Miesihmiseni on turvallinen. Se edustaa minun vastakohtaani tietyillä elämän ulottuvuuksilla. Se on siisteysfanaatikko. Se ei kestä lainkaan epäsiisteyttä ja sen kotona on toooooosi siistiä. Ja se on tasapainoinen ja vakaa ja huolehtii työ- ja raha-asioista. Ja minulle tulee sellaisesta hyvin turvallinen olo, koska olen itse järkyttävä KAAOS. Kaikki vain leviää ja kaikki on sotkussa ja KAAOKSESSA. En pidä siitä, mutta typerät aivoni vain luovat kaaosta. Kaaosaivot. Olen epävakaa, ailahtelevainen, huono stressinsietokyky, yliherkkä, kaoottinen, uupuva, pyörremyrskyn silmä. Kaipaan mieheni tuomaa vakautta. Tarvitsen sitä elämääni. Tarvitsen jonkun, joka pitää minut turvassa ja tuo elämääni järjestystä ja vakautta. Joka vetää minua siihen suuntaan.
Haluaisin siistin kodin. Haluaisin kivan, valoisan, viihtyisän ja siistin kodin. En usko, että koskaan pystyn siihen yksin. Tarvitsen apua, että se olisi mahdollista.
En halua elää kenenkään rahoilla, mutta en tiedä, pystynkö koskaan käymään normaalisti töissä. En vielä tiedä. Jos pääsen nyt yliopistoon ja joskus valmistun, voin jonain päivänä vielä kokeilla asiaa. En tiedä, miten siinä käy. Mutta tuntuu turvalliselta, jos toinen meistä pystyy huolehtimaan noista asioista ihan varmasti. Silloin tiedän, etten huku. Teen parhaani ja yritän ansaita rahaa parhaan kykyni mukaan. Yritän pysyä pinnalla. Mutta tarvitsen tässäkin apua. Vähintään turvallisuudentunnetta, jonka minulle tuo se, kun toinen pysyy varmasti pinnalla, silloin tiedän, ettei minuakaan jätetä hukkumaan.
Haluan vakautta. Haluan säännöllisyyttä, itsekuria, terveellisiä elämäntapoja, kohtuullisen toimeentulon, siistin kodin... En hyväksy sitä, että mieleni on kaaos ja pyörremyrsky, hallitsematon sekamelska. Vaikka se on. Mutta minä en hyväksy sitä. Koska en halua kaaosta. Haluan vakautta. Haluan turvalliset, vakaat puitteet elämälle. Mutta myös nauttia luovuudestani ja innostuksestani ja hulluudestani. Haluan kaiken. Voinko saada mieleni kesytetyksi? Hallintaan? Tuleeko minusta koskaan muuta kuin tämä loputon sekamelska?
Huokaus.
Onneksi minulla on ihmiseni. Se on ankkuri, joka pitää tämän sekopäisyyden meressä heittelehtivän laivan paikoillaan.
En tiedä.
En tiedä, mitä en tiedä.
Elämäni on ikuista taistelua itseäni vastaan.
Kuka voittaa?
Minä? Vai se toinen, joka en ole minä, mutta on. Otsalohkot vai limbinen järjestelmä? ADHD vai minä?
Väsymys.
Taistelutahto.
En voi luovuttaa.
torstai 27. maaliskuuta 2014
Identiteettikriisi
Olen jonkinlaisessa murroskohdassa. Identiteettikriisi. Ja sen sellaista. Se, mitä on ollut, ei jotenkin tunnu enää oikealta, eikä uutta vielä ole. Puhun erityisesti ulkoisesta tyylistä. Imago. Habitus. Hiustyyli, pukeutuminen... Mulle sellaiset on tosi tärkeitä ja isoja asioita, koska se, millaista ulkokuorta kannan, vaikuttaa todella paljon siihen, millaiseksi tunnen oloni ja miten käyttäydyn. Siis ulospäin persoonallisuudessani ei välttämättä näy mitään suurta eroa, mutta minä itse... Tunnen oloni hyvin erilaiseksi silloin, jos hiukset on mustat ja pukeudun mustiin ja synkkiin vaatteisiin tai jos on pitkät, punaiset hulmuavat hiukset ja pitkiä hameita ja hippiasuja tai sitten jotain... Konservatiivisempaa. Ulkoinen olemus heijastaa jotain sisäiseen olemukseeni. Ja toisinpäin. Ulkoisen olemuksen avulla voin heijastaa tiettyjä aspekteja sisäisestä maailmastani ulospäin.
Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.
Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.
Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.
Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.
Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.
Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.
Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.
Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?
Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.
Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?
Aikoinaan käytin kaikenlaisia hipahtavia ja rentuhtavia vaatteita. Pidin pitkistä hameista, leveistä housuista, napapaidoista. En myöskään tajunnut välittää siitä, kuinka kuluneilta ja nuhjuisilta vaatteeni ehkä näyttivät. Jos tykkäsin jostain vaatteesta käytin sen puhki ja vielä senkin jälkeen... En ymmärtänyt, etteivät reiät ja nukkaisuus ja kulumisen jäljet näytä tyylikkäiltä... Niillä ei ollut merkitystä. Sitten muutama vuosi sitten eräs ystäväni, joka on varsin toisenlainen kuin minä tällaisissa asioissa, siis pukeutuu varsin tavallisesti ja siististi, sanoi jotain, taisi puhua lasten sukkahousuista, miten ne muuttuvat tosi nopeasti kulahtaneen näköisiksi, jolloin havahduin ensi kertaa tiedostamaan, että vaatteet voivat näyttää kulahtaneilta ja ymmärsin, etten halua käyttää kulahtaneita vaatteita. Silloin otin ja heitin roskiin kaiken, missä on reikiä ja mikä on liian kulunutta.
Samoihin aikoihin alkoi sisälläni muutenkin herätä halu muutokseen. Halu pukeutua jotenkin aikuisemmin. Siistimmin. Olinhan sisäisesti kypsynyt, aikuistunut ja eheytynyt, joten aloin kaivata sen näkymistä myös ulkopuolelle. Pitkät hameet ja hippityyli alkoi tuntua jotenkin aikansa eläneeltä. Samoin leveät housut. Siis sellaiset reisitaskuhousuntapaiset. Työnsin ne jonnekin komeroon, myin pois.
Kun erosin viime elokuussa ja aloin etsiä uutta miestä, halusin aikuisen, kypsän miehen. En missään nimessä enää mitään renttuja ja epäkypsiä, keskenkasvuisia, epätasapainoisia tai rikkinäisiä ihmisiä. Halunnut enää katsella. Ja löysinkin sitten ihanan tasapainoisen, kypsän ja aikuisen miehen. Ja jollakin tapaa sisäinen tarpeeni ulkoiseen muutokseen on sen myötä kasvanut.
Haluaisin uudistaa pukeutumistyylini, hiustyylini, koko ulkoisen tyylini, mutta minussa on vielä säikeitä kiinni vanhassa ja toisaalta en oikein vielä tiedä, millainen uusi tyylini olisi. Ja minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita.
Aikoinaan kehitin itselleni alter egon. Se edustaa haavoittunutta puoltani. Haavojani. Se puoli tekee persoonastani kahtiajakautuneen. Ja juuri tämän alter egon säikeet roikkuvat vielä minussa kiinni. Se puoli haluaa ulkoiseen olemukseen synkkyyttä, street-asennetta, "kovuutta"... Tatuointeja, lävistyksiä, mustat hiukset... Se haluaa julistaa maailmalle: "Olen erilainen". Se on huomionhakuinen häiriö minussa.
Mutta jotenkin siitä hyvin erillään on toinen osa persoonaani, joka on kiltti ja pehmeä ja hyvin luonnollinen. Koen, että tämä on aito minä. Mutta koska alter egoni on ollut niin kauan osa minua, siitäkin on tullut osa minua.
Mutta jollain tapaa olisi ehkä aika päästää siitä irti. Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kahtiajakautuneeksi. Tunnen näiden kahden minuuteni osan repivän minua eri suuntiin. Alter egoni haluaa, että minulla on musta tukka. Toinen puoli haluaa, että minulla on vaaleampi tukka, luonnollisen punasävyinen tai sitten ihan oman hiukseni värinen.
Ristiriitainen olo. Identiteettikriisi. Kuka olen nyt?
Viimeksi olin tämäntapaisessa tienhaarassa identiteettini kanssa noin 16-vuotiaana. Aloin silloin rakentaa tietoisesti itselleni identiteettiä, ulkoista olemusta, joka heijastaisi ulospäin sisintäni. Ja kun sain sen valmiiksi, se on kulkenut mukanani viime vuosiin asti, kunnes sisäinen todellisuuteni on aikuistumisen, kypsymisen ja eheytymisen myötä muuttunut niin paljon, että on syntynyt tarve heijastaa tämä sisäinen muutos ulospäin. Jotenkin.
