Aleksitymia?

En tiedä, voisiko aleksitymia selittää puuttuvat tunteeni. Löysin pari päivää sitten juttuja aleksitymiasta ja siitä, miten se voi aiheuttaa tunteiden puuttumista (tai ettei niitä KOE).

Kun yksi ystäväni kysyi, mitä tunteita minulta puuttuu, vastasin:

"Ne puuttuvat tunteet liittynee kiintymiseen. En KIINNY. Mihinkään. Oikein. Toivottavasti sentään Eeviin :). En tunne rakkautta, paitsi olen kokenut sen KAKSI kertaa: eevin kanssa ja kerran kissojen kanssa. Eli minulta löytyy hoivavietti :). Pääasiassa en tunne mitään lemmikkieläimiäni kohtaan. Voin tykätä niistä, ja niillä saattaa olla hurmaava persoonallisuus, mutta en rakasta niitä. Jos annan ne pois, unohdan ne sekunnissa. Liittyen kiintymiseen en tunne surua menetyksen johdosta. Vaikka se kissa, jota aidosti rakastin, katosi, en kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin tuli outo numb feeling. Sellanen outo olo, kuin siinä kohtaa pitäisi olla joku tunne, mutta en saa sitä esiin. Silti en toipunut menetyksestä oikeastaan koskaan ja näen vieläkin unia, joissa se kissa tulee takaisin. Mutta puuttuu tiettyjä tunteita. En vaan löydä niitä. Niitä ei ole. Positiivista asiassa on se, ettei minua haittaa oikeastaan minkään asian menettäminen kovinkaan paljon

Tunnen kyllä universaalia rakkautta, agapea. Rakastan kaikkea olemassaolevaa. Universaalilla tasolla. Nostelen karvamatoja pois pyörätieltä ja väistelen kastematoja kun ajan pyörällä ja pidän kaikista ihmisistä (en oikeasti keksi yhtään ihmistä, josta en pitäisi) jne. Mutta se ei ole KIINTYMISTÄ."

Skeptikko vai henkinen hedonisti?

Miikan mielestä olen vahvasti biasoitunut henkinen hedonisti.

Minusta taas kyse on siitä, etten EHDI ja JAKSA perehtyä joka ikiseen asiaan HELVETIN tarkasti ja penkoa jokaista pohjamutaa ja koska vaikka sen tekisin, en koe, että voisin lopulta tietää, mikä kaikki on kusetusta ja mikä totta ja mikä kenties totta, mikä virhettä erhettä valhetta, joten hyvin usein keräilen tietohiukkasia sieltä täältä ja kursin niistä kokoon jotain, mikä sillä hetkellä vaikuttaa todennäköiseltä.

Minusta tässä maailmassa ei voi luottaa mihinkään (esim. julkaistuihin tutkimustuloksiin, mediaan jne.).

Mutta en jaksa elää niin, etten ota kantaa MIHINKÄÄN, joten otan. Mutta tiedän, että se on vain kanta. Yksi kanta maailman sisältämistä monista vaihtoehdollisista kannoista.

Koska tietoa ei ole ja mihinkään ei voi luottaa, voi oikeastaan uskoa mihin haluaa. Loppujen lopuksi. Koska uskoi mihin vaan, se voi olla paskaa. Niin uskon sitten siihen, mikä vaikuttaa sillä hetkellä TODENNÄKÖISIMMÄLTÄ ja hauskimmalta.

Yhteiskunnallinen status

Poikaystäväni on nentti. Neurologisesti kohtuullisen normaali ihminen. Tasapainoinen, työssä käyvä jne. Mutta ongelmaksi koen sen, että monessa asiassa esiin tulee se, miten hänelle on tärkeää luoda mielikuvaa tietynlaisesta yhteiskunnallisesta statuksesta, niin että ihmiset ajattelisivat hänestä, että hän omaa tietyn menestyneen ihmisen statuksen ja hän luo tätä vaikutelmaa ulkoisilla tunnusmerkeillä. Hän ei halua asua, pukeutua, elää niin, että se viestisi alemmasta yhteiskunnallisesta statuksesta.

Minua ei ole koskaan voinut kiinnostaa yhteiskunnallinen status, koska olen yhteiskunnallisessa mielessä pilallinen ihminen. Minulla on hyvin paska status yhteiskunnallisesti ja yleissosiaalisesti (eli norminmukaisten ihmisten maailman mittapuulla). Siksi mulla on oma viiteryhmäni, eli toiset tällaiset oudot laitapuolen kulkijat. Meillä on erilaiset arvot kuin valtaväestöllä, ja eletään omassa kulttuurissamme. Mut hyväksytään siinä viiteryhmässä. Normittomien viiteryhmässä.

Rumuusharjoitus

En näytä Pamela Andersonilta vaikka mitä tekisin. Enkä Sylvester Stallonelta. Enkä naapurin Eskolta. Enkä kissaltani. Enkä hyttyseltä. Näytän Miralta. En vaan oikein tiedä, miltä se sellainen Mira näyttää. Se, miltä oma itse näyttää ulkopuolisen silmissä, on ikuinen mysteerio. Inhoan mysteerioita. Siis en. Mutta haluan tietää VASTAUKSEN. Ja siihen ei ole vastausta, koska en voi olla objekti aan vain subjekti. Oman elämäni subjekti. Hmph.

Minusta olisi kivaa puhkoa silmät – (tavallaan). Ymmärrän van Goghia ja korvajuttuja. Silläkin oli ehkä ongelmia korva-aistin kanssa. Minulla on silmäaistin.

Siis olisi tavallaan ihan kivaa, jos ei näkisi mitään ja voisi keskittyä OLEELLISEMPIIN asioihin kuin ULKONÄKÖ. Oma tai muiden. Mutta minun silmäni aina NÄKEVÄT ulkokuoren ihmisissä ja itsessä ja ulkonäkö tuottaa tuntemuksia ja ajatuksia ja vaikutelmia ja en pidä siitä. Yhtään. Miten voisin olla näkemättä sitä mitä näen?

Miten se, mitä näen, voisi muuttua yhtä kuin näkymättömäksi`?

Pohdin jokin aika sitten, että alan tehdä rumuusharjoituksia. Jos pukeutuisin esim. kokonaan siniseen, tuntisin itseni rumaksi. Tai jos pukisin eri värisiä vaatteita, jotka eivät mielestäni sovi värien puolesta yhteen. Tai jos tekisin kaikenlaisia virheliikkeitä. Tuntisin olevani super ruma ja vihaisin itseäni. Ajattelin, että jos alkaisin tahallani tehdä itsestäni tällä tavalla ruman ja opettelisin vapautumaan... jostakin.

Tai jos tekisi tahallaan TÖYHDÖN tukkaan aamulla.