Ajatushattu Kustannus tulee seuraavaksi julkaisemaan kirjat: The Gift of Adult ADD ja The World According to Monsanto. Sopimuksia ollaan tekemässä ja ADD-kirjaa olen alkanut kääntämään. ADD-kirjan julkaisuajankohta on näillä näkymin syksy 2015; Monsanto-kirja ilmestynee alkuvuodesta 2016. Klikkaa kirjojen kuvia niin saat lisätietoa.
perjantai 17. huhtikuuta 2015
Ajatushattu Kustannukselta tulossa uusia kirjoja!
Ajatushattu Kustannus tulee seuraavaksi julkaisemaan kirjat: The Gift of Adult ADD ja The World According to Monsanto. Sopimuksia ollaan tekemässä ja ADD-kirjaa olen alkanut kääntämään. ADD-kirjan julkaisuajankohta on näillä näkymin syksy 2015; Monsanto-kirja ilmestynee alkuvuodesta 2016. Klikkaa kirjojen kuvia niin saat lisätietoa.
Tunnisteet:
ADD/ADHD,
Ajatushattu Kustannus,
kirjat,
Monsanto,
ravinto
keskiviikko 15. huhtikuuta 2015
Henkilökohtaiset rajat
Elämäni ajankohtainen teema on rajat. Olen rajaongelmainen.
En ole koskaan saanut oikein otetta termistä "läheisriippuvainen". Se on ollut kuin saippuapala ja plopsahdellut otteestani. Kunnes luin seuraavan artikkelin: Olemassa vain muita varten – läheisriippuvainen unohtaa oman elämänsä. Läheisriippuvuutta on kaikissa ihmisissä, se on sitä, kun ei osaa sanoa ei; sitä, kun ei osaa määrittää omia rajojaan ja puolustaa niitä. Pahimmillaan läheisriippuvuus hallitsee ihmisen koko elämää.
Hänen on kuitenkin vaikea vetää rajoja läheisissä ihmissuhteissa ja työelämässä. Hyväksynnän saamisen toivossa hän suostuu tekemään sellaistakin, mistä ei-läheisriippuvat kieltäytyisivät.Minulla noita piirteitä on paljon. Liian paljon. Olen varsin vakavasti rajaongelmainen.
Minulla on ystävältäni lainassa erinomainen (joskin kristillinen) kirja, Boundaries. On helppo ymmärtää, miksi kirjan on kirjoittanut kristitty (erityisesti) kristityille. Kristittyjä opetetaan olemaan uhrautuvaisia. Se on kuitenkin väärä tapa. Uhrautua ei pidä. Meillä tulee olla vahvat ja selkeät rajat itsemme ympärillä.
Jumala haluaa meiltä myötätuntoa, ei uhrautumista, sanotaan Raamatussa (compassion, and not sacrifice). Kyse on uhrautumisesta silloin, jos teemme jotakin toisen mieliksi, mutta sisällä meitä vituttaa tai ahdistaa tai tuntuu pahalta, koska olemme ylittäneet omat rajamme ja teemme jotain, mitä emme oikeasti halua.
Boundaries-kirjassa määritellään 4 erilaista rajaongelmaa. Minulla on niistä 3. Tottelevaiset (compliant) sanovat kyllä asioille, joille heidän pitäisi sanoa ei. Tätä teen todella paljon. Välttelijät (avoidants) sanovat ei asioille, joille pitäisi sanoa kyllä. Usein nämä kaksi kulkevatkin käsi kädessä.
Meidän ympärillämme pitäisi olla vahvat rajat, jotka pitävät pahan ulkopuolella, mutta päästävät hyvän sisään. Ihmiset, jotka eivät osaa sanoa kyllä hyville asioille, jotka heille kuuluisivat, eivät esimerkiksi pyydä apua sitä tarvitessaan. He blokkaavat muiden rakkauden itsensä ulkopuolelle. Minä en esimerkiksi osaa oikein ottaa mitään vastaan.
Tähän ilmiöön liittyy syyllisyys. Mitä olemme velkaa ihmisille, jotka ovat rakastaneet meitä? Monet ratkaisevat tämän ongelman sillä, että he eivät aseta rajoja ihmisille, joilta ovat saaneet jotain ja joita kohtaan he tuntevat olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa. Syyllisyydentunteet voi välttää, kun ei koskaan sano ei ihmiselle, joka on kohdellut sinua ystävällisesti.
Meistä tuntuu, että koska olemme saaneet jotakin, me jäämme jotain velkaa. Mutta mitään velkaa ei ole olemassa. Rakkaus, rahat tai aika, tms. joita joku on meille antanut, on LAHJA.
Lahja on lahja. Vastineeksi ei tarvi antaa muuta kuin kiitollisuutta. Lahjasta ei jää mitään velkaa.
Pitäisi osata olla vain kiitollinen. Siinä kaikki.
En todellakaan kehtaa kertoa pahimpia asioita, joissa olen sanonut kyllä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Olen ollut aikanaan lähes täysin rajaton. Samalla hyvin puolustuskyvytön. Koen, että osa rajaongelmaani on asperger eli se, että en yksinkertaisesti tiedä, miten erilaisissa tilanteissa pitäisi toimia, joten varmuuden vuoksi myötäilen ja saon kaikkeen kyllä. Siis ennen. Joskus. Nuorena. Nuorena aikuisena. No, hyvin pitkään. Oikeastaan nyt vasta alan oppia, että voin ihan ITSE määritellä omat rajani ja päättää, miten haluan, että minua kohdellaan erilaisissa tilanteissa ja miten en halua, että minua kohdellaan, ja että on ihan ok, jos joku pitää minua ääliönä siksi, että asetan rajoja.
Nuorena olin todella epäkunnioitusta herättävä olento. Säälittävä kynnysmatto. Omanarvontunnoton apina. HYVIN säälittävä. Se oli jotenkin todella perseestä, että olin todella kaunis ja hot, ulkoisesti, mutta koska olin totaalisen pihalla (asperger) ja täysin omanarvontunnoton, olin lähinnä säälittävä enkä todellakaan potentiaalista tyttöystävämateriaalia, mutta erittäin haluttu, ja helppo, kohde hyväksikäytölle. Nyt vasta olen löytänyt itsekunnioitukseni ja osaan kantaa itseni arvoni mukaisesti.
Kolmas rajaongelmatyyppi yllätti minut. Yllä mainitut ovat peruskauraa, joista varmaan itsekukin tunnistaa itsensä ja on jossain määrin tietoinen. Kolmas sen sijaan on se, ettei kunnioita toisten rajoja. Nämä ihmiset ovat aggressiivisia tai manipuloivia ja yrittävät saada muut käyttäytymään haluamallaan tavalla.
Quilty. Lapsena ja vielä nuorenakin olin tässä todella paha. Manipuloin ja huusin ja yritin kaikin keinoin saada toisen tekemään, mitä haluan. Onneksi olen paljon kasvanut. Silti olen edelleen syyllinen. Itseasiassa hyvin monet ovat. Kun joku asettaa rajojaan ja sanoo meille ei, se tuntuu helposti kurjalta. Moni suuttuu tai loukkaantuu.
Tästä päästään siihen, miksi en itse osaa monissa tilanteissa vetää rajoja: minun tulee paha mieli, jos teen toiselle pahan mielen. Rajojen asettaminen on joskus hyvin kurjaa puuhaa. Se voi satuttaa muita. Kun joku ei saa, mitä haluaa, se voi satuttaa.
