Asperger parisuhteessa

En edelleenkään oikein ole varma, mitä haluan parisuhteelta ja potentiaaliselta kumppanilta. Olen seurustellut 3 kertaa ja pisin suhde on ollut 9 vuotta, toiseksi pisin 3 vuotta. Siltikään en oikein tiedä, mitä haluan. Tietämistä vaikeuttaa pari seikkaa.

1) En ole oikeastaan ollut suhteessa, jossa rakastan toista. Olen saattanut olla rakastunut suhteen ihan alussa, mutta se on toki eri asia kuin rakastaminen.

2) Olen suhteen ihan alussa todennäköisesti ihan eri ihminen kuin alkuhuuman laannuttua, mutta koska edellinen kohta 1, en tiedä millainen olisin pidemmässä suhteessa, jos rakastan.

Tämän hetkinen teoriani on se, että kun ihastuu ja rakastuu, menen kemiallisesti täysin sekaisin (kuten ihmiset usein menevät) ja silloin olen hyvin intensiivinen, romanttinen, läheisyydenkipeä, nymfomaaninen ja imelä. MUTTA kun tämä sekava kemiallinen tila laantuu, minusta tulee oma itseni eli käytännössä aspergeriuteni ottaa vallan. Tämä on erinomaisen hankalaa kahdesta syystä:

1. Se, millainen olen alussa, voi antaa erittäin harhaanjohtavan kuvan siitä, millainen olen oikeasti kumppanina pitkällä aikavälillä. Jos vastaan jonkun ihmisen tarpeita ja toiveita alussa, en välttämättä vastaa niitä yhtään myöhemmin.

2. Henkilö, joka sopii alkuhuuman aikaisiin tarpeisiini ja toiveisiini, ei välttämättä sovi yhtään yhteen sen kanssa, mitä tarvitsen ja haluan pitkässä suhteessa omana itsenäni.

Koska en ole nähnyt sitä, millainen olen pitkässä suhteessa, jossa todella rakastan toista alkuhuuman jäkeenkin, en tiedä kyseisestä skenaariosta mitään varmaa. Minulla on vain hypoteeseja ja epäilyjä ja aavistuksia ja arvailuja. Minusta kuitenkin tuntuu aika luultavalta, että pitkässä suhteessa ja alkuhuuman jälkeen olen varsin asperger, mikä ilmenee seuraavilla tavoilla:

Viihdyn erittäin hyvin yksin enkä välttämättä ole kovin seurallinen. Jos en asu toisen kanssa yhdessä, voi hyvin olla, ettei minulla ole tarvetta nähdä välillä esimerkiksi 3 viikkoon. En tiedä miten usein milloinkin haluan nähdä, mutta en halua elämääni suhdetta, joka saa minut tuntemaan, että minulla on velvollisuus nähdä toista ja en voi tuntea, että minulla on oikeus ja vapaus nähdä toista, kun se tuntuu hyvältä, vaan toista on pakko nähdä esimerkiksi joka viikko vähintään kerran halusin tai en, ettei toinen ole onneton.

Jos taas asutaan yhdessä, kestän sitä vain, jos toinenkin osapuoli on hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä ja lähinnä puuhataan omia asioitamme ja haluan luultavasti, että on omat huoneet ja niissä omat sängyt ja nukutaan eri huoneissa. Minusta toisen kanssa nukkuminen lähinnä haittaa nukkumista. Viie parisuhteessa tunsin erittäin suurta aversiota sitä seikkaa kohtaan, että joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa piti jonkun aikaa halailla ja olla sylikkäin. Aina. En minä jaksa. Haluan nukkua rauhassa. MUTTA toisen luona (eli toisen huoneessa) voi joskus yökyläillä.

Tykkäisin kyllä silti mieluiten asua yhdessä jonkun kanssa. Nyt kun asun lapseni kanssa, oon huomannut, että voin psyykkisesti selvästi paremmin silloin, kun kotona on toinenkin ihminen minun lisäkseni, mutta tykkään siitä, että lapseni kanssa eletään juurikin niin, että se on lähinnä huoneessaan ovi kiinni ja minä puuhaan omia juttujani. Ollaan yhdessä yksin. Silti välillä on vuorovaikutusta ja voi syödä yhdessä vaikka iltapalaa jne.

