Haluan elää yhdessä yksin

Olen alkanut huomata, oltuani ruhtinaallisen about kuukauden sinkku, että EN halua olla yksin. Järki on kyllä sitä mieltä, että nyt on terveellistä olla yksin vuosi. Mutta minusta TUNTUU, ettei se ole kivaa. Kaipaan kumppanuutta. Ihmistä rinnalle. En toistaiseksi ole havainnut mitään kaipausta seksiä tai fyysistä läheisyyttä kohtaan, viime suhteessa oli niiden suhteen pysyvä yliannostustila tai ainakin koin, että minulta odotetaan niitä liikaa ja en nyt kaipaa niitä, mutta ikävöin kumppanuutta.

Enpä vaan tiiä, mistä joku ihminen poksahtaisi elämääni. Oon miettinyt miksi Tinderit yms. ahdistaa mua. Arvelen, et se johtuu siitä, että ne ihmiset siellä on ihan sikoja säkeissä. Ei mulla ole MITÄÄN hajua siitä, onko se toinen kiinnostava tipan tippaa ennen kun on nähty. Mut en ala näkeenkä juttelematta ensin. Ja sellanen intensiivinen viestiminen ja sitten vielä pitäs TREFFAILLA… Sellaseen tarvii hirveästi aikaa ja energiaa. Joita mulla EI ole. Ja mun pitäs käyttää siis hirveästi aikaa ja energiaa toimintaan, joka erittäin todennäköisesti EI johda mihkään eli investoin todella paljon resursseja lähes varmasti turhaan toimintaan. On ihan eri asia, jos livenä kiinnostuu jostain ihmisestä, ja aloittaa tutustumisen, silloin siinä edes tietää olevan potentiaalia, kun siihen jotain alkaa investoimaan.

Mun elämässä ei ole aikaa viestitellä täysin tuntemattomien ihmisten kanssa ja vielä vähemmän alkaa harrastaan sellaisten NÄKEMISTÄ. Mä en muutenkaan jaksa nähdä koskaan ketään, jaksa tai ehdi, saati sitten jotain ihan tuntemattomia tyyppejä vain nähdäkseni JOS sattuisi, että mua kiinnostaa. Siinä ei vaan ole järkeä.

Välillä käyn siellä kurkkimassa, JOS tapahtus joku ihme ja jostain syystä joku tuntuisi hyvin vahvasti tutustumisen arvoiselta. Mut tuskin tapahtuu. Mua vaan ahdistaa.

Kun kävin badoossa, siellä oli yksi hyypiö, joka selvästi oli mun maailman asukas. Huvin vuoksi tykkäsin siitä ja se tykkäsi takasin (badoossa on toi kiva juttu, et näkee kuka tykkää ja se usein motivoi tykkään takasin eli lisää sen toisen kiinnostavuutta). Juttelin sen kaa vähän, se jutteli tosi innokkaasti mulle, ja toi kokemus oli siinä opettavainen, että huomasin, miten selkeä ero on siinä, jos juttelen samanhenkisen ihmisen kaa kuin niitten ”normaalien” kaa. Siellä oli myös yksi hyvin kiinnostava, jopa tutustumisen arvoinen, ihminen, komea ja sanoi olevansa puhelias introvertti kuten minä, mutta se asuu jossain TORNIOSSA. Just. Ja sil on jo lapsia eli se on jumissa siellä ja minä täällä joten ei siitä voi mitään tulla. Ja se katosi tietysti, kun poistin profiilini.

Kaipaan kumppania. En minä yksin tykkää olla. Tykkäisin, et on kumppani ja voin olla yksin, mutta samalla on kumppani. Yksin ja ei-yksin. Yhdessä yksin. Se ois mukavaa. Ja joskus vähän halitaan tai pidetään kädestä. Ei mitään yletöntä romantiikkaa ja iilimatoilua. En esim. kauheasti tajua, miksi nukkumaanmennessä tarvisi suorittaa joku hemmetin halailurituaali. Kun menen nukkuun, haluan alkaa nukkuun. Voi antaa suukon tms. mutta jos tarvii joka ilta asettua sylikkäin ja hengata siinä, niin en vaan tajua. Pitkästyttävää. Mulle riittää sellanen luonnollinen eri tilanteiden yhteydessä tapahtuva koskeminen. Kun kävellään ulkona, on kiva pitää kädestä. Ja kun toinen tulee kotiin tai lähtee kotoa, on kiva jotenkin tervehtiä vaikka pusulla tai pikku halauksella, mutta ei siitäkään mitään hirveää numeroa tarvi tehdä. Ja kun kattotaan elokuvaa, on kiva painautua toisen kainaloon. Sellasta. Pientä, asioiden ohessa tapahtuvaa koskemista. Ja ois kiva, jos toinen tuoksuu hyvältä. Nuuskiminen on kivaa. Mutta suutelemista en kauheasti tajua. Alkuhuumassa joo, mut sen jälkeen.... Yh. Pusut on ihan kivoja. Mut en tiedä, kun oon huomannut, että eri ihmisten kaa on aina ihan erilaiset kemiat ja asiat tuntuu erilaisilta niin ei voi sanoa ihan tarkaan, mistä tykkää ja mistä ei. Yksi poikaystävä ei pessyt hampaita kovinkaan usein, joten sen jälkeen suut on tuntunut minusta aika etovilta paikoilta. Olen saanut trauman.

Ois kiva olla ihmisen kaa, joka viihtyy omissa oloissaan ja itsekseen paljon. Voitas elellä yhdessä mutta itsekseen. Ja sit kuitenkin ois aina toinen siinä jossain. Elämässä. Lähistöllä. Jakamassa.

Ja kyl varmaan pitäs asua yhdessä, koska sillon on helpointa opetella oleileen yhdessä yksin. Luulisin. Jos SEURUSTELEE eli tapailee eli asuu eri asunnoissa, pitää aina erikseen JÄRJESTÄÄ näkemisiä, ja se on minusta ärsyttävää puuhaa ja sillon minusta on vaikeaa nähdä niin, että hengattas yhdessä yksin. Kuka nyt soittaisi mulle ja sanoisi: "Moi, voisin tulla sun taloon lukeen kirjaa"? Ehkä joku. Mut miksi joku tulisi hengaan yksin mun taloon? Mä en ainakaan lähtisi jonkun luo hengaileen kuin kotonani, jos voin olla kotonani. Ja sellasta et se näkeminen on aina suuri sosiaalinen tapahtuma, jossa keskitytään toisiimme, en jaksa. Tai siis joskus joo, mut aika harvoin kaipaan sellasta.

Yhdessä asuminen on vaikeaa, koska oon tottunut oleen yksin ja omaan tilaan, mut kai se sit tarvis vaan opetella. Et osaa olla itsekseen, vaikka siellä ehkä on joku muukin jossain kotona. 

Läheisyyden ja etäisyyden sovittaminen yhteen on suuri haaste.