Huomionhakuinen persoonallisuushäiriö

Olen vuosien ajan ajoittain pohtinut, onko minulla huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ja tavallaan tiennyt, että on, mutta viime aikaiset tapahtumat ovat saaneet minut vihdoin tajuamaan asian koko merkityksen ja persoonallisuuteni häiriintymisen koko todellisuuden. Minulla on huominhakuinen persoonallisuushäiriö. Kun olin 18-vuotias, psykiatrisissa arvioinneissa epäiltiin epävakaata persoonallisuushäiriötä (impulsiivinen alatyyppi), mutta persoonallisuushäiriöiden diagnooseja ei yleensä tehdä niin nuorille, joten se jätettiin vain epäilyksi. Sittemmin olen ajatellut, että ADHD selittää epävakaaseen persoonallisuushäiriöön viittaavat piirteet. Kuitenkin nyt, ymmärrettyäni, että minulla todella on huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, ja alettuani lukea siitä tarkemmin, olen yllätyksekseni huomannut, että oikeastaan kaikki ominaisuudet, jotka olen itsessäni luokitellut ADHD-piirteiksi, voivatkin juontua tästä häiriöstä eikä minulla välttämättä siis ole ADHD:ta lainkaan (vaan pelkkä asperger). Lisäksi ne piirteet minussa, jotka tekevät minusta huomattavan ekstrovertin, vaikka muuten olen introvertti, kytkeytyvät mahdollisesti kaikki tähän persoonallisuushäiriöön.

ovat ylitunteellisia ja impulsiivisia, mutta heidän tunteenomainen innostuksensa on tilapäistä ja heidän mielialansa on epävakaa (http://myrskykari.tripod.com/psykiatria/huomionhakuinen.html)

Kuitenkin on huomattava, ettei kyseinen persoonallisuushäiriö ilmene minulla niin vakavana kuin se "kirjallisuudessa" esitetään vaan lievemmässä muodossa ja lisäksi siihen kytkeytyy sellainen erityinen piirre, että se aktivoituu vain miessukupuolen läsnäollessa. Se ei siis ole "päällä" (ainakaan erityisen voimakkaana), jos olen esimerkiksi ystävieni kanssa tai jos paikalla on vain naisia.

Histrionics sexualize everyone and every situation. They constantly act flirtatious, provocative, and seductive (http://samvak.tripod.com/personalitydisorders17.html)

Tiedän täydellisesti, miksi tämä häiriö on kehittynyt ja koska se on saanut alkunsa.

Kun olin ala-asteella, musiikkiluokalla, minusta ei pidetty ja erityisesti luokan pojat eivät pitäneet minusta ollenkaan. He suorastaan inhosivat minua. Kun sitten murrosiässä aloin kiinnostua aiempaa vakavammin pojista, sai persoonallisuushäiriö alkunsa sopeutumiskeinona kiusaamisen jättämiin jälkiin. Vaihdoin koulua seitsemännen luokan jälkeen, koska olin saanut uuden ystävän, joka kävi eri yläasteella kuin minä ja koin koulunvaihdon tarjoavan tilaisuuden uuden elämän aloittamiseen. Täsmälleen tässä kohdassa huomionhakuinen persoonallisuushäiriö tuli osaksi minua. En tiennyt, miten saisin pojat pitämään minusta, joten ainoa asia mitä osasin tehdä oli keskittyä ulkonäköön. Minusta tuli patologinen flirttailija, rakensin sosiaalisen itsetuntoni (suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen) täydellisesti ulkonäön, flirttailun ja seksuaalisen puoleensavetävyyden varaan. Rakensin siitä selviytymiskeinon. Siitä tuli sosiaalinen rooli, jonka vedin ylleni (ja teen edelleen niin) aina, kun paikalla oli vastakkaisen sukupuolen edustajia. Siitä tuli alter ego. Persoonallisuuteni jakautui tavallaan kahtia.

