Viime perjantaina sain tarpeekseni siitä, että haluan koko ajan jakaa joka ikisen ajatukseni ja tunteeni jonkun kanssa. Siitä on todella paljon haittaa ihmissuhteissa. Ystäväni ovat suurimmaksi osaksi hyvin introvertteja ihmisiä, joiden tarve yhteydenpitoon ja jakamiseen on ehkä jopa keskimääräistä pienempi. Näin ollen he eivät ymmärrettävästi jaksa loputonta viestitulvaani ja varsinkaan aina vastata minulle. Aina he eivät jaksa edes lukea kaikkea. Enkä siis lähetä mitään satoja viestejä päivässä, vaan liikaa voi olla ylipäätään tarve olla joka päivä yhteydessä ja se, jos lähetän vaikkapa 3 viestiä päivässä. Joskus jos olen oikein innostunut tai on iso asia, viestejä voi tulla 20-20, koska saatan kirjoittaa pitkiä viestejä, joissa asia jakautuu usean viestin mittaiseksi eli lähetän ikään kuin pieniä kirjeitä. Mutta tavallisesti se pysyy alle kymmenessä. Ja en kirjoita joka ikinen päivä.
Tämä blogi on tietysti yksi osa tätä tarvetta. Tänne voin tulla jakamaan ja pohtimaan ja avautumaan ilman että kuormitan sillä ketään enkä jää odottamaan vastausta ja pety, jos sitä ei tule.
Facebook on vielä yksi väline. Sinnekin voi postailla asioita häiritsemättä ketään erityisesti. Toisaalta sitä kautta voi lähettää tekstiviestejä pidempiä kirjeitä, jos on syvällisempää puitavaa jota ei jaksa naputella.
Vuosien ajan olen ollut pettynyt ystävyyssuhteisiini, koska ne tuntuvat yksipuolisilta. Syy on kuitenkin puhtaasti siinä, että tarve pitää yhteyttä näkemisten välillä on hyvin erilainen. Minulla ei ole ollut ystävää, joka tykkäisi pitää päivittäin yhteyttä. Introvertit kaverini oleilevat mielellään omissa oloissaan. Kun minä taas jaan paljon, syntyy epäsuhtainen tilanne. Ensinnäkin rasitan introvertteja ystäviäni asioillani, kun he haluaisivat oleilla omissa oloissaan. Toiseksi, vaikka olen oppinut olemaan odottamatta vastauksia läheskään aina, niin jos menee päiväkausia niin, että kirjoittelen yksinäni saamatta MINKÄÄNLAISTA vastausta, siitä nyt vaan tulee paha olo. Pettynyt. Hylätty. Paska.
Olen siis ajat sitten oppinut ymmärtämään sen, että pidän liikaa yhteyttä ja rasitan muita ja että olisi kohtuutonta vaatia vielä vastauksiakin viesteihini, joten olen täysin hyväksynyt sen, jos en saa vastausta, jos vaan pohdiskelen jotain ääneen tai en suoranaisesti kysy mitään. Se on ok.
Mutta silti se alkaa tuntua pahalta, kun suhde on yksipuolinen.
Ja sitten alkaa tulla ongelmia. Minulla on aina jotenkin paha ja tyytymätön olo ihmissuhteissani ja toisaalta häiritsen muita liikaa suurella suullani.
Ja KAIKKI tämä ratkeaisi, jos suuri suuni menisi kiinni.
Jos minäkin kertoisin asiat vain itselleni enkä jakaisi niitä, ei syntyisi epäsuhtaista tilannetta. Kumpikin olisi omissa oloissaan ja juteltaisiin vain kun nähtäisiin.
Yritän siis opetella kertomaan asioita vain itselleni. Saan tietysti joka päivä jutella Miikan kanssa eli ei sentään tarvi ihan yksinään olla ajatustensa kanssa.
Mutta ihmissuhdeongelmien lisäksi on toinenkin syy, miksi olen alkanut tarkastella tätä taipumustani kriittisesti. Se, että en ole varma, mistä tämä tarve tulee. Onko se terve vai epäterve?