Boundaries kirjassa sanotaan, että ei se haittaa, siitä ei synny oikeasti mitään vahinkoa toiselle.
Tämä on, minulle, tosi rankkaa. En kestä satuttaa ketään. Mutta on tärkeää, että on terveet rajat. Miksikö?
Eli meidän ei pitäisi vaivata päätämme sillä, tekevätkö muut, mitä me haluamme heidän tekevän, vaan tärkeää on ainoastaan se, toimiiko toinen vapaasti. Saako toinen olla vapaa? Kun hyväksymme toisten ihmisten vapauden, emme suutu, tunne syyllisyyttä tai kiellä rakkauttamme, kun he asettavat meille rajoja.
Itse koen tässä hankalaksi ymmärtää sen, että missä menee välinpitämättömyyden ja erillisyyden (detachment) välinen raja. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös Karen Casey (Codependence and the Power of Detachment: How to Set Boundaries and Make Your Life Your Own). Karen kirjottaa, että monet asiaan vasta perehtyvät sekoittavat erillisyyden ja välinpitämättömyyden keskenään (kuten minä), ja että joskus välinpitämättömyys on ainoa keino aloittaa erillistymisprosessi. Eli kun ei vielä hahmota niitä omia rajojaan eikä tiedä missä ne menee, ja miten ne asettaisi toisten kanssa, voi olla, että aluksi joutuukin olemaan välinpitämätön muita kohtaan. Eli se pitää ehkä vetää ensin överiksi toiseen suuntaan, kun on niin pitkään vetänyt överiksi toiseen suuntaan. Ja siitä sitten hiljalleen löytyy se keskitie. Karen ainakin kirjoittaa joutuneensa tekemään aluksi niin.
En ole koskaan saanut oikein otetta termistä "läheisriippuvainen". Se on ollut kuin saippuapala ja plopsahdellut otteestani. Kunnes luin seuraavan artikkelin: Olemassa vain muita varten – läheisriippuvainen unohtaa oman elämänsä. Läheisriippuvuutta on kaikissa ihmisissä, se on sitä, kun ei osaa sanoa ei; sitä, kun ei osaa määrittää omia rajojaan ja puolustaa niitä. Pahimmillaan läheisriippuvuus hallitsee ihmisen koko elämää.
Hänen on kuitenkin vaikea vetää rajoja läheisissä ihmissuhteissa ja työelämässä. Hyväksynnän saamisen toivossa hän suostuu tekemään sellaistakin, mistä ei-läheisriippuvat kieltäytyisivät.Minulla noita piirteitä on paljon. Liian paljon. Olen varsin vakavasti rajaongelmainen.
Minulla on ystävältäni lainassa erinomainen (joskin kristillinen) kirja, Boundaries. On helppo ymmärtää, miksi kirjan on kirjoittanut kristitty (erityisesti) kristityille. Kristittyjä opetetaan olemaan uhrautuvaisia. Se on kuitenkin väärä tapa. Uhrautua ei pidä. Meillä tulee olla vahvat ja selkeät rajat itsemme ympärillä.
Jumala haluaa meiltä myötätuntoa, ei uhrautumista, sanotaan Raamatussa (compassion, and not sacrifice). Kyse on uhrautumisesta silloin, jos teemme jotakin toisen mieliksi, mutta sisällä meitä vituttaa tai ahdistaa tai tuntuu pahalta, koska olemme ylittäneet omat rajamme ja teemme jotain, mitä emme oikeasti halua.
Boundaries-kirjassa määritellään 4 erilaista rajaongelmaa. Minulla on niistä 3. Tottelevaiset (compliant) sanovat kyllä asioille, joille heidän pitäisi sanoa ei. Tätä teen todella paljon. Välttelijät (avoidants) sanovat ei asioille, joille pitäisi sanoa kyllä. Usein nämä kaksi kulkevatkin käsi kädessä.
Meidän ympärillämme pitäisi olla vahvat rajat, jotka pitävät pahan ulkopuolella, mutta päästävät hyvän sisään. Ihmiset, jotka eivät osaa sanoa kyllä hyville asioille, jotka heille kuuluisivat, eivät esimerkiksi pyydä apua sitä tarvitessaan. He blokkaavat muiden rakkauden itsensä ulkopuolelle. Minä en esimerkiksi osaa oikein ottaa mitään vastaan.
Tähän ilmiöön liittyy syyllisyys. Mitä olemme velkaa ihmisille, jotka ovat rakastaneet meitä? Monet ratkaisevat tämän ongelman sillä, että he eivät aseta rajoja ihmisille, joilta ovat saaneet jotain ja joita kohtaan he tuntevat olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa. Syyllisyydentunteet voi välttää, kun ei koskaan sano ei ihmiselle, joka on kohdellut sinua ystävällisesti.
Meistä tuntuu, että koska olemme saaneet jotakin, me jäämme jotain velkaa. Mutta mitään velkaa ei ole olemassa. Rakkaus, rahat tai aika, tms. joita joku on meille antanut, on LAHJA.
Lahja on lahja. Vastineeksi ei tarvi antaa muuta kuin kiitollisuutta. Lahjasta ei jää mitään velkaa.
"What do we owe those who are kind to us, who have genuinely cared for us? We owe them thanks. And from our grateful heart, we should go out and help others."Olen tässä toooooooosi huono. Tosi, tosi huono. Tunnen koko ajan jääväni kaikille velkaa jotain ja tunnen hirveää syyllisyyttä, jos minulle ollaan tosi kivoja tai joku antaa minulle jotain ja koen, etten ansaitse sitä.
Pitäisi osata olla vain kiitollinen. Siinä kaikki.
En todellakaan kehtaa kertoa pahimpia asioita, joissa olen sanonut kyllä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Olen ollut aikanaan lähes täysin rajaton. Samalla hyvin puolustuskyvytön. Koen, että osa rajaongelmaani on asperger eli se, että en yksinkertaisesti tiedä, miten erilaisissa tilanteissa pitäisi toimia, joten varmuuden vuoksi myötäilen ja saon kaikkeen kyllä. Siis ennen. Joskus. Nuorena. Nuorena aikuisena. No, hyvin pitkään. Oikeastaan nyt vasta alan oppia, että voin ihan ITSE määritellä omat rajani ja päättää, miten haluan, että minua kohdellaan erilaisissa tilanteissa ja miten en halua, että minua kohdellaan, ja että on ihan ok, jos joku pitää minua ääliönä siksi, että asetan rajoja.
Nuorena olin todella epäkunnioitusta herättävä olento. Säälittävä kynnysmatto. Omanarvontunnoton apina. HYVIN säälittävä. Se oli jotenkin todella perseestä, että olin todella kaunis ja hot, ulkoisesti, mutta koska olin totaalisen pihalla (asperger) ja täysin omanarvontunnoton, olin lähinnä säälittävä enkä todellakaan potentiaalista tyttöystävämateriaalia, mutta erittäin haluttu, ja helppo, kohde hyväksikäytölle. Nyt vasta olen löytänyt itsekunnioitukseni ja osaan kantaa itseni arvoni mukaisesti.
Kolmas rajaongelmatyyppi yllätti minut. Yllä mainitut ovat peruskauraa, joista varmaan itsekukin tunnistaa itsensä ja on jossain määrin tietoinen. Kolmas sen sijaan on se, ettei kunnioita toisten rajoja. Nämä ihmiset ovat aggressiivisia tai manipuloivia ja yrittävät saada muut käyttäytymään haluamallaan tavalla.
