jo nyt.
Ei tässä varmaan ole enää vaihtoehtoja kuin hakea eläkettä. Sitä on jaksettava olla hyvä äiti lapsellensa ja resurssit menee SIIHEN ja mihinkään muuhun ei jää mitään. Kaiken sen ajan, kun Eevi on eskarissa, tarvitsen LEPÄÄMISEEN, että jaksan hoitaa niitä kahta pakollista ihmissuhdettani eli parisuhdetta ja lasta.
Hirteen tässä lähinnä tekisi mieli mennä, kun elämä on täydellinen mahdottomuus.
Aivan paskaa.
Ja MITEN voisin mennä TÖIHIN, kun resurssit on aivan vitun loppu KOKO AJAN jo nyt.
Ei tässä varmaan ole enää vaihtoehtoja kuin hakea eläkettä. Sitä on jaksettava olla hyvä äiti lapsellensa ja resurssit menee SIIHEN ja mihinkään muuhun ei jää mitään. Kaiken sen ajan, kun Eevi on eskarissa, tarvitsen LEPÄÄMISEEN, että jaksan hoitaa niitä kahta pakollista ihmissuhdettani eli parisuhdetta ja lasta.
Hirteen tässä lähinnä tekisi mieli mennä, kun elämä on täydellinen mahdottomuus.
torstai 25. syyskuuta 2014
Ylikunto (typerä termi) eli ylirasitus
Voihan perhonen. Olen luultavasti ajanut elimistöni ylirasitustilaan aloitettuani säännöllisen liikkumisen. Liityin elokuun lopussa vihdoinkin takaisin gogohun, jossa kävin lähes 10 vuotta sitten 3 vuoden ajan. Siitä tosiaan on lähes 10 vuotta... Eevi täyttää nyt 6, joten siitä täytyy olla ehkä 8 vuotta tai 9. En ole siis 8-9 vuoteen liikkunut muuten kuin hyötyliikuntaa eli kävellyt ja pyöräillyt paikasta toiseen. Siinä on kyllä pysynyt peruskunto hyvänä, koska en omista autoa ja joudun siis kulkemaan paljon edellä mainituilla tavoilla ja talvisin olen joutunut raahaamaan Eeviä pitkiäkin matkoja pulkassa kauppakassien kanssa ja selässä painava reppu täynnä kauppatavaroita tai kirjastonkirjoja. Kesäisin olen aina muutaman kerran polkaissut Nokialta Tampereelle eli noin 18 km suuntaansa. En kuitenkaan ole harrastanut varsinaista kuntoliikuntaa, koska ainoa tapa, jolla tykkään liikkua, on käydä ohjatuilla tunneilla, joissa mieluiten on menevää musiikkia (Les Mills). Lenkkeily on kuolettavan tylsää, vaikka olen satunnaisesti raahannut itseni tekemään sitä ja lenkeillyt 5 km lenkin ilman suurempia jaksamisongelmia (siis hölkännyt 5 km putkeen, paitsi kävellyt jyrkimpiä mäkiä ylös). Uimahallin altaan uiminen päästä päähän on todella kamalaa kidutusta.
Silti olen lahjakkaasti uskotellut itselleni olevani edelleen todella hyvässä kunnossa. Ihminen on todella haka huijaamaan itseään.
Kun liityin gogohun, odotin eniten bodysteppiä, joka on ollut lempituntini. Niinpä sitten ääliönä marssin heti liittymispäivänä bodysteppiin, joka on siis rankin tietämäni tunti. Juuri näinhän se kuuluu tehdä... Vajaan 10 vuoden tauon jälkeen aloitetaan bodystepistä... Lisäksi oli sellainen olo, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Tajusin sentään jättää step-laudan alatasolle.
Jaksoin kyllä tehdä tunnin suunnilleen ok läpi, mutta olin loppupäivän aivan raato ja aivokuollut ja eloton zombi. Ja seuraavana päivänä se tulollaan ollut flunssa sitten iskikin ja jouduin olemaan vajaan viikon levossa. Pyh.