“People develop this disorder because they have a need to be appreciated and to feel valued and worthwhile and special,” (Nadine Kaslow)

En ole koskaan (ala-asteen jälkeen) ollut oma itseni vastakkaisen sukupuolen seurassa. Katoan huomionhakuisen persoonallisuushäiriön muodostamaan rooliin. Tuon roolin, häiriön ja valepersoonan alla on pelkäävä minä. Siellä on se tyttö, joka aikoinaan oppi olevansa käsittämättömän ruma (sisältä ja ulkoa) poikien mielestä. Totaalisen kelpaamaton. Tuon emotionaalisen kokemuksen torjuakseen, ihminen (minä) rakensi persoonallisuuteensa häiriön, vääristymän. Suojan.

For these people, self-esteem doesn't come from true feelings of self worth, but rather from the approval from other people (http://thechart.blogs.cnn.com/2012/06/11/what-is-histrionic-personality-disorder/)

Kun hän (minä) oli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön sisällä, hän sai huomiota ja tuli tästä huomiosta riippuvaiseksi ja halusi sitä lisää, mikä entisestään vahvisti roolin käyttöä.

Kun menen baariin, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö ilmenee minussa täydellisenä ja täysin oppikirjan mukaisena.

He kiinnittävät toisten huomiota pukeutumisella, eloisuudella, dramaattisuudella, flirttailevuudella tai hurmaavuudella. He saattavat olla epäasiallisesti seksuaalisesti vietteleviä ulkoasultaan tai käyttäytymiseltään... Vaikka nämä henkilöt saattavat olla luovia, energisiä ja vaikuttaa avoimilta, usein lähellä olevat ihmiset väsyvät heidän itsekeskeiseen käyttäytymiseensä. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx

Luojan kiitos tuota itsekeskeistä käyttäytymistä ei esiinny kuin baarissa, jossa häiriö on täydellisimmillään. Siellä minulle ei ole olemassa enää mitään muuta kuin huomion saaminen ja välittömän mielihyvän tavoittelu. Olen pitänyt baarikäytöstäni jonkinlaisena ADHD:n ääri-ilmentymänä, mutta nyt ymmärrän, että kyse on tästä persoonallisuushäiriöstä. Baariympäristö on minun yksityinen teatterini, jonne menen esiintymään. Alter egoni esiinmarssi. Sulaa hulluutta.

Henkilö kokee ihmissuhteensa läheisemmäksi kuin ne todellisuudessa ovat (https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F604.aspx)

Yllä mainittu pitää myös paikkansa. Koska sosiaalinen itsetuntoni rakentuu täydellisesti saamani huomion varaan, aivoni elävät jatkuvassa harhassa ja liioittelevat omaa sosiaalista merkitystäni. Kuvittelen olevani universumin lumoavin olento. Samalla paradoksaalisesti sisimmässäni koen olevani koko universumin vastenmielisin olento. Juuri tästä sairaalloisesta kahtiajakoisuudesta johtuu minuuden loputon epävakaus, tunne-elämän ailahtelevuus, minäkuvan ja itsetunnon heittely äärilaidasta toiseen. Milloin luulen olevani universumin kiehtovin ja hurmaavin olento ja kaikkien paras ystävä ja milloin taas tunnen syvää epävarmuutta ja itseinhoa ja häpeää.

Tämä persoonallisuushäiriö selittää myös sen, miksi en ole koskaan pystynyt olemaan luontevasti sellaisten vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa, joissa en halua herättää sukupuolista kiinnostusta. Koska en osaa miesssukupuolen aikana olla muuta kuin flirttaileva ja yliseksuaalinen olento, ahdistun, jos olen tekemisissä sellaisten mieshenkilöiden kanssa, joissa en halua herättää "sen suuntaisia" ajatuksia. Tällöin yritän tukahduttaa häiriöni ilmenemistä, mutta ei se mene pois, vain hieman vaimenee. Tilanne on hyvin ahdistava.


