Koska olemme tunneohjautuvia, vaikutamme usein laiskoilta. Norminmukaiset ihmiset erittäin mielellään syyttävät meitä laiskuudeta ja nauttivat saadessaan oksennella päällemme. Me emme siivoa, jos meitä ei huvita, koska teemme mieluummin jotain sellaista, mikä meitä huvittaa. Tai ei, emme tee mieluummin jotain sellaista, mikä meitä huvittaa, vaan meidän on pakko. Se ei ole valintakysymys. Ja juuri siksi, me emme ole laiskoja. Tai varmaan meissä on laiskojakin.
Mutta jos minä en esim. saa isteäni lenkille enkä uimaan ja makaan sohvalla kuin kala enkä edes siivoa, vaikka koti on kuin lehmänläjä, johon joku on oksentanut, niin en ole laiska. Minua ei vaan huvita ja en pysty motivoimaan itse itseäni vaan motivaationi syntyy ainoastaan sen perusteella, mikä minua huvittaa. En pysty keskittymään asioihin, jotka minua eivät huvita. En vain pysty.
Mutta en ole laiska, koska saatan olla menossa elokuviin ystäväni kanssa, jolla on auto, ja hän haluaisi kyyditä minut, mutta sanon ei, haluan pyöräillä, koska tykkään liikkua vain, kun siinä on jotain järkeä. Ehdotan, että pyöräilemme elokuviin. 20km sinne ja 20km takaisin.
Ni.
Tunneohjautuvuus ohjaa motivaatiota ja motivaatio tarkkaavaisuutta ja toimintaa. Siellä missä ei ole motivaatiota ei voi olla toimintaa. Simple as that. Ja ADHD on motivaatiohäiriö ja aikomushäiriö. Ei pysty muuttamaan ajatuksia toiminnaksi ellei HUVITA.
Ymmärrättekö? EI PYSTY. IMPOSSIBLE. Tajutkaa tämä, kiitos.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Onko tunneohjautuvuus välttämättä häiriö?
Ystäväni kirjoitteli minulle tässä aamulla tekstiviestejä tunneohjautuvuudesta, jota käsittelen aiemmassa kirjoituksessani ADHD ja tunneohjautuvuus. Hän kirjoitti, ettei tunneohjautuvuus ole hänelle häiriö. "Mun PITÄÄ tehdä sitä mikä huvittaa. Mun ongelma on tarkkaavaisuus mut sekin vaan sillon kun en halua tehdä jotain. Ne asiat joita en halua tehdä niin kadottaa mun tarkkaavaisuuden ja oon kaaos. Jos teen ihan mitä huvittaa niin kaikki toimii".
Niin. Meidän ADD/ADHD-ihmisten kuuluu elää itseään kuunnellen ja tehden sitä, mikä huvittaa. Asia, jota nenttien ja muiden norminmukaisten on mahdotonta sulattaa. Täysin mahdotonta. Mutta heidän mahdottomuutensa ei saa estää meitä elämästä niin, koska vain ja ainoastaan tämän asian ymmärtäminen, tekee ADD/ADHD-ihmisestä onnellisen. Se on avain elämässä onnistumiseen ilman helvetillistä kärsimystä.
Kuitenkaan tunneohjautuvuudella eläminen ei ole aivan täysin synonyymi mielihyväperiaatteelle. Mielihyväperiaate on psykologinen termi, joka tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii joka ikinen hetki elämään niin, että hän maksimoi välittömän mielihyvän kokemuksen. Se on melkein sama asia, mutta ei aivan. Tai no, tavallaan se on sama asia, mutta kun tämä tunneohjautuva ADD/ADHD ihminen kehittyy psykologisesti – Dabrowskin positiivinen disintegraatio, jossa yksilö uudelleen ohjelmoi aivonsa ja tulee tietoisesti elämäänsäa rvojensa perusteella ohjaavaksi yksilöksi – ja hänen tietoisuutensa sekä tajuntansa ovat hyvin kehittyneitä, hän alkaa saada tätä tunneohjautuvuutta hallintaansa. Tämä ei tarkoita sitä, että hän onnistuisi kumoamaan tunneohjautuvuutensa vaan sitä, että hän oppii valjastamaan sen käyttöönsä mahdollisimman tietoisella tasolla.
Dabrowski puhuu siitä, että sekundaarisesti integroitunut persoonallisuus ohjaa elämäänsä omien arvojensa pohjalta mahdollisimman tietoisena. Tällaisen tunneohjautuvan ADD/ADHD-yksilön kohdalla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä (peilaan omiin kokemuksiini), että kun yksilö tulee erittäin tietoiseksi itselleen tärkeistä arvoista ja elämän tavoitteista, hänen motivaationsa näitä asioita kohtaan kasvaa, tai saattaa kasvaa, niin suureksi, että vaikka hän on edelleen tunneohjautuva, niin häntä huvittaa tehdä asioita, jotka palvelevat pitkän tähtäimen suunnitelmia tai syvempiä arvoja eikä hänen toimintansa ole ainoastaan viettiminän (id) primitiivistä mielihyvähakuisuutta.
ADD/ADHD-ihminen ei kykene motivoitumaan asioihin ellei hänellä ole tunne mukana asiassa. Aitoa halua. Näin ollen hänen täytyy oppia huijaamaan tahtoaan.
Otetaanpa konkreettisia esimerkkejä.
Noin 3 vuotta sitten ymmärsin kristallinkirkaasti, etten ikinä tule saavuttamaan elämässä sitä, mitä eniten haluan (kääntämään kirjoja, kirjoittamaan kirjoja, pääse yliopsitoon lukemaan psykologiaa), jos en opettele sitoutumaan asioihin pitkäjänteisesti. Siihen asti olin elänyt impulsiivisesti ja lyhytjänteisesti. Aloitin kirjoittamaan kirjoja, kääntämään kirjoja, lukemaan pääsykokeisiin – kaikki jäi kesne siinä vaiheessa, kun alkuinnostus sammui. Motivaatio pysyi yllä vain niin kauan kuin olin innostuksen vallassa ja asia huvitti minua.
Ymmärsin, että tämän on muututtava. Siinä kohtaa elämässäni tajusin niin syvällisesti noiden elämäntavoitteideni merkityksen, tärkeyden, että halua sitoutua kasvoi suuremmaksi kuin halu jättää asiat kesken. Koska kuitenkin samalla kyse oli asioita, jotka ovat minulle ekkoja (erityisiä kiinnostuksen kohteita) ja intohimoja, vastaavat luonnollisia kykyjäni ja synnyttävät helposti flown ja hyperfokuksen, pystyin äärimmäisen motivaation löydettyäni valjastamaan huvituksen pitkäjänteisen työskentelyn palvelijaksi. Minua huvitti sitoutua, minua huvitti yhä uudestaan palata projektini pariin, kunnes sain sen valmiiksi.
Kun jokin asia muuttuu riittävän tärkeäksi, motivaatiosta tulee niin suuri, että huvitus asettuu päämäärän palvelukseen.
