Uskonnot

Uskon, että Jumala on yrittänyt aina kommunikoida ihmisten kanssa ja uskonnot ovat tämän kommunikoinnin tulosta. Mutta uskonnot ovat vähintään yhtä paljon ihmisten omia rakennelmia, oikeastaan voisi sanoa, että niissä on mukana vain ripaus Jumalaa ja loput on ihmisestä.

Suhtautukaa kaikkiin uskontoihin äärimmäisen kriittisesti.

Mutta samalla etsikään niitä muruja, jotka Jumala on sinne sekaan ripotellut yrittäessään puhua meille.

Dalai Lama on kirjoittanut hyvän kirjan uskontojen yhteisistä piirteistä. Toward the True Kinship of Faiths.

Kyllä. Loistavaa.

Jumala puhuu meille

Kun tässä elämäni aikana olen pohtinut pitkään ja hartaasti suhdettani Jumalaan, uskontoihin, kristinuskoon ja sen sellaiseen, uskalsin eräänä päivänä ryhtyä uskomaan erääseen asiaan, jonka koin sisälläni oikeaksi.

Koska olen syntynyt kristilliseen maahan ja varttunut kristityssä suvussa, on kristinusko luonnollisesti ollut se uskonto, johon olen joutunut eniten ottamaan kantaa ja selvittämään suhteeni siihen. Lapsena ja nuorena inhosin koko kristinuskoa. Mutta sitten keskellä pahimpia kriisejä, noin 16-vuotiaana, aloin etsiä Jumalaa. Tämän jälkeen noin 10 vuoden ajan pohdin pääni puhki kristinuskoa ja suhdettani siihen. Minua vaivasivat monet asiat. Kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sanaa ja ilmeisesti sitä pitäisi pitää kirjaimellisesti totena. No, tähän en todellakaan pystynyt. Jonkun aikaa mitin, pitääkö minun todella yrittää aivopestä itseni ja muuttua ulkoapäin ohjelmoiduksi robotiksi, joka nielee kaiken, mitä muut ihmiset kristinuskosta, Jumalasta jne. sanovat.

Kun tajusin, etten mitenkään voi tehdä niin, uskalsin uskoa todeksi erään yksinkertaisen asian. Kuka sanoo, että Raamattu on Jumalan sana ja kirjaimellinen totuus? Muut ihmiset. Kuka on kirjoittanut Raamatun? Muut ihmiset. Keitä ovat kristinuskon auktoriteetit, joita koin, että minun pitäisi uskoa? Muita ihmisiä.

Miksi nämä muut ihmiset olisivat minua suurempia asiantuntijoita Jumalan suhteen? Miksi minun pitäisi niellä heidän käsityksensä ja puheensa sellaisinaan, aivopestä itseni?

Ei MISTÄÄN syystä.

Tajusin, että Jumala puhuu suoraan minulle. Jumalahan on minussa, koska minussa on sielu, joka on osa Jumalaa tai jotain sellaista. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin kuunnella sisintäni. Intuitiota. Sisäistä ääntä. Resonoida kaikki sitä vasten. Uskon, että se on Jumalan ääni.

Mutta koska me olemme ihmisiä, myös minä, tuo ääni ei (ainakaan yleensä) erotu puhtaana vaan siihen sekoittuu muita sisäisiä ääniämme, kuten alitajunnasta nousevaa tietoa ja milloin mitäkin inhimillisiä mielenliikkeitä ja kulttuurimme, historiallinen kontekstimme, kaikki vaikuttavat sisäiseen ääneemme tai tulkintoihin, joita teemme niistä. Ja juuri tämän takia, vaikka Raamattu olisi Pyhän hengen innoittamaa tekstiä ja välittäisi rivien välissä jonkinlaista Jumalan sanomaa, se on ihmisten, oman aikansa ja sen ajan kulttuurin tuote. Inhimillinen tekele.

