Essentially, linear thinking is to look at something from one point of view. If a person practices linear thinking, she sticks to a straight line of thought, meaning she takes information from one situation and applies it to similar situations. Another definition of linear thinking includes responding to one stimuli before responding to the next. Linear thinkers are thought to be logical and orderly, excelling at subjects like math and science.
Definition of Nonlinear Thinking
The term "nonlinear" means that something is not in a straight line, and this concept can be applied to a person's method of thought. A person who thinks nonlinearly often makes connections among unrelated concepts. A nonlinear thinker will jump from idea to idea, unlike a logical, linear thinker. Nonlinear thinkers usually perform well in the arts and tend to be more abstract.
Teksti on kirjasta Misdiagnosis and dual diagnosis of gifted children and adults, jota parhaillaan suomennan (tämä teksti on vielä osittain hiomaton).
Ajattelu- ja oppimistyylit
Lahjakkaiden lasten herkkyys ja intensiivisyys vaikuttavat merkittävillä tavoilla myös oppimistyyleihin. Vuosien ajan opettajille ja muille on kerrottu niin kutsutuista ”vasemman aivopuoliskon” ja ”oikean aivopuoliskon” ajattelutyyleistä, ei siksi, että niillä olisi selvä neurologinen perusta, vaan koska ne ovat osuvia vertauskuvia, jotka auttavat ymmärtämään yksilöllisiä eroja ajattelu- ja oppimistyyleissä (Ornstein, 1997). Hiljattain näitä tyylejä on alettu kutsua auditori-sekventiaaliseksi ja visuo-spatiaaliseksi oppimistyyliksi (Lovecky, 2004; Silverman, 2002). Yhteenveto näistä kahdesta tyylistä on esitetty taulukossa 1.
Taulukko 1.
Auditorisekventiaalinen
ajattelee pääasiassa sanoin ja oppii helposti
suosii auditorisia selityksiä
prosessoi tiedon sekä tehtävät sekventiaalisesti
oppii parhaiten faktoja ja yksityiskohtia; pitää tarkoista ohjeista
hoitaa yhden asian/tehtävän kerrallaan johdonmukaisesti ja hallitusti
analyyttinen ajattelija; tekee loogisia päätelmiä
ratkoo mieluiten olemassaolevia ongelmia
pitää konkreettisista tehtävistä, joihin on vain yksi oikea vastaus
suhtautuu suurimpaan osaan asioista hyvin vakavasti
Visuospatiaalinen
ajattelee ensisijaisesti kuvina ja haluaa, että annetut tehtävät esitetään visuaalisesti
suosii visuaalisia selityksiä
käsittelee tietoa holistisesti; hahmottaa pikemminkin kokonaiskuvan kuin yksityiskohtia
pitää suuntaa antavista päämääristä ja ohjeista
tekee mielellään monta asiaa yhtä aikaa ja multitaksin kaaos
pitää avoimista, virtaavista tilanteista; luo omat ; improvisoi usein; etsii kaavoja
pitää synteesien luomisesta; tuottaa ideoita intuitiivisesti
ratkoo mieluiten uusia tai itse kehittelemiään ongelmia
pitää abstrakteista käsitteistä; parempi päättelemään kuin laskemaan
lähestyy ongelmia leikkimielisesti
Vaikka nämä kuvaukset ovatkin pelkistettyjä, ne auttavat kiinnittämään huomiota tärkeisiin asioihin, jotka voivat johtaa virhediagnoosien tekemiseen lahjakkaiden lasten ja aikuisten kohdalla. Taulukossa 1 esitetyt kaksi erilaista ajattelutyyliä, joihin joskus viitataan vasemman ja oikean aivopuoliskon toimintana, ovat vain osa totuudesta. Tietyt toiminnot liittyvät enemmän vasemman tai oikean aivopuoliskon toimintaan, mutta kumpikin aivopuolisko vastaa hyvin monenlaisista toiminnoista (Goldberg, 2001).