Missä minä olen kaiken tämän alla? Miten voin kuoria tämän sairaan ja saastuneen osan persoonallisuudestani pois? En halua sitä enää. En halua olla kaksi, haluan olla yksi. Ei kahtiajakautunutta minuutta. Ei sairautta. Ei ruusunpunaisia laseja, joiden läpi katselen maailmaa ja elän fantasiassa, jossa kaikki ovat lumoutuneita minusta. Ei enää tätä sairautta.

Jotenkin aion eheytyä.

Ei enää tätä.

Aivojen tietoinen hallinta

Tämä vaikuttaa tilaamistani kirjoista lupaavimmalta (kuva vasemmalla), sillä siinä käsitellään tahdonvoimaa, joka juurikin on se alue, jonka haluan kehittää huippukuntoon. Kirjan takakannessa mainitaan pari kirjaa, jotka voisivat myös kiinnostaa... Schwartzin You are not your brain ja Colvinin Talent is overrated: what really separates world-class performers from everybody else.

Impulsiivisuuskirja (Stop me because I can't stop myself) , jonka tilasin, keskittyy pääasiassa impulsiivisuussairauksiin, kuten kleptomania ja pakonomainen uhkapelaaminen, joten suuri osa kirjasta ei kosketa minua. Mutta koska impulsiivisuus/pakkomielteisyys on asia, jota yritän saada tietoiseen hallintaan, kirjassa luultavasti on ainakin jotain kiinnostavaa tietoa esimerkiksi impulsiivisuuden neurologisesta perustasta ja nykyisistä hoitomuodoista.

Russellin kirja toiminnanohjauksesta voi olla hyvä. Luin ensimmäisen luvun ja se pitkästytti minut hengiltä, koska siinä käsiteltiin yksityiskohtaisesti toiminnanohjauksen käsitteistön, määrittelyn ja teorioiden nykytilanteen surkeutta. Seuraavassa luvussa päästään asiaan, joten ehkä se kehittyy.

Naiiviuden kumoaminen

Ihminen opettelee täällä nyt uusia asioita. Kirjoitin tänne eilen naiiviudesta ja aihe on työstynyt lisää mielessäni.

Jotenkin sitä on elänyt 32-vuotta (no, 8,5 vuotta siitä parisuhteessa) tajuamatta, että itseään pitää suojella, kun tutustuu uusiin ihmisiin. Ei todellakaan kannata levittää sieluaan, tunteitaan ja kaikkea itsestään heti siihen täysillä ja olla pirun hyväuskoinen ja luulla, että elämä on jotain satua. Täytyy opetella varovaiseksi suojellakseen itseään. Ettei tule raadelluksi. Olen painellut läpi elämän ruusunpunaiset lasit silmillä ja ollut kuin pikkulapsi. Ja vaikka sitä on sen takia tullut raadelluksi lukemattoman monta kertaa ja luulisi, että sitä olisi vähitellen muuttunut jotenkin kyyniseksi tai jotain niin ei. Sama meno vaan jatkuu.

Mutta ei enää.

Ihmisestä tulee varovainen.

Minun pitää antaa itseni (sielu, tunteet, ruumis) toiselle vasta, kun se on osoittanut ansaitsevansa sen. Eli kun se on jossain määrin turvallista. Vasta sitten, kun toisella selvästi alkaa olla tunteita mua kohtaan, voi vähitellen alkaa avautua ja päästää lähelle. Tietysti itsestään pitää antaa jotain jo sitä ennenkin, koska eihän sillä toisella muuten ole mitään mihin ihastua ja mistä lumoutua. Mistä sitä sitten tietää, miten toimia? No, ehkä se selviää.