Mutta se edellyttää riittävän hyvää itsetuntemusta. Ehkä kunnianhimoa. Se edellyttää jotain sellaista, mikä saa yksilön ymmärtämään asian suunnattoman merkityksen itselle.
Tässä kohtaa siirrymme oikeastaan mielihyväperiaatteen sijaan puhumaan realiteettiperiaatteesta, joka on Freudin termi. Sen mukaan ihminen ymmärtää, että välittömän mielihyvän lykkääminen voi tuottaa tulevaisuudessa suurta onnea, kun taas jatkuva pelkän välittömän mielihyvän vallassa tapahtuva juoskenetelu, voi pitkällä tähtäimellä aiheuttaa suunnatonta kärsimystä. Eli kun ADD(ADHD-ihminen alkaa pitää jotain asiaa äärettömän tärkeänä olemassaololleen ja onnellisuudelleen, sisäinen motivaatio aksava riittävän suureksi ylittääkseen tunneohjautuvuuden. Vaikka tavallaan kyse on edelleen tunneohjautuvuudesta, sillä minä ainakin teen niitä asioita, kuten käännä kirjaa pitkäjänteisesti, koska jotenkin konkreettisesti tiedostan, että jos luovuttaisin, voisin saman tien ampua itseni, koska jos luovutan, osoitan, etten kykene pitkäjänteiseen työskentelyyn, mikä taas tarkoittaa, etten tule koskaan saavuttamaan asioita, joita pidän tärkeimpinä koko elämässäni – puhun sellaisista asioista, jotka ihmisen täytyy saavuttaa tai kokea, jotta hän on valmis kuolemaan rauhassa. Sellaisia asioita, että jos niitä ei saavuttanut tai kokenut ja jonain päivänä on 86-vuotias ja toteaa: "Saatana!!!! Minä en ehtinyt!!!" ja tajuaa, että aika on lopussa ja ne jäi tekemättä, murskautuu täysin, koska elämä meni hukkaan.
Puhun siitä tärkeydestä. Tuon asian ymmärtämisestä kumpuavaa äärimmäistä motivaatiota.
Vain silloin saa tunneohjautuvuuden yhteistyöhön.
Mitä tulee tunneohjautuvuuden huijaamiseen tilanteissa, joissa jokin asia ei ole niin tärkeä, että koko olemassaolon mielekkyys rakentuu sen varaan, ja jota ei saa kirveelläkään tunneohjautuvuuden kanssa pelaamaan, niin sekin on tietyissä rajoissa mahdollista. Pitää pohtia, olisiko löydettävissä sellaisia tapoja suorittaa asia, että ne huvittavat.
Minulla esimerkkinä liikunnan harrastaminen. Pidän sitä hyvin tärkeänä asiana, koska haluan pysyä notkeana, ketternä ja vetreänä ja hyväkuntosiena ja timminä. Mutta valitettavasti tämän asian suhteen en löydä sellaista mielipuolista sisäistä paloa ja motivaatiota kuin elämäntavoitteiden suhteen, joten mitään ei tapahdu...
Silloin on vain mietittävä kyseisen asian suhteen sellaisia ilmenemismuotoja, jotka huvittavat. Minä pidän hyötyliikunnasta. Jos liikkumisella on jokin muu logiikka kuin pelkkä liikkuminen, niin syntyy motivaatio. Toisin sanoen, jos liikunann avulla voi saavuttaa jotain konkreettista hyötyä, kuten siirtyä paikasta toiseen tai saada pihan haravoitua tyhjäksi lehdistä. Pelkkä liikkuminen, jonka ainoa motiivi on liikkuminen, ei jotenkin synnytä motivaatiota. Joten täytyy sitten keksiä keinoja, joilla maksimoin hyötyliikunnan elämässäni. Tämän takia minulla ei ole koskaan ollut autoa. Joudun kävelemään ja pyöräilemään joka paikkaan. Nyt kun tulee kesä, aion pyöräillä aina kuin mahdollista noin 20km matkan Tampereelle (ja takaisin).
Pitää vain sitten yrittää keksiä kiertoreittejä. Tai manata sitä, ettei pysty tekemään asioita, jotka eivät huvita.
Niin. Meidän ADD/ADHD-ihmisten kuuluu elää itseään kuunnellen ja tehden sitä, mikä huvittaa. Asia, jota nenttien ja muiden norminmukaisten on mahdotonta sulattaa. Täysin mahdotonta. Mutta heidän mahdottomuutensa ei saa estää meitä elämästä niin, koska vain ja ainoastaan tämän asian ymmärtäminen, tekee ADD/ADHD-ihmisestä onnellisen. Se on avain elämässä onnistumiseen ilman helvetillistä kärsimystä.
Kuitenkaan tunneohjautuvuudella eläminen ei ole aivan täysin synonyymi mielihyväperiaatteelle. Mielihyväperiaate on psykologinen termi, joka tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii joka ikinen hetki elämään niin, että hän maksimoi välittömän mielihyvän kokemuksen. Se on melkein sama asia, mutta ei aivan. Tai no, tavallaan se on sama asia, mutta kun tämä tunneohjautuva ADD/ADHD ihminen kehittyy psykologisesti – Dabrowskin positiivinen disintegraatio, jossa yksilö uudelleen ohjelmoi aivonsa ja tulee tietoisesti elämäänsäa rvojensa perusteella ohjaavaksi yksilöksi – ja hänen tietoisuutensa sekä tajuntansa ovat hyvin kehittyneitä, hän alkaa saada tätä tunneohjautuvuutta hallintaansa. Tämä ei tarkoita sitä, että hän onnistuisi kumoamaan tunneohjautuvuutensa vaan sitä, että hän oppii valjastamaan sen käyttöönsä mahdollisimman tietoisella tasolla.
Dabrowski puhuu siitä, että sekundaarisesti integroitunut persoonallisuus ohjaa elämäänsä omien arvojensa pohjalta mahdollisimman tietoisena. Tällaisen tunneohjautuvan ADD/ADHD-yksilön kohdalla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä (peilaan omiin kokemuksiini), että kun yksilö tulee erittäin tietoiseksi itselleen tärkeistä arvoista ja elämän tavoitteista, hänen motivaationsa näitä asioita kohtaan kasvaa, tai saattaa kasvaa, niin suureksi, että vaikka hän on edelleen tunneohjautuva, niin häntä huvittaa tehdä asioita, jotka palvelevat pitkän tähtäimen suunnitelmia tai syvempiä arvoja eikä hänen toimintansa ole ainoastaan viettiminän (id) primitiivistä mielihyvähakuisuutta.
ADD/ADHD-ihminen ei kykene motivoitumaan asioihin ellei hänellä ole tunne mukana asiassa. Aitoa halua. Näin ollen hänen täytyy oppia huijaamaan tahtoaan.
Otetaanpa konkreettisia esimerkkejä.