Tajusin kyllä heti tuon ekan kerran jälkeen, että kuntoni ei riitä sykehuipputunneille. Täytyy aloittaa maltillisemmin. Mutta silti kävin kerran bodycombatissa... Ja taas sama, että sen jälkeen olin aivan yliväsynyt ja aivokuollut ja zombi loppupäivän eli liian rankka tunti. Bodypumpissa en tiennyt yhtään, mitä painoja pitäisi tauon jälkeen laittaa, ja taisin jalkakyykkyihin laittaa liikaa painoja ja taas tein liian rankan tunnin...
Olen ollut nyt viikon ajan järjettömän väsynyt ja koko ajan pieniä flunssamaisia oireita. Käyn esimerkiksi kesken jumpan niistämässä pari kertaa. Sunnuntaina oli ensimmäinen kerta, kun energia ei riittänyt tunnilla (30 min bodystep ja 30 cxworks eli keskivartalotreeni), veto oli ihan poissa ja teki mieli karata kesken tunnin. Keskiviikon tanssitunnilla, bodyjam, jaksoin hyvin ja oli mahtavaa, mutta tänään tyhmänä menin bodyattack-tunnille (taas sykehuipputunti) ja en jaksanut yhtään, kamala olo koko tunnin ajan ja nyt taas loppupäivän ollut ihan hajalla ja ultraväsynyt.
Netistä informaatiota kaiveltuani olen tullut siihen tulokseen, että olen ajanut elimistöni ylirasitustilaan eli yliarvioinut jaksamiseni ja kuntotasoni ja aloittanut liian rajusti. Tässä hyvä artikkeli:
Ylikunto voi vaivata tavallistakin kuntoilijaa
Tänään bodyattack tunnilla lopullisesti meni jakeluun, että pakko vaan myöntää, että kunto on paska, kun ei ole kuntoillut lähes 10 vuoteen, vaikka koko ajan onkin liikkunut. Peruskestävyyskunto on hyvä, kaikki muu paskaa. Lihaskunto ihan surkea. Pah, pah ja pah.
Vatsalihakset on jostain syystä hyvässä kunnossa, muut lihakset aivan surkeat.
Nyt on vaan nöyrryttävä ja laskeuduttava sieltä korkeuksista, joissa kuvittelen olevani superhuippukuntoinen, vaikken tee juuri mitään... Justiinsa.
Nieltävä ylpeys ja alettava kasvattaan sitä kuntoa ihan, jos nyt ei nollasta, niin jostain pohjamudasta, ja alettava käydä bodypumpissa ja laitettava jotkut minimaaliset painot, vaikka se olisi miten noloa.
Sykehuipputunnit on täysin pannassa.
Toisaalta tämä motivoi. Tajuan, että ei se kunto vaan pysy loistavana sillä, että kävelee kirjastoon ja kauppaan. Paljon töitä on tehtävä tämän rapakuntoisen elimistön kanssa, mutta sitä suurempi on syy töitä tehdä!
Aloitan siis alusta ja lähden hiljalleen rakentamaan kehoani parempaan kuntoon.
Bodyjam-tunteja!!! Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kivoja!!!! Saa bilettää :). Diskon korvike, kun on jo liian vanha käymään typerissä diskoissa, niin voi bilettää jumpassa.
Nyt huilaan loppuviikon. Käyn korkeintaan jossain bodybalancessa enää tällä viikolla. Tosin olen taatausti ihan romuna pari päivää, kun tein bodyattack-virheen ja rääkkäsin taas elimistöäni liikaa.
Ai niin... Ja pitäisi ruveta laskemaan kaloreita, että en vain syö liian vähän... Sorrun siihen luultavasti helposti jo silloinkin, kun en liiku, ja nyt varsinkin...
Silti olen lahjakkaasti uskotellut itselleni olevani edelleen todella hyvässä kunnossa. Ihminen on todella haka huijaamaan itseään.
Kun liityin gogohun, odotin eniten bodysteppiä, joka on ollut lempituntini. Niinpä sitten ääliönä marssin heti liittymispäivänä bodysteppiin, joka on siis rankin tietämäni tunti. Juuri näinhän se kuuluu tehdä... Vajaan 10 vuoden tauon jälkeen aloitetaan bodystepistä... Lisäksi oli sellainen olo, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Tajusin sentään jättää step-laudan alatasolle.
