ADHD-naisen arkea

"Hetken mulla oli hyviä ajatuksia, sen perinteisen 5 minuuttia, jos sitäkään. Ajassa, joka meni etsiessä tätä lehtiötä ja kirjoittamiseen soveltuvaa kynää, pää oli aikalailla kerennyt jo tyhjentymään. Koitetaan nyt silti saada jotain sanottua.

Näin kolmen tupakan ja kahden kynänvaihdon jälkeen tajuan kääntää musiikin pois päältä, ja päänsisäinen sumu hieman hälvenee. Ajatuksiani kerätessäni katseeni harhailee keskellä olohuoneen lattiaa lojuviin likaisiin sukkiin ja muistan kuinka kaksi päivää sitten tarkoitukseni oli nostaa ne lattialta ja viedä pyykkikoriin. Pikkujuttu, eikö?
Luulisin näin, mutta silti ei ihmetytä, etteivät sukat ole juurikaan alkuperäisestä sijainnistaan liikkuneet.

Uskon, että "tavallisen" ihmisen on välillä hyvin hankala ymmärtää ajatuksenjuoksuani. Tämä on myös käynyt ilmi perheen, ystävien, ja ennen kaikkea poikaystävän päänpudisteluista, sekä ilmiselvistä ihmetyksen, hämmennyksen ja jopa turhautumisen ilmeistä heidän kasvoillaan.

Miksi on niin ylivoimaista nostaa likainen sukkapari lattialta, kävellä muutama metri vessan ovelle ja viskata sukat pyykkikoriin? Tähän en osaa vastata, ja koko ajatus lähinnä huvittaa. Siis sen lisäksi, että se myös ahdistaa ja stressaa naurettavan paljon siihen nähden, kuinka pienestä asiasta on kuitenkin loppujen lopuksi kyse.
Sukat lattialla eivät nyt varsinaisesti haittaa, vaikka lojuisivat siinä kuukaudenkin, tämä kykenemättömyys kun ei kuitenkaan rajoitu pelkästään likapyykkiin.
Rajoittuisikin.

Miksi en ole vielä soittanut lääkäriin?
Maanantaina ja tiistaina piti soittaa, kuten myös eilen. Ja tänään. Tätä miettiessä stressitaso taas nousee, ja ajatuskin siitä, että ottaisin puhelimen käteen, etsisin jo valmiiksi sinne tallennetun numeron, soittaisin sinne ja esittäisin asiani ahdistaa, enkä osaa selittää miksi. Siitä kun ei olisi muuta kuin hyötyä, en häviäisi mitään ja asiat lähtisivät rullaamaan eteenpäin.

Miksi keittiön kaappini pursuaa laskuja? Mulla olisi ollut varaa maksaa ne ajallaan, miksiköhän en tehnyt niin. Ei tarvitsisi joka päivä jo aamukahvin aikaan stressaantua, kun keittiöön kävellessä vielä unenpöpperössä tuo hirviömäinen kasa paperia kurkkii hyllystä leivänpaahtimen yläpuolelta.

Miksi joskus ei vain yksinkertaisesti pääse sängystä ylös?

Miksi en voi soittaa ystävälle, jonka olen jo vuosia tuntenut?

Miksi en saa tehtyä edes asioita, jotka ovat itselleni mielekkäitä, kuten maalata valmiiksi taulua, joka nytkin tuijottaa minua lähes syyttävästi nurkasta huoneen toiselta puolen?

Miksi tämä kaikki ja lukemattomat muutkin asiat ovat niin hankalia? Tähän olisi mukava saada vastaus, vaikka en oikeastaan usko keneltään sellaista löytyvän. Vielä mukavampaa olisi, jos jonain päivänä tämä kaikki ei olisikaan niin hankalaa. senkään en usko tapahtuvan noin vain.

En usko että tänäänkään soitan lääkäriin.

Sukat ovat kuitenkin nyt pyykkikorissa. Ehkä olen siis tehnyt tarpeeksi tälle päivälle, tai niin ainakin haluan uskotella itselleni."