Mutta herran tähden mikä haaste tästä tulee typerille aivoilleni ja niiden vaurioituneelle impulssien hallinta -keskukselle. Se inhoittava osa aivoissani, jossa sijaitsee impulssien hallinta, itsekuri, itsehillintä jne. on totaalisen mäsänä ja minun pitäisi jotenkin korjata se. Hohhoijaa. Siinä sitä haastetta. Mutta kun tässä parin kuukauden aikana olen sitä alkanut haastaa ja saada aivojani tietoiseen hallintaan, olen yllättynyt siitä, että todella pystyn siihen. Se vaatii helvetillistä ponnistelua, mutta on mahdollista.

Onneksi sain nyt postista tilaamani kirjat, joista saan ehkä eväitä tähän pilallisten aivojen kunnostukseen.

Toisen huomioonottaminen

Olen huomannut, että olen tullut vähän vihaiseksi ex-mieshenkilölleni. En voimakkaasti, mutta lievästi. Enkä sitä sille ilmaise mitenkään – en muutenkaan kommunikoi sen kanssa nyt mitään paitsi jos on koiraan, raha-asioihin tai Eeviin liittyvää asioiden hoitamista, kun ihminen haluaa kasvaa siitä nyt irti. Mutta tässä joku päivä tajusin, että se tekee edelleen sitä, mitä se on aina tehnyt eli ajattelee vain itseään. Kun se eron jälkeen aneli mua jäämään ja lupasi kuun taivaalta, tajusin vasta vähän myöhemmin (ja juuri siitä tulin vihaiseksi), että jälleen kerran se ajatteli itseään. Kun eroaminen aiheutti sille kipua, se halusi eroon tuosta kivusta ja sen takia halusi luvata minulle ties mitä. Se ei koskaan ole halunnut tehdä asioita minun vuokseni, siksi, että mulla olisi hyvä olo. Ja tuo anelu ja lupailu oli vain sitä samaa paskaa.

Haluan ihmisen, joka kuuntelee toiveitani ja tarpeitani, kun niistä kerron ja yrittää ottaa ne huomioon. Tietysti uhraamatta itseään. Siis oman persoonansa rajoissa. Vastaavasti minä kuuntelen toisen tunteita ja tarpeita ja yritän ottaa ne huomioon. Ja silloin kun tunteet/tarpeet menevät ristiin, täytyy etsiä kompromissia. Mutta ei parisuhde voi toimia ja olla hyvä ellei ihmiset toimi näin. Se on rakkautta, kun haluaa toiselle hyvää, jopa parasta.

Ja nyt pääsen eroon koirastakin! Huraa. Se on majaillut täällä, kun mieshenkilö on asunnottomana (ja en tiedä kauanko on, jos se lähtee vielä matkustelemaankin) ja minä en ole koiraihminen (vaan Suuri Kissaihminen) ja sen ei ole hyvä olla täällä, kun en ehdi, jaksa ei ole resursseja eikä kiinnostusta touhuta sen kanssa ja se kärsii eroahdistuksesta ja haukkuu ja ulvoo yksin ollessaan ja yksi naapuri on tehnyt valituksia ja koittaa saada meille häätöä parhaillaan... Laitoin siis koirasta ilmoituksen, että etsitään tilapäistä kotia (eilen) ja tänään jo löytyi mahtispaikka! Siellä on 2 koirakaveriakin ja käyvät paljon metsässä vapaana juoksentelemassa. Olen iloinen Nemon puolesta. Siitä tulee onnellinen.

Uusia kirjoja ja pötkötystyötä

Huraa! Uudet kirjani ovat saapuneet! (Nämä siis). Ihanaa. Olen kuoleman väsynyt (eroprosessi) ja voinkin käpertyä peiton alle lukemaan. Harmi vaan, ettei ollut nyt rahaa tilata sitä kirjaa Impulsivity compulsivity, se kiinnostaisi TOOOOOOSI paljon.