Noin 3 vuotta sitten ymmärsin kristallinkirkaasti, etten ikinä tule saavuttamaan elämässä sitä, mitä eniten haluan (kääntämään kirjoja, kirjoittamaan kirjoja, pääse yliopsitoon lukemaan psykologiaa), jos en opettele sitoutumaan asioihin pitkäjänteisesti. Siihen asti olin elänyt impulsiivisesti ja lyhytjänteisesti. Aloitin kirjoittamaan kirjoja, kääntämään kirjoja, lukemaan pääsykokeisiin – kaikki jäi kesne siinä vaiheessa, kun alkuinnostus sammui. Motivaatio pysyi yllä vain niin kauan kuin olin innostuksen vallassa ja asia huvitti minua.
Ymmärsin, että tämän on muututtava. Siinä kohtaa elämässäni tajusin niin syvällisesti noiden elämäntavoitteideni merkityksen, tärkeyden, että halua sitoutua kasvoi suuremmaksi kuin halu jättää asiat kesken. Koska kuitenkin samalla kyse oli asioita, jotka ovat minulle ekkoja (erityisiä kiinnostuksen kohteita) ja intohimoja, vastaavat luonnollisia kykyjäni ja synnyttävät helposti flown ja hyperfokuksen, pystyin äärimmäisen motivaation löydettyäni valjastamaan huvituksen pitkäjänteisen työskentelyn palvelijaksi. Minua huvitti sitoutua, minua huvitti yhä uudestaan palata projektini pariin, kunnes sain sen valmiiksi.
Kun jokin asia muuttuu riittävän tärkeäksi, motivaatiosta tulee niin suuri, että huvitus asettuu päämäärän palvelukseen.
Mutta se edellyttää riittävän hyvää itsetuntemusta. Ehkä kunnianhimoa. Se edellyttää jotain sellaista, mikä saa yksilön ymmärtämään asian suunnattoman merkityksen itselle.
Tässä kohtaa siirrymme oikeastaan mielihyväperiaatteen sijaan puhumaan realiteettiperiaatteesta, joka on Freudin termi. Sen mukaan ihminen ymmärtää, että välittömän mielihyvän lykkääminen voi tuottaa tulevaisuudessa suurta onnea, kun taas jatkuva pelkän välittömän mielihyvän vallassa tapahtuva juoskenetelu, voi pitkällä tähtäimellä aiheuttaa suunnatonta kärsimystä. Eli kun ADD(ADHD-ihminen alkaa pitää jotain asiaa äärettömän tärkeänä olemassaololleen ja onnellisuudelleen, sisäinen motivaatio aksava riittävän suureksi ylittääkseen tunneohjautuvuuden. Vaikka tavallaan kyse on edelleen tunneohjautuvuudesta, sillä minä ainakin teen niitä asioita, kuten käännä kirjaa pitkäjänteisesti, koska jotenkin konkreettisesti tiedostan, että jos luovuttaisin, voisin saman tien ampua itseni, koska jos luovutan, osoitan, etten kykene pitkäjänteiseen työskentelyyn, mikä taas tarkoittaa, etten tule koskaan saavuttamaan asioita, joita pidän tärkeimpinä koko elämässäni – puhun sellaisista asioista, jotka ihmisen täytyy saavuttaa tai kokea, jotta hän on valmis kuolemaan rauhassa. Sellaisia asioita, että jos niitä ei saavuttanut tai kokenut ja jonain päivänä on 86-vuotias ja toteaa: "Saatana!!!! Minä en ehtinyt!!!" ja tajuaa, että aika on lopussa ja ne jäi tekemättä, murskautuu täysin, koska elämä meni hukkaan.
Puhun siitä tärkeydestä. Tuon asian ymmärtämisestä kumpuavaa äärimmäistä motivaatiota.
Vain silloin saa tunneohjautuvuuden yhteistyöhön.
Mitä tulee tunneohjautuvuuden huijaamiseen tilanteissa, joissa jokin asia ei ole niin tärkeä, että koko olemassaolon mielekkyys rakentuu sen varaan, ja jota ei saa kirveelläkään tunneohjautuvuuden kanssa pelaamaan, niin sekin on tietyissä rajoissa mahdollista. Pitää pohtia, olisiko löydettävissä sellaisia tapoja suorittaa asia, että ne huvittavat.
Minulla esimerkkinä liikunnan harrastaminen. Pidän sitä hyvin tärkeänä asiana, koska haluan pysyä notkeana, ketternä ja vetreänä ja hyväkuntosiena ja timminä. Mutta valitettavasti tämän asian suhteen en löydä sellaista mielipuolista sisäistä paloa ja motivaatiota kuin elämäntavoitteiden suhteen, joten mitään ei tapahdu...
Silloin on vain mietittävä kyseisen asian suhteen sellaisia ilmenemismuotoja, jotka huvittavat. Minä pidän hyötyliikunnasta. Jos liikkumisella on jokin muu logiikka kuin pelkkä liikkuminen, niin syntyy motivaatio. Toisin sanoen, jos liikunann avulla voi saavuttaa jotain konkreettista hyötyä, kuten siirtyä paikasta toiseen tai saada pihan haravoitua tyhjäksi lehdistä. Pelkkä liikkuminen, jonka ainoa motiivi on liikkuminen, ei jotenkin synnytä motivaatiota. Joten täytyy sitten keksiä keinoja, joilla maksimoin hyötyliikunnan elämässäni. Tämän takia minulla ei ole koskaan ollut autoa. Joudun kävelemään ja pyöräilemään joka paikkaan. Nyt kun tulee kesä, aion pyöräillä aina kuin mahdollista noin 20km matkan Tampereelle (ja takaisin).
Pitää vain sitten yrittää keksiä kiertoreittejä. Tai manata sitä, ettei pysty tekemään asioita, jotka eivät huvita.
Uusi vallankumouksellinen voima yhteiskunnassa
Tässä pääsykoekirjaa (filosofia) lukiessa törmäsin Herbert Marcuseen. Marcusen mukaan "joukkotiedotusvälineet ja massakulttuuri ovat ovat 1900-luvun uusi ilmö, joka on muuttanut ideologian muotoumisen mekanismeja". Työväestöllä ei ole enää entistä vallankumouksellista voimaa yhteiskunnallisen muutoksen toteuttamiseen, koska massakulttuuri aj media ovat aivopesseet tämän väestönosan "ikiuneen", horrokseen, näennäisen mukavuuden tilaan. Sen sijaan:
As a result, rather than looking to the workers as the revolutionary vanguard, Marcuse put his faith in an alliance between radical intellectuals and those groups not yet integrated into one-dimensional society, the socially marginalized, the substratum of the outcasts and outsiders, the exploited and persecuted of other race and other colours, the unemployed and the unemployable. These were the people whose standards of living demanded the ending of intolerable conditions and institutions and whose resistance to one-dimensional society would not be diverted by the system.
Sosiaalisesti marginalisoituneet ovat yhteiskunnallisen muutoksen uusi toivo, koska heidän tarpeensa jäävät tässä yhteiskunnassa täyttymättä, heidän sielunsa huutaa muutoksen perään ja joita systeemi ei johda harhaan. Nämä sosiaalisesti syrjäytyneet kun lyövät voimansa yhteen radikaalien intellektuellien kanssa – siinä on uuden muutoksen voima.