Nita Kivistö

Tänään...

Istun tässä hitsin typerällä koneella. Jotenkin mystisesti päädyin mätkimään zombeja heti päivän aloitukseksi (vietyäni lapsen eskariin). Minua ei edes huvittanut pelata. Koko peli tympii. Mutta olen koukussa. Pitää etsiä aarre ja putsata kyliä zombeista ja auttaa kansalaisia zombisusien kidasta. Dopamiinia. Saan siitä dopamiinia. Olen dopamiinikoukussa. Orja. Tahdoton. Vihaan sitä, mutta en voi muuta. Pian on pääsykoe ja haluaisin lukea siihen. Todella haluaisin, mutta en voi, koska aivoni himoitsevat zombien perään. Siksi teen sen ainoan, mikä minut pelastaa: poistan pelitallennukseni. Sinne meni. Kaikki, mitä olin saanut aikaan. En todellakaan jaksa alkaa alusta, joten nyt olen vapaa! Miten hyvältä se tuntuukaan. Olla vapaa. Voin pestä ikkunoita, lukea filosofiaa, syödä aamupalan. Rakastan vapautta. Mutta ensin menen kirjoittamaan blogiini mielihyväkeskuksesta ja dopamiinista. Sitten jaan kirjoitukseni Facebookissa ja jumiudun tietysti sinne. Ja kappas, joku oli kirjoittanut hienon kirjoituksen päivästään, ajatuksistaan ja ADHD-arjestaan ja minä haluan myös!! Joten kirjoitan. Kuinkas muutenkaan. Kun iskee suuri huvitus ja innostus!

Mutta nyt sekin on tehty. Nälkä on kova. Kello on kaksi ja olen syönyt yhden korpun... Äääääääh. Ja kaapeissa ei ole ruokaa. Vihaan kaupassa käymistä. Vihaan sitä, että pitäisi katsoa peiliin ja tehdä itselleen jotain, ettei näyttäisi oksennukselta, mutta yleensä en vain jaksa ja lähden tietoisesti maailmalle sen näköisenä kuin olisin juuri noussut sängystä (kuten oikeastaan olenkin, sillä vaellan kodissani yöpuvussa [kuka jaksaa pukeutua nukkumaan mennessä YÖPUKUUN kysyn vain? Nukun tietysti päivävaatteissani tai mitä riepuja nyt käteen osuukaan illalla, sellaisia, joissa ei ole painavia nappeja tai nyörejä tai häiritseviä ulokkeita ja liehukkeita], mutta yöpukuni on siis päiväpukuni, joten niin tai näin vaellan siis kauppaan näyttäen homeitiöltä ja ulkona vedän hupun päähäni, ettei kukaan näe kampaamatonta hiuskuontaloani. Mieluiten EN vaella sinne kauppaan. En jaksa. En jaksa en jaksa en jaksa ei huvita. Mutta TÄYTYY. Miten vastenmielistä.

Kaikki on niin raskasta vaikeaa. Iltaisin pitäisi saada itsensä ajoissa nukkumaan, mutta siitä ei tule mitään, kun on niin paljon parempaa tekemistä ja en HALUA nukkua! Ja päivällä pitää syödä ja en jaksa. Ei huvita. Haluaisin kokin. Jos joku tekisi kaikki ateriat ja kattaisi ne pöytään, söisin ilolla. Mutta kun ne pitää itse raapia kokoon... Yök. Ja pitäisi katsoa peiliin. Etenkin kun asuu miesystävän kanssa. Yleensä en kyllä vaivaudu käyttämään energiaani sellaiseen. Ei vaan jaksa. Mieluiten eläisin niin, että en katso yhtään peiliin koskaan. Mutta joskus häpeä, tai häpeän pelko, on suurempi kuin vaivannäkö. Siksi katson peiliin. Toisinaan. Pelkkä katsominen ei tietysti riitä. Riittäisikin.