Aloin siksi kaivella hieman informaatiota aiheesta. Miksi ihmiset jakavat?
Science dailyssa on artikkeli:
Why do we share stories, news and information with others?Tärkeimmäksi koen seuraavan lauseen: "The results demonstrated that students who felt high arousal emotions were much more inclined to share with others."
Tämä tukee näkemyksiäni tarpeeni alkuperästä. Se on ADHD:n seurannainen. Suuri tarve jakaa on äärimmäisen levottoman, yliaktiivisen ja intensiivisen mielen tuote. Olen intensiivisin ihminen, mitä olen koskaan tavannut ja näin on sanonut moni muukin. Tunteeni ovat äärimmäisiä. Teatraalisia. Valtavia. Pakottavia. Olen koko ajan levoton ja innostunut ja minusta joka ikinen asia on valtavan tärkeä ja oikeastaan KAIKKI aamupuuron keittämisestä sukkien pukemiseen saattaa herättää minussa suuria tunteita ja kokemuksen jostakin valtavan tärkeästä, jolloin syntyy tarve JAKAA kyseinen asia.
Tietysti toinen olennainen puoli tätä asiaa on ulospäinsuuntautuneisuus tai sosiaalisuus. Eli halu olla yhteydessä muihin. Halua JAKAA ajatukset ja tunteet sen sijaan, että mielellään vaan oleilisi niiden kanssa yksinään. Olen kirjoittanut artikkelin introversion ja ekstroversion uudelleen määrittelystä ja miksi kyseiset termit ovat liian suppeita.
Artikkeli löytyy TÄÄLTÄ
Olen ilmaisullisesti ekstrovertti. Haluan jakaa ajatukset ja tunteet ulospäin. Kaikki muut introversion/ekstroversion osa-alueet kohdallani ovat vahvasti introvertteja.
Olen hyvin sosiaalinen ja avoin ihminen, vaikka olen introvertti. Introversion ja ekstroversion määritelmät sellaisenaan ovat riittämättömät. Ne pitää jakaa pienempiin osa-alueisiin, jotta saadaan tarkka kuva yksilöllisestä profiilista. Vaikka olen avoin ja sosiaalinen ja ilmaisen itseäni ulospäin, viihdyn parhaiten yksin tai yhden ihmisen kanssa. Tämä muodostaa pysyvän ristiriidan, koska tarve olla yhteydessä on suuri, mutta halu olla yksin on myös suuri. Siksi kirjoitan paljon viestejä ja pidän yhteyttä. Tällöin olen yksin mutta yhteydessä.
Mutta olen sitä mieltä, että osa tästä tarpeesta jakaa ja olla yhteydessä on puhtaasti seurausta ADHD:sta ja epätervettä. Eli seurausta jatkuvasta levottomuudesta ja tietysti impulsiivisuudesta. Ylikierroksilla käyvä pää etsii taukoamatta stimulaatiota ja keinoja purkaa itseään.
Olen ollut 4 kokonaista päivää jakamatta asioitani. En ole tekstannut kellekään ja olen ollut poissa facebookista. Aina kun olen tuntenut tarvetta jakaa, olen sanonut itselleni "ei, voit kertoa tämän asian vain itsellesi" ja sitten olen kertonut sen itselleni kuin puhuisin jollekin toiselle.
Ja se on tuntunut oikeastaan hyvältä. Rauhoittanut levottomuutta. Minusta tuntuukin, että jos antaa levottoman mielen hallita, muuttuu käytökseltään levottomaksi ja sitten tosiaan ON levoton koko ajan. Mutta kun sitä alkaa suitsimaan, sisälle tulee paljon rauhallisempi olo.
Nyt en vaan enää tiedä, mikä on normaalia jakamista ja mikä ei. Koska saan kertoa jotain jollekulle ja koska en? Olisiko parempi, etten enää koskaan lähetä tekstiviestejä tai pidä yhteyttä ihmisiin muuten kuin sopiakseni tapaamisista ja jaan asioita vain tapaamisen aikana livenä?
Minusta tuntuu, että minun kohdallani asia voi hyvinkin olla niin. Kuten kaikkien addiktioiden ja hallitsemattoman käytöksen kohdalla, nollatoleranssi on ainoa toimiva vaihtoehto. Jos antaa pikkusormen, lähtee koko käsi.
Mutta entä facebook tai blogi? Pitäisikö minun jakaa enää mitään koskaan? Missä raja menee? Facebook postauksilla ja blogilla en ainakaan rasita ketään, joka ei jaksa juttujani kuunnella. Mutta ylläpidänkö silloin levotonta adhd käytöstä ja addiktioitani?
En vielä tiedä.
Olen tutkimusmatkalla.
Kiinnostava artikkeli:
Thank you for not sharing. Käsittelee liiallista avautumista... Vasta nyt, kun luen sitä, tajuan, ettei mulla oo koskaan ollut minkäänlaisia suodattimia. Siis en koskaan ajattele yhtään, mitä sanon. Tai pikemminkin kirjoitan. En ole miettinyt koskaan, miltäse voi esimerkiksi tuntua toisesta, jos ilmoitan äidilleni tai jollekin ystävälle, että "Nyt minä eroan tästä parisuhteesta!!!" tai että "Nyt on ultimaalinen kriisi, minä kuolen, elämästäni ei koskaan enää tule mitään". Vasta hiljattain kaksi ystävääni (siskokset) ilmaisivat minulle, että aina kun kirjoitan, että haluan kuolla tms. ne menee suunnilleen paniikkiin ja ajattelee, että miten ne voisi auttaa minua. En oo tajunnut, että aiheutan hätää. Olen kuulemma äärimmäisen dramaattinen ihminen.
Ylläolevassa artikkelissa erään tällaisen liikaa jakavan henkilön isä purskahtaa itkuun: "When she called her father to apologize for telling him prematurely that she was getting a divorce, he started to cry. "He said, 'I just can't take this anymore. I am getting too old. I am taking blood-pressure medication. I have a nervous breakdown every time I see your name come up on the phone.' "
Minä olen varmaan tuollainen. Olen niin pirun impulsiivinen. Ja intensiivinen. Jos minulla on ultimaalinen kriisi, haluan oikeasti kuolla. Tuntuu, ettei koko elämästä tule mitään koskaan. Ja en halua olla yksin sellaisella hetkellä, joten jaan olotilani. Mutta en jotenkin ole tajunnut, että mun pitäisi ottaa vastuu sanomisistani ja siitä, miten ne vaikuttaa muihin. Mihin tietysti vaikuttaa sekin, ettei muut yleensä kerro, miten puheeni heihin vaikuttavat.
Ääääääääh. Ihmeen asperger adhd sekopää pää.
Pitää opetella AJATTELEMAAN ennen kuin avaa sen suuren suunsa.
"These days, Ms. Kumar says before speaking she asks herself, "Why am I sharing this with this specific person? What am I looking for here?"
Minulle valtavassa tarpeessa jakaa, ajattelematta, liikaa, kaikki, on kyse impulsiivisuudesta, levottomuudesta, intensiivisyydestä, estottomuudesta ja pakkomielteisyydestä. ADHD ja asperger.
Pitäisi tosiaan tilata se kirja
Impulsivity-compulsivity. Impulsiivisuus ja pakkomielteisyys ovat yhteydessä samaan aivoalueeseen. Vaurio tässä nimenomaisessa osassa aivoja voi aiheuttaa pakko-oireusuutta ja impulsiivista häiriökäyttäytymistä. (Aihetta käsittelevä artikkeli:
Understanding the Differences Between Impulsivity and Compulsivity)
Minulla on siinä kohtaa aivoja kyllä himputinmoinen vaurio.
Onneksi aivoja pystyy muuttamaan. Olen edennyt jo melko pitkälle aivojen uudelleenohjelmointityösäni ja tuntuu hyvältä nähdä, että edistymistä tapahtuu kaiken aikaa.
Jatkamme siis suuren suun suitsimista.
