Ymmärtämättömyydestä

Olen saanut elämässä monesti huomata, etteivät neurologisesti normaalit ja ns. tavalliset ihmiset hyväksy minunlaisiani ihmisiä. He elävät arvoasetelmien maailmassa ja tuomitsevat ne, jotka eivät täytä heidän kriteerejään ja elä kuten ihmisten heidän mielestään kuuluu.

Tavallisten ihmisten mielestä jokaisen kuuluu käydä töissä ansaitsemassa elantonsa, oli työ miten kamalaa hyvänsä, aiheuttaisi se kuinka suurta kärsimystä tahansa, mielenterveysongelmia jne. Tärkein asia koko elämässä on nimenomaan RAHAN ANSAITSEMINEN. Ja jos ei kyseisessä oravanpyörässä juokse muiden mukana, saa heti ylleen tuomion.

Tavalliset ihmiset ovat kovia tuomitsemaan. Se kuulunee heidän lempiharrastuksiinsa. Tuomitsemisen kääntöpuolelta löytyy ymmärtämättömyys. Ei ymmärretä itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, eikä heidän vaikuttimiaan ja pyrkimyksiään. Sen sijaan tehdään vain tuomioita. Tuomitaan huonoksi ihmiseksi, koska ei täytä kriteereitä.

Jos sitten mieluummin haluaa nauttia elämästä, olla onnellinen ja tasapainoinen, kuin uhrata kaiken työn alttarille ja joutuu kenties joinakin hetkinä elämästään elämään työttömyyskorvauksilla, niin sehän onkin sitten jo pahimmanlaatuinen synti. Elämässä ei saisi olla tärkeämpiä asioita kuin työssä raataminen. Työlle pitäisi uhrata KAIKKI. Vain sillä on merkitystä. Vain se määrittää, onko ihminen hyvä. Ne, jotka epäonnistuvat työelämässä ja jäävät sen ulkopuolelle, ne ovat suurinta kuviteltavissa olevaa pohjasakkaa.

Kuinkahan moni on pysähtynyt miettimään, voisiko vika olla YHTEISKUNNASSA? Ehkäpä yhteiskunta on tällä hetkellä suunniteltu vain neurologisesti normaaleille, tasapäistetylle joukolle kansalaisia, niille "normaaleille" ihmisille. Ehkä varsin toisenlaisen ihmistyypin tarpeita ei tällä hetkellä oteta lainkaan huomioon yhteiskunnassa. He ehkä haluaisivat tehdä töitä ja osallistua, mutta eivät VOI. Miten silloin voi tehdä töitä, jatkaa työssä käyntiä, kun on psyykkisesti hajonnut niin, että käy työpaikalla vessassa itkemässä, kun ei jaksa, kun ei meinaa pystyä pitämään itseään kasassa? Kun kärsii vaikeasta masennuksesta ja haluaa vain kuolla? Kun on liian väsynyt huolehtimaan ihmissuhteistaan? Silloin, kun kaikki edellä mainitut ongelmat korjautuvat vain sillä, että lopettaa työnteon. Poistuu ympäristöstä joka on itselle tuhoisa?

Mitä tapahtuu, jos siinä tilanteessa ei poistu työympäristöstä, työsuhteesta, vaan jatkaa vain? Itsemurha? Potkujen saaminen työntekijän työkyvyttömyyden vuoksi? Ystävien, parisuhteen menetys?

Mikä hinta on tarpeeksi korkea, että ihminen voi oikeutetusti jäädä pois työelämästä?

Ja kuka sen oikeuttaa? Tarvitsemmeko siihen oikeutusta niiltä, jotka eivät ymmärrä?

Miten "tavalliset" ihmiset voisivat ymmärtää valtavaa herkkyyttä? Sosiaalisten ongelmien mukanaan tuomaa kuormitusta, joka hajottaa ihmisen?

Ei, ymmärrystä emme tule tässä maailmassa saamaan. Paitsi vertaisiltamme. Toisilta samanlaisilta. Tässä maailmassa elää kaksi ihmislajia rinta rinnan. Toinen tuomitsee toisen. Toinen koittaa selvitä niitä toisia varten suunnitellussa maailmassa, kaiken tuomitsemisen, kaiken ymmärtämättömyyden keskellä.

Ymmärtämättömyys... Sitä on vaikea kantaa. Mutta se on oleva osamme.

Ellemme saa muutettua tätä yhteiskuntaa toisenlaiseksi.