Aikaansaaminen on aina niin vaikeaa. Mahdotonta. Toivotonta. Suuren tuskan takana. Elämä on täynnä sitä ja tätä ja tuota, mitä pitäisi pitäisi pitäisi saada aikaan, ottaa huomioon, muistaa... Kun vain saisi olla rauhassa ja elää kuten tahtoo. Mutta ei siitäkään tulisi mitään. Tahtoni ei ole luotettava. Joskus tahdon sitä mitä en tahdo ja en tahdo sitä mitä tahdon. On monenlaisia tunteita tahtoja haluja.

Tunteeni ovat vaikein asia elämässäni. Ne hallitsevat minua, en minä niitä, vaikka kovasti pistän kampoihin. Taistelen hallinnasta.

Joskus huomaan, miten vaikeaa elämäni täytyy olla, kun hetken aikaa jokin asia saa minut todella ajattelemaan, millaista olisi, jos ”parantuisin”. Viimeksi näin kävi, kun pohdin adhd-lääkkeiden kokeilemista. Kuvittelin, että jos ne maagisesti poistaisivat kaikki nämä ongelmani. Silloin, siitä helpotuksen tunteesta, tajusin, miten vaikeaa kaikki aina ja joka hetki on. Elämä on loputonta taistelua itsen kanssa. Sitä. Joka ikinen valveilla olon hetki.

Addiktiot, dopamiini ja mielihyväjärjestelmä (ja ADHD)

"Riippuvuus ilmenee kolmella tavalla: himoitsemme riippuvuuden kohteena olevaa asiaa, emme enää hallitse käyttöä ja jatkamme toimintaa siitäkin huolimatta, että sillä on negatiivisia seurauksia. "(Understanding addiction)

Aivoissa on ns. mielihyväkeskus (pleasure center). Rotilla on tehty sellaisia kivoja pikku kokeita, joissa niiden aivoihin on kiinnitetty elektrodeja, ja rotat ovat voineet antaa itselleen pieniä sähköisiä ärsytyksiä niihin kohtiin aivoja, joissa elektrodi on kiinni. Rotat tulevat ihan sekopäisiksi ja painelevat vipua lakkaamatta, jos elektrodi on kiinni mielihyväkeskuksessa. "Lopputulos oli, että rotta painoi katkaisijaa jopa seitsemänsataa kertaa tunnissa. Tilanteen salliessa rotta oli valmis jatkamaan stimulaatiota syömisen ja juomisen kustannuksella kuolemaansa saakka." (J. Koistinen)

HUOM! Mielihyväkeskuksen aktivoituminen saa meidät nimenomaan haluamaan jotakin ja pyrkimään jotakin kohti; se saa aikaan himon, halun, kaipauksen, mutta ei itse mielihyvää. "Ja juuri voiton janoaminen on aktivoiva tekijä, ei itse voiton realisoituminen" (J. Koistinen).

Juuri tähän perustuvat addiktiotkin. Sitä voi tehdä jotain, mitä ei halua tehdä; jotain, mikä ei oikeastaan enää edes tunnu hyvältä, mutta ei vain pysty lopettamaan - koska kyseinen asia stimuloi mielihyväkeskusta.

Mielihyväkeskus ja dopamiini kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Dopamine release in the nucleus accumbens is so consistently tied with pleasure that neuroscientists refer to the region as the brain’s pleasure center. (Understanding addiction)

Korostan jälleen! Dopamiini ja mielihyväkeskus EIVÄT tuota mielihyvää vaan himoa, kaipausta, halua. Pohjimmiltaan kyse on siis aika raastavastakin tuntemuksesta. Näet esimerkiksi kaupassa jotain, mitä alat haluta aivan hirvittävästi, sinä HALUAT sen, himoitset sitä, juuri nyt, heti. Se on dopamiini ja aivojen mielihyväkeskus aktiivisena.

