Onnellisuus

Olen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.

Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.

Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua kivalta. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää lisätä iloa ja hyviä asioita elämääni, ei vähentää niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.

En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.

Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.

Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.

Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.

Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.

Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.

Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.

Vuosien työ kantaa hedelmää.

Uusi blogi: Fenix-lintu ja kalat

Perustin uuden blogin. En koe enää sillä tavalla kulkevani eheytymisen tietä kuin joskus aikaisemmin, vaikka eihän se koskaan täysin lopu. Kuitenkin koen aika hyvin jo eheytyneeni ja siirtyneeni itsensä etsimisestä enemmän itsensä toteuttamiseen. Tai sitten asian voinee ilmaista niinkin, että jatkuvan itsensä muokkaamisen ja korjaamisen sijaan olen ruvennut enemmänkin vain elämään. Tosin se on mahdollista siksi, että olen päässyt eheytymiseni kanssa riittävän pitkälle, jotta tietynlainen mielenrauha ja tasapainoisuus on mahdollista. Siksi siis en koe oikein tätä blogia enää relevantiksi kirjoitusalustaksi.

Nähtäväksi jää paljonko tulee vielä kirjoiteltua, mutta nyt ainakin yritän suorittaa 3 viikon eliminaatiodieettiä ja pidän siitä päiväkirjaa blogissa.

Uusi blogi sijaitsee täällä: Fenix-lintu ja kalat

:)

Olen alkanut avautua elämälle

Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.

Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän, miten hyvä olo siitä tulee.

Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.

Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.

Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.

Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.

Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.

Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.

Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.

Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.

Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.

Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.

Sisäinen rauha

Heipä hei!

Luulin, että olin muuttanut tämän blogin yksityisasetuksia ja sulkenut tämän yleisöltä, mutta tämähän olikin julkisena! Pahoittelen siis, jos on kommentteihin jäänyt vastaamatta. Kävin äsken lukemassa ja vastaamassa.

Tässä on vuoden 2018 aikana käynyt niin hassusti, että olen löytänyt rauhan. Äsken yritin googlettaa jotain valmista kuvausta tai sopivaa termiä sille, mitä koen elämässäni olevan meneillään, mutta en löytänyt ainakaan vielä. Ehkä Dabrowskin persoonallisuusteoria tarjoaa osuvimman kuvauksen ja selityksen eli olen siirtymässä uudelle tasolle. Ihan selvästi tietoisuudessani on tapahtunut/tapahtumassa siirtymä. Se tuntuu erikoiselta. Kiehtovalta. Siis niin paljon tapahtuu (positiivisia) muutoksia yhtä aikaisesti niin useilla alueilla, että tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin koko tietoisuus olisi siirtymässä kokonaan uudelle tasolle. Mutta jos googletan esimerkiksi "spiritual awakening stages" niin en allekirjoita täysin sellaista höpinää. Esimerkiksi jos kuulen vähänkään vetovoiman lakiin viittaavia juttuja, nousee karvat pystyyn. Mutta jotain sen suuntaista on meneillään.

Hyvin lyhyesti asiaa voisi kuvata siten, että olen löytänyt rauhan. Sisälläni on rauhallista. Samalla kiitollisuus on lisääntynyt. Huomaan usein olevani kiitollinen milloin mistäkin asiasta. Kykyni elää arvojeni mukaista elämää on vahvistunut ja kun tavoitteenani on ollut lopettaa alkoholin (ja ylipäätään kaikkien päihteiden käyttäminen), olen nyt onnistumassa siinä ja se tuntuu upealta. Myös hyväksyminen on keskeinen termi. Yhtäkkiä huomaan, että minun on yllättävän helppoa hyväksyä monenlaisia asioita. Oma epätäydellisyys, muiden epätäydellisyys, maailman epätäydellisyys... Hyväksynnän myötä muuttuu paljon. Ei ole tarvetta asettua enää esimerkiksi puolustuskannalle, koska jos joku vaikkapa kutsuu minua itsekkääksi, voin todeta: "Ehkä joskus olenkin. Se on inhimillistä."

My consciousness is shifting to a higher stage.

Rauha. Hyväksyntä. Kiitollisuus.

Ehkä se muodostuu noista. Se uusi tila elämässäni.

Olen myös onnellinen. Voin hyvin ja koen olevani psyykkisesti varsin eheä.

Tämä tila on vallinnut nyt noin puoli vuotta. En voi tietää, vieläkö kaaos palaa joskus, vieläkö hukun ja eksyn jonnekin, vai onko meneillään jokin niin syvä ja pysyvä muutos, ettei paluuta entiseen enää koskaan ole.

Elämäni ei ole täydellistä. Vointini ei ole täydellinen. Eikä kuulukaan olla. Täydellisyys ei kuulu ihmiselämään. Mutta kun sisällä on rauha, kaikki on hyvin.