Marxin mukaan vallankumous voi tapahtua, kun ihmiset ovat ensin heränneet "luokkatietoisuuteen" ja sitten yhdistyneet. "Before a revolution can occur, (workers) must first acquire "class consciousness", then they must unite." (sulut lainauksessa minun lisäämäni).
Väkivallaton vallankumous. Kiitos. Sitä tarvittaisiin. Tilaisin yhden.
As a result, rather than looking to the workers as the revolutionary vanguard, Marcuse put his faith in an alliance between radical intellectuals and those groups not yet integrated into one-dimensional society, the socially marginalized, the substratum of the outcasts and outsiders, the exploited and persecuted of other race and other colours, the unemployed and the unemployable. These were the people whose standards of living demanded the ending of intolerable conditions and institutions and whose resistance to one-dimensional society would not be diverted by the system.
Sosiaalisesti marginalisoituneet ovat yhteiskunnallisen muutoksen uusi toivo, koska heidän tarpeensa jäävät tässä yhteiskunnassa täyttymättä, heidän sielunsa huutaa muutoksen perään ja joita systeemi ei johda harhaan. Nämä sosiaalisesti syrjäytyneet kun lyövät voimansa yhteen radikaalien intellektuellien kanssa – siinä on uuden muutoksen voima.
Marxin mukaan vallankumous voi tapahtua, kun ihmiset ovat ensin heränneet "luokkatietoisuuteen" ja sitten yhdistyneet. "Before a revolution can occur, (workers) must first acquire "class consciousness", then they must unite." (sulut lainauksessa minun lisäämäni).
Väkivallaton vallankumous. Kiitos. Sitä tarvittaisiin. Tilaisin yhden.
maanantai 6. toukokuuta 2013
Muodollisesta pätevyydestä
Se, mikä minua suuresti ärsyttää (yksi monista asioista) useiden ihmisten rajoittuneessa ajatusmaailmassa, on se, minkä arvon he antavat muodolliselle pätevyydelle.
Asiantuntijana pidetään vain ihmistä, jolla on muodollinen pätevyys. Ihmiset kuuntelevat vain muodollisen pätevyyden omaavia ihmisiä. Vain heillä on arvovaltaa. Vain heidän mielipiteillään on väliä. Vain heitä kuunnellaan.
Pyh, sanon minä.
Mitä muodollinen pätevyys todella tarkoittaa? Sitä (jos nyt puhutaan esimerkiksi yliopistokoulutuksesta), että henkilö on lukenut tietyn määrän kirjoja todistetusti. Henkilö saa siis todistuksen siitä, että hän on lukenut tietyn määrän kirjoja ja osoittanut jossain määrin ymmärtävänsä, mistä niissä puhutaan.
Sen sijaan, jos joku lukee viisi kertaa enemmän vastaavan alan kirjallisuutta ja kyseinen aihepiiri on hänelle intohimo, joka ohjaa hänen elämäänsä ja hän pohtii siihen liittyviä kysymyksiä usein yötä päivää, kirjoittaa siitä, puhuu siitä, kaivaa yhä lisää tietoa... Mutta hänellä ei ole tästä kaikesta työstä todistusta, sillä ei ole arvoa. Ainakaan yhteiskunnallisessa mielessä. Kuitenkin tämä henkilö voisi osallistua tiedeyhteisöön ja viedä tiedettä merkittävällä tavalla eteenpäin, mutta koska häneltä puuttuu muodollinen pätevyys, häntä ei oteta vakavasti.
Sen sijaan aikoinaan tällaista vaatimusta ei ollut. Joskus kaukaisessa historiassa henkilö vain saattoi kiinnostua jostakin aihepiiristä ja akaa tehdä tutkimuksia ja kirjoittaa kirjoja ja hänestä saattoi tulla suuri tiedemies – ilman muodollista pätevyyttä. Aristoteleskin tutki ties mitä lukuisten eri aiheiden tiimoilta: anatomia, tähtitiede, eläintiede.... Eipä onnistuisi nykyään. Nykyään täytyy rajautua. Perehtyä tarkasti omaan alaansa ja pysyä siinä.
Kuinka paljon ajatuksia meneekään tässä maailmassa hukkaan. Suuria mieliä. Luovia neroja. Koska et ole mitään, jos et pysty ensin selviytymään pääsykokeista ja sen jälkeen pitkäjänteisestä opiskelusta ja kaikesta mitä muodollisen pätevyyden hankkiminen nyt edellyttääkään. Pelkkä intohimo ja asiantuntijuus eivät yksin riitä.
Eikö voitaisi kuunnella, mitä jollakin on sanottavaa, perusteluita, joita hänellä on, ja tehdä arviointi sisällön eikä muodollisten seikkojen perusteella? Niin sen pitäisi mennä.
Gandhi sanoi: Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä (lempisitaattini). Ehkä meidän maailman ihmisten pitäisi tehdä kumous tässä asiassa. Ruvetaan vain syytämään ulos tekstiä, kirjoittamaan artikkeleita, blogitekstejä, omakustanteita, luomaan sivutiedettä "oikean tieteen" marginaalissa. Syydetään ilmoille ajatuksiamme, tutkimuksiamme, teorioitamme, täytetään maailma niillä ja katsotaan mitä tapahtuu. uskotaan niihin, vaikkei kukaan muu uskoisi. Palataan ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin tällaista tehtiin koko ajan. Jossa tiedemies tuli siitä, joka teki tiedettä, ei siitä, joka omasi muodollisen pätevyyden.
Asiantuntijana pidetään vain ihmistä, jolla on muodollinen pätevyys. Ihmiset kuuntelevat vain muodollisen pätevyyden omaavia ihmisiä. Vain heillä on arvovaltaa. Vain heidän mielipiteillään on väliä. Vain heitä kuunnellaan.
Pyh, sanon minä.
Mitä muodollinen pätevyys todella tarkoittaa? Sitä (jos nyt puhutaan esimerkiksi yliopistokoulutuksesta), että henkilö on lukenut tietyn määrän kirjoja todistetusti. Henkilö saa siis todistuksen siitä, että hän on lukenut tietyn määrän kirjoja ja osoittanut jossain määrin ymmärtävänsä, mistä niissä puhutaan.
Sen sijaan, jos joku lukee viisi kertaa enemmän vastaavan alan kirjallisuutta ja kyseinen aihepiiri on hänelle intohimo, joka ohjaa hänen elämäänsä ja hän pohtii siihen liittyviä kysymyksiä usein yötä päivää, kirjoittaa siitä, puhuu siitä, kaivaa yhä lisää tietoa... Mutta hänellä ei ole tästä kaikesta työstä todistusta, sillä ei ole arvoa. Ainakaan yhteiskunnallisessa mielessä. Kuitenkin tämä henkilö voisi osallistua tiedeyhteisöön ja viedä tiedettä merkittävällä tavalla eteenpäin, mutta koska häneltä puuttuu muodollinen pätevyys, häntä ei oteta vakavasti.