Viime viikon taitoin Outolintua ja pitäisi jatkaa sen parissa. Taittaminen on hyvällä mallilla, seuraavaksi järjestelen siihen kuvat. Eilisen sallin itselleni vapaapäiväksi, kun univelkaa on niin mahdottomasti ja pötkötin vaan pimeässä (plus organisoin vaatekaapin), mutta nyt taidan jatkaa. Onneksi voin tehdä töitä sängyssä pötköttäen tietokone masun päällä :). Tänään siis uusia kirjoja ja pötkötystyötä.

Pötkötys pötkötys.

Elämä alkaa normalisoitua (eroprosessi) ja elimistö palautua normaalitilaan (stressistä). Unilääkkeet loppui viime iltana, ja ehkä hyvä niin, nyt kun en enää käy ylikierroksilla, lienee aika opetella taas nukkumaan normaalisti.

Rakastan tätä biisiä

Heliumpallopää

Olen hämmästynyt, sillä olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat niin realistisia ja kiinni todellisuudessa, että on aivan kuin heidät olisi asetettu maahan makaamaan ja teipattu siihen kiinni. Minä taas olen kuin heliumpallo. Siis olen todella heikosti kiinni todellisuudessa, tavallaan, mulla on aina pää jossain pilvissä tai vieläkin kauempana muissa galakseissa ja minut kiinnittää maahan (todellisuuteen) vain pieni naru. Iän myötä olen kyllä oppinut tiedostamaan jatkuvasti tuon narun olemassaolon ja tekemään todellisuustestausta ja tavallaan olen siis kyllä ihan kiinni todellisuudessa koko ajan, mutta minulla se ilmenee jotenkin niin, että pääni rakentaa loputtomasti erilaisia skenaarioita asioista ja koska olen superidealisti ja superoptimisti ja teen kaiken koko ajan TÄYSILLÄ ja olen niin vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, käytännössä tartun siihen minun mielestäni PARHAASEEN skenaarioon ja alan elää sitä todeksi, vaikka samalla TIEDOSTAN muiden skenaarioiden olemassaolon ja vierailen niissäkin ja TIEDÄN kyllä, missä maan pinta on.

Nuorempana olin kyllä IHAN hukassa heliumpalloni kanssa.

Nyt alan osata hallita sitä.

Koska olen heliumpallo, olen myös hyvin "yliluonnollinen ihminen". Olen niin heikosti kiinni TÄSSÄ todellisuudessa. Ja koen, että Jung ja Iris Johansson olivat myös heliumpäitä (ainakin joissain suhteissa) ja hekin kokivat nämä yliluonnolliset ja muut asiat sen takia hyvin todellisiksi. Silti TIEDOSTAN koko ajan, että on myös mahdollista, että kuvittelen kaiken (siis kaikki elämässäni olevat yliluonnolliset asiat) ja luon ne vain itse päässäni, mutta toisaalta saan niin paljon ULKOPUOLISTA vahvistusta sille kaikelle, että olen valinnut uskoa että se kaikki on todellista.

Todellisuuden, oman mieleni ja yliluonnollisen maailman väliset rajat sekoittuvat toisiinsa. Kuitenkin olen aina ja joka hetki tietoinen myös todellisuudesta. Jos esimerkiksi puhutaan tuosta yliluonnollisesta ja esimerkiksi siitä, miten vahvasti koen Jumalan, kyseisen elämänmuodon läsnänolon, ja miten koen sen "puhuvan" minulle koko ajan ja ohjaavan elämääni, ja koen saavani viestejä jne. niin olen VALINNUT uskoa ne todeksi. Samalla mielessäni ON olemassa skenaario, jossa kyseenalaistan ne ja totean, että ne ovatkin vain mieleni tuotetta ja illuusio, ja aika ajoin puen tämän "todellisuustestaus"-skenaarion ylleni kuin asun ja tutkin sitä, mietin, valitsisinko sen tai pitäisikö valita se, mutta olen kokenut, lukemieni kirjojen ja tekemäni tutkimuksen perusteella, että se kaikki on totta ja valitsen uskoa niin.

