Tunteiden erottaminen toiminnasta

Yksi tärkeimmistä asioista, mikä minun pitää oppia ja takoa yhä syvemmälle jakeluuni, on tunteen ja toiminnan erottaminen toisistaan. Se on jostain syystä minulle uskomattoman vaikeaa. Aivoni siis ajattelevat aina, että se mitä tunnen = se, mitä minun pitää tehdä.

Hyvin usein pitäisi tehdä jotain, mitä minua ei huvita tehdä. Ja silloin minusta tuntuu, etten PYSTY tekemään sitä. Sanotaan nyt vaikka pesemään mattoa. Tällöin joudun sanomaan itselleni: "Sinä PYSTYT tekemään sen. Sinulla on kaikki fyysiset osat ja edellytykset asian suorittamiseen. Sinulla on jalat. Niillä voit kävellä maton luokse. Sinulla on kädet. Niillä voit harjata ja pestä. Pystyt liikuttamaan ja ohjaamaan raajojasi tahdonvoimasi avulla. Asian suorittaminen ON täysin mahdollista." Joudun siis tietoisesti suurella vaivalla selvittämään aivoilleni, että PYSTYN tekemään sen asian. Vasta silloin tajuan, että niinpä pystynkin. Sitten alan aivojeni avulla liikutella niitä jäseniäni päämäärän saavuttamiseksi.

Saman ilmiön toinen puoli on se, kun haluaa jotain, mikä on itselle haitaksi. Tässäkin minun on hyvin vaikeaa tajuta, ettei TUNNE tarkoita, että niin PITÄISI tehdä. Tunne ja toiminta sekoittuu. Juuri tämä on taustalla siinäkin, kun olen jonkun miehen kanssa limbossa tai paskassa tilanteessa ja pitäisi lähteä, mutta on ihastunut ja ei halua lähteä. Silloin pitäisi sanoa itselleen: "Sinä TUNNET, että haluat jäädä, mutta se on vain tunne. Tunteita ei tarvitse totella. SINÄ voit itse päättää, miten toimit. Sinä voit blokata tuon miehen ja vaikka kuinka tuhottomasti haluaisit poistaa sen blokkauksen ja kuulla siitä miehestä taas, se on vain TUNNE. Tunteen ei tarvitse ohjata toimintaa. SINÄ hallitset raajojasi tahdonvoimallasi. Voit valita vapaasti miten toimit."

Tämän asian oppiminen on hyvin hidasta. Unohdan tämän aina. Välillä muistan. Tätä täytyisi tietoisesti alkaa harjoitella ja vahvistaa. Että MINÄ olen se, joka täällä päättää. Ei tunteet.

Syksyn kuulumisia

Elämä on hauskaa ja kiinnostavaa. Vaikka myös vaikeaa. Oon loppukesästä asti päässyt huonosti jumppaan ja nyt oon suuttunut asiasta, koska RAKASTAN käydä siellä (lähinnä les millsin tunneilla) ja HALUAN käydä PALJON, joten päätin, että tällä viikolla käyn P-A-L-J-O-N. Ensin aioin käydä joka ikinen päivä ihan vaan siksi, että oon sisuuntunut, mutta koska voin käydä jumpissa vain oikeastaan arkisin aamupäivisin (mulla on päiväjäsenyys gogohun), kun Eevi on koulussa (en mielelläni jätä sitä yksin, vaikka se onkin jo aika iso) ja aamusin herätään 7 aikaan (Eevin koulun takia) ja minä en oo erityisen hyvä meneen aikasin nukkuun, mulle tuli 7h univelkaa kahdessa yössä... Hinta, jonka jouduin jumpista maksamaan... Joten totesin, että on pakko kuunnella itseään ja tänään on lepopäivä ja menin takasin nukkuun, kun Eevi lähti kouluun. Nyt oon tankannut siis hiukan unta ja huilaan. PLUS on 2 opiskelutehtävää, jotka pitäs tänään palauttaa, ja joita en oo ehtinyt tekeen vielä missään välissä, kun oon jumpannut ja ollut Eevin kaa KAIKEN aikani...

