Olen ymmärtänyt jotain merkittävää. Koskien nykyisyyttä että samalla menneisyyttä. Olen ymmärtänyt elämäni nykytilanteesta jotakin sellaista, joka samalla avaa minulle yhden menneisyyteni suurimman arvoituksen salaisuuden. Tiedän nyt, miksi olin nuorena sosiaalisesti sokea, sillä sama ilmiö toistui taas elämässäni, joskin lievässä mittakaavassa.
Sosiaalisen sokeuteni selitys
Olen siitä merkillinen olento, että elän niin syvällä sisäisessä maailmassani tai olen niin suuntautunut sisäiseen maailmaani eli mentaaliseen, etten yksinkertaisesti lapsena/nuorena NÄHNYT, että sen ulkopuolella on olemassa erilaisia sosiaalisia asioita, jota ihmisen kuuluisi ottaa huomioon, koska nämä sosiaaliset asiat olivat täysin ULKOISIA, ne sijaitsivat sisäisen maailmani ulkopuolella, eivät sisältyneet mentaaliseen todellisuuteeni, joten en kerta kaikkiaan tiennyt/nähnyt niiden olemassaoloa. Elin niin totaalisen antautuneena sisäiselle maailmalleni, etten tiennyt, että sen ulkopuolella on asioita, jotka minun pitäisi ottaa huomioon, ymmärtää ja tietää.
Tällaisia sosiaalisia asioita ovat mm.:
- normit
- kaikki sellaiset asiat, jotka ihmisen täytyy tietää tullakseen hyväksytyksi
- se, että kouluiässä on hyvin tärkeää jäljitellä muita tai yrittää olla kuten muut
- se, että ottamalla mallia muista, saa tietää, mikä on cool ja in ja siten sellaista, mikä ihmisellä täytyy olla, jos haluaa sosiaalista hyväksyntää ja arvostusta
- että on OLEMASSA asioita, jotka cool ja in ja tekevät ihmisestä suositun
- että on olemassa asioita, joita ei saa tehdä tai on epäsuosittu
Nuo kaikki tuollaiset sosiaaliset asiat sijaitsivat itseni ulkopuolella ja vei kauan ennen kuin ymmärsin, että on hyvin tärkeää tulla tietoisiksi niistä ja ottaa selvää siitä, miten ihmisten kanssa kuuluu maailmassa olla.
Vasta murrosiässä, kun vastakkainen sukupuoli alkoi vakavasti kiinnostaa, ja halusin poikien pitävän minusta, nousi jokin itseni ulkopuolella oleva asia niin tärkeäksi, että kurotin ulos omasta maailmastani ja aloin selvittää, että mitä hittoa muut ihmiset minusta oikein haluavat ja millainen minun oikein pitää olla, että olisin sosiaalisesti hyväksytty. Aloin opetella. Aloin hankkia tietoa. Aloin kasvaa sosiaalisesti.
Niin minä sitten opin.
Mutta yllättäen olen nyt joutunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa huomaan tuon vanhan taipumukseni olevan yhä olemassa, sillä nyt on tapahtunut jotain UUTTA, mitä ei ollut ennen ja mikä kuuluu tuohon sosiaaliseen ja minun ulkopuolellani olevaan maailmaan, ja jota en yhtään tajunnut olevan olemassa, koska elelin taas täysillä sisäisestä maailmastani käsin eikä tuota asiaa siellä sijaitse. Joten olin sille sokea.
Vanhenemisen sosiaalinen merkitys
Olen hämmentynyt, sillä eräiden seikkojen vuoksi olen yhtäkkiä herännyt tajuamaan, että olen tullut
vanhaksi (eli en ole enää vähän yli 20). Olen syvästi hämmentynyt siksi, että tällainen VANHENEMINEN ei sisälly minun mentaaliseen olemukseeni. Minun sieluni/mieleni ei vanhene. Se kyllä kehittyy ja muokkautuu oppimisen kautta, tulee tietoisemmksi ja viisaammaksi jne. Mutta se e VANHENE. Sisälläni olen aina se sama ihminen nyt kuin eilen tai 10 vuotta sitten.
Siksi syntyy outo ristiriita, kun minun maallinen tomumajani alkaa vanhentua. Hämmentävintä minulle tässä kaikessa on se, että tämä asia pitäisi ottaa SOSIAALISESTI HUOMIOON. Ja juuri TÄMÄ on se asia, jota en lainkaan tajunnut. Tämä on aivan uusi tällainen merkillinen sosiaalinen juttu, joka sijaitsee ulkopuolellani sosiaalisessa todellisuudessa, ja joka on tärkeää oppia, ymmärtää ja sisäistää, kun elää ja toimii muiden ihmisten kanssa.