Sen sijaan aikoinaan tällaista vaatimusta ei ollut. Joskus kaukaisessa historiassa henkilö vain saattoi kiinnostua jostakin aihepiiristä ja akaa tehdä tutkimuksia ja kirjoittaa kirjoja ja hänestä saattoi tulla suuri tiedemies – ilman muodollista pätevyyttä. Aristoteleskin tutki ties mitä lukuisten eri aiheiden tiimoilta: anatomia, tähtitiede, eläintiede.... Eipä onnistuisi nykyään. Nykyään täytyy rajautua. Perehtyä tarkasti omaan alaansa ja pysyä siinä.
Kuinka paljon ajatuksia meneekään tässä maailmassa hukkaan. Suuria mieliä. Luovia neroja. Koska et ole mitään, jos et pysty ensin selviytymään pääsykokeista ja sen jälkeen pitkäjänteisestä opiskelusta ja kaikesta mitä muodollisen pätevyyden hankkiminen nyt edellyttääkään. Pelkkä intohimo ja asiantuntijuus eivät yksin riitä.
Eikö voitaisi kuunnella, mitä jollakin on sanottavaa, perusteluita, joita hänellä on, ja tehdä arviointi sisällön eikä muodollisten seikkojen perusteella? Niin sen pitäisi mennä.
Gandhi sanoi: Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä (lempisitaattini). Ehkä meidän maailman ihmisten pitäisi tehdä kumous tässä asiassa. Ruvetaan vain syytämään ulos tekstiä, kirjoittamaan artikkeleita, blogitekstejä, omakustanteita, luomaan sivutiedettä "oikean tieteen" marginaalissa. Syydetään ilmoille ajatuksiamme, tutkimuksiamme, teorioitamme, täytetään maailma niillä ja katsotaan mitä tapahtuu. uskotaan niihin, vaikkei kukaan muu uskoisi. Palataan ajassa taaksepäin, aikaan, jolloin tällaista tehtiin koko ajan. Jossa tiedemies tuli siitä, joka teki tiedettä, ei siitä, joka omasi muodollisen pätevyyden.
Understanding ADHD: A Quick Reference Guide
There are so many facets to the diagnosis of ADHD that simply understanding it as a disorder of inattention and/or hyperactivity is not enough. A very insightful psychologist, Dr. Gene Carroccia, helped me to better understand this complex disorder. The following are just a few important aspects to better understand this brain-functioning condition.ADHD is a motivation or boredom disorder. People with ADHD are usually not motivated to do things except what they are interested in at the moment. If they are interested in something then they can do it for long periods. This is confusing for parents and teachers because they will see the ADHD person persisting with things they like, but then struggling with chores, following rules, and homework. Dr. Carroccia explains that ADHD people often appear as lazy, selfish, insensitive, and self-centered because they pay more attention to things that are new, highly stimulating, or interesting, and struggle with things that are routine, ordinary, boring, or tedious (such as schoolwork, chores, lectures).
ADHD is an organization disorder. ADHD people often are quite messy and disorganized. Dr. Carroccia posits that, most people with normal brains take for granted their ability to be organized and follow steps to complete everyday tasks, like cleaning a room, doing homework, or doing a project. They have trouble starting a project or activity, remaining focused, and persisting in the small tasks in order to complete the entire task. Because of this problem, ADHD people are notorious procrastinators and will also struggle to maintain things in neat or orderly ways.
ADHD is a frustration disorder. People with ADHD can appear angry, but it is often really frustration. ADHD people often have frustration tolerance problems, meaning they do not tolerate frustration as well as others their age. When things don’t go their way or when they are told to do things they do not want to do, they can become frustrated. When frustrated they can have temper tantrums or outbursts where they yell, cry, scream, or say mean things.
ADHD is a self-control disorder. Because some ADHD people have impulsivity, they have a harder time controlling their actions. They do and say things without thinking about the consequences of their behaviors, and this can cause them to be rude and get into trouble. They have serious self-control problems, and struggle with the ability to stop, think, inhibit, plan, and then act, as well as to continue doing things while other distracting things are occurring.
ADHD is a time-disorder. They often have time management problems due to having difficulties with planning ahead and anticipating negative outcomes from their behavior. They lose track of time more easily and are often late for things.
ADHD is not a common sense condition and may appear strange to parents, teachers, spouses, and co-workers who have not been educated about ADHD. For more information on this disorder or to schedule a psychological evaluation to help identify if ADHD is present in your child, spouse, or you, contact us today!
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
ADHD ja tunneohjautuvuus
Minulla on uusi hypoteesi AD(H)D:sta. Voisiko olla niin, että ADD/ADHD:ssa olisi pohjimmiltaan kyse tunneohjautuvuudesta?
Olen vuosien aikana moneen otteeseen todennut kiroten, että tunteet hallitsevat elämääni.
Vuonna 2007 kirjoitin ystävälleni aiheesta kirjeen oivallettuani, että yksi tärkeimmistä asioista elämässä on tunteiden hallinta.
Onnellisuuden avain on tunteiden hallinnassa. TUNTEIDEN HALLINTA. Ime tuo lause. Ime. Se on erittäin tärkeää.
Ihmisessä asuu jokin ruma olento nimeltä TUNNE. Se en ole MINÄ, koska TUNNE ohjaa elämääni, elämäni ei ole sellaista kuin MINÄ haluan. Olen alkanut vihata tunteita. Minä tapan ne. Tai sen olion. No ei. Mutta kuristan sen. Hakkaan sitä. Tungen sen jonnekin pieneksi läjäksi. Astun sen päälle. Hypin siinä. Sanon sille, että "S*****a, pidä naamas kiinni apina ja mene nukkumaan!"
Ni. V***n tunteet. En ole enää niiden ystävä. Ne on huijanneet minua koko elämäni. ’Uskokaa minua, uskokaa minua. Minä tiedän mikä sinulle on hyväksi. Minä olen oikeassa. Kuuntele minua!’ Paskat. Tunteet on paskaan. Laitan ne henkariin.
...Se on valheellinen. Se mitä se sanoo, on yleensä väärin. Jos sitä tottelee, menettää elämänsä hallinnan ja muuttuu tahdottomaksi, heikoksi orjaksi, joka kärsii.
Tunteet ovat kaunis asia. Parhaimmillaan. Mutta ne himoitsevat valtaa ja ovat kurittomia ja tuhmia ja tekevät pahaa, jos vain saavat. Tunteet elävät mielihyväperiaatteella. Ne tavoittelevat aina mielihyvää. Ja mukavuutta. Ja helppoa oloa. Helppoutta. Ne vihaavat uurastusta ja vaivannäköä ja välttelevät niitä parhaansa mukaan. Niitä on helppo uskoa ja tehdä niin kuin ne haluavat. "Ah, tämä tuntuu mukavalta, teen näin". "Pitäisi siivota keittiö, mutta en jaksa." "Voisin mennä lenkille, mutta en jaksa."
Ihminen antaa periksi. Tunne saa vallan. Paradoksaalista kyllä tästä seuraa kärsimystä.