Kun ihmiset yrittävät muodostaa kuvausta keräämällä yhteen kaikki tiettyyn aivopuoliskoon yhdistetyt tehtävät, jolloin oikean puoliskon ajattelulla tarkoitetaan ainoastaan ”visuospatiaalista” ja ”ei-lineaarista” ajattelua ja vasemman aivopuoliskon ajattelu tarkoittaa pelkästään ”auditorisekventiaalista”, ”lineaarista” ajattelua, ajaudutaan ongelmiin. Se on malli, joka ryhmittelee yhteen toisiinsa liittymättömiä tehtäviä vain siksi, että ne sijaitsevat lähellä toisiaan (mikä on vähän sama asia kuin väittäisi, että ihmisen pitäisi pystyä haistamaan silmillään, koska ne sijaitsevat lähellä nenää). Vasen aivopuolisko on hallitseva ongelmanratkaisussa ja oikea visuospatiaalisissa sekä musiikillisissa tehtävissä, mutta todellisuudessa käytämme kumpaakin aivopuoliskoa suurimmassa osassa asioita. Siltaa suunnitteleva insinööri esimerkiksi ratkoo visuospatiaalisia ongelmia (oikea aivopuolisko) varsin lineaarisella tavalla (vasemman aivopuoliskon tyyli). Runoilija käyttää kieltä (vasen aivopuolisko), mutta usein vapaalla, assosiatiivisella tavalla (oikean aivopuoliskon tyyli). Kummassakin tehtävässä aivopuoliskot työskentelevät yhdessä.
Eri ihmiset oppivat eri tavoin. Jotkut oppivat ja muistavat asioita parhaiten, kun informaatio esitetään visuaalisesti grafiikkana tai kirjoitettuna tekstinä. Toiset taas oppivat parhaiten tekemällä jonkin projektin tai kuuntelemalla. Henkilön ajattelutyyli paljastaa, mitä menetelmää kannattaa käyttää tiedon esittämiseen. Opettaja voi valita materiaalin esittämiseen jonkin strukturoidun, sekventiaalisen tavan tai jonkin assosiatiivisemman, intuitiivisemman ja visuaalisemman tavan. Maalaukset ja ympyräkaaviot ovat kummatkin visuaalisia esityksiä. Luokanopettaja, joka haluaa ottaa kummatkin ajattelutyylit huomioon, käyttää sekä visuospatiaalisia että auditorisekventiaalisia menetelmiä.
Niin yksinkertaistettu kuin ajattelu/oppimistyylin käsite onkin, suurin osa ihmisistä pystyy samaistumaan niistä jompaan kumpaan, vaikka jotkut löytävätkin itseensä sopivia piirteitä niistä molemmista. Joillakin toinen tyylesitä on äärimmäisen hallitseva, ja juuri nämä äärimmäisyydet lahjakkaissa ihmisissä aiheuttavat käyttäytymistä, joka voidaan erheellisesti tulkita psykopatologiseksi.
Niin kutsuttu auditorisekventiaalinen ajattelutyyli on erittäin verbaalinen, konkreettinen, sekventiaalinen ja lineaarinen. Tällainen henkilö ottaa yhden asian tai tehtävän kerrallaan, hallitusti ja täsmällisesti, ja kaikki on omalla paikallaan ja kaikelle on oma paikkansa. He pitävät täydellisyydestä. Tehtävät, jotka edellyttävät synteesiä tai intuitiota, kuten sosiaalinen kanssakäyminen, ovat usein vaikeita. Äärimmilleen vietynä tällaiset henkilöt muistuttavat – tai ovat – Asperger-henkilöitä. Kovaääninen, sotkuinen ympäristö on tällaisen ihmisen mielestä lähes sietämätön.
Varsin erilainen kuin tämä erittäin hallittu ihminen, on henkilö, jota jotkut (mm. Silverman, 2002) kutsuvat visuospatiaaliseksi oppijaksi. Tällaiset ihmiset ovat varsin joustavia sekä ajattelussaan että tekemisissään, eivätkä he ole yleensä kovin kiinnostuneita faktoista tai yksityiskohdista. He haluavat muodostaa asioista kokonaiskuvan. He nauttivat improvisoimisesta, ja he ovat luovia ajattelijoita, jotka haluavat nähdä, mitä tapahtuu, jos asiat tehdään tavanomaisesta poikkeavalla tavalla; he inhoavat tiukasti strukturoituja tilanteita. Visuospatiaaliset ajattelijat nauttivat kokemuksista, jotka ovat avoimia, virtaavia ja strukturoimattomia. He vastustavat tehtäviä, joihin liittyy toistamista ja ulkoaopettelua. Tunnetut sarjakuvataiteilijat kuten Kaukana poissa -sarjakuvan Gary Larson, ovat täydellinen esimerkki tällaisesta tyylistä. Jäykkä, strukturoitu ympäristö, jossa on paljon sääntöjä sekä jatkuvia rangaistuksia niiden rikkomisesta, ei ole tällaisten henkilöiden mieleen.