"All drugs of abuse, from nicotine to heroin, cause a particularly powerful surge of dopamine in the nucleus accumbens. The likelihood that the use of a drug or participation in a rewarding activity will lead to addiction is directly linked to the speed with which it promotes dopamine release, the intensity of that release, and the reliability of that release." (Understanding addiction)

On esitetty että käytännöllisesti katsoen kaikkien riippuvuutta aiheuttavien aineiden addiktoiva vaikutus selittyy viime kädessä niiden kyvyllä vapauttaa dopamiinia aivojen nk. mielihyväkeskuksessa nucleus accumbensissa.
(Aivojen mielihyväkeskuksendopamiinitransportteritiheys alkoholisteilla)

Eli mitä enemmän ja nopeammin jokin asia vapauttaa dopamiinia mielihyväkeskuksessa, sitä enemmän ihminen jää koukkuun kyseiseen asiaan. Sitä halutaan LISÄÄ. Lisää dopamiinia. Uudestaan! Vaellamme orjallisesti painelemaan vipua yhä uudelleen. Lisää, lisää, lisää. Meistä tulee dopamiinin orjia.

Aivotutkimus osoittaa, että valinta välittömän palkkion ja tulevaisuudessa saatavan suuremman palkkion välillä sytyttää aivoissa kaksi eri osaa (McClure, et. al. 2004). Kehityshistoriallisesti vanhempi limbinen järjestelmä huutaa tarttumaan heti saatavaan palkkioon, kun taas kehityshistorian tuore tuote etuotsalohkon kuori (prefrontal cortex) arvioi myöhemmän palkkion edullisuutta. (J. Koistinen)

Ja tästä pääsemme tietysti ADHD:hen. Mikäs muukaan siinä on keskeinen ongelma kuin toiminnanohjaus ja tietoinen itsehallinta, joista vastaa juurikin etuotsalohkot. Ovatko ADHD-ihmiset limbisen järjestelmän armoilla? Olemmeko jotenkin primitiivisempiä?

Toisaalta tämä ehkä mahdollistaa suuremman luovuuden ja intuition käytön, sillä meitä ohjaavat, Lara Honos-Webbin sanoin "päähänpistot, tunteet ja impulssit".

Minulla on ainakin ihan hitonmoisia ongelmia dopamiiniratani kanssa. Addiktoidun ja jään jumiin kaiken aikaa ties mihin, mihin en halua. Minun on hyvin vaikea hallita itseäni.

Tuorein esimerkki taas typerät tietokonepelit. Tai konsolipelit. Varsinkin konsolipeleissä on se vika, ettei ne oikeasti edes ole kovin kiinnostavia vaan alkavat hyvin pian toistamaan itseään. Mutta aivoni jäävät silti jumiin. Peleissä on aina kaikenlaisia tehtäviä ja tavoitteita, ja addiktoidun ja jään jumiin niiden suorittamiseen ja ties mihin aarteiden etsimiseen, vaikka oikeasti minua ei yhtään huvittaisi pelata ja se suorastaan vituttaa minua ja olisi paljon muutakin, mielekkämpää, hauskempaa ja järkevämpää tekemistä, niin ei. Hinaudun orjallisesti koneen ääreen. Siksi teenkin sitten niin, että poistan pelitalletukseni siinä kohtaa, kun vitutus kasvaa huomattavasti pelinautintoa suuremmaksi TAI jos elämässäni on sellainen vaihe, että pitäisi saada aikaan muutakin kuin pelaamista (eli nykyään aina). Se on varma keino vapautua addiktiosta. En todellakaan jaksa aloittaa koko peliä ALUSTA. Joskus olen senkin tehnyt, mutta sitten poistan pelini uudestaan :D. Hahhahhahhaaa. Niin kyllä siinä aika pian kyllästyy ja lakkaa pelaamasta.

Tämän takia pääsääntöisesti en enää ALOITA pelaamaan, koska tiedän, että addiktoidun, enkä halua sitä alun alkaenkaan.

