Carl Delacato oli mies, joka mullisti käsityksen autismista. Delacato oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota autististen lasten aistiongelmiin (aistien yli- ja aliherkkyyteen) ja ymmärsi, että juuri poikkeava aistitiedon prosessointi on syynä näiden lasten ongelmiin (Doman 2004). Jos haluaa lukea enemmän tästä aiheesta, kannattaa lukea Delacaton kirja Muukalainen keskuudessamme.
Seuraava tärkeä askel autismin ymmärtämisessä oli sekventiaalisen prosessoinnin merkitys. Autistisilla lapsilla on yleensä heikko työmuisti. He eivät pysty käsittelemään edes yhtä asiaa kerrallaan. Heidän mielensä on kaaos. Doman kirjoittaa, että henkilö, jolla on vakavia aistiongelmia ja äärimmäisen huono työmuisti, on syvästi autistinen. Sen sijaan henkilö, jolla on vain lieviä aistiongelmia ja kohtuullisen hyvä työmuisti, kuuluu autismikirjon lievään päähän ja voi saada diagnoosiksi esimerkiksi PDD:n (muu laaja-alainen kehityshäiriö) tai jopa ADHD:n.
Robert J. Domanilla on internetissä loistava artikkeli nimeltä "Autismin kirjo". Siinä hän kertoo, että jos autistisen henkilön työmuistia ja aistiongelmia pystytään parantamaan, henkilö siirtyy autismikirjolla kohti sen lievää päätä. Doman kertoo kiehtovan tarinan texasilaisesta lapsesta, joka oli diagnosoitu vaikeasti autistiseksi. Kun Doman kumppaneineen oli työskennellyt lapsen kanssa 3 kuukautta, lapsi testattiin uudestaan, ja kouluviranomaiset totesivat: "Hups! Erehdyimme. Lapsi onkin lievästi autistinen". Taas he työskentelivät lapsen kanssa 3 kuukautta ja tehtiin uudet testit. Tällä kertaa tulos oli: "Hän ei olekaan autistinen vaan PDD". Tätä jatkui, lapsi arvioitiin aina kolmen kuukauden välein ja "she went from severely autistic to autistic, to mildly autistic, to PDD, to ADHD, to learning disabled, to typical, to gifted. The last time I talked to the family, they informed me their daughter was in the gifted program."
Autistinen lapsi, jolla on todella huono työmuisti ja kyky käsitellä peräkkäisiä asioita (sequential processing) ei kykene prosessoimaan edes yksittäisiä asioita tai hyvin yksinkertaisia ohjeita kuten "taputa käsiäsi" tai "kosketa nenääsi". Tällaiset lapset ovat hyvin, hyvin autistisia. He viettävät suurimman osan ajastaan aistiensa vietävissä, keskittyvät tuijottamaan pölyhiukkasta tai maton säikeitä, koska he eivät pysty ajattelemaan. Heidän globaali neurologinen toimintansa on yksivuotiaan tasolla.
Kun siirrytään autismikirjon asteikolla ylemmäs lapsiin, jotka pystyvät käsittelemään yksittäisiä asioita hyvin, muutokset ovat valtavia. Nämä lapset alkavat olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. He puhuvat muutamia sanoja, jotka voivat liittyä siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu, tai sitten eivät liity. He ovat edelleen vahvasti aistiensa pauloissa. Heidän ajattelunsa tapahtuu lähinnä yksinomaan kuvina.
Lapset, jotka pystyvät käsittelemään kaksiosaisia asioita (two pieces of information), alkavat reagoida yhä enemmän ympäristössään oleviin ihmisiin. He nauttivat yhä aistileikeistä (stimmaus) ja jumittuvat asioihin ja ovat visualisoijia. Tässä vaiheessa olevat lapset saavat usein raivokohtauksia, sillä he pystyvät kuvittelemaan, miten asioiden heidän mielestään tulisi olla ja raivostuvat, jos asiat eivät vastaa heidän kuviaan.
Eli ratkaiseva merkitys lapsen toimintakyvylle on sillä, kuinka monta asiaa he pystyvät käsittelemään mielessään. Tätä voidaan testata esimerkiksi luettelemalla numeroita ja katsomalla, kuinka monta tietoyksikköä lapsi pystyy käsittelemään eli toistamaan muistista. Yhden numeron? Kaksi numeroa? Kolme? Kyse on siis työmuistin kapasiteetista. Kuinka monta tietoyksikköä henkilö pystyy pitämään kerrallaa mielessään. Ratkaiseva hetki on siirtyminen tasolta 5 eteenpäin. "Silloin maailma muuttuu näille lapsille". Sen jälkeen heidät saa siirtymään kohti normaaliutta melko nopeasti.
Yksi ongelma, jonka Doman kumppaneineen on kohdannut, on se, että autistiset lapset eivät muutu mielellään! Kun he olivat saaneet eräänkin lapsen oppimaan kaiken tarvittavan, jotta tämä voisi kävellä, heiltä meni vuosi suostuttelemiseen, että he saivat lapsen ajattelemaan, että käveleminen kannattaa! Heidät täytyy melkeinpä pakottaa muuttumaan.
Toinen ongelma liittyy stimmaukseen. Autistisen lapsen aistileikki eli stimmaus on addiktio. Doman (2004) kutsuu sitä "heikentäväksi aistiriippuvuudeksi". Kun lapsi stimmaa, se tuottaa mielihyvää, endorfiineja. Mitä enemmän lapsi stimmaa, sitä voimakkaammaksi riippuvuus kasvaa. Lopulta tullaan pisteeseen, jossa lasta ei kiinnosta tehdä enää mitään muuta kuin stimmata. Doman kertoo vanhemmista, jotka ovat tehneet töitä autistisen lapsensa kanssa ja lähteneet sitten viikonlopuksi jonnekin jättäen autistisen lapsensa isovanhempien hoitoon, ja palattuaan takaisin he joutuvat tekemään kuukauden töitä päästäkseen sille tasolle, jolla he olivat ennen (koska isovanhemmat antoivat lapsen stimmata).
Lopuksi, autistiset lapset ovat usein visuaalisia ajattelijoita. Kaikki ihmiset aloittavat elämänsä visuaalisina ajattelijoina – aluksihan meillä ei ole kieltä. Tavallisesti lapset alkavat hallita kieltä aika hyvin noin 2-vuotiaaseen mennessä. Tällöin lapselle alkaa vähitellen kehittyä tasapaino kuvallisen ja kielellisen ajattelun välille. Mutta koska autistiset lapset eivät opi kieltä normaalin aikataulun mukaisesti, heillä on runsaasti aikaa kehittää visuaalisen ajattelun taitojaan, ja he ajattelevat todella hyvin kuvina. Ongelma on siinä, että miten kuvina ajattelevan lapsen saa tuottamaan kieltä. Heidän ajatteluaan täytyy ruveta muuttamaan enemmän sanalliseksi.
Lue koko loistava artikkeli (englanniksi): The Autism Spectrum
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti