Pienet vittumaiset bakteerit

Minun suolistoni on täynnä pieniä vittumaisia bakteereja, jotka huutavat kuorossa, herkemättä: "Sokeriaaaaaaa!!! Sokeriaaaaa!!!! Kaikkea paskaaaaaa kiitos!!!" ja olen auliisti hoivannut niitä koko ikäni ja täyttänyt niiden kaikki viheliäiset tarpeet ja ne ovat piehtaroineet yltäkylläisyydessä ja kansoittaneet koko suolistoni. Ja siellä ne ovat aiheuttaneet kaikenlaista kamalaa, kuten masennusta ja pahaa oloa ja väsymystä.

Minäpä tuhoan ne!!! Ainakin yritän. Alkaa sodankäynti. Jos minä en anna niille mitään ruokaa ja tapan ne!!!! Ja korvaan ne uusilla hienoilla bakteereilla, jotka laulavat kaunista musiikkia, kuten "Anna porkkanaa!!! Anna sipuliaa!!!"

Mun pitää syödä kaikkea mitä en halua. Koska kukaan suolistossani ei laula oikeita lauluja

Do Gut Bacteria Rule Our Minds?
In an Ecosystem Within Us, Microbes Evolved to Sway Food Choices 

Mental Health May Depend on Creatures in the Gut

Valitusvirsi

Nyt tulee hirveä valitusvirsi.

Ehkä lääkitys ei ole kohdillaan... Kun olen sitä vähentänyt. Ehkä kuitenkin olen vähentänyt liian nopeasti, vaikka hitaasti olenkin vähentänyt. Koska alkaa meno mennä niin alakuloiseksi ja depressiiviseksi, nostan annosta. Olin jo siirtymässä / osin siirtynyt syömään puolikkaan annoksen päivässä (5 mg), mutta luin jostain netin uumenista, että jos alkaa tulla masentunut olo, on luultavasti vähentänyt liian nopeasti annoskokoa eikä aivot pysy perässä. Aloinkin kyllä ehkä hoppuilla, kun vähentäminen sujui niin helposti ja mallikkaasti uudella metodillani. Palaan nyt syömään joka päivä 3/4 annoksen.

Koko kesän ollut varsin masentunut ja ankea olotila. Ruokahalu olematon. Mieluiten lopettaisin koko syömisen.

Valitusvirsi on tämä:

Ennen minulla oli tapana viettää aina pieniä juhlia, joilla piristin arkeani. Juhla oli sellainen ilta, kun saan olla ihan yksin ja rauhassa kotona ja katson elokuvan ja syön kaikkea hyvää. Mutta kesän aikana tajusin, että minua ei enää huvita elokuvat. Elokuvat on suurimmaksi osaksi paskaa. Hyvin harvoin elokuva on hyvä. Lisäksi syön herkkuja ja kaikkea hyvää melkein joka päivä, joten siinäkään ei ole mitään erikoista. Minulla ei siis enää ole elokuvailtoja. Ei juhlia. On siis vain arki. Arki ja arki ja arki. Minulta on riistetty keino, jolla saatoin nostaa olemisen hetkeksi arjen yläpuolelle.

Toisekseen olen kadottanut hypomaniani. Vielä pari vuotta sitten elin onnellisena hypomaniassani, jossa vietin pari kolme vuotta ainakin. Suurimman osan ajasta. Olin hillittömän luovassa, idearikkaassa, toimeliaassa, innostuneessa mielentilassa ja minulla oli paljon projekteja ja suuruudenhulluja ajatuksia ja sain niistä onnellisuuden tunteeni. Mutta se on ollut poissa jo pari vuotta. En ole super innostunut mistään. Ei mitään kiehtovia projekteja. Ei suuruudenhulluja ajatuksia. Mistä onnellisuus sitten muodostuu? Mikä tekee ihmisestä onnellisen? Minulle se oli projektini ja villiintynyt mieleni. Kun sitä ei ole... Mitä sitten? Olen nyt harrastanut vetelää madon elämää, ja se ei ainakaan  ole kivaa. Siitä päästäänkin valitusvirren osaan 3.

