Ekstrovertti lapsi, introvertti äiti

Olen ajat sitten kadottanut yhteyden Eeviin (my daughter). Yhdessäolo on aina hankalaa ja epämukavaa (siis ainakin minun näkökulmastani). Nyt vihdoin ehkä keksin, mistä kiikastaa. En ole "nähnyt" lastani oikein. Olen tulkinnut hänen tarpeensa ja persoonallisuutensa väärin, mikä johtuu siitä, että olen katellut todellisuutta omien introverttien lasieni läpi tajuamatta, että Eevi on SUPER ekstrovertti, jolla ei ainakaan vielä tämän ikäisenä ole MINKÄÄNLAISIA introvertteja tarpeita. Eevi on superaktiivinen, supersosiaalinen, superintensiivinen, super toiminnallinen ja tarvitsee taukoamatta virikkeitä. Se on vaan FAKTA. Tosiasia. Minä olen ollut ääliö, ja suhtautunut Eeviin introverttien lasieni läpi ja kuvitellut, että Eevi tarvitsee rauhallista kotona olemista ja että sen pitäisi oppia leikkimään yksinkin. Siis esimerkiksi päiväkotipäivän jälkeen olen ajatellut, että on hyvä olla vaan kotona ja sisällä ja rentoutua ja huilata (koska niin MINÄ haluaisin tehdä oltuani koko päivän pois kotoa ja ihmisten seurassa). Ei toimi Eevin kanssa. Tajuan sen vasta nyt. Eevi haluaa olla ihmisten kanssa koko ajan. Ihan koko ajan. Se VIHAA yksin olemista ja seuran puutetta. Jos koitan keskittyä itseeni ja lukea kirjaa ja olen vähänkään poissaoleva (edes 3 minuuttia), Eevi kyllä KEKSII itselleen tekemistä, mutta se on aina jotain kaameaa... Kuten sellaista, että se menee kaivelemaan keittiön kaapeista kaikenlaisia aineita ja rupeaa kokkaamaan. Tai sitten se rakentelee majoja paikat täyteen (mikä on kyllä ihan OK), tai lutraa vedellä ja kantaa sitä joka paikkaan. Eevi ei leiki leluilla. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa paikoillaan istuminen ja keskittynyt pikkuesineillä touhuaminen (tai piirtäminen tai palapelit tms). Eevi on toiminnallinen. Se haluaa aina tehdä jotain fyysisesti aktiivista, rakentaa ja kiipeillä, juosta, leikkiä piilosta tai hippaa...

Ja jos Eevi joutuu olemaan itsekseen, se turhautuu ja tulee pahalle tuulelle.

Nyt minä sitten päätin, että OK. Eevi ON hypersosiaalinen, hyperaktiivinen ja stimulaatioaddikti ja minä alan sitten elää sen mukaan ja katson, miten asiat lähtevät sujumaan. Eli Eevi tarvitsee valtavan määrän stimulaatiota. Tekemistä. Virikkeitä. Ohjelmaa. Seuraa. Ihmisiä. Alan siis niitä hänelle järjestää enkä enää yhtään kuvittele, että Eevin tarvii joskus "huilata" kotona rauhassa kuin jokin introvertti konsanaan.

Eli aletaan ravata uimahallissa, hiihtämässä, luistelemassa, pihalla, etsin epätoivoisesti leikkiseuraa ulos ja meille kyläilemään ja käydään kaikissa konserteissa, joita täällä järjestetään ja nukketeattereissa ja kyläillään joka paikassa.... Ja kun ollaan kotona, kehitän jotain askarreltavaa ja aletaan leipoa joka viikko ainakin kerran (Eevi tykkää touhuta käsillä). Päiväkotipäivän jälkeen tehdään aina JOTAIN. Mennään uimahalliin, leivotaan, askarrellaan, kyläillään, ulkoillaan... JOTAIN. Ja viikonloppuisin sama. Ohjelmaa. Tekemistä. Ihmisiä.

Koitan sitten tankata omat introverttitarpeeni aina kun mahdollista, että jaksan touhuta kuin heikkopäinen. Ja usein, kun on touhuttu jotain pari tuntia, Eevi viihtyy hetken yksinkin sen jälkeen.

Nyt otan siis ihan uuden asenteen ja katson, millaiseksi elämä muuttuu. Löydämmekö kadonneen ytheyden ja yhteisen onnellisuuden?