Mun on ollut ja osin vieläkin vaikea erottaa mielikuviani todellisuudesta, tajuta missä todellisuus sijaitsee pääni luomien visioiden alla.

Nykyään se on jo paremmin hallussa. Kun olin nuorempi, jouduin melkoisiin vaikeuksiin... Parhaita esimerkkejä on mun ulkomaanmatkustelu. Hohhoijaa. Heliumpallopääni laati ihan uskomattomia seikkailuskenaarioita ja ryntäsi sitten suinpäin toteuttamaan niitä. Varattiin kaverin kanssa lento Prahaan ja paluulento 3 viikon kuluttua Budapestiin ja ei MITÄÄN suunnitelmia sen lisäksi, paitsi Prahasta oltiin varattu eka majapaikka. Mulla ei ollut ees rahaa. Kaveri kävi töissä kesän matkaa varten ja lainasin siltä.

Ystäväni alkoi jotenkin heti ensimmäisinä päivinä väsyä seuraani, oltiin sillon tosi erilaisia kiinnostuksen kohteiden yms. suhteen, mä halusin bailata ja katella miehiä ja kaikkea muuta typerää ja alle viikon kuluttua sovittiin, että jatketaan eri suuntiin. Siellä sit pyörin yksin ilman rahaa ja en tiennyt yhtään mitä tekisin ja meinasin jäädä ekana yönä kadulle, mutta sitten pillitin hostellin aulassa, kun siellä ei ollut tilaa ja ihmiset sääli mua ja alko järjestää mulle yöpaikkaa ja jossain hostellin lähellä oli joku opiskelija-asuntola jossa jonkun pojan huoneessa oli toinen sänky tyhjänä ja menin sinne...

Seuraavana aamuna sain idean lähteä Italiaan... Joten eikun junaan. Venetsiassa totesin, ettei mulla o rahaa yöpyä siä, hintataso oli korkeampi kun tsekissä ja joku hostelli siä oli mutta siellä oli vaan sellasia yhteishuoneita, missä kaikki nukkuu samassa huoneessa ja totesin, ettei pää kestä ja soitin etelä-ranskaan yhelle miehelle, jonka olin tavannut siellä tsekissä ja sanoin, etä tulen sinne...

Joten etelä-ranskaan vielä samana iltana. Hengasin vkolopun sen miehen luona ja se maksoi kaiken (eikä saanut mitään vastineeksi) ja olin NIIN hajalla psyykkisesti ja soitin kotiin ja mun vanhemmat osti mulle maanantaiksi lipun kotiin...

tästä en vielä tullut järkiini vaan seuraavana vuonna olin lähdössä yksin 3 viikoksi espanjaan. Kuitenkin kun saavuin sinne, jo bussissa lentokentältä Malagaan, tajusin, että haluan kotiin. Kaikki oli niin vierasta, olin yksin, koin, etten pysty saamaan mistään kiinni, ei ole turvallisuudentankkauskohtaa missään (koska mun koti on mun latausasema). Siellä oli HELVETN kuumaa ja en kestä hellettä. Mun hostellihuone oli hiton kuuma ja en voinut olla sielläkään. Pyörin ympäriinsä ihan sekopäisenä ja sain paniikkikohtauksia ja ryntäsin järjestään lippua kotiin.... Olin siä 3 päivää.

Mutta siinä kyllä tehokkaasti alkoi oppia ottaan huomioon TODELLISUUTTA sen sijaan, että lentäisi vaan pää pilvissä...

Realismi.... Sellanen geeni on kyllä ollut vähissä kun mulle geenejä jaettiin.

Iän myötä kehityn koko ajan ja opin hallitsemaan tätä. Mutta vaikeaa se usein on edelleen.

Elän kai niin vahvasti sisäisessä maailmassa, että yhteys ulkoiseen maailmaan joskus katoaa.