Sama ongelma minulla on tv-sarjoissa. Jos katselen niitä dvd-levyiltä, istun kuin tatti ja katson jakson toisensa perään ja minun on hyvin, hyvin vaikea lopettaa tai tehdä mitään muuta ennen kuin saan koko sarjan tai kauden loppuun.

Siksi en mielelläni aloita katsomaan niitäkään.

Kun itsehallintaa ei ole, addiktion aktivoiduttua (ja eikös itsehallinnan puute SISÄLLY addiktion määritelmään), paras keino on välttää koko kyseistä, addiktion aiheuttavaa, toimintaa.

Addiktoidun hyvin helposti milloin mistäkin.

Minusta addiktiot ovat hyvin läheistä sukua pakkomielteille ja impulsiivisuudelle. Kaikissa niissä on kyse hallinnan menettämisestä, orjuudesta. Tekee asioita, joita ei välttämättä yhtään haluisi tai joilla on rumat seuraukset.

Tämä typerä osa aivoissani on viallinen. Dopamiinirata. Ilmeisesti olen yliherkkä dopamiinille. Tai jotain sen suuntaista.

Jossain artikkelissa muuten luki, että masentuneilla tai kivuista kärsivillä mielihyväkeskuksen stimulointi tuottaa voimakkaampaa mielihyvää kuin muilla. (The pleasure centers)

Jos ADHD-ihmisillä on dopamiinia aivoissa liian vähän (kuten kai väitetään), voisiko tämä selittää sitä, miksi ADHD-ihmiset (kenties) addiktoituvat niin helposti asioihin, ovat hedonistisia ja etsivät välitöntä mielihyvää (eli juoksevat dopamiinilähteiden perässä). "Dopamiinia!!!" aivomme huutavat?

"people with low dopamine activity may be more prone to addiction" (psychology today)

Kuriositeetti:

"Kun koehenkilöille tarjotaan testitilanteessa korkeariskistä ja matalariskistä vaihtoehtoa, aktivoituu aivoissa joko edellä mainittu NAcc, joka käskee heti tarttumaan mahdolliseen suurempaan palkkioon tai insula cortex, alue jolla käsitellään tunteista mm. pelkoa, vihaa ja inhoa.

Knutsonin mukaan näiden aivoalueiden aktiivisuudesta voidaan päätellä valitseeko koehenkilö riskipitoisen vai turvallisen vaihtoehdon jo ennen kuin henkilö tekee valinnan tietoisella tasolla. Jos NAcc-alue aktivoituu se ennakoi korkeariskistä vaihtoehtoa, kun taas insulan aktivoituminen ennustaa matalariskistä valintaa." (J. Koistinen)

Russell Barkley tunteiden säätelystä (ADHD)

HUOMIO 1:

Russell Barkley erittelee toiminnanohjauksen 4 osa-alueeseen, joista yksi on tunteiden säätely, ja Barkleyn mukaan ADHD-ihmisillä brakaa myös kyseinen systeemi. MUTTA. Onko ongelma se, että 1) on normaalit tunteet (voimakkuus ja intensiiivisyystaso) mutta pilalliset säätelykyvyt VAI 2) se, että on epätavallisen voimakkaat tunteet ja intensiivinen persoona, jolloin minun mielestäni TOTTA KAI on ongelmia tunteiden säätelyssä, koska jos sinulla on NORMAALIT tunteidensäätely kyvyt, ne ei RIITÄ niiden supertunteiden hallintaan, ja sinulla pitäisi olla SUPERIHMISEN tunteiden säätelykyvyt, että voisit säädellä niitä normaalisti?

HUOMIO 2:

Russell Barkley ehdottaa ratkaisuksi tunteiden säätelyn ongelmaan sitä... Ongelmana tässä kohtaa siis se, että ei saa itseään tekemään mitä pitäisi, mutta mikä ei HUVITA. Ratkaisuksi ukkeli ehdottaa, että syventyy miettimään, miltä itsestä tuntuu sitten, kun on tehnyt sen, mitä pitäisi ja oikeasti HAKEE sen tunteen itseensä ja sitten saa tästä tunteesta sen motivaation.