Saatan olla ajoittain aseksuaalinen. Tämä johtuu siitä, että fyysinen kanssakäyminen ei kuulu minun erityisiin kiinnostuksen kohteisiin vähimmässäkään määrin (paitsi suhteen alussa alkuhuuman aikaan, jolloin se toinen ihminen ON minun ekkoni) ja minulla on niin paljon mielenkiintoista sisältöä ja tekemistä elämässä itsekseni, etten ehdi keskittyä mihinkään fyysisiin kanssakäymisiin. Ja en halua että elämässäni olisi joku suhde, jossa on joku velvollisuus harrastaa fyysistä kanssakäymistä kaiken aikaa. Sellainen on hirvittävää.

Lukuunottamatta yllä olevia seikkoja olen kyllä lämmin ja hellyyttä ilmaiseva ja kosketusta rakastava ihminen.

Mutta siis kuka muu kuin joku toinen asperger voisi soveltua kumppanikseni?

No, hyypiö jonka kanssa nyt tapailen on asperger (ei diagnoosia). Ja mulla on edellä mainittujen asioiden suhteen turvallinen ja hyvä olo eli oon melko varma, että saan noissa suhteissa olla oma itseni ilman ongelmia. Ongelmallista sen sijaan on se, että tämä hyypiö ei vastaa alkuaikojen ja alkuhuuman aikaisia tarpeitani ja koska olen kuitenkin aika lämmin ja tunteellinen ihminen, en ole vielä varma siitä, soveltuuko tämä ihminen sitten taas näihin tarpeisiini missään vaiheessa (hän on varsin klassinen asperger-mies...). Se selvinnee vasta, jos alkuajasta pystytään rämpimään jotenkin elävinä ja yhdessä sinne, missä minäkin muutun enemmän aspergeriksi. Mutta haluaisin yrittää rämpiä sinne ja katsoa.

En yhtään tiedä siis vielä, onko tämä minun juttuni tämän hyypiön kanssa hyvä juttu vai tuhoon tuomittu draamamylly.

Kärsimys ja draamailu – miten käsitellä tunteet yksin itsensä kanssa?

Tapailen nyt erään ihmisen kanssa. Siitä voi seurata katastrofi, mutta ehkä elämä yllättää ja siitä seuraakin lopulta jotain hyvää. En ala selittään tarkemmin, koska se ei ole tämän kirjoituksen aiheena, vaan kirjoitan siitä, että tämä mieshenkilö sanoi, että älä sitten draamaile (nauruhymiö perässä) 🙈. Olemme tapailleet siis aiemminkin, noin vuosi sitten ja olleet tekemisissä siitä asti erinomaisella on/off-meiningillä "kavereina" (minä häivyn aina vaihtelevan pituiseksi ajaksi saatuani tarpeekseni eräistä asioista).

Vastasin, että en minä draamaile. Minä kärsin.

Aloin sitten miettiä vastaustani. Aivan, minä kärsin, mutta ei kärsimys itsessään tuota draamaa. Draaman tuottaa kärsimyksen ilmaiseminen. Tai vieläkin tarkemmin: draaman aiheuttaa kärsimyksen ilmaiseminen jollain hysteerisellä tavalla.

Ryhdyin siis miettimään sitä, olisiko minun mitenkään mahdollista kärsiä hiljaa eli niin, etten pursota sitä muiden ihmisten päälle ja diilaan sen itseni kanssa? Toki voi esimerkiksi ystävien kanssa voi tarvittaessa jutella, jos on ongelmia tai paha mieli ja toki on terveellistä ilmaista myös ihmiselle, joka kärsimyksen "aiheuttaa" (ei sitä toinen ihminen tietysti yleensä varsinaisesti aiheuta vaan minä itse jotenkin aivotoiminnallani) jotakin siitä kärsimyksestä jollain älyllisellä ja kehittävällä tavalla ehkä. Tosin jos jokin asia aiheuttaa toistuvasti kärsimystä, siitä lienee turhaa toistuvasti jauhaa.

Konkretisoidakseni asiaa hiukan tarkennan, että kohdallani kyse on eniten siitä, että suhteen alussa olen varsin epävarma ja ylipäätään olen huomattavan intensiivinen ihminen ja ihastuneena/rakastuneena kemikaalit pistää pään ihan sekaisin (mikä lienee normaalia) ja kaikki tämä yhdistettynä tekee sen, että olen aika needy... 😬 En mielestäni mitenkään överillä tavalla eikä tässä olisi ongelmaa, jos tapailen lämpimän ja läheisen ihmisen kanssa, mutta jos tapailen etäisen ja tunnekylmän ihmisen kanssa voi hyvinkin seurata ongelmia (eli seuraa).

