Eskapistinen vs. tulkitseva kirjallisuus

Kun tajusin jokin aika sitten, että rakastan eniten scifi ja fantasia tv-sarjoja, ymmärsin, että kaipaan yhä toisiin maailmoihin eläytymistä. Kadotin kykyni lukea fiktiota joskus kun olin yli 20-vuotias. Sitä ennen ahmin fantasiaa ja kauhua, joita siihen aikaan ei tosin kovin paljon vielä ollut tarjolla. Nyt olen yli 10 vuotta lukenut lähes pelkkiä tietokirjoja ja elämäkertoja. Päätin kuitenkin antaa fiktiolle nyt uuden mahdollisuuden. Lainasin kirjastosta fantasiakirjan (Gregory Maguire: Noita), kauhukirjan (Guillermo del Toron vampyyrisarjan ekan osan; Vitsaus) ja yhden jonkun muun ja lisäksi Harry Potter -sarjan ekan osan sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi mukaan tarttui tietysti pari elämäkertaa (Dalai Laman sekä punakhmerien terrorista selvinneen kambodzalaisnaisen kirjan).

Näistä ahmin ensimmäisenä tietysti kambodzalaisnaisen elämäkerran. Se houkutteli eniten.

Aloitin Potterin, luin sitä sekä suomesi ja englanniksi ja pohdin kumpi olisi parempi, mutta totesin pian, että ei kumpikaan. Aivan liian lapsellinen kirja. Kirjoitettu ipanoille. Yök.

En aikonut lannistua, joten aloin lukea del Toron Vitsausta. (del Toro on sikahyvä elokuvaohjaaja, joka on ohjannut mm. Panin labyrintin). En ole edennyt juuri alkua pidemmälle, mutta jaksan ainakin vielä lukea sitä. Tosin minua myös oksettaa samalla kun luen sitä, koska... No, tässä päästään juuri siihen, että minulta puuttuu termit kirjallisuuden kuvaamiseen. Yritin hieman tutkia netistä asiaa ja tulin siihen tlokseen, että kyse on interpretiivisen ja eskapistisen kirjallisuuden erosta. Luin aiheesta sattumalta jo jokin aika sitten, joten palasin tutkimaan asiaan, josko siinä olisi kaipaamani termit, ja näin vaikuttaisi olevan.

Artikkeli: Escape vs. Interpretive Fiction

Eskapistinen kirjallisuus keskittyy puhtaasti vain viihdyttämään lukijoita ja hakee suoria suoria reaktioita.

For example: if a character dies, they’re hoping the readers feel sorrow (or joy if it’s the antagonist) and if two lovers finally get together, they want people to feel elation towards the event.

“Yah they’re finally together! They were made for each other!”

Tämä ei ole kovin syvällistä. "There’s not really a deep meaning to a death or a couple getting together."

Interpretiviinen eli tulkitseva kirjallisuus on syvällistä. Se voi olla symbolista, se panee ajattelemaan.

"Interpretive literature is meant to expand life awareness and to communicate truths of human existence."

 Artikkelissa sanotaan, että suurin osa elämäkerroista on interpretiivisiä.

"Most biographies are interpretive non-fiction as the person the story is about discovers something that changes their life, creating a dominant theme in the story."

Toki eskapistisissakin romaaneissa on teema. Kirjoissa on aina teema.

Seuraavaksi artikkelissa tarkastellaan esimerkkejä eskapistisesta ja tulkitsevasta kirjallisuudesta.

Nälkäpeli ja Twilight-sarja ovat eskapistisia. Niissä esimerkiksi ulkonäkö on tärkeä asia.  Tässä artikkelin luettelot:

The Hunger Games
-The inequality between the rich and poor
-Suffering for entertainment
-Evolving Identity
-The importance of appearances

Twilight
-Family
-Physical and self Isolation
-Personal choices
-Forbidden love

Verratkaapa näitä sitten interpretiivisen kirjallisuuden esimerkkeihin:

1984
-The dangers of totalitarianism
-Psychological Manipulation
-Control of Information and History
-Language as mind control

The Giver
-Escaping the world through death
-Importance of human emotion
-The dangers of stability and predictability
-The relationship between memories and wisdom

Huomaatteko eron?

Vitsaus on eskapistinen romaani. Ja se aiheuttaa minulle pahoinvointia. Kuitenkin arvostan sitä, että kirja on saanut minut tuntemaan jännitystä. Voi kuitenkin olla, että kun nyt etenen noilta alkusivuilta vähän eteenpäin, pahoinvointi muuttuu oksenteluksi ja kirja lentää seinään. Siinä vaiheessa os kuulen yhdenkin kerran päähenkilöitä kuvattavan "Hän oli todella kaunis...." lentää laatta ja tiedän, etten kestä enempää.

Vihaan romaaneja, joissa päähenkilöt kuvataan kauniiksi ja komeiksi ja kaikki on sellaista hitsin epärealistista pintakiiltopaskaa. YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK.
Jos kirjassa aletaan jauhaa tuollaista sontaa, tiedän, että se on läpikotaisin paskaa, koska se paljastaa kirjoittajan pinnallisuuden. Eikä pinnalliselta kirjoittajalta voine odottaa muuta kuin pinnallista paskaa.

Eli en kestä eskapistista kirjallisuutta.

Scifiä ja fantasiaa ja fiktiota löytyy myös tulkitsevana. Pitää etsiä sellaisia. Tai sitten pitäydyn elämäkerroissa ja tietokirjallisuudessa.

Annan del Toron kirjalle kuitenkin mahdollisuuden, mutta voipi olla, etten kestä kovin kauan. Riippuu vähän, miten suureen pinnallisuuteen kirjassa mennään.

Ökkö ökkö.

Tässä on ehkä paras lukemani kirja:

Kieli on todella kaunista ja myös tarina ihana. Pitää lukea se tänä vuonna uudestaan. Rakastan sitä!

"Hän heräsi pikku loiskahduksiin puron solinassa ja veden helkkeeseen kivimaljoissa. Hän kurkisti saniaisensiipien välistä ja näki jotain. - Pahkilas periköön, hän sanoi itsekseen. Sillä jos hän mitään ihaili maailmassa niin jalkoja. Ja tuolla hänen alapuolellaan puron vedessä, kaikkein sammaleisimmassa kivenkolossa, peseskeli joku olento parhaillaan jalkojaan. Ja niissä jaloissa oli varpaat, valkeat kuin ukonkivi kuulaassa vedessä, ja kun ne liikahtelivat, kuului liplatus joka oli herättänyt hänet, vaikka olikin niin pienenpientä että hädin tuskin erottui." (s. 22)