Valitettavasti olen nyt, 6 vuotta myöhemmin, aivan samassa pisteessä... En ole edistynyt mihinkään tunteiden hallinnan suhteen. Tai ehkä hieman, koska pystyn nykyään työskentelemään pitkäjänteisesti ja viemään asioita loppuun. Kyllä, jonkinlaista edistymistä on tapahtunut. Mutta silti painin yhä edelleen saman ongelman kanssa.
Typerintä on, että joudun tekemään tämän saman oivalluksen aina uudestaan. Juuri nyt tämä on taas erittäin ajankohtaista. Elämääni ohjaa kaiken aikaa HUVITUS. Joka ikinen sekunti ja joka ikisen päätöksen ja valinnan kohdalla mietin, mikä minua HUVITTAA. Ajattelen, että voisin mennä lenkille, mutta totean, että minua ei HUVITA. Iltaisin mietin nukkumaan menemistä siltä pohjalta, että HUVITTAAKO minua mennä vielä nukkumaan.
Kirottu HUVITUS.
Yritän OPETTAA itselleni, että minä VOIN tehdä päätöksiä muillakin perusteilla kuin HUVITTAMISELLA. Mutta aivoni eivät jostain syystä millään oikein käsitä sitä. Aivoni eivät ymmärrä, että jotain voi tehdä, vaikka ei siltä tuntuisi. Vaikka ei huvita. Tai että jotain voi jättää tekemättä, vaikka se huvittaisi.
Tänään aloin pohtia, että voisiko itseasiassa olla niin, että ADD/ADHD:ssa olisi pohjimmiltaan kyse tunneohjautuvuudesta. Sillä mitä tunneohjautuvuus saa aikaan? Sen, että ihminen elää mielihyväperiaatteella. Tavoittelee välitöntä mielihyvää ja on kykenemätön lykkäämään sitä. Eikö impulsiivisuus kytkeydy hyvin läheisesti tähän? Ja tarkkaavaisuushäiriö. Jos jokin asia ei huvita, siihen ei kykene keskittymään. Mutta kun jokin asia huvittaa, siihen pystyy keskittymään. Tunteet ohjaavat tarkkaavaisuutta.
Russell Barkley sanoi luennollaan (löytyy YouTubesta), että tarkkaavaisuushäiriö on aivan liian suppea nimitys ja kyse on motivaatiohäiriöstä sekä aikomushäiriöstä. Pathway from thinking to action ei toimi. Tieto, ajatukset ja aikeet eivät muutu toiminnaksi. Ihmiseltä puuttuu kyky motivoida itseään. Jotain pitäisi tehdä, mutta ADD/ADHD-henkilö ei kykene motivoimaan itseään tekemään sitä, jos motivaatiota ei ole. Motivaatio joko on tai ei ole, mutta ADD/ADHD-henkilö ei pysty itse motivoimaan itseään tekemään jotain, mikä ei huvita.
Tunteet ja motivaatio ovat hyvin hyvin kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Jos henkilö on täysin tunneohjautuva ja tunteidensa armoilla, tunteet ohjaavat hänen motivaatiotaan. Tällöin kyse no motivaatiohäirisötä, eikä henkilö kykene saamaan aikaiseksi tai suorittamaan sellaisia tehtäviä, jotka eivät häntä HUVITA.
Eikä tieto muutu toiminnaksi, koska vaikka henkilöllä kuinka olisi listasiitä, mitä hänen pitäisi tehdä, hän ei tee niitä asioita, jos häntä ei huvita. Hän toimii aina tunteidensa pohjalta. Hän on motivoitunut siihen, mikä häntä huvittaa.
Tällainen tunneohjautuvuus on valtava kirous. Jumalaton taakka.
Olisi todella mielenkiintoista tietää, millä tapaa ohjautuneita muut ihmiset ovat. Yksi ystäväni on järkiohjautuva. Hän ei todellakaan mieti, mikä häntä huvittaa, vaan hän tekee päätökset sillä perusteella, mikä on järkevää. Kun pystyisikin...
Uskoisin, että monet neurologisesti normaalit ihmiset eli joilla ei ole aspergeria tai ADD/ADHD:ta, ohjautuvat sosiaalisesti. He ovat konformistisia ja heidän toimintansa on usein tiedostamatonta ja sosiaalisten normien ohjailemaa. He hakevat muiden hyväksyntää, haluavat olla samanlaisia kuin muut, pelkäävät kuollakseen sitä häpeän tunnetta, joka seuraa siitä, kun ei täytä kunnon kansalaisen mittoja... Sosialisaatio. Kasvatus ja ympäristön ohjelmointi ohjaavat suurelta osin heidän valintojaan ja tekojaan.
Vasta kun yksilö saavuttaa henkisessä kehityksessä tason, jossa hän alkaa tulla tietoiseksi tästä ulkoapäin tulleesta ohjelmoinnista ja purkaa sitä, uudelleenohjelmoida itse itseään, paljastuu selkeästi, ohjaako häntä... Mikä? Onko, kuten ystäväni, sellainen, että tultuaan tietoiseksi, voi ohjata valintojaan tämän tietoisuuden pohjalta, järjellä. Vai kuten minä, joka ei saa niitä kirottuja tunteita henkariin, vaikka miten yrittäisi.
En aio luovuttaa. Vaikka aika toivoton taistelu tämä on. Kirotut tunteet.
lauantai 4. toukokuuta 2013
Työstä ja työttömyydestä
(Lähetän tämän tekstin kirjoituskilpailuun, jonka aihe siis on työ ja työttömyys. Tosin voi olla, että hion tätä vielä.)
Jokainen ihminen tarvitsee hengissä pysyäkseen ravintoa. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa emme enää elä metsästäjä-keräilijäyhteisöissä vaan ravinto hankitaan tekemällä ansiotyötä, josta maksetulla palkalla voimme ostaa kaiken tarvitsemamme. Tässä mielessä ansiotyötä voidaan pitää jokaisen kansalaisen velvollisuutena itseään kohtaan. Toisaalta on olemassa ihmisiä, jotka eivät erilaisista syistä johtuen pysty käymään töissä; silti he tarvitsevat ravintoa. Kuka heistä huolehtii? Onko terveillä (sekä psyykkisesti että fyysisesti) velvollisuus käydä ansiotyössä myös pitääkseen huolta niistä, jotka eivät ilman muiden tukea pärjää? Kyllä on. Ihminen on yhteisöllinen olento, jota ei ole luotu selviämään todellisuudessa yksin. Alkukantaisissa kulttuureissa työtä tekevät ne, jotka pystyvät. Metsästäjät metsästävät, keräilijät keräävät pähkinöitä, juuria, marjoja ja hedelmiä. Tämä ravinto on tarkoitettu kaikille eikä vain niille, jotka sen ovat hankkineet. Niistäkin huolehditaan, jotka eivät itse pysty ravintoa itselleen hankkimaan. Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tämä malli toteutuu valtiollisella tasolla, jossa työntekijöiltä kerätään osa palkasta verojen muodossa ja valtio sitten uudelleen jakaa keräämiään rahoja kohdistaen niitä esimerkiksi juuri, syystä tai toisesta, työkyvyttömille. Joissakin kulttuureissa, missä valtio ei tätä tehtävää ole ottanut kantaakseen, suku ja perhe pitävät usein huolta jäsenistään.