Lahjakkaat lapset jotka ovat visuospatiaalisia ajattelijoita käyttävät erilaista logiikkaa kuin heidän auditorisekventiaaliset toverinsa. Auditorisekventiaaliset ajattelijat käyttävät yleensä klassista deduktiivista logiikkaa ottaen periaatteen, josta he johtavat loogisia seurauksia. Visuospatiaaliset ajattelijat käyttävät induktiivista logiikkaa. He ottavat joukon hajalleen siroteltua tietoa, yhdistävät ne ja muodostavat niistä . Luomalla uusia tapoja katsoa asioista. Induktiivinen päättely käy heiltä helpommin, sillä siinä missä auditorisekventiaaliset henkilöt ovat lineaarisia ja sekventiaalisia ajattelussaan ja käsittelevät tavallisesti yhden asian kerrallaan, visuospatiaaliset ajattelijat ovat multiprosessoijia. He saattavat tehdä montaa eri asiaa yhtä aikaa, ja ja jokainen niistä on eri vaiheessa. Visuospatiaalisilla henkilöillä on uskomaton kyky sietää keskeneräisyyttä, struktuurin puutetta ja sekasortoa, joskus heidän ympärillään olevien ihmetykseksi. He eivät useinkaan tunne sen ihmeempiä paineita viedä loppuun tehtäviä, jotka he ovat aloittaneet. He pystyvät hahmottamaan mielessään ongelmia ja ratkaisuja ja he oppivat parhaiten osallistumalla fyysisesti ongelmanratkaisutoimintaan.
”Visuospatiaaliseen” ei-lineaariseen ajattelu/oppimistyyliin liittyviä ongelmia
Nykypäivän yhteiskunta, jossa korostetaan teknologiaa, järjestelmiä, instituutioita sekä keskinäistä riippuvuutta, suosii pääsääntöisesti yksilöitä, jotka toimivat käyttäen vasemman aivopuoliskon auditorisekventiaalista tyyliä. Seurauksena niin kutsuttu visuospatiaalinen ajattelutyyli, yhdistettynä useisiin muihin lahjakkaille ihmisille ominaisiin piirteisiin, voi saattaa henkilön alttiiksi monenlaiselle ongelmakäytökselle. Ensinnäkin lapsi tai aikuinen, joka ei kiinnitä huomiota yksityiskohtiin ja jota ei kiinnosta viedä loppuun häntä kiinnostamattomia tehtäviä, saa todennäköisesti kuulla olevansa alisuoriutuja tai laiska. Lapsen korkeaa akateemista potntiaalia ei välttämättä edes tunnisteta koulun akateemisessa ympäristössä. Luovaa ja kekseliästä aikuista ei välttämättä hyväksytä työpaikoille tai hänellä saattaa olla ongelmia sekä työ- että ihmissuhde-elämässä, koska hän epäjärjestelmällinen tai koska hän ei kiinnitä huomiota yksityiskohtiin.
Lahjakkaan lapsen intensiivisyys yhdistettynä luovaan mutta epäjärjestelmälliseen oppimistyyliin voi aiheuttaa valtataisteluita aikuisen kanssa tämän pitäessä lasta ”sählääjänä”. Kiihkeät riidat voivat johtaa uhmakkuushäiriön (ODD) diagnosointiin. Jos intensiivinen, herkkä ja visuospatiaalinen lahjakas lapsi laitetaan yhteen auditorisekventiaalisen aikuisen kanssa, vuorovaikutus voi olla kuin yrittäisi sekoittaa vettä ja öljyä keskenään.
Näiden lasten luova ajattelu voi olla sekä kiehtovaa että raivostuttavaa, kun he keksivät spontaaneja kysymyksiä ja sitten vastaavat niihin käyttäen itseään koehenkilöinä. ”Pystynkö arvioimaan oikein, paljonko täytyy vähintään tehdä työtä, jotta saa kokeesta arvosanan 4?” ”Miksi kysymme ’Mitä kuuluu’, vaikkei meitä oikeasti kiinnosta?” ”Mikäli sisällön laatu on se mikä ratkaisee, mitä tapahtuu, jos palautan esseen ilmapallon pintaan kirjoitettuna?” Nämä lapset tuntevat usein pakottavaa tarvetta rajojen kokeilemiseen sekä sosiaalisten ”faktojen”, mukaanlukien niiden rajoitukset, permutaatiot ja poikkeukset, tarkkojen parametrien testaamiseen koulun tai työpaikan pyhistä rakenteista juurikaan välittämättä.