Hämmennys. Rahattomuus (tarvin uusia vaatteita). Sekavuus. Kuka olen nyt?
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Syvä huokaus ja fyysisten vaivojen kurjuus
Eipä ole tullut kirjoiteltua, kun on niin kaamea olotila koko ajan, ettei jaksa innostua mistään eikä silloin synny tekstiäkään. Nytkin suollan tänne vain kaiken kurjuuteni. Elämässäni ei sinällään ole minkäänasteista vikaa, päinvastoin. Minulla on ihana mies ja parisuhde ja kaikki on ihan hyvin, mutta minun elimistössäni on kaikki aivan päin v...a.
Ruokavaliomuutos, jonka tein, teki minulle jotakin. En vain oikein tiedä mitä. Olen kärsinyt 2 viikkoa päivittäin hirveistä mahakivuista. Kipu alkaa aina myöhään iltapäivällä, noin kello 16 tai sen jälkeen, ja jatkuu melkein koko illan kuitenkin aaltoillen jonkin verran. Kipu on siis tosi kovaa eli voin vain maata silmät kiinni. Kipulääkkeet on kyllä auttaneet. Kävin tällä viikolla lääkärissä ja otettiin verikokeita, mutta siellä ei näy mitään eli tulehdusarvot ihan normaalit ja maksa-arvot samoin. Äidilläni oli suunnilleen tämän ikäisenä sappikiviä ja oireili silloin hyvin samantapaisesti, mutta maksa-arvojen pitäisi olla luulatavsti tällöin koholla... Lisäksi lääkäri määräsi mahansuojalääkettä, että kokeillaan auttaako se mitään, jos on vaikka alkava mahahaava tms. Ja kas kummaa... Kivut katosi KOKONAAN sillä. Otin ensimmäisen torstaina alkuillasta jakivut katosi parin tunnin kuluttua eikä ole palanneet. Eli tuskin on sappikivistä kyse.
Olen pähkäillyt ja pähkäillyt, mutta en oikein käsitä, että miten se ruokavalio tämän teki (mitä tämä edes on). Mutta siitä tämä kyllä johtuu. Olen ollut aina terve kuin pukki, sulisto ja maha pelanneet optimaalisesti ja kaikki perfect ja kun muutin ruokavaliota, alkoi tulla kaikenlaisia outoja oireita, joihin en osannut suhtautua ja jo ennen tätä 2 viikon pysyvää kipuilua mahani oireili muutamana yksittäisenä päivänä omituisesti, jolloin menin jo hieman paniikkiin ja ajattelin, etten saa riittävästi kuituja ja kotiin lisätä niitä ostamalla mm. pellavansiemenrouhetta.
Nyt tuntuu, että selitys voisi ehkä olla, että kun kitkin gluteenin pois tai vähensin sitä rajusti, elimistöni, joka aiemmin oli jotenkin turtunut siihen, alkoikin reagoida siihen todella rajusti, ja se on jotenkin syyllinen tähän kaikkeen. Eli koitan ensi viikolla saada itseni keliakia/gluteeniherkkyystutkimuksiin.
Ja jotta tämä ei vielä olisi tarpeeksi, jouduin aloittamaan ne kirotut e-pillerit, koska vahinkoraskauksia ei juuri nyt kaivata enkä oikein ole keksinyt muutakaan ratkaisua, ja toissapäivänä alkoi sitten se HELVETILLINEN väsymys, jota ne tekivät silloinkin, kun marraskuussa koitin viikon ajan niitä popsia. Olen syönyt niitä nyt viikon. Yritän tässä sitten sitkeästi kestää ja katsella, josko se menisi jossain vaiheessa ohi. Ja sitten kun sietokyky ylittyy, pyydän eri merkkiä tai asennan sen himputin kierukan.
Joten ei mahdu aivoihin tällä hetkellä juuri muuta kuin fyysisiä vaivoja. Hmph.
Toukokuussa pitäisi lähteä 5 päiväksi Italiaan Garda-järvelle ja tätä väsymystä en raahaa sinne mukana, joten lopetan pillerit 2 viikkoa ennen matkaa, jos vielä väsyttää.