Kuitenkin myös primitiivisissä kulttuureissa oli yksilöitä, jotka eivät keskittyneet ravinnon hankintaan vaan heillä oli muita tehtäviä. Tällaisia olivat esimerkiksi papit ja shamaanit. Monista tällaisista tehtävistä maksetaan nykyaikana palkkaa, mutta ei kaikista. Jos yksilö tekee vapaaehtoistyötä, taidetta tai vaikkapa pyörittää pientä mutta kannattamatonta yritystä, josta kuitenkin on hyötyä ja/tai iloa myös muille ihmisille, pitäisikö hänen luopua näistä toimistaan ja mennä sen sijaan ”kunnon töihin”? Vai onko yhteisöllä velvollisuus huolehtia tällaisista jäsenistään? Miten mitataan yksilön rahallisesti tuottamattoman uurastuksen hyöty? Ja miten voidaan erottaa toisistaan yksilöt, jotka vain laiskottelevat muiden kustannuksella niistä, jotka ovat aidosti aktiivisia? Kuinka moni ihminen todellisuudessa edes valitsee yhteiskunnan tuilla elämisen pelkän laiskottelun vuoksi? Itse uskallan väittää, ettei kovinkaan moni vaan työttömyyden taustalla on aina vähintään psykologisia syitä, joiden takia yksilö kokee työelämän itselleen ylivoimaiseksi tai ei ole löytänyt sellaista työtä, jota jaksaisi ja pystyisi tekemään.
Pidän myös sallittuna sitä, jos joku tilapäisesti jättäytyy pois oravanpyörästä miettiäkseen vaihtoehtojaan. Ei ole kenenkään etu, jos yksilö tekee työtä, jossa voi huonosti, sillä siitä joutuu ennemmin tai myöhemmin maksamaan sekä yksilö itse psyykkisen ja/tai fyysisen kärsimyksen muodossa että yhteiskunta, mikäli yksilö tarvitsee lääketieteellisiä palveluita. Minusta ihmiselämän päämäärä on rakkaus ja itsensä rakastaminen toimii edellytyksenä muiden rakastamiselle. Itsensä rakastaminen lähtee itsensä kuuntelemisesta, ja on tärkeää uskaltaa lähteä työstä, jonka ei koe vastaavan tarpeitaan ja pyrkimyksiään. Tällöinkin ihminen joutuu syömään elääkseen ja suomalaisessa yhteiskunnassa tämä tapahtuu yleensä yhteiskunnan maksamien avustusten välityksellä. Eli muut joutuvat huolehtimaan hänestä. Mutta miksi näin ei saisi olla? Kun yhteiskunnassamme on tällaiset palvelut ja tuet tarjolla ei ole laitonta hyödyntää niitä. Jos niitä ei olisi tarjolla, tällainen yksilö joutuisi hakemaan apua esimerkiksi perheeltään ja sukulaisiltaan tai jos apua ei olisi saatavilla, hän joutuisi tyytymään kohtaloonsa ja tekemään työtä, jossa hän ei koe viihtyvänsä – tai kuolemaan nälkään. Tai hän voi keksiä vaihtoehtoisia rahoitusmuotoja itsensä elättämiseksi.
Sellainen, joka ei viihdy perinteisessä ansiotyössä, voi keksiä luovia tapoja kannatella itseään. Yksi tällainen on omavaraistalouteen pyrkiminen. Olen lukenut muutamasta suomalaisesta henkilöstä, jotka ovat tähän pyrkineet. Tunnetuin heistä lienee Kaarina Davis, joka on kirjoittanut kirjat Rankka kutsumus ja Irti oravanpyörästä. Itse meitin pitkään, voisiko tällainen ratkaisu toimia kohdallani, mutta jouduin lopulta hylkäämään sen – olen liian mukavuudenhaluinen ja nykyaikainen. Palkkatyön aiheuttama kräsimys kuulostaa sittenkin houkuttelevammalta kuin omavaraistalouden askeettisuus.
Työelämän murros pätkätöineen ja kaikkine epämääräisyyksineen on kuulostanut minusta aina houkuttelevalta, sillä pidän vaihtelusta, epäsäännöllisistä työajoista ja vaihtuvasta työnkuvasta. Omalla kohdallani työkyvyttömyyden (?) syynä on neurologinen poikkeavuus: Aspergerin oireyhtymä sekä ADHD (tosin jälkimmäinen on diagnosoimaton). En ole löytänyt työpaikkaa, jossa voimavarani riittäisivät. Olen joutunut lykkäämään ammatillisen uran aloittamista poikkeuksellisen myöhään, olen jo 32-vuotias eikä minulla ole vielä mitään ammatillista tutkintoa. Herkkyyteni ja erikoislaatuisuuteni vuoksi minun on täytynyt kerätä tavallista pidempään tietoa itsestäni ja persoonallisuudestani ennen kuin pystyn ymmärtämään, minkälainen työ sopii persoonalleni eli oppinut tuntemaan omat rajoitukseni, vahvuuteni ja kiinnostuksen kohteeni. Nyt saatan olla valmis ja pyrin tänä keväänä yliopistoon. Olen aina kokenut, että kuulun sinne. Olen ajatellut hankkia sellaisen pätevyyden, joka mahdollistaa useammanlaisen työn tekemisen, sillä johtuen ADHD-mieleni levottomuudesta, pitkästyn helposti. Minulla on nyt konkreettinen suunnitelma, jota olen lähtenyt toteuttamaan.
Kun sain lapsen kohta 5 vuotta sitten, jäin kotiin huolehtimaan hänestä. Kun lapseni täytti 3-vuotta, yhteiskunta ei enää tukenut rahallisesti kotiäitiyttä – ei ainakaan virallisesti. Työttömyystukia voi tietysti aina hakea. En voinut vielä siinä vaiheessa siirtyä työelämään, sillä työssä käynti vie niin paljon voimiani, etten olisi voinut olla yhtä aikaa hyvä äiti lapselleni. Koin, että lapseni tarvitsi vielä minua, joten jatkoin kotona olemista. Yritin elättää meidät käännöstöillä, mutta lopulta luovutin ja hain työttömyyskorvausta.
Työttömyyteen liittyy paljon negatiivisia asenteita varsinkin, jos työttömyyden aiheuttaja on ”näkymätön” eli psykologinen. Minusta ihmiset ovat suvaitsemattomia. Ymmärtämättömiä. Jos työttömyydelle ei ole esittää konkreettista, selkeää ja näkyvääsyytä, kuten pyörätuolia, on väärin elää yhteiskunnan tuilla, veronmaksajien rahoilla. Tähän liittyy vahvaa moralisointia. Minä uskon, että melkein kaikki ihmiset kävisivät mielellään töissä, jos pystyisivät, jo pelkästään tämän moralisoinnin takia. Työtä ja työssä käymistä pidetään onnistuneen ihmisyksilön merkkeinä. Ihminen joka käy töissä ja maksaa veronsa on kunnon kansalainen. Se on ihannekuva, joka välkkyy jokaisen mielen taustalla, tavoite, johon kaikki pyrkivät. Jos sitten joutuu luopumaan tuosta tavoitteesta ja putoaa työelämän kelkasta, se aiheuttaa aina häpeää, epäonnistumisen tunteita, jopa kriisin.