Aikuisten luova ajattelu on samankaltaista. Tiedemiehet ja taiteilijat usein luovat tai löytävät ongelmia, joita he haluavat ratkaista. Taidemaalari saattaa yrittää käyttää piirroksessaan kahden pakopisteen perspektiiviä tai kokeilla akryylivärien käyttöä uudella tavalla. Tutkija esittää itselleen kysymyksen aikoen löytää siihen vastauksen. Opettaja saattaa miettiä: ”Mikä on psykologisen tunteensiirron rooli luokkahuoneessa?” Ongelmien löytäminen ja niiden ratkaiseminen ovat luovia tehtäviä.
Visuospatiaaliset aikuiset eivät myöskään välttämättä löydä paikkaansa työpaikalla. He ovat niitä, jotka kyseenalaistavat säännöt, jotka pilailevat yhtiön perinteiden kustannuksella ja jotka tulevat usein väärinymmärretyiksi ja kiusatuiksi muiden työntekijöiden taholta.
Nämä visuospatiaaliset ajattelijat ovat niitä, joiden ajattelu on todennäköisesti erityisen kekseliästä – ominaisuus, jota me arvostamme. He todennäköisesti myös käyttäytyvät tavalla, joka tekee olomme epämukavaksi ja ravistelee vakiintuneita käytäntöjä. Muut saattavat pitää heitä epäjärjestelmällisinä ja hutiloivina työntekijöinä. Heidän taipumustaan jättää tehtävät kesken ei todennäköisesti pidetä hyväksyttävänä, ainakaan jos he ovat opettajia tai johtajia.
”Auditorisekventiaaliseen” lineaariseen ajattelu/oppimistyyliin liittyviä ongelmia
Lahjakkailla lapsilla ja aikuisilla, joiden ajattelutyyli on auditorisekventiaalinen, on myös todennäköisesti käyttäytymismalleja, joita voidaan virheellisesti pitää diagnosoitavina häiriöinä. Auditorisekventiaaliset lapset esimerkiksi ottavat asiat hyvin vakavasti; he eivät välttämättä ymmärrä, miksi muut viides- ja kuudesluokkalaiset lapset käyttävät aikaansa merkityksettömiltä vaikuttavien ja pinnallisten asioiden miettimiseen. Intensiivisyytensä vuoksi heidän vakavuutensa menee äärimmäisyyksiin. Auditorisekventiaaliset lapset ja aikuiset saattavat olla niin vakavia ja velvollisuudentuntoisia, ettei heidän elämässään ole juurikaan iloa tai spontaaniutta, ja muut saattavat pitää heitä jäykkinä ja huolten painamina tai masentuneina, vaikka heidän elämäntyylinsä tuntuukin heistä itsestään melko mukavalta.
Jotkut näistä lahjakkaista lapsista ja aikuisista ovat perfektionisteja. Vaikka perfektionismi voi olla hyväkin asia ja saada ihmisen pyrkimään kohti loistavia suorituksia, jopa 20% lahjakkaista lapsista saattaa invalidisoitua perfektionisminsa takia ja heitä voidaan kuvata ”haitallisesti perfektionistisiksi” (Parker & Mills, 1996), piirre, joka voi saada terveydenhuollon ammattilaiset miettimään, onko perfektionismi merkki pakko-oireisesta häiriöstä (OCD).
Jotkut lahjakkaat lapset ja aikuiset ovat usein arvostelevia ja ovat vakavia ja suvaitsemattomia muita ihmisiä kohtaan. Poikkeuksellisen älykkäiden ihmisten on usein vaikea nähdä asioita toisen näkökulmasta, ja he suhtautuvat muihin kärsimättömästi. Heillä on korkeat kriteerit sekä itsensä että muiden suhteen. Useimmille ei ole kehittynyt käsitystä normaalista. He olettavat, että taidot, jotka ovat heille helppoja, ovat yhtä helppoja kaikille. Lahjakkaat lapset ja aikuiset saattavat nopeasti (ja erheellisesti) olettaa, että toiset ovat tahallaan jääräpäisiä, valehtelevat tai eivät vain yritä tarpeeksi väittäessään, että tehtävä on liian vaikea tai epäselvä. Suuri osa lahjakkaiden lasten – ja jopa aikuisten – sosiaalisesti epäsensitiivisestä käytöksestä johtuu pikemminkin tästä näkemyksellisestä epäsuhdasta kuin halusta satuttaa muita.
Tilasin juuri äärettömän kiehtovan kirjan, Martha Burgen The ADD Myth. Burge on ADHD-valmentaja ja itse ADHD-ihminen.
Burge on sitä mieltä, ettei ADHD:ta ole olemassa. Hän on kuitenkin itse ensimmäisenä myöntämässä, että ihmiset, joilla sanotaan olevan ADHD, ovat erilaisia. Heissä on jotain erilaista. Hän kutsuu sitä intensiivisyydeksi.