Ruokavaliomuutos, jonka tein, teki minulle jotakin. En vain oikein tiedä mitä. Olen kärsinyt 2 viikkoa päivittäin hirveistä mahakivuista. Kipu alkaa aina myöhään iltapäivällä, noin kello 16 tai sen jälkeen, ja jatkuu melkein koko illan kuitenkin aaltoillen jonkin verran. Kipu on siis tosi kovaa eli voin vain maata silmät kiinni. Kipulääkkeet on kyllä auttaneet. Kävin tällä viikolla lääkärissä ja otettiin verikokeita, mutta siellä ei näy mitään eli tulehdusarvot ihan normaalit ja maksa-arvot samoin. Äidilläni oli suunnilleen tämän ikäisenä sappikiviä ja oireili silloin hyvin samantapaisesti, mutta maksa-arvojen pitäisi olla luulatavsti tällöin koholla... Lisäksi lääkäri määräsi mahansuojalääkettä, että kokeillaan auttaako se mitään, jos on vaikka alkava mahahaava tms. Ja kas kummaa... Kivut katosi KOKONAAN sillä. Otin ensimmäisen torstaina alkuillasta jakivut katosi parin tunnin kuluttua eikä ole palanneet. Eli tuskin on sappikivistä kyse.
Olen pähkäillyt ja pähkäillyt, mutta en oikein käsitä, että miten se ruokavalio tämän teki (mitä tämä edes on). Mutta siitä tämä kyllä johtuu. Olen ollut aina terve kuin pukki, sulisto ja maha pelanneet optimaalisesti ja kaikki perfect ja kun muutin ruokavaliota, alkoi tulla kaikenlaisia outoja oireita, joihin en osannut suhtautua ja jo ennen tätä 2 viikon pysyvää kipuilua mahani oireili muutamana yksittäisenä päivänä omituisesti, jolloin menin jo hieman paniikkiin ja ajattelin, etten saa riittävästi kuituja ja kotiin lisätä niitä ostamalla mm. pellavansiemenrouhetta.
Nyt tuntuu, että selitys voisi ehkä olla, että kun kitkin gluteenin pois tai vähensin sitä rajusti, elimistöni, joka aiemmin oli jotenkin turtunut siihen, alkoikin reagoida siihen todella rajusti, ja se on jotenkin syyllinen tähän kaikkeen. Eli koitan ensi viikolla saada itseni keliakia/gluteeniherkkyystutkimuksiin.
Ja jotta tämä ei vielä olisi tarpeeksi, jouduin aloittamaan ne kirotut e-pillerit, koska vahinkoraskauksia ei juuri nyt kaivata enkä oikein ole keksinyt muutakaan ratkaisua, ja toissapäivänä alkoi sitten se HELVETILLINEN väsymys, jota ne tekivät silloinkin, kun marraskuussa koitin viikon ajan niitä popsia. Olen syönyt niitä nyt viikon. Yritän tässä sitten sitkeästi kestää ja katsella, josko se menisi jossain vaiheessa ohi. Ja sitten kun sietokyky ylittyy, pyydän eri merkkiä tai asennan sen himputin kierukan.
Joten ei mahdu aivoihin tällä hetkellä juuri muuta kuin fyysisiä vaivoja. Hmph.
Toukokuussa pitäisi lähteä 5 päiväksi Italiaan Garda-järvelle ja tätä väsymystä en raahaa sinne mukana, joten lopetan pillerit 2 viikkoa ennen matkaa, jos vielä väsyttää.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
20 vuoden ystävyys päättyi
Eilen päättyi pitkäaikaisin ihmissuhteeni. Oikeastaan päätin sen jo syksyllä, mutta silloin se tapahtui ilman, että sain toiselta mitään reaktiota asiaan (kirjoitin sähköpostin) eli asia jäi ikään kuin kesken ja roikkumaan ja selvittämättä. Tapasimme 8.luokalla, kun aloitin uudessa koulussa. Siitä asti hän on ollut "paras ystäväni", joskin aika lousy best friend.