Quilty. Lapsena ja vielä nuorenakin olin tässä todella paha. Manipuloin ja huusin ja yritin kaikin keinoin saada toisen tekemään, mitä haluan. Onneksi olen paljon kasvanut. Silti olen edelleen syyllinen. Itseasiassa hyvin monet ovat. Kun joku asettaa rajojaan ja sanoo meille ei, se tuntuu helposti kurjalta. Moni suuttuu tai loukkaantuu.
Tästä päästään siihen, miksi en itse osaa monissa tilanteissa vetää rajoja: minun tulee paha mieli, jos teen toiselle pahan mielen. Rajojen asettaminen on joskus hyvin kurjaa puuhaa. Se voi satuttaa muita. Kun joku ei saa, mitä haluaa, se voi satuttaa.
Boundaries kirjassa sanotaan, että ei se haittaa, siitä ei synny oikeasti mitään vahinkoa toiselle.
"Sinun täytyy miettiä sitä, miten rajojesi asettaminen vaikuttaa toiseen ihmiseen ja ottaa hänen tunteensa huomioon, mutta se ei tarkoita, että sinun pitäisi olla asettamatta rajoja siksi, että se loukkaa jotakuta tai saa toisen suuttumaan... Rajojen asettaminen on vaikeaa, koska se edellyttää päätöksen tekoa ja vastaan asettumista, mikä vuorostaan voi aiheuttaa kipua ihmiselle, josta välität."
Ihminen, jolla on terveet rajat, on vapaa. Hänestä tulee itseriittoinen ja erillinen. Diana M. Rodriguezin blogissa on juttu tästä aiheesta: Detachment is not indifference, it is freedom (Erillisyys ei ole välinpitämättömyyttä vaan vapautta).
Meidän tulisi kunnioittaa myös toisten rajoja, ja antaa heidänkin olla vapaita.
"Our real concern with others should not be 'Are they doing what I would do or what I want them to do?' but ' Are they really making a free choice?' When we accept other's freedom, we don't get angry, feel guilty, or withdraw our love when they set boundaries with us." (Boundaries-kirja)
Eli meidän ei pitäisi vaivata päätämme sillä, tekevätkö muut, mitä me haluamme heidän tekevän, vaan tärkeää on ainoastaan se, toimiiko toinen vapaasti. Saako toinen olla vapaa? Kun hyväksymme toisten ihmisten vapauden, emme suutu, tunne syyllisyyttä tai kiellä rakkauttamme, kun he asettavat meille rajoja.
Itse koen tässä hankalaksi ymmärtää sen, että missä menee välinpitämättömyyden ja erillisyyden (detachment) välinen raja. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös Karen Casey (Codependence and the Power of Detachment: How to Set Boundaries and Make Your Life Your Own). Karen kirjottaa, että monet asiaan vasta perehtyvät sekoittavat erillisyyden ja välinpitämättömyyden keskenään (kuten minä), ja että joskus välinpitämättömyys on ainoa keino aloittaa erillistymisprosessi. Eli kun ei vielä hahmota niitä omia rajojaan eikä tiedä missä ne menee, ja miten ne asettaisi toisten kanssa, voi olla, että aluksi joutuukin olemaan välinpitämätön muita kohtaan. Eli se pitää ehkä vetää ensin överiksi toiseen suuntaan, kun on niin pitkään vetänyt överiksi toiseen suuntaan. Ja siitä sitten hiljalleen löytyy se keskitie. Karen ainakin kirjoittaa joutuneensa tekemään aluksi niin.
Tämä on aihe, jota minun tarvii vielä tutkia (mikä ihme on välinpitämättömyyttä ja mikä erillisyyttä).
Tunnisteet:
Asperger,
eheytyminen,
ihmissuhteet,
Jumala,
läheisriippuvuus,
mielenterveys,
psykologia,
rajat
maanantai 30. maaliskuuta 2015
Tietokirjallisuus Suomessa
Olen pitkään miettinyt kustantamoni kohtaloa. Jatkanko vai en. Rahasta ei ole kyse. En ole tehnyt sitä rahan takia enkä tee edelleenkään ja viime vuonna yritys jäi plussan puolelle muutaman tonnin eli siitä saa kivasti taskurahaakin. Olen vaan miettinyt sitä, että inspiraationi on ollut pitkään eri urilla ja motivaatio vähäinen kääntämistä yms. kohtaan. Toisaalta olen kyllä ollut tietoinen siitä, että saatan jossain vaiheessa innostua taas suomentamaan jotakin, joten jos lopettaisin yritystoiminnan, laittaisin sen vain jäähylle odotustilaan.
Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että jatkan. Voisin jopa kääntää jonkun kirjan ehkä tässä ennen syksyä. Luultavasti adhd- tai asperger-kirjallisuutta.
Laitoin facebookin asperger-ryhmään pieniä kyselyitä siitä, minkä kirjan ihmiset haluaisivat annetuista vaihtoehdoista lukea (vaihtoehtoja saa myös itse lisätä kyselyyn) ja kaivataanko lisää asperger-kirjoja suomeksi. Kyselyyn tulleissa kommenteissa mainittiin Terra Cognitan perustaja ja tietokirjallisuuden suomentaja Kimmo Pietilä, josta aloin heti kaivaa lisää tietoa, ja wau! Tuntuu, että olen löytänyt itselleni inspiraation lähteen.
Minun laillani Kimmo Pietilä tekee kaiken itse. "Puuttuvat pääomat Pietiläinen on korvannut tekemällä itse kaiken: kirjojen valinnan, oikeuksien ostamisen, kääntämisen, taittamisen, kannen suunnittelun ja markkinoinnin. Harmaapäinen Pietiläinen on tuttu näky monissa kirjatapahtumissa."
Artikkeleita Kimmo Pietilästä:
Äidinkieli hunningolla
Kimmo Pietiläisen testamentti
Terra cognita -kustantamon kotisivut
Alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että jatkan. Voisin jopa kääntää jonkun kirjan ehkä tässä ennen syksyä. Luultavasti adhd- tai asperger-kirjallisuutta.
Laitoin facebookin asperger-ryhmään pieniä kyselyitä siitä, minkä kirjan ihmiset haluaisivat annetuista vaihtoehdoista lukea (vaihtoehtoja saa myös itse lisätä kyselyyn) ja kaivataanko lisää asperger-kirjoja suomeksi. Kyselyyn tulleissa kommenteissa mainittiin Terra Cognitan perustaja ja tietokirjallisuuden suomentaja Kimmo Pietilä, josta aloin heti kaivaa lisää tietoa, ja wau! Tuntuu, että olen löytänyt itselleni inspiraation lähteen.
Pietiläisen mukaan 1970-luvun jälkipuoliskolla suomenkieliseen luonnontieteelliseen ja teknisen alan tietokirjallisuuteen syntyi suuri aukko. Yleistajuisten suomenkielisten tietokirjojen tekeminen, tuottaminen ja kääntäminen oli kustantamoihin tulleiden talousihmisten silmissä taloudellisesti kannattamatonta. ”Suomalaisen kulttuurin ylläpitäminen ei kannattanut!”, hän puuskahtaa haastattelussa.