Ja samasta syystä kaikki papit ja pastorit ja piispat ja suuret uskonnolliset auktoriteetit ovat vain ihmisiä, jotka tulkitsevat todellisuutta omien lasiensa läpi eikä ole mitään syytä, miksi minun pitäisi uskoa heitä silloin, kun se, mitä he sanovat, sotii omaa järkeäni, intuitiotani tai mitä tahansa vastaan.

Nuuskin täällä maailmassa omin nokkineni ja muodostan asioista omat käsitykseni. Kaikki muu on aivopesua.

Joten tehkää tekin samoin. Nuuskikaa omin nokkinenne ja koittakaa vapautua ulkopuolelta tulevista rajoitteista ajattelussanne. Tulkaa niistä tietoisiksi, kaatakaa ne, kyseenalaistakaa ne ja hyväksykää ne, jos ne ovat teidän mielestänne hyviä ja paiskatkaa roskiin, jos ne ovat teistä paskoja.

Pappi Antti Kylliäinen on tällainen rohkea ajattelija, joka uskaltaa ajatella itse. Suosittelen kaikille hänen Kaikki pääsevät taivaaseen. Eikä senkään kirjan sisältöä tarvitse niellä pureskelematta. Ei KUULU niellä pureskelematta. Mutta se tarjoaa hyvää materiaalia ajateltavaksi.
kirjaansa

Jumalaa ei tarvi etsiä sen kauempaa kuin itsensä sisältä. Se on loogisin paikka, jossa Jumala voi sijaita.


“There is no truth except the truth that exists within you. Everything else is what someone is telling you.” 
― Neale Donald Walsch, Home with God: In a Life That Never Ends

Selittääkö ketamiinimalli kuolemanrajakokemukset? (Ei)

Kuolemanrajakokemukset voivat vielä joskus osoittautua todisteeksi Jumalan olemassaolosta. En ala itse selittää tässä sen ihmeempiä, koska imettyäni tietoa, se muuttuu yleensä ei-kielelliseksi mössöksi päässäni enkä osaa selittää niitä enää hyvin. Siksi asian selittäkööt ne lähteet, joista tietoni olen ammentanut.

Aluksi katselin Yleltä tulleen dokumentin.

Dokumentti Mielen salattu voima osa 3: Kuolema meno/paluu.


Sitten luin Bernard Jacobyn kirjan Tie tuolle puolen. Kirjoitin kirjasta jutun tähän blogiin aikaisemmin.

No, netissä olevalla sivustolla, jonka nimi on God is imaginary esitetään todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan ja todisteena kahdeksan käytetään kuolemanrajakokemuksia. Lukija ohjataan uudelle sivulle linkin kautta. Sieltä löytyy tiedemies Jansenin Ketamiini-malli, jonka on tarkoitus selittää kuolemanrajakokemukset tieteellisesti.

No, eipä onnistu herran selitykset. Sillä asia, jonka hän sopivasti jättää kokonaan käsittelemättä (koska hänen hieno mallinsa ei sen selittämiseen kykene), on se tosiasia, että monet kuolemanrajakokemuksen läpi käyneet ovat nähneet asioita sillä aikaa, kun ovat olleet kuolleina. Enkä puhu nyt enkeleistä tai tunneleista vaan he ovat nähneet todistettavasti, mitä leikkausalissa on tapahtunut sinä aikana tai minkä värisiä kukkasia oli maljakossa leikkaussalin ulkopuolella, jossa henkilön perhe istui odottamassa. Vaikuttavinta on kuitenkin se, miten syntymästään saakka sokeat ovat nähneet kuolemansa aikana leikkaussalin, lääkärit, mitä tahansa. Selittäkääpäs tämä nyt sillä ketamiinilla.

Tässä yksi artikkeli siitä, miten sokeat näkevät kuolemarajakokemuksen aikana.

Ja näin tiede ei edelleenkään kykene suureksi harmikseen selittämään tätä ilmiötä pelkillä aivojen ominaisuuksilla.