En ole varma miksi, mutta jostain syystä olen aikuisiällä kerännyt ympärilleni pelkästään etäisiä ihmisiä. Ystäviä, jotka eivät pidä yhteyttä, joilla ei ole aikaa tavata jne. Etäpesäkkeitä. Introvertteja, kyllä. Koska introverttien kanssa minulla on paljon yhteistä. Samanlainen mieli. Mutta kun minä olen outo hybridi ja olen hyperekstrovertti introvertti... Ja olen oikeasti todella seurallinen, läheisyyden- ja huomionkipeä ja puhelias. Pidän paljon yhteyttä ainakin pariin lähimpään ihmiseeni. Olen kärsinyt viimeiset... Kauanko? No, ainakin 15 vuotta siitä, että ihmissuhteeni, sekä ystävät että miehet, ovat olleet liian etäisiä. En ole saanut kaipaamaani läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Olen ollut surullinen. On tuntunut pahalta. En tiedä, olenko pelännyt läheisyyttä ja rakkautta ja siksi hakenut ympärilleni ihmisiä, jotka eivät tule lähelle. Ehkä se on ollut turvallista. Mutta kun seurustelin melkein 9 vuotta ihmisen kanssa, joka oli todella etäinen ja olin koko ajan yksin, se aika opetti minut ymmärtämään, miten paljon haluan läheisyyttä ja rakkautta, ja kasvoin niille valmiiksi. Kai minä opin, että minuun sattuu enemmän kaikki se etäisyys ja rakkaudettomuus kuin minua pelottaa vastaanottaa oikeaa rakkautta ja päästää lähelle. Jälkimmäinen on sittenkin parempi. Ainoa tie onneen.
Joten kun vihdoin sain erottua, se merkitsi käännekohtaa. On vanha elämä ja uusi elämä. Vanha elämä on se, jossa en arvostanut itseäni, en ymmärtänyt arvoani enkä osannut vaatia arvoni mukaista kohtelua. Vanha elämä on se, jossa annoin kohdella itseäni miten sattuu, jossa en tiennyt, mitä tarvitsen ja haluan enkä osannut siksi hankkiutua eroon asioista, jotka eivät tee minulle hyvää.
Uusi elämä on se, jossa arvostan itseäni, olen eheytynyt ja kerään ympärilleni vain sellaisia ihmisiä, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Ja kyllä kyllä, ihmiset eivät TEE ketään onnelliseksi. Tunteet ovat aina lähtöisin omasta itsestä. Omista asenteista, omista psyyken kiemuroista. Mutta koska olemme inhimillisiä olentoja, monet asiat, monet ihmiset ja heidän käyttäytymisensä, monet tilanteet, herättävät meissä kurjia tunteita, koska emme osaa suhtautua toisinkaan, ja vaikka teoriassa olisi mahdollista kyetä suhtautumaan toisin ja olla joku Kristus tai Dalai Lama, joka suhtautuu kaikkeen lempeydellä ja ilolla ja rakkaudella, suurin osa meistä EI ole sellaisia vaan olemme vajavaisia, inhimillisiä ja se, että sopeutuisi johonkin haastavaan ihmiseen, haastavaan käytökseen tms. voisi vaatia niin paljon psyykkistä työtä, että se voisi koko eliniän, jos sekään riittäisi. Ja resursseja tarvii elämässä muuhunkin kuin hankalien ihmissuhteiden käsittelyyn. Jos jokin suhde tuo elämään enemmän negatiivisia tunteita kuin positiivisia ja kuluttaa resursseja enemmän kuin antaa ja on yksinkertaisesti liian vaativa ja ylittää oman tunteidenkäsittelykyvyn, on parasta jatkaa matkaa ja ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden kanssa tulee pienemmällä vaivalla toimeen, joiden kanssa on helpompaa olla iloinen ja onnellinen.
Viime kesänä tein yhden tällaisen päätöksen. Poistin elämästäni ihmisen, jolla on paha taipumus tuomitsemiseen ja arvosteluun, koska minun tunteidenkäsittelykykyni ei riittänyt hänen persoonansa käsittelyyn. Valitsin jatkaa eri suuntaan.
Eilen valitsin tämän ratkaisun toisen ystäväni kohdalla. Tai oikeastaan tein tämän ratkaisun syksyllä, eilen käytiin vain viimeinen yhteinen kommunikointi asiasta. Nämä ihmiset kuuluvat siihen vanhaan elämääni, jossa annoin kohdella itseäni huonosti ja pysyin suhteissa, joissa en ole onnellinen.