Minun laillani Kimmo Pietilä tekee kaiken itse. "Puuttuvat pääomat Pietiläinen on korvannut tekemällä itse kaiken: kirjojen valinnan, oikeuksien ostamisen, kääntämisen, taittamisen, kannen suunnittelun ja markkinoinnin. Harmaapäinen Pietiläinen on tuttu näky monissa kirjatapahtumissa."
Artikkeleita Kimmo Pietilästä:
Äidinkieli hunningolla
Kimmo Pietiläisen testamentti
Terra cognita -kustantamon kotisivut
Tunnisteet:
Ajatushattu Kustannus,
kirjat,
kääntäminen,
tietokirjallisuus
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Pelon hallitsema elämä
Olen nyt vähän aikaa, ehkä viikon verran, vain antanut itseni olla. En ole vaatinut itseltäni mitään, en ole kieltänyt itseltäni mitään, en ole yrittänyt mitään... Olen vain ollut. Ja voin paremmin kuin todella todella pitkään aikaan. Näen nyt, että tämä on se, mihin minun tulee pyrkiä. Vapauteen. Vapaaksi mistä? Peloista.
Tajuan nyt, että kun viime vuosina olen kovasti yrittänyt opetella itsekuria ja tietoista itsehallintaa, olen kulkenut väärään suuntaan. Mitä enemmän elän yllä mainituilla tavoilla, sitä vähemmän olen oma itseni ja elän sisältäpäin, vapaana. Aitona.
Sillä mitä kaikki ne asiat ovatkaan, joihin yritän itseäni ruoskia?
Pelkojen hallintaa.
Pelkoja, pelkoja, pelkoja.
Olen täynnä pelkoja.
Yritän opetella täydellistä ruokavaliota. Yritän harrastaa liikuntaa. Erityisesti kontrolloinnin tarpeeni tuntuu kohdistuvan juuri näihin. Terveys ja kauneus. Pelkään niiden menettämistä.
Pelko.
Pelkään, että jos olen vain oma itseni enkä koko ajan kontrolloi tai ainakin YRITÄ kontrolloida, syön liikaa herkkuja ja lihon ja menetän kauniin vartaloni.
Pelkään, että jos en liiku tarpeeksi, lihon ja menetän kauniin vartaloni.
Pelkään myös, että minulle tulee syöpä tai diabetes tms jos en koko ajan vahdi ja mieti ja kontrolloi.
Miten totta onkaan tämä:
Ja muutenkin koko nykyaikainen kulttuurimme tuntuu olevan ahdettu täyteen pelon pönkittämistä ja pelkojen luomista. Joka ikisestä tuutista tulee tietoa siitä, miten nykyään ihmiset ei hengitä oikein ja opetetaan oikeaa hengitystekniikkaa, ei osata kävelläkään oikein ja opetetaan oikeaa kävelytekniikkaa. Tee sitä, tee tätä. Syö näin ja älä syö noin. Liiku 3 kertaa viikossa tasan 56 minuuttia niin pysyt terveenä.
Päämme täytetään huolilla. Meidän täytyy koko ajan olla huolestuneita lukemattomista asioista. Meidän täytyy murehtia ja stressata ja yrittää koko ajan tehdä oikein.
Miksi?
Instead of seeking to create certainty, or really the illusion of certainty—which leaves us holding onto an illusion—we could learn to embrace uncertainty
Pelkoja pelkoja pelkoja.
Mutta uskoisin, että jos ihminen uskaltautuu heittäytymään peloista vapaaseen elämään ja alkaisi elää rakkaudesta käsin, luottaen, hyväksyen epävarmuuden, ihmisestä kumpuaisi halu jonkinlaiseen terveeseen itsestään huolehtimiseen, sillä jos rakastaa itseään, välittää itsestään. Mutta tällöin esimerkiksi liikunnan harrastaminen ei tapahtuisi kuin jonkinlaisen pakon sanelemana, ulkoisena pakkona, ahdistavana ja jatkuvana stressinä, murheen aiheena. Se kumpuaisi sisältä.
Luin jokin aika sitten elämäkerran Silta yli surujeni (siitä on tulossa elokuva, Noble, piakkoin!!). Siinä eräs todella kovia kokenut nainen Irlannista muutti Vietnamiin ja omisti elämänsä katulasten auttamiselle. Tuli siinä kirjaa lukiessa mieleen, että mitä siitäkin olisi tullut, jos se nainen olisi vaan koko ajan stressannut siitä, että täytyy harrastaa liikuntaa monta kertaa viikossa, että pysyy kunnossa. Sillä oli kädet täynnä työtä niitten lasten asioiden hoitamisessa, perusti sinne säätiön lapsille ja omisti kaiken aikansa ja elämänsä sille asialle. Niin kuulostaa minusta todella itsekeskeiseltä, jos se olisi siellä koko ajan miettinytkin vaan omaa liikuntaharrastustaan ja yrittänyt saada joka viikkoon mahtumaan kolme aerobic-tuntia. Jotenkin tosi älyttömän kuulosta.
Nykyään media ja joka tuutista tulviva informaatio kääntää kaikkien katseet lähinnä omaan napaan.
How to Let Go of Fear to Live Passionately and Authentically
Tajuan nyt, että kun viime vuosina olen kovasti yrittänyt opetella itsekuria ja tietoista itsehallintaa, olen kulkenut väärään suuntaan. Mitä enemmän elän yllä mainituilla tavoilla, sitä vähemmän olen oma itseni ja elän sisältäpäin, vapaana. Aitona.
Sillä mitä kaikki ne asiat ovatkaan, joihin yritän itseäni ruoskia?
Pelkojen hallintaa.
Pelkoja, pelkoja, pelkoja.
Olen täynnä pelkoja.
Yritän opetella täydellistä ruokavaliota. Yritän harrastaa liikuntaa. Erityisesti kontrolloinnin tarpeeni tuntuu kohdistuvan juuri näihin. Terveys ja kauneus. Pelkään niiden menettämistä.
Pelko.
Pelkään, että jos olen vain oma itseni enkä koko ajan kontrolloi tai ainakin YRITÄ kontrolloida, syön liikaa herkkuja ja lihon ja menetän kauniin vartaloni.
Pelkään, että jos en liiku tarpeeksi, lihon ja menetän kauniin vartaloni.
Pelkään myös, että minulle tulee syöpä tai diabetes tms jos en koko ajan vahdi ja mieti ja kontrolloi.
Miten totta onkaan tämä:
...consider the many industries that actually thrive on fear. Fear is a multi-billion dollar industryTuotteita myydään juuri pelkojen avulla. Markkinoinnin syvin tarkoitus on luoda pelkoja, ylläpitää pelkoja, ja luoda sitä kautta tarpeita, jotta ostaisimme tuotteita.
Ja muutenkin koko nykyaikainen kulttuurimme tuntuu olevan ahdettu täyteen pelon pönkittämistä ja pelkojen luomista. Joka ikisestä tuutista tulee tietoa siitä, miten nykyään ihmiset ei hengitä oikein ja opetetaan oikeaa hengitystekniikkaa, ei osata kävelläkään oikein ja opetetaan oikeaa kävelytekniikkaa. Tee sitä, tee tätä. Syö näin ja älä syö noin. Liiku 3 kertaa viikossa tasan 56 minuuttia niin pysyt terveenä.
Päämme täytetään huolilla. Meidän täytyy koko ajan olla huolestuneita lukemattomista asioista. Meidän täytyy murehtia ja stressata ja yrittää koko ajan tehdä oikein.
Miksi?