Lähinnä jos toisesta ei kuulu mitään, saatan muuttua erinomaisen hysteeriseksi, koska aivoni mieltävät asian siten, että toinen on kadonnut, koska se ei pidä minusta ja se välttelee minua tms. Mutta en siis ole mielestäni tässä sinänsä kohtuuton ja ei haittaa, vaikka menisi useampi tunti vastata minun viestiini, mutta jos kirjoitan aamulla viestin eikä koko päivänä kuulu mitään, alan ahdistua ja kärsiä ja odotan ja odotan ja jos tulee ilta ja yö eikä mitään kuulu, alkaa mennä hysterian puolelle. Yleensä tässä kohtaa kuitenkin vielä kykenen pidättelemään tunteideni ilmaisua ja riudun vain hiljaa itsekseni. Mutta sitten se alkaa levitä käsiin. Eli räjähtää. Minun pääni lähinnä.

En suutu. Tulen surulliseksi ja tukehdun ahdistukseen, pelkoihin, epävarmuuteen. Ja tästä seuraa sitten yleensä se, että alan kirjoitella viestejä. Määrä kasvaa ahdistuksen kasvaessa. Ja syntyy draama.

Tässä oli juuri tällainen tilanne päällä... En ala selittää sitäkään enempää, mutta eilen aamupäivällä tilanne saavutti sietokykyni viimeisen rajan ja odotuskykyni loppui ja aloin juuri kirjoittaa suurta tuhoviestiä (jonka jälkeen minulla on tapana blokata henkilö joka paikasta ja suorittaa katoaminen), kun henkilöltä tuli viesti, jossa se lyhyesti ilmaisi, ettei ehdi vastata vielä, mutta vastaa kyllä... Tuhoviesti jäi siis lähettämättä. Ja suhteemme muuttui kaveruudesta tapailemiseen (siksi odotin sitä pirun vastausta, kun tämän asian selvittäminen oli kesken; hyypiö haihtuu maan päältä, kun pitäisi puhua jostain oleellisesta asiasta).

Tämä jäi kuitenkin mietittymään. Jos tuhoviesti olisi ehtinyt lähteä ja olisin suorittanut blokkaukset ja katoamisen. Eläisin nyt hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin nyt elän. Me emme tapailisi. Tuskin enää näkisimme edes, koska olin päättänyt, että jos vielä häivyn, se on lopullista. Viime katoamiseni kesti 3 kuukautta ja tämä on viimeinen yritykseni. Luultavasti.

Miten pystyisin kestämään ODOTUSTA ilman draamaa eli kärsimyksen hysteeristä ilmaisemista ulospäin? Mä TIEDÄN, että se hyypiö vastaa kyllä jonain kauniina hetkenä, kun se armollisesti ehtii asiaan orientoitua. Mutta kun. Joskus se on kadonnut moneksi päivää (harvemmin onneksi). Mä TIEDÄN, että se ei ole kadonnut lopullisesti, mutta se tuntuu silti paskalta. Mutta onko sen pakko tuntua paskalta? Tai vaikka se tuntuisi vähän paskalta, onko sen pakko tuntua sietämättömän pahalta?

Kykyni odottaa ja elää niin, ettei toisesta kuulu, on myös vaihteleva eli riippuu ihan tilanteista ja kaikesta, miten tärkeää mulle on kuulla toisesta. Jos kuitenkin käy niin, että toisesta ei kuulu ja alan mennä kärsiväksi ja hysteeriseksi, niin miten voisin elää niiden tunteiden kanssa ilman, että suollan sitä olotilaa toisen päälle? Tai kenenkään päälle. Ei minusta oo oikein kiva sekään, että suollan sitä ystävieni päälle. Eikö niitten tunteiden kaa voisi elää ITSEKSEEN? Miksi ne pitää levittää muiden päälle?

Vaikeinta on kai ajan kuluminen. Koska se ei kulu mihinkään silloin, kun odottaa, että toisesta kuuluu ja alkaa olla sietokyvyn viimeisillä rajoilla. MITEN ajan silloin saisi kulumaan? Ehkä minun pitää lähteä 6 tunnin kävelylenkille (kävellä 18 km päässä olevaan isompaan kaupunkiin ja takaisin). Siinä kuluisi aikaa. Puhelimen voisi jättää kotiin, PAITSI jo kuuntelen kävellessä jotain, tarvin puhelimen.

Tietokonepelejä voi kokeilla. Yleensä jos oon ahdistunut ja kärsin, en pysty keskittyyn yhtään mihinkään. Tietokonepelit on sen verran addiktoivia ja imeviä, että siinä on ees jotain toivoa.

Huokaus.

Jatkan asian tutkimista.

Tietysti voisi myös hommata miehen, jonka kanssa tällaista ongelmaa ei ole... Mutta kun. Pläääääh. Ehkä olen masokisti.

Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.