Sillä vanheneminen ei liity pelkästään yksinkertaisesti tomumajan rapistumiseen. Siihen liittyy paljon enemmän. Eri ikäiset ihmiset ovat ehtineet kerätä eri pituisen ajan elämänkokemuksia ja ovat elämässään eri vaiheissa. Tämä ei ole vähäpätöinen asia vaan synnyttää erilaisia SOSIAALISESTI HUOMIOONOTETTAVIA asioita.
Lähdetään liikkeelle nyt siitä, mitä tapahtui, kun elin syvällä mentaalisessa maailmassani enkä tiedostanut ollenkaan näitä asioita (eli tähän asti). Elän niin vahvasti mentaalisesta olemuksestani käsin, että en ole tajunnut, että minun on otettava muuttunut ikäni huomioon sosiaalisessa todellisuudessa. Kun olen nyt aloittanut opiskeluni, ja osapuilleen kaikki muut yliopiston nyt aloittaneet ovat nippa nappa 20-vuotiaita, en oikeastaan lainkaan tajua olevani heitä vanhempi. Sielu ei vanhene. Sisäisesti olen se sama kuin olin 10 vuotta sitten, toki kypsempi ja viisastuneempi, mutta muuten ihan se sama. Tavallaan tämä ei ole ongelmallista. Mutta se, mikä minut lopulta herätti unestani on se, että hiukan ihastuin yhteen tällaiseen 20-vuotiaaseen poikaan, ja toki jollain tavalla tiedostin ikäeron, mutta silti en kuitenkaan aivan tajunnut, että olen ehdottomasti ihan totaalisen
out of date. Jotenkin koen, että olen kuitenkin vielä melkein 26... Tai 25. Tai 24. Kyllähän tämä ikäero jollain lailla tietysti tuntui esteeltä myös tähän toiseen suuntaan eli voisinko kuvitella mitään vakavaa romanssia niiiiiiiiiin nuoren ihmisen kanssa. Luultavasti en. Vaikka periaatteessa ikä on vain numeroita ja aivan hyvin joku selvästi eri ikäinen voi olla henkisesti ja arvoiltaan jne. yhteensopiva. Usein eri-ikäiset ihmiset ovat kuitenkin eri elämänvaiheissa ja ehtineet kokea ja elää eri verran ja tämä vaikuttaa moniin asioihin, ja luo esteitä ja kuiluja ihmisten väliin ainakin joillakin tavoilla.
Mutta en ole täysin tajunnut sitä, ettei jotkut selvästi nuoremmat missään tapauksessa enää kiinnostu minusta tai ihastu minuun tms., vähän niin kuin minä en katsele vanhainkodissa olevia harmaita pappoja potentiaalisina romanttisen kiinnostuksen kohteina. Olen niin tottunut siihen, että pojat AINA tykkää minusta. Ennen olin aina sellainen ihmeen flirttailija ja minusta oli itsestään selvää, että pojat aina ihastui minuun. Se vaan oli niin. Voi tosin olla, että pojat vaan on sellaisia, että ne tykkää tosi paljon tytöistä ja ihastuu yleensäkin melkein kehen tahansa tyttöön, joka on hymyilevä ja kiva ja ystävällinen ja edes vähän söpö. Mutta nyt olen kokenut hyvin hämmentäväksi sen, että en enää tiedä, mitä tuollaiset nuoremmat miespuoleiset ihmiset minusta miettivät. Milloin nainen on sen ikäinen, että sen markkina-arvo on mennyttä? Ja suhteessa KEHEN eli minkä ikäisiin? Tietysti markkina-arvoa löytyy aina jonkun ikäisten joukossa. Mutta minkä ikäisten?
Nainen on vielä paljon pahemmassa asemassa kuin mies. Koska nainen aivan oikeasti muuttuu mahoksi ja jollain tapaa käyttökelvottomaksi ja se tapahtuu jo aika nuorena (MISSÄ VAIHEESSA aloin pitää yli 40-vuotiasta nuorena?) Ja sitä paitsi olen havainnut, että aika monet miehet muuttuvat KOMEAMMIKSI vanhetessaan... Naisille ei kyllä juuri koskaan käy näin. Aivan epäreilua. Jos siis on esimerkiksi 50-vuotias mies, ja on komeassa kunnossa, ei minusta ole yhtään mahdotonta ajatella, että tällainen mies voi yhä katsella jopa 25-vuotiaita naisia ja hänellä voi olla ihan todellista saumaa sellaisten suhteen. Mutta 50-vuotias nainen ja 25-vuotias mies.......... Tuskinpa!