Elokuva: To the wonder

Tehdääs nyt semmoinenkin harvinaisuus kuin elokuva-arvostelu. Kävin tiistaina katsomassa Terrence Malickin ohjaaman elokuvan To the Wonder. Ajattelin elokuvateatterin pimeydessä, että onkohan tämä jonkun ranskalaisen ohjaajan tekele, kun tuli jotenkin mieleen ranskalaiset taide-elokuvat, joita en voi sietää. No, ei ollut vaan ohjaaja on joku yhdysvaltalainen maineikas heppu. Ne pari arvostelua, jotka jälkikäteen luin netistä, mainitsivat, että To the Wonder on ohjaajan kehnoin työ. No, sen voin uskoa.

Elokuva oli kuolettavan pitkästyttävä. Henkilöhahmoihin ei pystynyt eläytymään, sillä niistä oli tehty unenomaisia satuhahmoja, jotka lipuivat äänettöminä paikasta toiseen. Taustalla höpötti koko ajan joku kertomuksen avainhenkilöistä raukealla äänellä ajatuksiaan, kuka ranskaksi, kuka englanniksi kuin olisi lukenut päiväkirjastaan tekstiä. Varsinaista vuoropuhelua ei elokuvassa käyty. Vitsailin tädilleni, jonka kanssa elokuvissa olin, että Ben Affleck voisi saada Oscarin suorituksestaan... Hän kun ei koko elokuvan aikana tehnyt oikeastaan mitään muuta kuin patsasteli ilmeettömänä taustalla – tosin ilmeettömyyden taidon hän hallitsee kyllä muissakin elokuvissa ja oli ehkä tietoisesti valittu juuri tämän ihailtavan ominaisuutensa vuoksi elokuvaan. Esimerkiksi Leonardo DiCaprio olisi ollut mahdoton valinta rooliin, kun hän ei olisi millään kyennyt pysymään riittävän passiivisena ja apaattisena vaan olisi väkisinkin tuonut hahmoonsa syvyyttä.

Naispääosaa näyttelee Olga Kurylenko, jonka roolihahmossa oli sentään vähän enemmän eloa. Tosin ensimmäisen 15 minuutin aikana hän oli pompsahdellut ja tanssahdellut joka ikisessä kohtauksessa eikä tuntunut hallitsevan muunlaisia liikkumistapoja. Jossain vaiheessa teki mieli kuristaa koko nainen, kun se ei voinut ikinä kävellä normaalisti. Toisaalta kuitenkin pidin Marinasta, vaikka hänen luonnonlapseutensa tuotiinkin välillä ylikorostetusti esille. Silloin kun jatkuva pompsahtelu ja tanssahtelu ja lapsekas käytös ei ärsyttänyt (koska se oli liioiteltua ja luonnotonta), koin Marinan suloiseksi, olenhan samanlainen luonnonlapsi itsekin. Vaikken pompsahtele koko ajan.

Lisäksi elokuvassa oli mukana aivan irrallinen henkilöhahmo, pappi, joka esiintyi aina välillä puuhailemassa omiaan ja pohti suhdettaan Jumalaan. Tähän hahmoon yritettiin tuoda jonkinlaista syvyyttä ja merkitystä, en tiedä miksi, koska se oli kaikesta aivan irrallaan, yksinäinen hahmo, joka ei liittynyt kunnolla mihinkään.

Elokuvan naiset esitettiin äärimmäisen heikkoina, säälittävinä ja epätoivoisina miehiin takertujina.

Luontokuvauskohtaukset eivät tehneet minuun vaikutusta, vaikka jotkut arvostelijat niitä kehuivat. Ensinnäkin, jos haluan katsella upeita luontokuvauksia, katson luontodokumentteja. Toiseksi koin esimerkiksi yhdessä kohtaa esitetyn kohtauksen, jossa kuvattiin vettä ja esiteltiin sen solinaa ja liplatusta, todella kliseiseksi. Joo, joo. Veden solina ja liplatus on hienoa. So what. Move on. Jos haluan ihastella veden liikettä ja liplatusta, menen metsään puron äärelle. Elokuvassa siihen ei tarvi jäädä.