Instead of seeking to create certainty, or really the illusion of certainty—which leaves us holding onto an illusion—we could learn to embrace uncertainty
Pelkoja pelkoja pelkoja.
Ai pitäisikö sitä sitten vaan vedellä sata munkkia päivässä ja kaivaa napaa teeveen edessä?
Miksei, jos se todella on jonkun suurin onnen lähde.
Luin jokin aika sitten elämäkerran Silta yli surujeni (siitä on tulossa elokuva, Noble, piakkoin!!). Siinä eräs todella kovia kokenut nainen Irlannista muutti Vietnamiin ja omisti elämänsä katulasten auttamiselle. Tuli siinä kirjaa lukiessa mieleen, että mitä siitäkin olisi tullut, jos se nainen olisi vaan koko ajan stressannut siitä, että täytyy harrastaa liikuntaa monta kertaa viikossa, että pysyy kunnossa. Sillä oli kädet täynnä työtä niitten lasten asioiden hoitamisessa, perusti sinne säätiön lapsille ja omisti kaiken aikansa ja elämänsä sille asialle. Niin kuulostaa minusta todella itsekeskeiseltä, jos se olisi siellä koko ajan miettinytkin vaan omaa liikuntaharrastustaan ja yrittänyt saada joka viikkoon mahtumaan kolme aerobic-tuntia. Jotenkin tosi älyttömän kuulosta.
Nykyään media ja joka tuutista tulviva informaatio kääntää kaikkien katseet lähinnä omaan napaan.
Ihan hyvin tässä maailmassa on eletty ennenkin, kun ei vielä tiedetty kaikkea sitä, mitä nyt tiedetään esimerkiksi ravinnon vaikututksista. Me kuollaan kuitenkin jonain päivänä. Ja vaikka sitä miten stressaisi ja yrittäisi syödä täydellisen terveesti ja liikkua, voi SILTI sairastua syöpään.
Pitäisi vaan lakata murehtimasta. Lakata stressaamasta terveydestä ja ulkonäöstä. Ne on tän ajan pakkomielteet ihmisillä.
Pitäisi vaan lakata murehtimasta. Lakata stressaamasta terveydestä ja ulkonäöstä. Ne on tän ajan pakkomielteet ihmisillä.
En halua elää peloista käsin enää. En HALUA.
Artikkeleita peloista ja niistä vapautumisesta ja rakkaudesta:
Living in fear
6 Steps Towards Living a Life Free of Fear and Full of Hope
Artikkeleita peloista ja niistä vapautumisesta ja rakkaudesta:
Living in fear
6 Steps Towards Living a Life Free of Fear and Full of Hope
Tunnisteet:
ahdistus,
hallinnan tunne,
itsekuri,
kirjat,
onnellisuus,
pelot,
perfektionismi,
rakkaus,
terveys,
tietoinen itsehallinta
Tarve jakaa joka ikinen ajatus ja tunne
Viime perjantaina sain tarpeekseni siitä, että haluan koko ajan jakaa joka ikisen ajatukseni ja tunteeni jonkun kanssa. Siitä on todella paljon haittaa ihmissuhteissa. Ystäväni ovat suurimmaksi osaksi hyvin introvertteja ihmisiä, joiden tarve yhteydenpitoon ja jakamiseen on ehkä jopa keskimääräistä pienempi. Näin ollen he eivät ymmärrettävästi jaksa loputonta viestitulvaani ja varsinkaan aina vastata minulle. Aina he eivät jaksa edes lukea kaikkea. Enkä siis lähetä mitään satoja viestejä päivässä, vaan liikaa voi olla ylipäätään tarve olla joka päivä yhteydessä ja se, jos lähetän vaikkapa 3 viestiä päivässä. Joskus jos olen oikein innostunut tai on iso asia, viestejä voi tulla 20-20, koska saatan kirjoittaa pitkiä viestejä, joissa asia jakautuu usean viestin mittaiseksi eli lähetän ikään kuin pieniä kirjeitä. Mutta tavallisesti se pysyy alle kymmenessä. Ja en kirjoita joka ikinen päivä.
Tämä blogi on tietysti yksi osa tätä tarvetta. Tänne voin tulla jakamaan ja pohtimaan ja avautumaan ilman että kuormitan sillä ketään enkä jää odottamaan vastausta ja pety, jos sitä ei tule.
Facebook on vielä yksi väline. Sinnekin voi postailla asioita häiritsemättä ketään erityisesti. Toisaalta sitä kautta voi lähettää tekstiviestejä pidempiä kirjeitä, jos on syvällisempää puitavaa jota ei jaksa naputella.
Vuosien ajan olen ollut pettynyt ystävyyssuhteisiini, koska ne tuntuvat yksipuolisilta. Syy on kuitenkin puhtaasti siinä, että tarve pitää yhteyttä näkemisten välillä on hyvin erilainen. Minulla ei ole ollut ystävää, joka tykkäisi pitää päivittäin yhteyttä. Introvertit kaverini oleilevat mielellään omissa oloissaan. Kun minä taas jaan paljon, syntyy epäsuhtainen tilanne. Ensinnäkin rasitan introvertteja ystäviäni asioillani, kun he haluaisivat oleilla omissa oloissaan. Toiseksi, vaikka olen oppinut olemaan odottamatta vastauksia läheskään aina, niin jos menee päiväkausia niin, että kirjoittelen yksinäni saamatta MINKÄÄNLAISTA vastausta, siitä nyt vaan tulee paha olo. Pettynyt. Hylätty. Paska.
Olen siis ajat sitten oppinut ymmärtämään sen, että pidän liikaa yhteyttä ja rasitan muita ja että olisi kohtuutonta vaatia vielä vastauksiakin viesteihini, joten olen täysin hyväksynyt sen, jos en saa vastausta, jos vaan pohdiskelen jotain ääneen tai en suoranaisesti kysy mitään. Se on ok.
Mutta silti se alkaa tuntua pahalta, kun suhde on yksipuolinen.
Ja sitten alkaa tulla ongelmia. Minulla on aina jotenkin paha ja tyytymätön olo ihmissuhteissani ja toisaalta häiritsen muita liikaa suurella suullani.
Ja KAIKKI tämä ratkeaisi, jos suuri suuni menisi kiinni.
Jos minäkin kertoisin asiat vain itselleni enkä jakaisi niitä, ei syntyisi epäsuhtaista tilannetta. Kumpikin olisi omissa oloissaan ja juteltaisiin vain kun nähtäisiin.
Yritän siis opetella kertomaan asioita vain itselleni. Saan tietysti joka päivä jutella Miikan kanssa eli ei sentään tarvi ihan yksinään olla ajatustensa kanssa.
Mutta ihmissuhdeongelmien lisäksi on toinenkin syy, miksi olen alkanut tarkastella tätä taipumustani kriittisesti. Se, että en ole varma, mistä tämä tarve tulee. Onko se terve vai epäterve?
Aloin siksi kaivella hieman informaatiota aiheesta. Miksi ihmiset jakavat?
Science dailyssa on artikkeli: Why do we share stories, news and information with others?
Tärkeimmäksi koen seuraavan lauseen: "The results demonstrated that students who felt high arousal emotions were much more inclined to share with others."