Jaksoin kyllä tehdä tunnin suunnilleen ok läpi, mutta olin loppupäivän aivan raato ja aivokuollut ja eloton zombi. Ja seuraavana päivänä se tulollaan ollut flunssa sitten iskikin ja jouduin olemaan vajaan viikon levossa. Pyh.
Tajusin kyllä heti tuon ekan kerran jälkeen, että kuntoni ei riitä sykehuipputunneille. Täytyy aloittaa maltillisemmin. Mutta silti kävin kerran bodycombatissa... Ja taas sama, että sen jälkeen olin aivan yliväsynyt ja aivokuollut ja zombi loppupäivän eli liian rankka tunti. Bodypumpissa en tiennyt yhtään, mitä painoja pitäisi tauon jälkeen laittaa, ja taisin jalkakyykkyihin laittaa liikaa painoja ja taas tein liian rankan tunnin...
Olen ollut nyt viikon ajan järjettömän väsynyt ja koko ajan pieniä flunssamaisia oireita. Käyn esimerkiksi kesken jumpan niistämässä pari kertaa. Sunnuntaina oli ensimmäinen kerta, kun energia ei riittänyt tunnilla (30 min bodystep ja 30 cxworks eli keskivartalotreeni), veto oli ihan poissa ja teki mieli karata kesken tunnin. Keskiviikon tanssitunnilla, bodyjam, jaksoin hyvin ja oli mahtavaa, mutta tänään tyhmänä menin bodyattack-tunnille (taas sykehuipputunti) ja en jaksanut yhtään, kamala olo koko tunnin ajan ja nyt taas loppupäivän ollut ihan hajalla ja ultraväsynyt.
Netistä informaatiota kaiveltuani olen tullut siihen tulokseen, että olen ajanut elimistöni ylirasitustilaan eli yliarvioinut jaksamiseni ja kuntotasoni ja aloittanut liian rajusti. Tässä hyvä artikkeli:
Ylikunto voi vaivata tavallistakin kuntoilijaa
Tänään bodyattack tunnilla lopullisesti meni jakeluun, että pakko vaan myöntää, että kunto on paska, kun ei ole kuntoillut lähes 10 vuoteen, vaikka koko ajan onkin liikkunut. Peruskestävyyskunto on hyvä, kaikki muu paskaa. Lihaskunto ihan surkea. Pah, pah ja pah.
Vatsalihakset on jostain syystä hyvässä kunnossa, muut lihakset aivan surkeat.
Nyt on vaan nöyrryttävä ja laskeuduttava sieltä korkeuksista, joissa kuvittelen olevani superhuippukuntoinen, vaikken tee juuri mitään... Justiinsa.
Nieltävä ylpeys ja alettava kasvattaan sitä kuntoa ihan, jos nyt ei nollasta, niin jostain pohjamudasta, ja alettava käydä bodypumpissa ja laitettava jotkut minimaaliset painot, vaikka se olisi miten noloa.
Sykehuipputunnit on täysin pannassa.
Toisaalta tämä motivoi. Tajuan, että ei se kunto vaan pysy loistavana sillä, että kävelee kirjastoon ja kauppaan. Paljon töitä on tehtävä tämän rapakuntoisen elimistön kanssa, mutta sitä suurempi on syy töitä tehdä!
Aloitan siis alusta ja lähden hiljalleen rakentamaan kehoani parempaan kuntoon.
Bodyjam-tunteja!!! Ne on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin kivoja!!!! Saa bilettää :). Diskon korvike, kun on jo liian vanha käymään typerissä diskoissa, niin voi bilettää jumpassa.
Nyt huilaan loppuviikon. Käyn korkeintaan jossain bodybalancessa enää tällä viikolla. Tosin olen taatausti ihan romuna pari päivää, kun tein bodyattack-virheen ja rääkkäsin taas elimistöäni liikaa.
Ai niin... Ja pitäisi ruveta laskemaan kaloreita, että en vain syö liian vähän... Sorrun siihen luultavasti helposti jo silloinkin, kun en liiku, ja nyt varsinkin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)