En halua sulkea kommentointia, mutta vastauksissa voi kestää satakin vuotta. Sisäiseen rauhaani kuuluu se, etten ota turhaa stressiä asioista ja välillä voin unohtaa tämän blogin olemassaolon pitkäksikin aikaa tai jopa ikuisiksi ajoiksi.

:)

Satuinpa löytämään äsken tällaisia:

From Frustration to Acceptance to Gratitude

How Acceptance & Gratitude are the Quantum Keys to Unlocking Lasting Happiness

Häpeä

Olen saanut nimen sille, mikä minussa on rikki. Häpeä. "It came as a tremendous revelation and a powerful epiphany when I realized that shame was the name of the inner void I had felt for years and never understood."

Häpeä on se, mikä minun pitää parantaa.

"...shame as a feeling that we are in some way fundamentally flawed or not good enough, and are, as a result, not worthy of love and belonging. Shame involves a deep fear of disconnection, a fear that there is some part of us that, if it were truly seen by others, then it would guarantee that they would neither accept nor love us. Shame is the name of the feeling that we are not good enough."

https://www.google.fi/amp/s/philosophadam.wordpress.com/2014/10/16/silencing-the-praise-why-seeking-approval-fails-to-fill-our-inner-void/amp/

Pitääkö muiden hyväksyntä ostaa?

En ymmärrä. Miten niin muiden tunteilla ja käyttäytymisellä ei ole tekemistä kanssani? Jos esim joku puhuu minulle, ja olen aina ajatuksissani enkä kuuntele ja tämä aiheuttaa ihmissuhteeseen ongelmia, onhan sillä tekemistä kanssani. Siis sillä, että toinen tuntee tyytymättömyyttä jne.

Eli juuri se, että miten erottaa toisistaan sen millon oikeasti minä teen jotain väärin ja millon kyse ei ole minusta? Vai pitääkö se vaan miettiä tapauskohtaisesti?

Kun minua kiusattiin koulussa (round1) se johtui aspergerista. Se, että aloin muuttaa itseäni oli työtä jossa aloin "parantaa aspergeriani" ja opetella sosiaalisia taitoja, normeja ja tietoisuutta siitä, miten ihmisiä miellytetään ja mitä ihmiset toisiltaan odottavat ja haluavat. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä autistiseen kuplaan. Tavallaan minussa siis OLI joku vika, joka teki sen ettei musta pidetty. Vai oliko? Mitä jos olisin jäänyt sinne kuplaan ja sosiaalisesti vammaiseksi? Oisko se sit ollu hyvä? Oisinko halunnut elää niin? Sillon olin kyllä sisäisesti eheä ja pidin itsestäni. Kun aloin yrittää miellyttää MUITA, sisälleni repesi haavoja ja menin sisältä rikki.

Kun minua kiusattiin koulussa (round2), syynä oli se, että olin muuttanut itseäni, mutta tein sen hassusti ja olin taas sosiaalisesti vääränlainen. Tällöin ympäristön palaute (= olen epäkelpo) oli viesti muutokseni epäonnistumisesta eli aspergerin yritys muuttua sosiaalisesti normaaliksi oli epäonnistunut joten otin palautteen viestinä ja  jatkoin työtäni, itseni hiomista.

Mun työ on ollut, tai se alkoi, aspergerin "korjaamisena". Voidaanko muka sanoa ettei muiden tunteet ja käytös johtunut minusta? Tavallaan ehkä joo. Mutta. Eikö sosiaalinen palaute oli jotain mitä pitäisi kuunnella?

Ehkä tässä puhutaankin KAHDESTA erillisestä asiasta! Rakkaudesta: "others have free will to be open or closed, loving or unloving" JA palautteesta. Joku voi kohdella minua rakkaudella ja myötätunnolla, mutta antaa palautetta. Tai joku voi sulkea sydämensä, torjua ja antaa sillä tavalla palautetta. Ja me ansaitaan RAKKAUTTA ja myötätuntoa oltiin millasia vaan. Ja se, et jos joku sulkee sydämensä, torjuu tai vihaa tms niin sitä ei KUKAAN ansaitse eikä se ikinä ole minun tai jonkun syy paitsi sen, joka valitsee tuntea ja käyttäytyä niin. Mutta PALAUTE. Sitä kannattaa kuunnella ja miettiä mitä sen kanssa tekee.

Kyllä! Rakkaus ja palaute. Kaksi asiaa.

Hmmm. Mutta. Jossain utopiassa mua olisi siis rakastettu koulussa sellasena kun olen. Ja sanottu kauniisti että "hei, et pukeudu  kuten muut, ottaisitko mallia meistä muista, ettet näyttäisi niin typerältä" :`D aahhhahhaaaaa, en kestä. Vielä parempi utopia olisi sellainen jossa jokainen saa olla just mitä on ja on ja hyvä niin.

No me ei eletä utopiassa. Eli jos en halua KOKO AJAN kohdata torjuntaa ja paskaa, mun ON miellytettävä muita. Jotenkin. Sosiaalinen hyväksyntä pitää ostaa jollain hinnalla. Myyt sielusi sitä vastaan. Jotkut on valmiiksi eli omina itseinään sosiaalisessa mielessä mestariteoksia. Jotkut täysin epäonnistuneita.