Mut huomenna taas!!! Liikkuminen on niin IHANAA!!! Rakastan sitä ehkä eniten elämässä. Siitä tulee niin mahtava olo ja lisäksi saa vielä terveyttä ja upean kropan. JA tulee voittajafiilis myös siitä, et saa aikaan jotain itselle tärkeää. Eli win-win-win-win-win. PAITSI ajankäyttö.

Oon myös saanut käyntiin yhden tenttikirjan (joka on pari kk lähinnä lojunut avaamattomana). Mulla on hyperfokus putkiaivo, joten joko imeydyn johonkin asiaan ja muodostuu ikään kun eräänlainen PUTKI tai TUNNELI, jossa olen sen asian kanssa (näen tän kuvana päässäni, pitäs piirtää). Eli kun jokin asia avaa sen fokustunnelin, asiat alka sujuun ja saan aikaan, MUTTA jos joku katkasee ton putken ja rikkoo keskittymisen, homma on menetetty enkä enää saa mitään aikaan... Esim. jos alkasin nyt lukea jotain toista kirjaa, mun putki saattas siirtyä SIIHEN, ja sit unohdan kokonaan sen ekan kirjan... Eli mun on nyt varojeltava visusti tätä syntynyttä putkea ja hyödynnettävä sitä! Eli luettava nyt kaikki mahdollinen aika sitä kirjaa ja toivottava, ettei mikään katkase putkea ennen kun saan sen luettua.

Opiskelut on mennyt tänä syksynä... En tiä miten. Oon kyl tehnyt kaikenlaista, mutta tällä hetkellä oon saamassa vaan 6 op koko syksystä 😬. Ja niittenkin kaa oon sählännyt eli joutunut pyyteleen lisäaikoja tehtäviin yms. Tänään on kummankin kurssin lopputyön deadline, toisen itseasiassa meni jo ja jouduin taas ilmottaan, et myöhässä tulee, ja sit saan ees ainakin nää pari tutkinnon kannalta pakollista kurssia kasaan.

Mun ois aika helppo saada 10 op vielä lisää, MUTTA se vaatis jonkun verran työtä, ja toistaseksi en yksinkertaisesti oo ehtinyt. SIIS meinasin, et oisin tän ja ens viikon skarpannut, mut oonkin nyt jumpannut ja ollut eevin kaa jne. Yhteen kurssiin oon lukenut 12 artikkelia, niistä tarvis tehä essee. Sit saisin ehkä 5 op (en tiedä kyl kelpuuttaako se opettaja enää koko esseetä... se kurssi oli alkusyksystä ja suoritettiin istumalla luennoilla, mut en pystynyt keskittyyn luentoihin ja kysyin voinko tehä esseellä... Kyllä sain luvan, mutta täs on mennyt jo aikaa). Lisäksi luin koko kesän yheen typerään tenttiin ja oon lukenut kaikki 4 kirjaa, MUTTA en voi tenttiä ellen KERTAA niitä, koska en muista mitään jos luen kerran läpi. Eli jos saisin ne kerrattua, saisin taas 5 op. Pakko noi ois rutistaa, kun oon tehnyt jo kuitenkin paljon töitä niitten eteen.

Sit teen vielä yhtä psykan kurssia, jota rakastan, mut ei oo senkään tekemiseen vaan ollu oikeen aikaa (eli keskittymiskykyä tai jotain). Onneks sen ei o kiire. Just sen kirjan oon saanut nyt putkifokukseen. Ehkä teen sitä kurssia joululoman ja tentin heti loman jälkeen. SITTEN mulla ois optimitapauksessa syksyltä 21 op!! Jeeeeeee.

Täytyy ponnistella.
Nyt aamupala ja kouluhommiin.

Perässä raahattavat miehet

Olen ylpeä itsestäni. Olen jälleen ilmentänyt omaavani oppimiskykyä. En oo oikein tiennyt koskaan, mitä pitäs tehdä, kun tutustuu jonkun mieshenkilön kanssa, ja se tutustuminen muistuttaa lähinnä jatkuvaa, erittäin epämiellyttävää ODOTTAMISTA. Odotan koska se vaivautuu viestittään tai ottaan yhteyttä, odotan koska se vaivautuu vastaan mulle, odotan koska sitä kiinnostaa nähä. Eli käytännössä mä haluaisin olla enemmän yhteydessä kuin se toinen ja nähä jo.