Kun ADHD:sta puhutaan lääketieteellisessä/diagnostisessa valossa, kiinnitetään huomiota intensiivisyyden mukanaan tuomiin huonoihin puoliin. "Every natural human trait can be vievew by either its negative or positive side. In truth a trait is the combination of all its aspects, negative and positive" (Burge). Itseasiassa ominaisuudet sijaitsevat janalla.
Jos esimerkiksi puhutaan tarkkaavaisuudesta, janan toisessa ääripäässä on keskittymiskyvyttömyys, tila jossa tarkkaavaisuus sinkoilee solkenaan asiasta toiseen, ja toisessa hyperfokus (Burge). Tietysti, kun puhutaan tarkkaavaisuudesta, ihmiset eivät sijaitse jossakin yhdessä, kiinteässä kohdassa janalla, sillä tarkkaavaisuus vaihtelee eri hetkinä.
Intensiivisten ihmisten kokemus käsittää suuremman osan janasta kuin ei-intensiivisillä ihmisillä. Ei-intensiivinen tarkoittaa laimeampaa kokemus- ja reaktiomaailmaa. Näin ollen mitä intensiivisempi ihminen, sitä voimakkaammin hän kokee asiat ja sitä voimakkaampia ovat hänen reaktionsa. Jos puhutaan edelleen tarkkaavaisuudesta, he "siirtyvät keskittymiskyvyttömyydestä niiden asioiden suhteen, jotka eivät kiinnosta heitä, hyperfokukseen niiden asioiden suhteen, jotka kiinnostavat heitä" (Burge). Norminmukaiset ihmiset sen sijaan sijaitsevat tarkkaavaisuuden osalta enimmäkseen janan keskivaiheilla. Heidän tarkkaavaisuutensa pysyy suhteellisen tasaisena tilanteesta ja hetkestä toiseen.
Jos taas puhutaan aktiivisuustasosta, janan toisessa ääripäässä on väsymys ja toisessa yliaktiivisuus ja impulsiivisuus (Burge).
Burge sanoo, että jos keskitymme vain asian negatiivisiin puoliin, jätämme puolet asiasta huomiotta. Keskittymiskyvyttömyys, tila, jossa tarkkaavaisuus sinkoilee asiasta toiseen, voidaan tulkita myös kyvyksi imeä sisäänsä valtava määrä informaatiota: "we are never inattentive; we are always taking in more than others" (Burge). Niinhän se on. Jos tarkkaavaisuus siirtyy nopeaa vauhtia asiasta toiseen, ihminen kiinnittää silloin huomiota suureen määrään asioita. Tästä ominaisuudesta sanotaan, että sellaisilta ihmisiltä puuttuu kyky suodattaa epäolennainen informaatio pois. "But when the thing we are attending to is of great importance to us, we have a super space bubble" (Burge). Eli silloin, kun asia on intensiiviselle (ADHD-ihmiselle) tärkeä, hän pystyy keskittymään superhyvin (hyperfokus). Tällöin henkilö siirtyy siis janan toiseen ääripäähän. Silloin hän keskittyy niin, ettei millään muulla ole väliä, "we can stay on a single subject or activity for a very long time without noticing anything else going on around us." Hyperfokusta pidetään myös tarkkaavaisuushäiriön oireena. "Sen sijaan, että arvostaisimme tuota tavanomaista parempaa kykyä keskittyä yhteen asiaan, pidämme sitä osoituksena siitä, että henkilö on jäänyt ’jumiin’" (Burge).
Kun keskitytään asioiden negatiivisiin puoliin, syntyy helposti itseään toteuttava kehä: kun ihmiseen suhtaudutaan negatiivisessa valossa, hän alkaa itsekin keskittyä negatiivisiin puoliinsa.
Burge perustelee kirjan alussa, miksi ADHD:ta ei ole olemassa (diagnostisessa mielessä). ADHD:n toteamiseksi ei ole olemassa minkäänlaisia objektiivisia testejä. Sitä ei voida todeta verikokeilla tai aivotutkimuksilla. Hyvin pitkälti kyse on vain yksilön ja ympäristön yhteensopimattomuudesta. Jos "häiriö" katoaa ympäristöä muutettaessa, onko kyse tällöin todella lääketieteellisestä häiriöstä? Miten henkilössä voi olla häiriö yhdessä tilanteessa ja toisessa sitä ei ole?