Aivan kuraa. Ei toimi. Syyt:

1) On aivan hiton vaikeaa keskittyä tuollaiseen mentaaliseen p…syykkaamiseen ja jos EI HUVITA tehdä jotain se tunne on niin voimakas, että minä en ainakaan saa sitä oikein kumottua millään vippaskonstilla JA KUINKA SINÄ MOTIVOIT ITSESI tuohon hiton raskaaseen mentaaliseen effortiin, jossa yrität luoda keinotekoisesti jotain tunnetilaa?????

Eli kuinka motivoit itsesi motivoimaan itseäsi? Jos sinua ei HUVITA moinen mentaalinen effort??? Luot vaan uudestaan saman ongelman kuin mitä lähdit ratkaisemaan.

2) Minun aivoni aina keksii loistavia syitä sille, miksi minun ei JUURI NYT tarvitse välittää siitä, mitä minun pitäisi tehdä. Yleisimpiä on mm. se, että ajattelen, että HUOMENNA minua voi huvittaa, joten parempi yrittää sitten uudestaan. Ja näitä on tosi vaikea kiertää silloin, kun ei YHTÄÄN HUVITA tehdä jotain ja kun keksii vielä hyviä verukkeita sille, miksi JUURI NYT ei tarvitsekaan tehdä.

Ei minusta tähän ole ratkaisua. Paitsi yrittää keskittyä elämässään asioihin, jotka HUVITTAA. Ja sitä vaan on paska muissa asioissa


Kirja: Russell Barkley: Taking charge of adult ADHD

Ajatushattu Kustannukselta tulossa uusia kirjoja!

Ajatushattu Kustannus tulee seuraavaksi julkaisemaan kirjat: The Gift of Adult ADD ja The World According to Monsanto. Sopimuksia ollaan tekemässä ja ADD-kirjaa olen alkanut kääntämään. ADD-kirjan julkaisuajankohta on näillä näkymin syksy 2015; Monsanto-kirja ilmestynee alkuvuodesta 2016. Klikkaa kirjojen kuvia niin saat lisätietoa.

Henkilökohtaiset rajat

Elämäni ajankohtainen teema on rajat. Olen rajaongelmainen.

En ole koskaan saanut oikein otetta termistä "läheisriippuvainen". Se on ollut kuin saippuapala ja plopsahdellut otteestani. Kunnes luin seuraavan artikkelin: Olemassa vain muita varten – läheisriippuvainen unohtaa oman elämänsä. Läheisriippuvuutta on kaikissa ihmisissä, se on sitä, kun ei osaa sanoa ei; sitä, kun ei osaa määrittää omia rajojaan ja puolustaa niitä. Pahimmillaan läheisriippuvuus hallitsee ihmisen koko elämää.

Hänen on kuitenkin vaikea vetää rajoja läheisissä ihmissuhteissa ja työelämässä. Hyväksynnän saamisen toivossa hän suostuu tekemään sellaistakin, mistä ei-läheisriippuvat kieltäytyisivät.Minulla noita piirteitä on paljon. Liian paljon. Olen varsin vakavasti rajaongelmainen.

Minulla on ystävältäni lainassa erinomainen (joskin kristillinen) kirja, Boundaries. On helppo ymmärtää, miksi kirjan on kirjoittanut kristitty (erityisesti) kristityille. Kristittyjä opetetaan olemaan uhrautuvaisia. Se on kuitenkin väärä tapa. Uhrautua ei pidä. Meillä tulee olla vahvat ja selkeät rajat itsemme ympärillä.

Jumala haluaa meiltä myötätuntoa, ei uhrautumista, sanotaan Raamatussa (compassion, and not sacrifice). Kyse on uhrautumisesta silloin, jos teemme jotakin toisen mieliksi, mutta sisällä meitä vituttaa tai ahdistaa tai tuntuu pahalta, koska olemme ylittäneet omat rajamme ja teemme jotain, mitä emme oikeasti halua.