Tämä tukee näkemyksiäni tarpeeni alkuperästä. Se on ADHD:n seurannainen. Suuri tarve jakaa on äärimmäisen levottoman, yliaktiivisen ja intensiivisen mielen tuote. Olen intensiivisin ihminen, mitä olen koskaan tavannut ja näin on sanonut moni muukin. Tunteeni ovat äärimmäisiä. Teatraalisia. Valtavia. Pakottavia. Olen koko ajan levoton ja innostunut ja minusta joka ikinen asia on valtavan tärkeä ja oikeastaan KAIKKI aamupuuron keittämisestä sukkien pukemiseen saattaa herättää minussa suuria tunteita ja kokemuksen jostakin valtavan tärkeästä, jolloin syntyy tarve JAKAA kyseinen asia.
Tietysti toinen olennainen puoli tätä asiaa on ulospäinsuuntautuneisuus tai sosiaalisuus. Eli halu olla yhteydessä muihin. Halua JAKAA ajatukset ja tunteet sen sijaan, että mielellään vaan oleilisi niiden kanssa yksinään. Olen kirjoittanut artikkelin introversion ja ekstroversion uudelleen määrittelystä ja miksi kyseiset termit ovat liian suppeita. Artikkeli löytyy TÄÄLTÄ
Minulle valtavassa tarpeessa jakaa, ajattelematta, liikaa, kaikki, on kyse impulsiivisuudesta, levottomuudesta, intensiivisyydestä, estottomuudesta ja pakkomielteisyydestä. ADHD ja asperger.
Pitäisi tosiaan tilata se kirja Impulsivity-compulsivity. Impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. (Aihetta käsittelevä artikkeli: Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity)
Minulla on siinä kohtaa aivoja kyllä himputinmoinen vaurio.
Onneksi aivoja pystyy muuttamaan. Olen edennyt jo melko pitkälle aivojen uudelleenohjelmointityösäni ja tuntuu hyvältä nähdä, että edistymistä tapahtuu kaiken aikaa.
Jatkamme siis suuren suun suitsimista.
Tämä blogi on tietysti yksi osa tätä tarvetta. Tänne voin tulla jakamaan ja pohtimaan ja avautumaan ilman että kuormitan sillä ketään enkä jää odottamaan vastausta ja pety, jos sitä ei tule.
Facebook on vielä yksi väline. Sinnekin voi postailla asioita häiritsemättä ketään erityisesti. Toisaalta sitä kautta voi lähettää tekstiviestejä pidempiä kirjeitä, jos on syvällisempää puitavaa jota ei jaksa naputella.
Vuosien ajan olen ollut pettynyt ystävyyssuhteisiini, koska ne tuntuvat yksipuolisilta. Syy on kuitenkin puhtaasti siinä, että tarve pitää yhteyttä näkemisten välillä on hyvin erilainen. Minulla ei ole ollut ystävää, joka tykkäisi pitää päivittäin yhteyttä. Introvertit kaverini oleilevat mielellään omissa oloissaan. Kun minä taas jaan paljon, syntyy epäsuhtainen tilanne. Ensinnäkin rasitan introvertteja ystäviäni asioillani, kun he haluaisivat oleilla omissa oloissaan. Toiseksi, vaikka olen oppinut olemaan odottamatta vastauksia läheskään aina, niin jos menee päiväkausia niin, että kirjoittelen yksinäni saamatta MINKÄÄNLAISTA vastausta, siitä nyt vaan tulee paha olo. Pettynyt. Hylätty. Paska.
Olen siis ajat sitten oppinut ymmärtämään sen, että pidän liikaa yhteyttä ja rasitan muita ja että olisi kohtuutonta vaatia vielä vastauksiakin viesteihini, joten olen täysin hyväksynyt sen, jos en saa vastausta, jos vaan pohdiskelen jotain ääneen tai en suoranaisesti kysy mitään. Se on ok.
Mutta silti se alkaa tuntua pahalta, kun suhde on yksipuolinen.
Ja sitten alkaa tulla ongelmia. Minulla on aina jotenkin paha ja tyytymätön olo ihmissuhteissani ja toisaalta häiritsen muita liikaa suurella suullani.
Ja KAIKKI tämä ratkeaisi, jos suuri suuni menisi kiinni.
Jos minäkin kertoisin asiat vain itselleni enkä jakaisi niitä, ei syntyisi epäsuhtaista tilannetta. Kumpikin olisi omissa oloissaan ja juteltaisiin vain kun nähtäisiin.
Yritän siis opetella kertomaan asioita vain itselleni. Saan tietysti joka päivä jutella Miikan kanssa eli ei sentään tarvi ihan yksinään olla ajatustensa kanssa.
Mutta ihmissuhdeongelmien lisäksi on toinenkin syy, miksi olen alkanut tarkastella tätä taipumustani kriittisesti. Se, että en ole varma, mistä tämä tarve tulee. Onko se terve vai epäterve?
Aloin siksi kaivella hieman informaatiota aiheesta. Miksi ihmiset jakavat?
Science dailyssa on artikkeli: Why do we share stories, news and information with others?
Tärkeimmäksi koen seuraavan lauseen: "The results demonstrated that students who felt high arousal emotions were much more inclined to share with others."
Tämä tukee näkemyksiäni tarpeeni alkuperästä. Se on ADHD:n seurannainen. Suuri tarve jakaa on äärimmäisen levottoman, yliaktiivisen ja intensiivisen mielen tuote. Olen intensiivisin ihminen, mitä olen koskaan tavannut ja näin on sanonut moni muukin. Tunteeni ovat äärimmäisiä. Teatraalisia. Valtavia. Pakottavia. Olen koko ajan levoton ja innostunut ja minusta joka ikinen asia on valtavan tärkeä ja oikeastaan KAIKKI aamupuuron keittämisestä sukkien pukemiseen saattaa herättää minussa suuria tunteita ja kokemuksen jostakin valtavan tärkeästä, jolloin syntyy tarve JAKAA kyseinen asia.
Tietysti toinen olennainen puoli tätä asiaa on ulospäinsuuntautuneisuus tai sosiaalisuus. Eli halu olla yhteydessä muihin. Halua JAKAA ajatukset ja tunteet sen sijaan, että mielellään vaan oleilisi niiden kanssa yksinään. Olen kirjoittanut artikkelin introversion ja ekstroversion uudelleen määrittelystä ja miksi kyseiset termit ovat liian suppeita. Artikkeli löytyy TÄÄLTÄ
Olen ilmaisullisesti ekstrovertti. Haluan jakaa ajatukset ja tunteet ulospäin. Kaikki muut introversion/ekstroversion osa-alueet kohdallani ovat vahvasti introvertteja.
Olen hyvin sosiaalinen ja avoin ihminen, vaikka olen introvertti. Introversion ja ekstroversion määritelmät sellaisenaan ovat riittämättömät. Ne pitää jakaa pienempiin osa-alueisiin, jotta saadaan tarkka kuva yksilöllisestä profiilista. Vaikka olen avoin ja sosiaalinen ja ilmaisen itseäni ulospäin, viihdyn parhaiten yksin tai yhden ihmisen kanssa. Tämä muodostaa pysyvän ristiriidan, koska tarve olla yhteydessä on suuri, mutta halu olla yksin on myös suuri. Siksi kirjoitan paljon viestejä ja pidän yhteyttä. Tällöin olen yksin mutta yhteydessä.
Mutta olen sitä mieltä, että osa tästä tarpeesta jakaa ja olla yhteydessä on puhtaasti seurausta ADHD:sta ja epätervettä. Eli seurausta jatkuvasta levottomuudesta ja tietysti impulsiivisuudesta. Ylikierroksilla käyvä pää etsii taukoamatta stimulaatiota ja keinoja purkaa itseään.