VIHAAN aivojani. Vihaan vetelää, laiskaa, mukavuudenhaluista, hedonistista aivostoani. Vihaan itseäni ja jokaista sekuntia elämästäni, kun havaitsen, miten kaukana se, miten elän, on siitä, miten minun mielestäni KUULUISI elää. Vihaan liikunnan harrastamista, mutta minun PITÄISI harrastaa ahkerasti liikuntaa. Rakastan herkkuja ja minun PITÄISI olla syömättä sokeria ja gluteenia ja kaikenlaista sontaa. Minulla ei ole ruokahalua (eikä juuri rahaakaan) ja minun PITÄISI syödä tarpeeksi paljon ja terveellisesti.

Hyi.

Ja VIHAAAAAAAN hiuksiani. Hyi hyi hyi. Ensinnäkin haluan tummanruskeat hiukset, mutta en saa. Koska en halua käyttää kemiallisia paskavärejä joka kuukausi ja kasviväreillä sottaamisesta ei tule mitään. Niillä saa sekunniksi aika kivan tummanruskean, mutta se hitsin indigo peseytyy suunnilleen kertapesulla pois. PLUS indigo ei ilmeisesti tartu hiuksiini ellen ENSIN hennaa, ja menee aika hevletin työlääksi, jos eka pitää hennata ja sit laittaa sen indigopaska ja sitten saa muutamaksi päiväksi tummat...

Joten nyt ne on tylsän väriset paskat. Plus ne alkaa olla taas kasvaneet vähän pitemmiksi ja se tarkoittaa, että ne ROIKKUU ylisuorina tylsinä matoina päässä. Näytän kuolettavan TYLSÄLTÄ. Jumala ei sitten mitenkään armollisesti voinut lahjoittaa luonnonkiharaa. Haluan pörröisen tukan.

EHKÄ sitten kun nää on PALJON pidemmät kuin nyt, ne on kivemmat. Mutta mitä hitsiä teen siihen asti. Pitäsköhän testata se hitsin permanentti.


Elämäni on yksi sotkuläjä tällä hetkellä. Tai MINÄ olen. Ainoa kiva asia on, että pääsin kouluun.


Tylsää tylsää tylsää ankeaa ankeaa ankeaa.

Mitä on onnellisuus. Mistä se tulee. Mitä sitten tehdään, kun ei enää ole kivoja pieniä elokuvajuhlia. Tai maanisia projekteja.

YHYY.

Pieni koululainen

Lapsestani tuli tänään koululainen. Kohta minustakin tulee koululainen. Kaksi ekaluokkalaista.

Ylivilkkaalle ja omintakeiselle lapselleni koulu lienee melkoinen "kulttuurishokki". Kun hain Eevin tänään koulusta, hän oli pahalla tuulella, mutta ei kertonut miksi. Kotona tein paperilappuja, joissa oli tunteita ilmaisevia kasvoja ja pyysin häntä antamaan sellaisen lapun, joka kuvastaa sitä, miltä eka koulupäivä tuntui. Eevi piirsi oman lapun. Siihen tuli punainen ja HYVIN vihainen naama. Sitten seurasi selitys. Välitunnit on liian lyhyitä. Ei ehdi leikkimään. "Justiin kun ehtii aloittaa leikin, pitää lopettaa".

Äsken unta odotellessa seurasi lisää informaatiota. "Olin koulussa koko ajan väsynyt". Siellä oli kuulemma niin tylsää. Opettaja vaan pälpätti ja pälpätti ja piti kuunnella ja tuijottaa aapista. Eevi olisi halunnut selata koko aapisen läpi ja tutkia sitä, mutta ei uskaltanut, että joudu rehtorin puhutteluun... Eevi olisi halunnut sinne sängyn ja pelikoneen. Kuorma-autolla olisi voinut tuoda Ikeasta paljon sänkyjä.