Boundaries-kirjassa määritellään 4 erilaista rajaongelmaa. Minulla on niistä 3. Tottelevaiset (compliant) sanovat kyllä asioille, joille heidän pitäisi sanoa ei. Tätä teen todella paljon. Välttelijät (avoidants) sanovat ei asioille, joille pitäisi sanoa kyllä. Usein nämä kaksi kulkevatkin käsi kädessä.

Meidän ympärillämme pitäisi olla vahvat rajat, jotka pitävät pahan ulkopuolella, mutta päästävät hyvän sisään. Ihmiset, jotka eivät osaa sanoa kyllä hyville asioille, jotka heille kuuluisivat, eivät esimerkiksi pyydä apua sitä tarvitessaan. He blokkaavat muiden rakkauden itsensä ulkopuolelle. Minä en esimerkiksi osaa oikein ottaa mitään vastaan.

Tähän ilmiöön liittyy syyllisyys. Mitä olemme velkaa ihmisille, jotka ovat rakastaneet meitä? Monet ratkaisevat tämän ongelman sillä, että he eivät aseta rajoja ihmisille, joilta ovat saaneet jotain ja joita kohtaan he tuntevat olevansa jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa. Syyllisyydentunteet voi välttää, kun ei koskaan sano ei ihmiselle, joka on kohdellut sinua ystävällisesti.

Meistä tuntuu, että koska olemme saaneet jotakin, me jäämme jotain velkaa. Mutta mitään velkaa ei ole olemassa. Rakkaus, rahat tai aika, tms. joita joku on meille antanut, on LAHJA.

Lahja on lahja. Vastineeksi ei tarvi antaa muuta kuin kiitollisuutta. Lahjasta ei jää mitään velkaa.

"What do we owe those who are kind to us, who have genuinely cared for us? We owe them thanks. And from our grateful heart, we should go out and help others."

Olen tässä toooooooosi huono. Tosi, tosi huono. Tunnen koko ajan jääväni kaikille velkaa jotain ja tunnen hirveää syyllisyyttä, jos minulle ollaan tosi kivoja tai joku antaa minulle jotain ja koen, etten ansaitse sitä.

Pitäisi osata olla vain kiitollinen. Siinä kaikki.

En todellakaan kehtaa kertoa pahimpia asioita, joissa olen sanonut kyllä, kun olisi pitänyt sanoa ei. Olen ollut aikanaan lähes täysin rajaton. Samalla hyvin puolustuskyvytön. Koen, että osa rajaongelmaani on asperger eli se, että en yksinkertaisesti tiedä, miten erilaisissa tilanteissa pitäisi toimia, joten varmuuden vuoksi myötäilen ja saon kaikkeen kyllä. Siis ennen. Joskus. Nuorena. Nuorena aikuisena. No, hyvin pitkään. Oikeastaan nyt vasta alan oppia, että voin ihan ITSE määritellä omat rajani ja päättää, miten haluan, että minua kohdellaan erilaisissa tilanteissa ja miten en halua, että minua kohdellaan, ja että on ihan ok, jos joku pitää minua ääliönä siksi, että asetan rajoja.

Nuorena olin todella epäkunnioitusta herättävä olento. Säälittävä kynnysmatto. Omanarvontunnoton apina. HYVIN säälittävä. Se oli jotenkin todella perseestä, että olin todella kaunis ja hot, ulkoisesti, mutta koska olin totaalisen pihalla (asperger) ja täysin omanarvontunnoton, olin lähinnä säälittävä enkä todellakaan potentiaalista tyttöystävämateriaalia, mutta erittäin haluttu, ja helppo, kohde hyväksikäytölle. Nyt vasta olen löytänyt itsekunnioitukseni ja osaan kantaa itseni arvoni mukaisesti.


Kolmas rajaongelmatyyppi yllätti minut. Yllä mainitut ovat peruskauraa, joista varmaan itsekukin tunnistaa itsensä ja on jossain määrin tietoinen. Kolmas sen sijaan on se, ettei kunnioita toisten rajoja. Nämä ihmiset ovat aggressiivisia tai manipuloivia ja yrittävät saada muut käyttäytymään haluamallaan tavalla.