Monet inhimilliset ominaisuudet jakautuvat normaalijakauman mukaisesti. Alla on esitettynä älykkyyden normaalijakauma.
Normaalina eli norminmukaisena pidetään ihmisiä, jotka sijoittuvat normaalijakauman keskialueille. Mitä kauemmas keskeltä siirrytään, sitä kauemmas normaalista eli norminmukaisesta siirrytään. Joidenkin lääketieteellisten diagnoosien kriteerinä on huomattava normaalijakauman keskitasosta poikkeaminen. Esimerkiksi älyllisen kehitysvammaisuuden raja on vedetty älykkyysosamäärä 70. Jos ÄO on 70 tai sen alle, henkilö todetaan älyllisesti kehitysvammaiseksi. Terveyskirjasto.fi:n mukaan noin 1% väestöstä kärsii eriasteisesta älyllisestä kehitysvammaisuudesta.
Jos tarkastelun kohteeksi nyt otetaan intensiivisyys, on Burge sitä mieltä, ettei poikkeuksellisen intensiivisiä ihmisiä pitäisi luokitella "sairaiksi" tai jollakin tapaa viallisiksi, epänormaaleiksi. He poikkeavat normista, ehdottomasti, mutta Burgen mielestä kyse ei ole diagnosoitavasta häiriöstä. Kirjan alussa on Allen Francesin, lääketieteen emeritusprofessorin, kirjoittama esipuhe. Frances on monessa asiassa samaa mieltä Burgen kanssa, mutta Francesin mielestä ne ihmiset, jotka sijoittuvat normaalijakaumalla hyperaktiivisuuden, impulsiivisuuden ja tarkkaavaisuuden osalta aivan ääripäähän, voivat hyötyä diagnoosista sekä lääkityksestä.
ADHD-ihmiset poikkeavat ehdottomasti normista. Ja me olemme ehdottomasti intensiivisiä. Onko jälleen kerran kyse todellisuudessa vain siitä, että koska emme ole norminmukaisia ihmisiä ja yhteiskunta sisältäen koulu- ja työelämän on suunniteltu ominaisuuksiltaan keskiverroille ihmisille, äärimmäisiä persoonallisuuksia ei ole otettu huomioon ja vain tästä syntyy epäsuhta, johon lääketiede on katsonut asiakseen puuttua?
Tässä käsiteltiin kirjan 1. luvun sisältöä. Kirjan loppuosa käsittelee yksityiskohtaisemmin intensiivisyyttä ja sitä, mitä se on.Tässä blogissa artikkeli intensiivisyydestä ja Dabrowskin 5 yliherkkyyden lajista: Yliherkkyydet ja lahjakkuus.
Heräsin aamulla kello 7 (luoja yksin tietää miksi) ja en saanut enää unta, koska olin niin innoissani (elämästä ja sen mahdollisuuksista) ja ponkaisin siis hakemaan tietokoneen sänkyyni vatsani päälle. Ajattelin kirjoittaa otsikot niihin artikkeleihin, jotka aion tänne kirjoittaa lähiaikoina, ja jatkaa nukkumista.
No, kello on nyt 12.30. Olen istunut tekemässä blogiani nyt 5h, en ole syönyt aamiaista, koska olen hyperfokuksessa ja täydellisen keskittynyt, kykenemätön irtoamaan.
Saatuani asperger-diagnoosin ja jo ennen sitä jokin ADHD:ssa veti minua puoleensa. Siis jokin siinä tuntui minusta minulta, vaikken samaistunutkaan kovin hyvin oirekuvauksiin. En esimerkiksi ole juossut koulussa ympäri luokkahuonetta. Luettuani ADHD-kirjallisuutta en tullut hullua hurskaammaksi. Gift of Adult ADD -kirja oli yksi parhaista. Sitä lukiessani sain paljon maanisia innostuskohtauksia ja inspiraation leimahduksia. Pääsääntöisesti kirjallisuudessa keskitytään kuvaamaan oireita eikä sitä, mikä nuo oireet aiheuttaa. Seurauksia eikä syytä. Sitten eteeni tuli tohtori Russell Barkleyn luento Youtubessa. Barkley selittää siinä, miten tarkkaavaisuushäiriö on aivan liian ahdas nimitys, sillä kyse on paljon monimutkaisemmasta kokonaisuudesta. Erityisesti minuun kolahti se, kun Barkley sanoi, että ADD:ssa ei ole kysymys siitä, ettei henkilö tietäisi, mitä hänen pitää tehdä ja miten vaan siitä, ettei tuo tieto muutu toiminnaksi. Heti perään satuin lukemaan Pervinin kirjaa The science of personality, jossa oli kohta nimeltä Pathway from Thinking to Action. Siinä käsiteltiin täsmälleen samaa asiaa, josta Barkleykin puhui: ajatusten/tiedon muuttumisesta toiminnaksi.