Olen ollut 4 kokonaista päivää jakamatta asioitani. En ole tekstannut kellekään ja olen ollut poissa facebookista. Aina kun olen tuntenut tarvetta jakaa, olen sanonut itselleni "ei, voit kertoa tämän asian vain itsellesi" ja sitten olen kertonut sen itselleni kuin puhuisin jollekin toiselle.
Ja se on tuntunut oikeastaan hyvältä. Rauhoittanut levottomuutta. Minusta tuntuukin, että jos antaa levottoman mielen hallita, muuttuu käytökseltään levottomaksi ja sitten tosiaan ON levoton koko ajan. Mutta kun sitä alkaa suitsimaan, sisälle tulee paljon rauhallisempi olo.
Nyt en vaan enää tiedä, mikä on normaalia jakamista ja mikä ei. Koska saan kertoa jotain jollekulle ja koska en? Olisiko parempi, etten enää koskaan lähetä tekstiviestejä tai pidä yhteyttä ihmisiin muuten kuin sopiakseni tapaamisista ja jaan asioita vain tapaamisen aikana livenä?
Minusta tuntuu, että minun kohdallani asia voi hyvinkin olla niin. Kuten kaikkien addiktioiden ja hallitsemattoman käytöksen kohdalla, nollatoleranssi on ainoa toimiva vaihtoehto. Jos antaa pikkusormen, lähtee koko käsi.
Mutta entä facebook tai blogi? Pitäisikö minun jakaa enää mitään koskaan? Missä raja menee? Facebook postauksilla ja blogilla en ainakaan rasita ketään, joka ei jaksa juttujani kuunnella. Mutta ylläpidänkö silloin levotonta adhd käytöstä ja addiktioitani?
En vielä tiedä.
Olen tutkimusmatkalla.
Olen hyvin sosiaalinen ja avoin ihminen, vaikka olen introvertti. Introversion ja ekstroversion määritelmät sellaisenaan ovat riittämättömät. Ne pitää jakaa pienempiin osa-alueisiin, jotta saadaan tarkka kuva yksilöllisestä profiilista. Vaikka olen avoin ja sosiaalinen ja ilmaisen itseäni ulospäin, viihdyn parhaiten yksin tai yhden ihmisen kanssa. Tämä muodostaa pysyvän ristiriidan, koska tarve olla yhteydessä on suuri, mutta halu olla yksin on myös suuri. Siksi kirjoitan paljon viestejä ja pidän yhteyttä. Tällöin olen yksin mutta yhteydessä.
Mutta olen sitä mieltä, että osa tästä tarpeesta jakaa ja olla yhteydessä on puhtaasti seurausta ADHD:sta ja epätervettä. Eli seurausta jatkuvasta levottomuudesta ja tietysti impulsiivisuudesta. Ylikierroksilla käyvä pää etsii taukoamatta stimulaatiota ja keinoja purkaa itseään.
Olen ollut 4 kokonaista päivää jakamatta asioitani. En ole tekstannut kellekään ja olen ollut poissa facebookista. Aina kun olen tuntenut tarvetta jakaa, olen sanonut itselleni "ei, voit kertoa tämän asian vain itsellesi" ja sitten olen kertonut sen itselleni kuin puhuisin jollekin toiselle.
Ja se on tuntunut oikeastaan hyvältä. Rauhoittanut levottomuutta. Minusta tuntuukin, että jos antaa levottoman mielen hallita, muuttuu käytökseltään levottomaksi ja sitten tosiaan ON levoton koko ajan. Mutta kun sitä alkaa suitsimaan, sisälle tulee paljon rauhallisempi olo.
Nyt en vaan enää tiedä, mikä on normaalia jakamista ja mikä ei. Koska saan kertoa jotain jollekulle ja koska en? Olisiko parempi, etten enää koskaan lähetä tekstiviestejä tai pidä yhteyttä ihmisiin muuten kuin sopiakseni tapaamisista ja jaan asioita vain tapaamisen aikana livenä?
Minusta tuntuu, että minun kohdallani asia voi hyvinkin olla niin. Kuten kaikkien addiktioiden ja hallitsemattoman käytöksen kohdalla, nollatoleranssi on ainoa toimiva vaihtoehto. Jos antaa pikkusormen, lähtee koko käsi.
Mutta entä facebook tai blogi? Pitäisikö minun jakaa enää mitään koskaan? Missä raja menee? Facebook postauksilla ja blogilla en ainakaan rasita ketään, joka ei jaksa juttujani kuunnella. Mutta ylläpidänkö silloin levotonta adhd käytöstä ja addiktioitani?
En vielä tiedä.
Olen tutkimusmatkalla.
Kiinnostava artikkeli: Thank you for not sharing. Käsittelee liiallista avautumista... Vasta nyt, kun luen sitä, tajuan, ettei mulla oo koskaan ollut minkäänlaisia suodattimia. Siis en koskaan ajattele yhtään, mitä sanon. Tai pikemminkin kirjoitan. En ole miettinyt koskaan, miltäse voi esimerkiksi tuntua toisesta, jos ilmoitan äidilleni tai jollekin ystävälle, että "Nyt minä eroan tästä parisuhteesta!!!" tai että "Nyt on ultimaalinen kriisi, minä kuolen, elämästäni ei koskaan enää tule mitään". Vasta hiljattain kaksi ystävääni (siskokset) ilmaisivat minulle, että aina kun kirjoitan, että haluan kuolla tms. ne menee suunnilleen paniikkiin ja ajattelee, että miten ne voisi auttaa minua. En oo tajunnut, että aiheutan hätää. Olen kuulemma äärimmäisen dramaattinen ihminen.
Ylläolevassa artikkelissa erään tällaisen liikaa jakavan henkilön isä purskahtaa itkuun: "When she called her father to apologize for telling him prematurely that she was getting a divorce, he started to cry. "He said, 'I just can't take this anymore. I am getting too old. I am taking blood-pressure medication. I have a nervous breakdown every time I see your name come up on the phone.' "
Ylläolevassa artikkelissa erään tällaisen liikaa jakavan henkilön isä purskahtaa itkuun: "When she called her father to apologize for telling him prematurely that she was getting a divorce, he started to cry. "He said, 'I just can't take this anymore. I am getting too old. I am taking blood-pressure medication. I have a nervous breakdown every time I see your name come up on the phone.' "
Minä olen varmaan tuollainen. Olen niin pirun impulsiivinen. Ja intensiivinen. Jos minulla on ultimaalinen kriisi, haluan oikeasti kuolla. Tuntuu, ettei koko elämästä tule mitään koskaan. Ja en halua olla yksin sellaisella hetkellä, joten jaan olotilani. Mutta en jotenkin ole tajunnut, että mun pitäisi ottaa vastuu sanomisistani ja siitä, miten ne vaikuttaa muihin. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, ettei muut yleensä kerro, miten puheeni heihin vaikuttavat.
Ääääääääh. Ihmeen asperger adhd sekopää pää.
Ääääääääh. Ihmeen asperger adhd sekopää pää.
Pitää opetella AJATTELEMAAN ennen kuin avaa sen suuren suunsa.
"These days, Ms. Kumar says before speaking she asks herself, "Why am I sharing this with this specific person? What am I looking for here?"
Minulle valtavassa tarpeessa jakaa, ajattelematta, liikaa, kaikki, on kyse impulsiivisuudesta, levottomuudesta, intensiivisyydestä, estottomuudesta ja pakkomielteisyydestä. ADHD ja asperger.