Tämä pitkäaikainen ystävä, jonka kitkin ystävistäni, on aina ollut etäinen. Olen aina tuntenut, että pidän hänestä enemmän kuin hän minusta. Oikeasti kyse kutienkin on luultavasti vain siinä, että hän on itseriittoinen ja ei kaipaa läheistä ystävää. Tai sitten hän ei vain ole kaivannut MINUA niin lähelle. Olen kylläkin ollut hänen oikeastaan ainoa ystävänsä aina. Hän on sanonut, ettei ole elämässään tavannut kuin 2 ihmistä, joista hän todella pitää, minut ja miehensä. No, minun mielestäni ystäviä ei kohdella, kuten hän kohtelee, joten olkoon sitten ilman.
Esimerkiksi kesällä hän asui äitinsä luona koko kesän, samassa kaupungissa kuin minä ja muutaman kilometrin päässä, hänellä on samanikäisiä lapsia, ja silti ei voitu tavata koskaan. Hän ei halua tavata. Ei jaksa, ehdi tai jotain. Sitten hän sanoi, ettei jaksa viestitulviani eikä ole niin kiinnostunut asioistani kuin missä määrin hänelle niitä jaan. Justiinsa. Lakkasin sitten kirjoittamasta yhtään mitään. Ja kas, hän ei pitänyt mitään yhteyttä, jos minä en pitänyt.
Ja sitten vaan totesin, että antaa olla. En halua tuollaista ystävää. En vain halua. Ja se siitä.
Toivon löytäväni läheisiä ja kivoja ihmisiä elämääni. Tai oiekastaan minulla on jo varmaan kaikki mitä tarvitsen. :) Ihana mies, hyvä ystävä (hassua, että nykyinen paras ystäväni on tuon edellisen parhaan ystäväni sisko...), toinen hyvä ystävä, monta hyvää ystävää... Toivon saavani vielä joskus sellaisen oikean super hyvän tyttökaverin. Ehkä minulla on se jo. Tai on kaksikin. Mutta sellainen TOSI läheinen.
Nyt menen hammaslääkäriin. YÖK.
En ole varma miksi, mutta jostain syystä olen aikuisiällä kerännyt ympärilleni pelkästään etäisiä ihmisiä. Ystäviä, jotka eivät pidä yhteyttä, joilla ei ole aikaa tavata jne. Etäpesäkkeitä. Introvertteja, kyllä. Koska introverttien kanssa minulla on paljon yhteistä. Samanlainen mieli. Mutta kun minä olen outo hybridi ja olen hyperekstrovertti introvertti... Ja olen oikeasti todella seurallinen, läheisyyden- ja huomionkipeä ja puhelias. Pidän paljon yhteyttä ainakin pariin lähimpään ihmiseeni. Olen kärsinyt viimeiset... Kauanko? No, ainakin 15 vuotta siitä, että ihmissuhteeni, sekä ystävät että miehet, ovat olleet liian etäisiä. En ole saanut kaipaamaani läheisyyttä, rakkautta ja huomiota. Olen ollut surullinen. On tuntunut pahalta. En tiedä, olenko pelännyt läheisyyttä ja rakkautta ja siksi hakenut ympärilleni ihmisiä, jotka eivät tule lähelle. Ehkä se on ollut turvallista. Mutta kun seurustelin melkein 9 vuotta ihmisen kanssa, joka oli todella etäinen ja olin koko ajan yksin, se aika opetti minut ymmärtämään, miten paljon haluan läheisyyttä ja rakkautta, ja kasvoin niille valmiiksi. Kai minä opin, että minuun sattuu enemmän kaikki se etäisyys ja rakkaudettomuus kuin minua pelottaa vastaanottaa oikeaa rakkautta ja päästää lähelle. Jälkimmäinen on sittenkin parempi. Ainoa tie onneen.
Joten kun vihdoin sain erottua, se merkitsi käännekohtaa. On vanha elämä ja uusi elämä. Vanha elämä on se, jossa en arvostanut itseäni, en ymmärtänyt arvoani enkä osannut vaatia arvoni mukaista kohtelua. Vanha elämä on se, jossa annoin kohdella itseäni miten sattuu, jossa en tiennyt, mitä tarvitsen ja haluan enkä osannut siksi hankkiutua eroon asioista, jotka eivät tee minulle hyvää.
