Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle.
Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen
halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea
lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on
pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin
oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina
ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli
esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en
osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja
jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en
oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut
tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla
ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että
jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja
psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon
paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän
tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän,
miten hyvä olo siitä tulee.
Joten tää tulevaisuusnäön oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin, että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa motivoitua itseään.
Eli luultavasti syy siihen, että oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen, että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea) elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.
Nyt alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista, löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin löytää vastauksen.
Käytännössä tää näkyy siinä, että oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee, haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas elvyttää sen. Tuoda sen esiin.
Olen myös ajatellut (vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä kokeilemassa.
Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.
Varmaankin sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.
Sitä tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin. Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.
Tänään Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo, kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.
Niin ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon muurautunut.