Pitäisi tosiaan tilata se kirja Impulsivity-compulsivity. Impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. (Aihetta käsittelevä artikkeli: Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity)
Minulla on siinä kohtaa aivoja kyllä himputinmoinen vaurio.
Onneksi aivoja pystyy muuttamaan. Olen edennyt jo melko pitkälle aivojen uudelleenohjelmointityösäni ja tuntuu hyvältä nähdä, että edistymistä tapahtuu kaiken aikaa.
Jatkamme siis suuren suun suitsimista.
Tunnisteet:
ADD/ADHD,
impulsiivisuus,
intensiivisyys,
introversio,
pakkomielteet,
riippuvuus,
ystävät
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Ph:ltaan optimaalinen "no poo"-vaihtoehto soodalle
Pesupähkinäshampoon (vettä ja pesupähkinöitä) ph on täydellinen eli 4,5.
Lue ohjeet: Pesupähkinäshampoo
Toinen hyvä artikkeli: A natural fruit shampoo from a tree
Tunnisteet:
imago ja tyyli,
ituhippi,
No poo,
terveys,
ulkonäkö
Tarvitseeko hiuksia pestä? No poo -ilmiö ja ruokasooda
Jos nyt lähdetään miettiin tätä no poo -ilmiötä eli shampootonta elämää ja ajatusta siitä, että hiuksia ei pestäisi ollenkaan TAI ne pestään jollain luonnollisella aineella eikä shampoolla niin en käsitä kyllä itse yhtään sitä, että vedetään vaan hatusta, että ruvetaas pesemään ruokasoodalla, joka ei ees ole mikään luonnontuote tai en tiä MIKÄ se on, mutta joku outo kemiallinen mörötys nimeltä natriumvetykarbonaatti. Tuskin sitä missään puussa tai pensaassakaan kasvaa, että eiköhän se ole ihan kemiallinen tuote. (Wikipedian mukaan sitä louhitaan Yhdysvalloissa enemmän kuin valmistetaan kemiallisesti, mutta enimmäkseen sooda on kemiallisesti valmistettua)
Eli MILLÄ PERUSTEELLA tällainen täysin hatusta vedetty kemiallinen tuote, jota EI ole suunniteltu ja kehitetty hiusten pesuun, sopisi käytettäväksi hiusten hoitoon PAREMMIN kuin shampoo, joka ON suunniteltu hiusten hoitoon?
Se on kysymys, joka minua kiinnostaa, ja minkä takia lähdin asioista ottamaan selvää. Minulle kun ei riitä koskaan ohjenuoraksi se, että "kaikki muut tekee niin".
Soodasta sain selville, että sitä ei todellakaan kannata hiuksiin laittaa. Päänahan ph on normaalisti noin 5. Siis terveen päänahan. Satuin lukemaan Kemikaalicoctailin sivuilta, miten parin ruokasoodalla hiuksiaan pesseen testihenkilön päänahan ph muuttui testijakson aikana terveestä tulehdustilaa lähenteleväksi 6:ksi (Voiko shampoon korvata ruokasoodalla?)
Tutkittuani asiaa lisää selvisi, että soodan ph on 9,5 eli järkyttävän emäksinen. Hiuksia pitäisi hoitaa tuotteillla, joiden ph on lähellä päänahan ja hiusten omaa ph:ta eli noin 5. Viinietikalla yritetään kompensoida soodan kuivattavaa vaikutusta, mutta emäksisen aineen käyttö ehtii jo saada aikaan tuhoja. (Baking soda destroyed my hair)
Päätin sitten lähteä lähestymään tätä asiaa (shampootonta elämää) ihan omin päin ja alusta. Lähtisin liikkeelle siitä, että KUKA keksi shampoon, koska, missä ja miksi. Mikä siis on shampoon historia.
Ja sain selville, tähän mennessä, että Intiassa hiusten pesuun on käytetty PESUPÄHKINÖITÄ. Niitä, mitä myydään nyt esim pyykinpesuun. Juuri niitä.
Kuulostaa minusta jo PALJON paremmalta kuin ruokasooda.
Tarviiko hiuksia sitten pestä? Artikkelissa shampoon historiasta kerrotaan näin: shampoo poistaa talirauhasten erittämää talia. Tällä luonnollisella öljyllä on suojaava merkitys, mutta se myös sitoo itseensä likaa ja kuolleita ihosoluja. Shampoo pesee pois talia, jolloin nämä paskat lähtee mukana. Aikoinaan hiusten pesuun käytettiin ihan vaan saippuaa, mutta se poistaa näitä öljyjä päänahasta ja hiuksista liian tehokkaasti. Shampoo on suunniteltu sellaiseksi, ettei se poista niitä niin paljon. Niitä pitää jäädä sinne, koska niillä on oma tehtävänsä.
Shampoot on pyritty suunnittelemaan sellaisiksi, että ne irrottavat mahdollisimman tehokkaasti lian, mutta jättävät hiuksiin päänahan tuottamia tärkeitä öljyjä. "The innovations in hair care in the past one hundred years focus on this issue by using materials that target the hair lipids through “highly surface-active” cleansing agents called surfactants to break down and distribute healthy natural oils while washing away contaminants (Wong 1997)." Artikkeli: The history of shampoo, The culmination of personal cleanliness
Tarviiko hiuksia sitten pestä? Artikkelissa shampoon historiasta kerrotaan näin: shampoo poistaa talirauhasten erittämää talia. Tällä luonnollisella öljyllä on suojaava merkitys, mutta se myös sitoo itseensä likaa ja kuolleita ihosoluja. Shampoo pesee pois talia, jolloin nämä paskat lähtee mukana. Aikoinaan hiusten pesuun käytettiin ihan vaan saippuaa, mutta se poistaa näitä öljyjä päänahasta ja hiuksista liian tehokkaasti. Shampoo on suunniteltu sellaiseksi, ettei se poista niitä niin paljon. Niitä pitää jäädä sinne, koska niillä on oma tehtävänsä.
Shampoot on pyritty suunnittelemaan sellaisiksi, että ne irrottavat mahdollisimman tehokkaasti lian, mutta jättävät hiuksiin päänahan tuottamia tärkeitä öljyjä. "The innovations in hair care in the past one hundred years focus on this issue by using materials that target the hair lipids through “highly surface-active” cleansing agents called surfactants to break down and distribute healthy natural oils while washing away contaminants (Wong 1997)." Artikkeli: The history of shampoo, The culmination of personal cleanliness
Vahingoittumattoman hiuksen pinta on sellainen, että se torjuu veden, mutta rasva-aineet, kuten tali, jää siihen kiinni. Siksi pelkällä vedellä peseminen ei poista likaa, joka on jumissa talissa.
Shampoon valmistuksessa tavoitellaan seuraavia ominaisuuksia:
Shampoon valmistuksessa tavoitellaan seuraavia ominaisuuksia:
- Easy rinsing
- Good finish after washing hair
- Minimal skin/eye irritation
- No damage to hair
- Feels thick and/or creamy
- Pleasant fragrance
- Low toxicity
- Good biodegradability
- Slightly acidic (pH less than 7), since a basic environment weakens the hair by breaking thedisulfide bonds in hair keratin.
Tunnisteet:
imago ja tyyli,
ituhippi,
No poo,
terveys,
ulkonäkö
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)