Ihmettelen, miksei kukaan poistunut kesken elokuvan. No, en minäkään poistunut. Katsoin moisen tylsän kuvaelman sitkeästi loppuun. En saanut siitä mitään. Onneksi en toisaalta myöskään vitutusta tai pahaa oloa. Se oli yksinkertaisesti vain turha.

Ylistimulaatio ja alistimulaatio

Ylistimulaatio on tuttu juttu. Piece of cake (mikä ihmeen kakunpala?). Siihen en suuresti paneudu tässä tekstissä. Vähän silti.

Ylistimulaatio on ylikuormittumista. Tulee liikaa ärsykkeitä, jotka kuormittavat hermostoa, joka romahtaa. Tai no, romahdus on ääritila. Sitä ennen on hermoston ylikuormitustila, joka ilmenee erilaisina stressi-, uupumus-ylikuormitusoireina.

Ylikuormittuminen liittyy herkkyyteen. Herkkyys tarkoittaa sitä, että yksilön hermosto reagoi herkästi ärsykkeisiin, kokee samat ärsykkeet paljon voimakkaampina kuin ei-herkkä ihminen. Ärsykkeet synnyttävät myös tavanomaista suurempia reaktioita. Kuollut kärpänen kadulla voi saada herkän ihmisen pillahtamaan itkuun (ainakin minä aloin itkeä lapsena, kun perhonen jäi auton alle eli törmäsi liikkuvaan autoon).

Ylistimulaatiota esiintyy aina siellä, missä on herkkiä ihmisiä.

Ylistimulaatio liittyy läheisesti introversioon. Introvertit ylikuormittuvat herkästi kaiken maailman ärsykkeistä, varsinkin sosiaalisista, ja heidän täytyy vetäytyä yksinäisyyteen latautumaan. Yksin, hiljaisuudessa ja rauhassa, heidän energiasäiliönsä täyttyvät.


En ollut koskaan, ennen viime viikonloppua, todella tajunnut alistimulaation merkitystä.

Alistimulaatio on tietyssä mielessä päinvastainen ilmiö kuin ylistimulaatio, mutta tarkemmin tarkasteltuna ei ehkä olekaan. Tai riippuu tarkastelukulmasta.

Alistimulaatio on myös stressitila, mutta kokemuksellisesti hyvin erilainen kuin ylistimulaatio, sillä ylistimulaatiossa on jotain liikaa ja yksilöllinen kokemus on "minä murskaudun!!!!!!" jopa pakokauhu, tarve päästä pois. Alistimulaatiossa on jotain liian vähän. En tiedä, miten eri tavoilla ihmiset tähän tilaan reagoivat, minulla seurauksena on inertia.

Olen aina ollut tietoinen ylikuormituksen vaaroista ja siitä, että tarvitsen säännöllisesti yksinoloa latautuakseni ja minun täytyy todella tarkasti varoa, etten tapaa liian usein ja liian paljoa ihmisiä ja täytä elämääni liian hektisillä aikatauluilla.

Kun asiat olisivatkin niin yksinkertaisia. Sillä olen ollut myös tietoinen siitä, että olen hämmentävän paradoksaalinen sekoitus ekstroversiota ja introversiota, ADHD:ta ja aspergeria. Ja viime viikonloppuna ymmärsin syvällisellä tavalla, että alistimulaatio on ehkä yhtä vaarallinen asia kuin ylistimulaatiokin.

Jos olen liian kauan yksin (yli 1 kokonainen vuorokausi), alkaa ilmetä alistimulaatiosta johtuvia oireita.