Uusi elämä on se, jossa arvostan itseäni, olen eheytynyt ja kerään ympärilleni vain sellaisia ihmisiä, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Ja kyllä kyllä, ihmiset eivät TEE ketään onnelliseksi. Tunteet ovat aina lähtöisin omasta itsestä. Omista asenteista, omista psyyken kiemuroista. Mutta koska olemme inhimillisiä olentoja, monet asiat, monet ihmiset ja heidän käyttäytymisensä, monet tilanteet, herättävät meissä kurjia tunteita, koska emme osaa suhtautua toisinkaan, ja vaikka teoriassa olisi mahdollista kyetä suhtautumaan toisin ja olla joku Kristus tai Dalai Lama, joka suhtautuu kaikkeen lempeydellä ja ilolla ja rakkaudella, suurin osa meistä EI ole sellaisia vaan olemme vajavaisia, inhimillisiä ja se, että sopeutuisi johonkin haastavaan ihmiseen, haastavaan käytökseen tms. voisi vaatia niin paljon psyykkistä työtä, että se voisi koko eliniän, jos sekään riittäisi. Ja resursseja tarvii elämässä muuhunkin kuin hankalien ihmissuhteiden käsittelyyn. Jos jokin suhde tuo elämään enemmän negatiivisia tunteita kuin positiivisia ja kuluttaa resursseja enemmän kuin antaa ja on yksinkertaisesti liian vaativa ja ylittää oman tunteidenkäsittelykyvyn, on parasta jatkaa matkaa ja ympäröidä itsensä ihmisillä, joiden kanssa tulee pienemmällä vaivalla toimeen, joiden kanssa on helpompaa olla iloinen ja onnellinen.
Viime kesänä tein yhden tällaisen päätöksen. Poistin elämästäni ihmisen, jolla on paha taipumus tuomitsemiseen ja arvosteluun, koska minun tunteidenkäsittelykykyni ei riittänyt hänen persoonansa käsittelyyn. Valitsin jatkaa eri suuntaan.
Eilen valitsin tämän ratkaisun toisen ystäväni kohdalla. Tai oikeastaan tein tämän ratkaisun syksyllä, eilen käytiin vain viimeinen yhteinen kommunikointi asiasta. Nämä ihmiset kuuluvat siihen vanhaan elämääni, jossa annoin kohdella itseäni huonosti ja pysyin suhteissa, joissa en ole onnellinen.
Tämä pitkäaikainen ystävä, jonka kitkin ystävistäni, on aina ollut etäinen. Olen aina tuntenut, että pidän hänestä enemmän kuin hän minusta. Oikeasti kyse kutienkin on luultavasti vain siinä, että hän on itseriittoinen ja ei kaipaa läheistä ystävää. Tai sitten hän ei vain ole kaivannut MINUA niin lähelle. Olen kylläkin ollut hänen oikeastaan ainoa ystävänsä aina. Hän on sanonut, ettei ole elämässään tavannut kuin 2 ihmistä, joista hän todella pitää, minut ja miehensä. No, minun mielestäni ystäviä ei kohdella, kuten hän kohtelee, joten olkoon sitten ilman.
Esimerkiksi kesällä hän asui äitinsä luona koko kesän, samassa kaupungissa kuin minä ja muutaman kilometrin päässä, hänellä on samanikäisiä lapsia, ja silti ei voitu tavata koskaan. Hän ei halua tavata. Ei jaksa, ehdi tai jotain. Sitten hän sanoi, ettei jaksa viestitulviani eikä ole niin kiinnostunut asioistani kuin missä määrin hänelle niitä jaan. Justiinsa. Lakkasin sitten kirjoittamasta yhtään mitään. Ja kas, hän ei pitänyt mitään yhteyttä, jos minä en pitänyt.
Ja sitten vaan totesin, että antaa olla. En halua tuollaista ystävää. En vain halua. Ja se siitä.
Toivon löytäväni läheisiä ja kivoja ihmisiä elämääni. Tai oiekastaan minulla on jo varmaan kaikki mitä tarvitsen. :) Ihana mies, hyvä ystävä (hassua, että nykyinen paras ystäväni on tuon edellisen parhaan ystäväni sisko...), toinen hyvä ystävä, monta hyvää ystävää... Toivon saavani vielä joskus sellaisen oikean super hyvän tyttökaverin. Ehkä minulla on se jo. Tai on kaksikin. Mutta sellainen TOSI läheinen.
Nyt menen hammaslääkäriin. YÖK.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)