Sellanen asia minkä itse olen oppinut on erottaa toisistaan mun arvo IHMISENÄ ja mun SOSIAALINEN arvo. Jokainen meistä on "täydellinen" ja arvokas ja rakkauden arvoinen sellasena kuin on. Mutta on valitettava fakta että yksilöiden sosiaalinen arvo vaihtelee. Voin olla sosiaalisesti epäonnistunut paska mutta ihmisenä muuten hyvä ja kaunis. Mutta yritäpä siinä sit nauttia olostasi. Vaatii melkosta luonnetta olla niin vahva ja eheä, ettei sosiaalinen epäonnistuminen hetkauta.

Tietysti on niinkin, että mitä kehittyneempi ja tiedostavampi yksilö, sitä suvaitsevampi ja rakastavampi hän on. Eli todella kehittyneiden ja kypsien ja viisaiden hyväksyntää ja pitämistä ei tarvi niinkään ostaa. MUTTA näitä ihmisiä on vähän. Suuri massa on enemmän tai vähemmän tuomitsevia ja rajoittuneita. Eli jos haluat miellyttää massaa, myyt sielusi. Jos et myy sieluasi, on kestettävä se, että et miellytä enemmistöä ja ympäristö pommittaa sua viestillä: "Olet oksettava".

Eli valitsepa siitä!

Eli tässä asiassa ei minusta ole nyt mitään yksinkertaista.

https://m.huffpost.com/us/entry/994991

Ahdistunut kiintymyssuhdetyyli

Sain eilen selville, että mulla on ahdistunut kiintymyssuhdetyyli ja SE on syy siihen, miksei miesten kanssa mistään tule mitään ja miksi sotken aina kaiken täysin tapailuvaiheen alussa enkä pääse 1-2 tapaamista pidemmälle.

If you have an anxious attachment style you may find dating and relationships more difficult than others do. Because you need more reassurance and intimacy, you may feel unsatisfied with dating dynamics which encourage a large amount of self-sufficiency and independence.

"They have an inherent fear of rejection and abandonment. Even a slight hint that something is wrong will activate their attachment system, and once activated they are unable to calm down until they get a clear indication from their partner that the relationship is safe."

Jos on tällainen kiintymyssuhdetyyli, tarvii tosi paljon turvallisuutta ja läheisyyttä. Ei todellakaan pysty kestään ja selviään, jos toinen on etäinen tai tilanne epämääräinen.

Tää ei kieltämättä ole välttämättä kovin viehättävä ominaisuus, mutta mä en pysty sitä nyt muuttaan ja oon valmis hyväksyyn sen osana itseäni ja uskon, että olen rakastettava ihminen siitä huolimatta. Tän asian huomioonottaminen toiselta osapuolelta ei lopulta vaadi kovin hirveästi, joten jos joku oikeasti on kiinnostunut ja haluaa tutustua, hän voi ottaa tämän huomioon ja tehdä oloni riittävän turvalliseksi.

Eräässä artikkelissa annettiin ohjeeksi juuri se, mitä olen itsekin alkanut yhä enemmän miettiä ratkaisuksi. Pitää kertoa HETI, kun tapaa jonkun kivan ja ennen kun aloitetaan tapaileen ja tutustuun, että mulla on tää ja mitkä mun tarpeet on ja miten tää vaikuttaa asioihin. "Know what you need from a partner, and express these needs from the beginning."

Erittäin merkityksellinen kohta artikkelissa oli minulle myös se, jossa sanottiin, että älä esitä etäistä tai vaikeasti tavoiteltavaa. "This approach is incompatible with the anxious relationship style. Anxious partners do become strongly attached to their significant others and want to be close to them. Trying to avoid these very real needs causes stress and worry. Instead, show your feelings in secure ways — let your partner clearly know that you want to be able to rely on them and be close to them. If your partner is put off by this then they likely aren’t the partner for you."
Ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin omaavat ei pysty olemaan etäisiä ja vaikeasti tavoiteltavia. Meillä on valtava tarve saada läheisyyttä ja turvallisuutta ja jos yrittää vältellä näitä todellisia tarpeita, siitä seuraa vain stressiä ja ahdistusta. Sen sijaan on hyvä kertoa toiselle, mitä tarvitsee, ja että tarvii läheisyyttä ja turvallisuutta. Jos joku ei pidä sinusta sen takia, hän tuskin on sinua varten.

Sitten on vielä se ikävä asia, että ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin omaavat vetävät usein välttelevän tyylin omaavia puoleensa ja yhdistelmä on katastrofi.... Tästä on syytä olla tietoinen ja yrittää pysyä kaukana moisista.

Artikkeleita:

https://aloftyexistence.wordpress.com/2012/01/16/dating-survival-tips-anxious-attachment/
http://justmytype.ca/date-someone-anxious-attachment-style/