Juuri TÄMÄ on ADD:n ydin (minun mielestäni). Pathway from thinking to action ei pelaa asianmukaisella tavalla. Ajatukset eivät muutu toiminnaksi. Tieto ei muutu toiminnaksi.
Minun kohdallani palaset loksahtivat paikoilleen. Tämä oli yksi suurimpia tekemiäni oivalluksia, sillä kun ymmärtää ongelman ja syyn, voi vihdoin ruveta kehittämään konkreettisia korjaustoimenpiteitä. Pimeys saa valon ja vasta silloin näkee eteensä.
Koko elämäni on ollut loputonta taistelua juuri tuon nimenomaisen ongelman kanssa. Minä osaan siivota, tiedän miten siivotaan, tiedän mitä pitäisi tehdä – ja silti en pysty siihen. Jatkuvasti taistelen itseni kanssa, ruoskin itseäni eikä mitään silti tapahdu.
Kun ajattelen jotakin asiaa, mikä minun pitäisi tehdä, tuon ajatuksen ja toiminnan välillä on kuilu. Konkreettinen kuilu. Katkos. Nyt kun ymmärrän tämän asian, tiedostan sen perinpohjaisesti, voin ruveta ottamaan sitä hallintaani. Mutta ajatuksen muuttaminen väkisin toiminnaksi tuottaa valtavaa tuskaa. Se edellyttää miltei yli-inhimillistä ponnistelua. Näen, että pyykit on kuivuneet telineessä ja ne pitäisi siirtää kaappiin. Tällainen ajatus käy mielessä. Mutta minun on todella vaikea kohdistaa tarkkaavaisuuttani asiaan eli fokusoitua siihen. Ajatukseni vain hipaisevat tuota pyykkitelinettä ja jatkavat sitten matkaansa muualle, omia polkujaan enkä jaksa taistella vastaan.
Ratkaisu ei ole se, että omistan koko elämäni itseni pakottamiselle. Sille, että näen pyykkitelineen ja pakotan itseni kohdistamaan tarkkaavaisuuteni, fokukseni siihen, tietoisesti pakotan jäseneni liikkumaan telinettä kohti ja aloittamaan työn. En voi elää niin. Koko ajan itseäni tietoisesti pakottaen. Ei sellainen ole elämää. Ja MIKSI, ketä varten, niin tekisin?
Haluaisin siistin kodin, mutta en voi maksaa hintaa, jonka se vaatii.
Luonnollisesti tämä fokusoinnin ongelma koskee kaikkea muutakin kuin siivoamista.
Aiemmassa kirjoituksessani hyperfokuksesta kerroin jo, ettei tarkkavaisuushäiriössä ole kysymys vain keskittymiskyvyn puutteesta:
Kate Kelly ja Peggy Ramundo kirjoittavat kirjassaan, You mean I'm not lazy, stupid or crazy?!, että tarkkaavaisuudessa on kyse paljon muustakin kuin keskittymiskyvystä tai kyvystä keskittyä pitkään yhteen asiaan. Tarkkavaisuuteen liittyvät seuraavat asiat:
niiden ärsykkeiden valinta, joihin keskittyy
tarkkaavaisuuden ylläpitäminen
tarkkaavaisuuden jakaminen olennaisten asioiden kesken
tarkkaavaisuuden siirtäminen toiseen kohteeseen
Tarkkaavaisuuden häiriöt voivat ilmetä millä tahansa näistä alueista.
Kun saan suurella vaivalla itseni aloittamaan keskittymisen, siirryn yleensä hyperfokustilaan, en aina. Mutta kun saan toiminnan aloitettua, minun on helppo ylläpitää tarkkavaisuutta – se, miten kauan, riippuu kohteesta. Hyperfokus aktivoituu yleensä aina, mutta sellaiset tehtävät, joihin on vaikea keskittyä, mahdollisesti siksi, että ne ovat liian vaikeita, saavutan vain hetkellisen flow-tilan, yleensä noin 1 tunnin mittaisen (se on minun kohdallani siis lyhyt keskittymisjakso). Lähinnä tämä koskee itsenäistä opiskelemista esimerkiksi vieraan kielen opiskelua kotona tai pääsykoekirjan lukemista ja luulen, että syy siihen, miksen kykene saavuttamaan flow:ta on opiskelutaitojeni riittämättömyys. Lukion loppuun asti en koskaan panostanut koulunkäyntiin ja olen alkanut opetella opiskelemista vasta aikuisiällä ja se on näin ollen uusi, vaativa taito. Uskon, että jos tekisin/teen sitä tuntikausia, paljon, vuodesta toiseen, se vähitellen muuttuu myös flow-kokemukseksi.