Nyt ymmärrän ensimmäistä kertaa sen, kun ekstroverteista sanotaan, että he saavat energiaa ihmisistä. Kyllä. Nyt ymmärrän sen. Juuri näin on kohdallani. Kun olen yli 1 vuorokauden yksin (1 kokonainen päivä heräämisestä nukkumaan menoon asti on ihana aika olla yksin, mutta ei sen pidempään), alan tuntea alistimulaation vaikutukset kehossani. Siinä missä ensimmäisen vuorokauden aikana täytyin energiasta ja voimaannuin, alkaa seuraavana päivänä energia taas huveta... Mutta jollakin tapaa kyseessä on erilainen energia. Aivan kuin minussa olisi kaksi säiliötä energiaa. Toinen täyttyy yksinoloenergialla ja toinen ihmisenergialla.

Kun yksinoloenergiatankki tyhjenee, tilaa kutsutaan ylikuormitukseksi. Olen saanut liikaa ulkopuolisia ärsykkeitä ja minun täytyy päästä omaan rauhaan.

Kun ihmisenergiatankki tyhjenee, olen saanut liian vähän ulkopuolelta tulevaa stimulaatiota ja alan vajota kohti inertiaa.

Fysiikassa inertiaa kuvataan näin:

1. An object in motion tends to stay in motion unless stopped or changed
by a force;
2. An object at rest tends to stay at rest unless changed (moved) by a
force.


Eli kappale pyrkii pysymään liikkeessä, jos se on liikkeessä ja pysymään paikoillaan, jos se on paikoillaan. Se ei siis itse kykene muuttamaan olemistapaansa vaan sen ulkopuolelta täytyy tulla jotakin, mikä pakottaa sen liikkeelle/pysähtymään.

Jos olen liikaa yksin, alan jähmettyä. En kykene enää motivoimaan itseäni mihinkään. Kadotan ruokahalun, koska minulla ei ole motivaatiota valmistaa syötävää (edes voileipää). Projektit eivät huvita. Mikään ei huvita. Passivoidun. Jähmetyn.

Jos tämä tila jatkuu liian kauan (kyse on päivistä), se pahenee aina vain. Sisäinen motivaatio kaikkea kohtaan katoaa. Halvaannun. Makaan sohvalla tai sängyllä ja tuijotan seinää. En pysty nousemaan, koska se vaatisi tahdonvoimaa, motivaatiota. Mieleni on halvaantunut. Ruumiini on halvaantunut. Inertia. Minua ei pysty enää liikuttamaan mikään muu kuin jokin ulkopuolelta tuleva. Minut täytyy ravistaa hereille, eloon ja liikkeelle.

Ja niin, saan energiaa ihmisistä, ulkopuolelta tulevista ärsykkeistä, jotka liikuttavat minua, pakottavat liikkeelle, ulos kuoresta elämään.

Ja samalla olen introvertti ja asperger ja herkkä ja kestän ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä rajallisessa määrin. Pian on taas vetäydyttävä yksinäisyyteen.

Vuorovesi.

Tasapainotilan löytäminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Ulkoisia ärsykkeitä ja yksinoloa.

Ajatuksia intellektuellien mahdollisuuksista yhteiskunnallisen muutoksen toteuttamiseen

Tämä on poiminta ystäväni lähettämästä sähköpostiviestistä:

Intellektuellien on vaikeata johtaa mitään laajamittaista yhteiskunnallista muutosta, koska he ovat itsenäisiä toimijoita ja ajattelijoita. Siksi muutos on ehkä aina jäänyt filosofeilta ja muilta intellektuelleilta tekemättä ja aikaansaamatta. Kukaan heistä ei ole pystynyt muuttamaan mitään... ovat vain kirjoittaneet ja voivotelleet tilannetta. Koska kukaan viisas ei pysty yksin muuttamaan mitään, sillä yksittäisen ihmisen mahdollisuudet muuttaa olosuhteita perustuvat valtaan ja valtaa viisaat eivät saa, sillä eivät suostu viisaina siihen kumarteluun jota valta-aseman saaminen vaatisi... Mutta mitä he ovat tehneet? He ovat kirjoittaneet! Ja pitäneet hengissä intellektuellien mahdollisuutta keskustella tekstien kanssa ja niiden välityksellä! Sekin on paljon... ja vielä enemmänkin.

My friend

ÄO-testien kritiikkiä

tulossa