Koulu on kyllä mielenkiintoinen siirtymäriitti. Siitä alkaa kokonaan uusi aikakausi. Lapsesta tulee "iso". Koulun alkuun asti ei lasta ole luultavasti jätetty juurikaan vielä yksin kotiin, mutta kun koulu alkaa, aletaan hiljalleen totutella siihenkin. Joskus lapsi voi joutua tulemaan yksin koulusta tyhjään kotiin ja olemaan vähän aikaa itsekseen. Tai lähtemään aamulla yksin kouluun. Koulun alkaessa koittaa jonkinlainen kokonaisvaltainen isontumiskausi. Lapsi ei ole enää pikkuinen vaan vähän iso. Aletaan harjoitella entistä suurempaa itsenäisyyttä asioissa. Pikkulapsiaika on takana. Eevi haluaa nyt pestä itse hampaat. Taidan tilata sille sähköhammasharjan, että tulee puhdasta jälkeä. Jostain joskus luin, että lapsi saisi sitten pestä hampaat itsenäisesti, kun osaa kaunokirjoitusta. Silloin motoriikka riittää hampaiden riittävän hyvään pesuun. Sähköhammasharjalla olettaisin, että hyvää jälkeä saadaan jo aikaisemmin.

Tarvitaan myös oma kotiavain ja puhelin.

Outojen naisten lehti

Sain jonkun hepulin pari päivää sitten ja ostin lähikaupasta monta naistenlehteä/terveys- ja liikuntalehteä (en erityisesti harrasta lehtien ostamista/tilaamista). Minusta oli kivaa lukea kertomuksia erilaisista ihmisistä. Auto-onnettomuudessa halvaantuneesta sisupussista, Marttojen jostain toiminnanjohtajasta tai vastaavasta jne. Mielenkiintoista saada perspektiiviä toisten ihmisten elämiin. Ajattelin, että olisi kivaa tilata joku sellainen lehti. Kauneus ja terveys tai Menaiset.

Mutta sitten alkoi tulla kurja olo. Lehdissä kerrotaan ei-minunlaisistani ihmisistä. "Normaaleista" ihmisistä, joilla on hirveästi henkisiä voimavaroja ja energiaa ja resursseja. Järjestään kaikki ovat oikeita tehopakkauksia, jotka menestyvät elämässään, toteuttavat unelmiaan työelämässä, osallistuvat ties minkä järjestöjen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja harrastavat tietysti liikuntaakin kaiken aikaa.

Tulee loppujen lopuksi vaan paha olo, kun joo, oishan se hienoa ja ihailen niitä ihmisiä ja sitä kaikkea, mihin ne pystyy ja mitä niillä on, mutta se kaikki on minun ulottumattomissani. Minulla ei tosiaankaan riitä resurssit juuri mihinkään, hyvä jos 10% siitä, mihin ne kaikki ihmeelliset tehoihmiset kykenevät. Jos opiskelen ja minulla on lapsi, en pysty harrastamaan aktiivisesti liikuntaa tai ylikuormitun. Tai harjoittamaan vapaaehtoisjuttuja ja järjestöjuttuja ja ties mitä. Olisi kiva kokeilla yliopiston johkin hallitukseen ja tuutorihommaan osallistumista, mutta pelkään pahoin, että aiheutan sillä vain ylikuormituksen. Tosin ei ole kiva, jos antaa pelon lamauttaa. Voisihan sitä uskaltautua kokeilemaan ja lopettaa, jos tuntuu, ettei jaksa. Mutta kun minä aika lailla TIEDÄN, etten jaksa. Kun opiskelussa on jo tarpeeksi tekemistä ja sitten vielä on lapsi. Kyllä minunlainen ihminen tarvitsee niistä jäävän ylimääräisen ajan (onko sellaista?) lepäilyyn. Lepäily on siis sitä, että saa ihan vapaasti loikoilla kotona ja palautua. Ei esim liikunnan harrastamista.

Liikunnaksi täytyy sitten riittää taas vaan hyötyliikunta eli koulumatkat ja sellaiset. Harkitsen kyllä, että jos saisin kammettua itseni yliopiston kuntosalille.

Mutta niin. Olisipa olemassa sellainen outojen naisten lehti, jossa kerrottaisiin outojen naisten ihan normaalista elämästä. Me oudot naiset. Sellasia hsp ihmisiä, aspergereita ja mielenterveysongelmaisia. Kerrottas elämästä ja asioista niitten perspektiivistä. Ihan tavallinen lehti, mutta sellasille toisenlaisille naisille. Joitten kotona on sotkua, ja jotka ei löydä paikkaansa työelämässä ja jotka on liian herkkiä ja joille elämän perusasiasta ei aina olekaan niin yksinkertaisia.