Pervinin kirjassa sanottiin, että pathway from thinking to actionin häiriöt voivat ilmetä kahdella tavalla. Joko henkilö ei saa itseään tekemään jotain, mitä hänen pitäisi tehdä TAI hän ei pysty lopettamaan jotakin, mitä hän tekee, vaikka hänen pitäisi. Kirjassa ei käsitelty ADHD:ta, mutta kuka tahansa voi todeta, että tarkkaavaisuuden ongelmistahan tässä puhutaan.
Joka ikisellä ihmisellä esiintyy jonkinasteisia ongelmia yllä mainittujen asioiden kanssa. Kaikille on tuttu kokemus se, että pitäisi lukea kokeisiin, mutta tekee ihan muuta tai pitäisi mennä nukkumaan, mutta kun ei malta jättää televisio-ohjelmaa kesken. Ne ovat normaaleja, yleisinhimillisiä kokemuksia, mutta joillakin ihmisillä ne menevät äärimmäisyyksiin siinä määrin, että ne alkavat todella haitata elämässä selviytymistä. Ihmisistä tulee tällöin alisuoriutujia.
Uskon kuitenkin, että nämä ongelmat voi saada hallintaan, kun ne ensin tiedostaa. Kuten jo sanoin, ratkaisu ei ole se, että omistaa koko elämänsä itsensä pakottamiselle. Ei niin voi elää. Pitää oppia tuntemaan itsensä ja omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja niiden pohjalta etsiä itselleen toimiva ratkaisu.
Esimerkiksi minun kohdallani ratkaisu on hyperfokuksen vaalimisessa, sillä hyperfokus kumoaa tarkkaavaisuuden kohdistamiseen liittyvät ongelmat: aikaansaamis ja motivaatio-ongelman. Russell Barkley sanoo, että "emotion is an motivational state" eli tunteet kytkeytyvät saumattomasti motivaatioon. Hyperfokustilassa olen motivoitunut, koska olen innoissani asiasta jota teen. Mutta se on aivan erityinen tila, joka pysyy yllä (päiviä, viikkoja...) vain, jos en riko sitä. Jos esimerkiksi minun pitäisi saada käännettyä kirja, en voi tehdä samanaikaisesti muita älyllisiä projekteja. Aivoissani on tällöin koko ajan aktivoituna "kääntämismoodi". Kirjan kääntäminen on prosessi, jolla on alku ja loppu ja minua motivoi kaiken aikaa halu saada se valmiiksi. Jos en riko tätä keskittymistilaa vaan omistaudun täydellisesti vain tälle projektille, se pysyy aktivoituna aivoissani eikä aikaansaamisongelmaa ole. Minä haluan tehdä sitä.
Jos sen sijaan käännän yhtenä iltana kirjaa, seuraavana luen pääsykokeisiin, moodit syttyvät ja sammuvat päässäni ja minun täytyy joka ikinen kerta sytyttää tarvittava moodi uudelleen. Ja se on aina yhtä vaikeaa. Kun moodin sen sijaan jättää päälle, siitä syntyy virtaus. Himo. Intohimo. Halu. Tuli. Palo. Haluan tehdä sitä.
Jossain määrin pystyn itse vaikuttamaan tämän tilan syntymiseen ja tuottaa sen. Myös asioita kohtaan, jotka eivät ole yhtä innostavia kuin kääntäminen. Esimerkiksi pääsykokeisiin lukeminen on aika vaikeaa, siis keskittymismielessä. Se edellyttää ponnistelua eikä varsinaista flow-tilaa synny yhtä helposti. Tällöin joudun käyttämään apukeinoja. Olen esimerkiksi käynyt lukemassa yliopistojen opinto-oppaista tutkintovaatimuksia ja hakenut tällä tavoin muistutusta siitä, miksi haluan yliopistoon, miten tärkeää se on minulle, tai tehnyt eräänlaista mielikuvaharjoittelua ja visualisoinut tavoitettania ja sitä, miksi se on niin tärkeää, miksi en saa epäonnistua (pääsykokeessa) – toisin sanoen motivoin itseäni. Kun saan hyvän motivaation ja vireen päälle, hyperfokus käynnistyy ja minusta tulee aikaansaava.