Quilty. Lapsena ja vielä nuorenakin olin tässä todella paha. Manipuloin ja huusin ja yritin kaikin keinoin saada toisen tekemään, mitä haluan. Onneksi olen paljon kasvanut. Silti olen edelleen syyllinen. Itseasiassa hyvin monet ovat. Kun joku asettaa rajojaan ja sanoo meille ei, se tuntuu helposti kurjalta. Moni suuttuu tai loukkaantuu.

Tästä päästään siihen, miksi en itse osaa monissa tilanteissa vetää rajoja: minun tulee paha mieli, jos teen toiselle pahan mielen. Rajojen asettaminen on joskus hyvin kurjaa puuhaa. Se voi satuttaa muita. Kun joku ei saa, mitä haluaa, se voi satuttaa.

Boundaries kirjassa sanotaan, että ei se haittaa, siitä ei synny oikeasti mitään vahinkoa toiselle.

"Sinun täytyy miettiä sitä, miten rajojesi asettaminen vaikuttaa toiseen ihmiseen ja ottaa hänen tunteensa huomioon, mutta se ei tarkoita, että sinun pitäisi olla asettamatta rajoja siksi, että se loukkaa jotakuta tai saa toisen suuttumaan... Rajojen asettaminen on vaikeaa, koska se edellyttää päätöksen tekoa ja vastaan asettumista, mikä vuorostaan voi aiheuttaa kipua ihmiselle, josta välität."

Tämä on, minulle, tosi rankkaa. En kestä satuttaa ketään. Mutta on tärkeää, että on terveet rajat. Miksikö?

Ihminen, jolla on terveet rajat, on vapaa. Hänestä tulee itseriittoinen ja erillinen. Diana M. Rodriguezin blogissa on juttu tästä aiheesta: Detachment is not indifference, it is freedom (Erillisyys ei ole välinpitämättömyyttä vaan vapautta).

Meidän tulisi kunnioittaa myös toisten rajoja, ja antaa heidänkin olla vapaita. 

"Our real concern with others should not be 'Are they doing what I would do or what I want them to do?' but ' Are they really making a free choice?' When we accept other's freedom, we don't get angry, feel guilty, or withdraw our love when they set boundaries with us." (Boundaries-kirja)

Eli meidän ei pitäisi vaivata päätämme sillä, tekevätkö muut, mitä me haluamme heidän tekevän, vaan tärkeää on ainoastaan se, toimiiko toinen vapaasti. Saako toinen olla vapaa? Kun hyväksymme toisten ihmisten vapauden, emme suutu, tunne syyllisyyttä tai kiellä rakkauttamme, kun he asettavat meille rajoja.

Itse koen tässä hankalaksi ymmärtää sen, että  missä menee välinpitämättömyyden ja erillisyyden (detachment) välinen raja. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös Karen Casey (Codependence and the Power of Detachment: How to Set Boundaries and Make Your Life Your Own). Karen kirjottaa, että monet asiaan vasta perehtyvät sekoittavat erillisyyden ja välinpitämättömyyden keskenään (kuten minä), ja että joskus välinpitämättömyys on ainoa keino aloittaa erillistymisprosessi. Eli kun ei vielä hahmota niitä omia rajojaan eikä tiedä missä ne menee, ja miten ne asettaisi toisten kanssa, voi olla, että aluksi joutuukin olemaan välinpitämätön muita kohtaan. Eli se pitää ehkä vetää ensin överiksi toiseen suuntaan, kun on niin pitkään vetänyt överiksi toiseen suuntaan. Ja siitä sitten hiljalleen löytyy se keskitie. Karen ainakin kirjoittaa joutuneensa tekemään aluksi niin.

Tämä on aihe, jota minun tarvii vielä tutkia (mikä ihme on välinpitämättömyyttä ja mikä erillisyyttä).