Oikeastaan kyse ei ole siitä, että työssä käynti olisi tuo mystinen tavoiteltava ihanne ihmisten mielissä vaan nimenomaan kyky huolehtia itse itsestään. Aikuinen ihminen, tai eläin, on yksilö, joka ei enää tarvitse vanhempiensa huolenpitoa vaan on omaksunut ne tiedot ja taidot, joita hän tarvitsee kantaakseen itse itsensä elämän vesillä. Hänen ei enää kuuluisi olla muiden huollettavana. Jos ei pysty huolehtimaan itsestään, on selvää, että jokin on vialla. Ihminen ei tällöin ole pystynyt täyttämään yhtä aikuisen ihmisen tehtävistä. Hän tarvitsee yhä huolenpitoa.
Jostain syystä kuitenkin oletetaan yleensä automaattisesti, että vika on silloin yksilössä. Kuinka moni muistaa ottaa huomioon sen, että yhteiskunta asettaa raamit sille, miten ihminen voi elättää itsensä? Omavaraistalouteen siirtyminen on esimerkiksi hyvin hankalaa nyky-Suomessa, sillä meille ei varttuessamme opeteta tarvittavaa tietotaitoa, jonka turvin kasvatamme itse ruokamme, valmistamme itse vaatteemme ja hoidamme karjaeläimiä. Nämä tiedot on tietysti mahdollistahankkia jälkikäteen aikuisena, mutta se on vaativa urakka. Meitä ei ole kasvatettu sellaiseen. Lisäksi yhteiskunnan arvot, media, sosiaaliset normit iskostuvat tajuntaamme vaippaikäisestä alkaen eikä ole lainkaan helppoa luopua nykyelämän houkutuksista ja asettua askeettiseen elämään, jossa kaiken tarvittavan tuottaa itse. Eikä kyse ole vain vaihtoehtoisten elämäntapojen luomien vaikeudesta vaan työelämän itsensä sisällä piilevistä rakenteista, käytännöistä ja normeista, jotka usein ovat joustamattomia eivätkä välttämättä sovi kaikille. Joku voisi jaksaa tehdä neljän tunnin työpäivää, mutta siitä maksettava palkka ei riitä elämiseen. Tiedän erään Asperger-henkilön, joka tekee sellaista työtä, että sen voisi aivan hyvin suorittaa kotoa käsin etätyönä, mutta hänen työnantajansa ei tähän suostu ja tuloksena on työntekijän jatkuva henkinen pahoinvointi.
Suurena haasteena pidän myös kahta yhteensopimatonta nykytyöelämän piirrettä. Liiallista valinnanvapautta ja toisaalta muodollisen koulutuksen toimimista työsuhteeseen pääsyn edellytyksenä.
Nykyaikana yksilöt kantavat suurta vastuuta oman elämänsä muovaamisesta. Entisaikoina vanhempien ammatilliset valinnat ja toiveet ohjasivat suoraviivaisemmin jälkikasvun uravalintoja. Puusepän poika oppi jo pienestä pitäen tekemään isänsä töitä ja jatkoi sitten luontevasti aikuisena samoissa hommissa. Perinteet, normit, yhteisöllisyys toimivat kaiteina, joista pitää kiinni valittaessa aikuisen elämän rooleja. Nyt, suuren individualismin aikakaudella, elämme arvotyhjiössä. Yksilö luo aikuistuessaan itsensä ikään kuin tyhjästä. ”Mitä minä haluan elämältä?” Itse olen ainakin kokenut tämän vastuun raskaaksi, joskin siinä on myös hyvät puolensa. Monet tekevät valintansa kutienkin ilmeisen vaivattomasti, jotkut, kuten minä, jäävät valintojen valtamereen pyörimään kykenemättä valitsemaan rantaa, johon laivansa ankkuroida.
Minusta valitsemista vaikeuttaa se, ettei erilaisia ammatteja pääse vapaasti kokeilemaan ja testaamaan. Tarvitaan muodollinen pätevyys ennen kuin pääsee kokeilemaan, miltä jokin työ tuntuu. Miten ihmeessä tiedän, mitä haluan ja pytyn tekemään, jos en ole sitä koskaan kokeillut? Uravalinta tehdään useimmiten siis aivan sokkona. Pitkän koulutuksen päätteeksi, koulutuksen joka koostuu pääasiassa teoriaopinnoista, kirjojen lukemisesta ja luennoista, putkahdetaan työelämään, jossa kaikki pitää kuitenkin opetella alusta alkaen. Silloin voi aivan hyvin huomata, etteivät työn käytännölliset ulottuvuudet sovi lainkaan omalle persoonalle. Näin kävi minulle, kun opiskelin sosiaalialaa (sosionomi AMK). Opiskelu on enimmäkseen teoreettista, kun työn tekeminen käytäntöä. Siitä, mitä tykkää opiskella, ei voi vetää suoraa linjaa siihen, mitä tykkää tehdä. Tämän oivaltaminen on itselleni ollut tärkeää.
Kaiken kaikkiaan siis koen, että valtaosa nykyisistä työttömistä tekisi mielellään työtä, jos työn tekemisen ehdot olisivat erilaiset. Itse en tunne yhtäkään ihmistä, joka ei haluaisi tehdä työtä, silti tunnen monia, jotka ovat työttöminä. Kaikki ”näkymättömistä” syistä johtuen. Olisiko mahdollista, että yhteiskunnassa herättäisiin kuuntelemaantyöttöminä olevia ihmisiä? Kysyttäisiin heiltä, minkälaisilla ehdoilla he voisivat työtä tehdä sen sijaan, että heidät yritetään pakottaa sopeutumaan muottiin, joka ei heille sovi. Voitaisiinko ihmisten syyllistämisen sijaan kehittää uudenlaisia muotteja? Erityisesti tämä pätee neurologisen poikkeavuuden kohdalla. Meistä valtaosa (?) on työttömänä ja silti lähes jokainen meistä haluaisi tehdä töitä. Tämä tulee erittäin hyvin esille foorumilla, jossa keskustelen toisten Asperger-henkilöiden kanssa.
Asperger-henkilöillä on paljon lahjoja, joista yhteiskunta voisi hyötyä. Uskon, että tämä pätee myös moniin mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Me emme ole työttöminä laiskuuttamme vaan siksi, että meidän on vaikea löytää sellaista työtä, joka tukisi jaksamistamme. Olemme herkkiä ihmisiä siksi tarpeemme ovat erilaiset kuin valtaväestöllä.
Toivon, että asiat tulevat muuttumaan. Tässä, kuten monessa muussakin asiassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)