Kutsun näitä nykyään PERÄSSÄ RAAHATTAVIKSI miehiksi. Enkä kaipaa sellaisia elämääni. Kun harrastaa nettitutustumista, näitä kohtaa runsaasti. Ne ovat sellaisia, jotka kyllä saattavat vastata kohteliaisuuttaan, jos kirjoitat niille, mutta ne eivät kysele sinulta mitään, eivät yritä ylläpitää keskustelua eivätkä osoita mitään oma-aloitteisuutta tai aktiivisuutta. Mutta yhtä lailla näitä sikiää live-elämästä.

Olen siis ollut elämässäni hiukan epätietoinen siitä, miten näitten kaa pitäs toimia. Mutta en ole enää. Niitten kanssa toimitaan niin, että ne potkitaan VITTUUN elämästä. Anteeksi kielenkäyttö. Mutta sinne ne kuuluu. Tällaiset perässä raahattavat EIVÄT ole oikeasti kovin kiinnostuneita. Ne voivat olla hiukan kiinnostuneita. Tai ne saattavat olla kiinnostuneita esimerkiksi SEKSISTÄ. Mutta mitään kunnollista kiinnostusta siinä ei heidän puoleltaan ole. TAI toinen vaihtoehto on se, että kyseessä on empatiavajeinen henkilö (hyvin luultavasti sovinistinen, egoistinen testosteronia pullisteleva machoilija), joka kohtelee naisia välinpitämättömästi AINA.

No, joko tyyppi on alikiinnostunut, kiinnostunut vain ajatuksesta, että saa joskus ehkä sinut kellistettyä sänkyynsä tai välinpitämätön ja empatiakyvytön olento, joka tulee IKUISESTI kohtelemaan sinua välinpitämättömästi ja epähuomioonottavasti.

Joten jos alan tutustua jonkun kanssa, ja huomaan ODOTTAVANI kaiken aikaa jotain ja minusta tuntuu, ettei tyyppi taida olla kunnolla kiinnostunut (minua ei kiinnosta ONKO se kunnolla kiinnostunut, minua kiinnostaa se, miltä minusta TUNTUU), kitken sen välittömästi pois elämästäni. BYEBYE.

Kitkin juuri yhden. Alan huomata, että tinder on erittäin oksettava paikka. Minä ainakin törmään siellä lähinnä pelkän seksin perässä juokseviin imbesilleihin. Tätä ne EI sano suoraan, mutta eiköhän se ole aika ilmeistä, kun seuraa niitten toimintaa ja "tutustumista" (kuten että minun pitäisi mennä ekalla tapaamisella hänen luokseen ja kun sanon etten mene, vaan tavataan julkisella paikalla, tyyppi ilmoittaa katsovansa seuraavan mätsin...)

Haluan tavata sellaisen ihmisen, joka on TOSI KIVA. Haluan, että asiat sujuvat alusta asti luontevasti ja kivasti ja on hyvä olla. Haluan tuntea, että toinen on selvästi hyvin kiinnostunut. Kyllä sen nyt helvetti soikoon tuntee ja tietää, jos joku on oikeasti kiinnostunut. Ja vaikkei tuollasessa tinderissä ennen näkemistä voi varsinaisesti olla TOISESTA hirveän kiinnostunut, voi olla kiinnostunut toiseen tutustumisesta.

Olen hirveän ylpeä ja onnellinen, kun huomaan kasvaneeni pisteeseen, jossa haluan vain, että mun on hyvä olla ja kitken helvataan stressiä ja pahaa mieltä aiheuttavat tyypit elämästäni. Mun ei TARVI jaksaa katsella mitään paskaa. No reason. Ei tarvi jaksaa ODOTELLA, että no nyt tuntuu paskalta, mutta EHKÄ joskus tulevaisuudessa tää muuttuu kivaksi ja tuntuu hyvältä. Ei. Sen pitää tuntua NYT kivalta ja hyvältä. NYT. Koska mitään takeita siitä, että asiat joskus oisi paremmin ja tyypin käytös muuttuisi, ei ole. En HALUA elämääni ihmistä, jonka käytöksen pitäisi MUUTTUA, että mun ois hyvä olla. What the fuck? MIKSI tutustuisin ihmiseen, jonka kanssa tutustuminen tuntuu lähinnä paskalta? MIKSI?

En miksikään.