Minulle on nyt siis tapahtunut jonkinlainen hämmentävä oman ikääntymisen kohtaminen, kun tämä eräänlainen ihastuminen on ollut täysin yksipuolinen ja en ole koskaan havainnut ALKEELLISINTAKAAN merkkiä siitä, että tämä toinen ihminen olisi TIPPAAKAAN kiinnostunut minusta "siinä mielessä" ja se on minulle uusi kokemus. Joka on väistämättä johtanut nyt sen tajuamiseen, että "hei OIKEESTI, sää oot 15 VUOTTA sitä vanhempi! Ei kai se nyt tosiaankaan pidä sua mitenkään kiinnostavana vaan lähinnä mukavana vanhana harppuna."
Minä. VANHA HARPPU!!
Jos en olisi tätä tajunnut nyt, niin ehkä olisin posottanut vielä 60-vuotiaana menemään tuolla maailmalla luullen, että olen vielä 26 ja luullut, että joku 20-vuotias ihastuu muhun...
En ole enää nuori. En vaan ole. Olen tietysti tavallaan. En NUORI mutta nuorehko aikuinen. Mutta en enää joku 20-kymppinen.
Aivan hiton outoa.
En vaan tajua sitä.
Vanheneminen myös pelottaa. Elämän lyhyys pelottaa. Lähestyvä kuolema pelottaa.
Toisaalta on myös alkanut tulla hetkiä, jolloin tajuan, etten voi taistella niitä asioita vastaan ja että olen onnellisempi sitten, kun löydän rauhan niiden suhteen ja hyväksyn ne. Mutta silti tunnen surua. Sillä sekä vanheneminen että kuoleminen sisältävät menetyksiä. Vanheneminen on prosessi, jossa hitaasti luopuu omasta elämästään.
Tällaisia asioita ei miettinyt YHTÄÄN, kun oli alle 30. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua. 30 oli jonkinlainen outo rajapyykki. Silloin tajusi, että on siirtynyt ihan uuteen vaiheeseen ja jotain on auttamattomasti jäänyt taakse.
Tulen varmaan aina olemaan jonkinlainen lapsinainen. Mutta jos ei yhtään tajua sosiaalisesti ottaa huomioon omaa vanhenemistaan, se alkaa luultavasti jossain vaiheessa tai ainakin joissain tilanteissa, aiheuttaa... Ongelmia. Tai häiriöitä. Epäsuhtaa itsen ja todellisuuden välillä.
Mutta kyllä se silti on hitsin outoa, että sielu/mieli ei vanhene ja silti se oma vanheneminen pitää osata ottaa huomioon. Kerron esimerkin.
Jos kuvitellaan 65-vuotias mies, en osaisi olla sellaisesta romanttisesti kiinnostunut. Mutta jos minä olisin sokea ja ilman tuntoaistia (etten tunne esim. ryppyjä) ja en tietäisi miehen ikää eikä sitä kuulisi hänen äänestään, olisi mahdollista, että kun vain meidän sielumme kohtaisivat ja keskustelisimme, kohtaisimme täydellisesti ja kokisin löytäneeni sielunkumppanini. Sielumme voivat sopia täydellisesti yhteen. Iällä ei ole merkitystä, kun kyse on sieluista tai kahden mielen kohtaamisesta.
Mutta kun kuvaan otetaan kehot ja kaikki iän mukanaan tuomat erilaiset tekijät (esim. se, että toinen on vanha ja mahdollisesti kuolee pian ja jos vaikka itse on 25-vuotias nuori nainen, joka haluaisi vielä perheen jne.), nämä sielut eivät pääsekään kohtaamaan, koska niin paljon tulee väliin.
Mietin joskus myös hyvin vanhoja naisia tai miehiä katsellessani, että hekin ovat sisältä ehkä vielä nuoria ja että miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää ole vastakkaisen sukupuolen silmissä romanttisesti kiinnostava. Hekin ovat joskus olleet nuoria ja ehkä kauniita tai komeita. Mutta ainakin nuoria ja he ovat ihastuneet ja heihin on ihastuttu. Miltä tällaisesta vanhasta tädistä tai mummosta tuntuu, kun hän näkee vaikka komean nuoren miehen. Joskus oli aika, jolloin tuo nuori mies olisi voinut ihastua häneen, he olisivat voineet tutustua, rakastua. Mutta ei enää. Ja kuitenkin sen vanhan tädin sisällä on se sama sielu/mieli kuin nuorena. Samat toiveet rakkaudesta. Sama kyky ihastua ja tuntea.
Miltä se tuntuu, kun ei enää ole miesten mielestä kiinnostava? Kun on auttamattomasti tullut liian vanhaksi? Siinä katoaa iso pala omaa identiteettiä. Minulla ainakin.
Vaikka kaipa sitä voi sitten vielä olla hehkeä oman ikäisten miesten silmissä. Edes.
Maailma on hyvin outo paikka. Eikä se tästä kyllä vähemmän oudoksi tule muuttumaan.