Kertomuksia työ/opiskeluelämästäni

Kuten ansioluttelostani voi itse kukin todeta, ennen vuotta 2008 (jolloin lapseni syntyi) olen ollut kaiken aikaa joko koulussa tai työelämässä lukuunottamatta 2 lyhyttä jaksoa. Vuonna 2002 muutin (impulsiivinen ADHD-pää) yhtäkkiä Espooseen poikaystäväni, jonka olin tuntenut vasta pari kuukautta, luokse (tarkoitus oli etsiä oma asunto) saatuani Espoolaisesta päiväkodista töitä (Päiväkoti Onnentupa). Tämä täysin suunnittelemton ja katastrofaalinen tempaus päättyi kuukaudessa, jonka jälkeen palasin takaisin vanhempieni luokse Nokialle (mistä olin tullutkin). Tässä kohtaa olin työttömänä helmikuusta heinäkuuhun asti ja asuin vanhempieni luona (olin pikkuisen yli parikymppinen).

Toinen pätkä oli keväällä 2005, kun videovuokraamo, jossa työskentelin myymälävastaavana, suljettiin (minusta riippumattomista syistä). Huhtikuun ajan olin työtön. Sitten sain lastenhoitajan sijaisuuden yksityiskodista (vajaan kuukauden mittaisen) ja sen jälkeen olin työttömänä vielä reilun kuukauden ennen kuin työ kerroshoitajana uudessa vasta-avatussa hotellissa alkoi. Sieltä sain potkut kuukaudessa, mistä kannan yhä kaunaa, sillä koin saavani potkut täysin vääristä syistä. Työnantaja ei olisi oikeastaan edes halunnut palkata minua, koska minulla ei ollut kokemusta, mutta antoi minun armollisesti kokeilla (kuten hän asian osapuilleen ilmaisi). Hotelli oli juuri avattu, kun aloitimme työt, olimme kaikki kohteessa siis uusia. Työnantajallemme tuli PALJON valituksia kerroshoitajien työstä, milloin mistäkin asiasta. Hän valitsi minut syntipukiksi, koska olin kokematon. Olen asiasta yhä vihainen, sillä yhden asian tiedän varmaksi: olen ÄÄRIMMÄISEN tunnollinen työssäni. Valitukset tulivat huolimattomuusvirheistä, ja minä en ole huolimaton. Sen sijaan kerroshoitajan työhön OLEN sopimaton, sillä nimenomaan pikkutarkkuuden ja perfektionistisen puunaamisen takia, olen liian hidas. Huoneet kun pitää siivota pikavauhtia. Eli työ ei tosiaankaan sopinut minulle ja olisin joutunut lopettamaan/saanut potkut, mutta työnantajan esittämät perustelut olivat väärät.

Samapa tuo, sillä aloitin sosiaalialan opinnot samassa kuussa.

Kun työskentelin vuosina 2002–2005 Filmtownissa, tein usein 2 työtä päällekkäin, koska työ videovuokraamossa oli osa-aikaista ja tienasin noin 500€ kuukaudessa... Asuin siihen aikaan solussa, jonka vuokra oli 180€ kuussa, joten pärjäsin jotenkuten olemattomilla tuloilla.

Ennen kuin muutin pois vanhempieni luota, tein jo silloin jonkinmoisia töitä. Jaoin Tamperelaisia, sain kesätyön isän työpaikalta (Nokia Telecomminications), siivosin ja olin yhden syksyn kouluavustajanakin.

Olen aina halunnut elättää itseni. En pidä työttömyyskorvauksella elämisestä, joten olen ponnistellut kovasti tienatakseni itse elantoni. Valitettavasti jouduin vuosien myötä toteamaan, etten ole kuten muut. En ole koskaan pärjännyt työelämässä. Psyykeni ei kestä. Nyt ymmärrän, että suurin syy saattaa olla aamuheräämisissä. Psyykeni ei kestä univelkaa vaan romahtaa (masennus). Tarvitsen 10h unta yössä enkä pysty nukahtamaan kovin aikaisin illalla, joten jos töihin pitää mennä aamulla (ennen 9), katastrofin ainekset ovat koossa. Filmtown on ainoa paikka, jossa viihdyin ja voin hyvin. Siellä oli minulle sopivat työajat. Työvuorot alkoivat joko kello 11 aamupäivällä tai iltavuoro iltapäivällä.

En aio koskaan enää mennä työhön, jossa työvuorot alkavat aamuisin. Se on tärkein kriteeri ammatinvalinnalleni. Pidän eniten vaihtelevista työajoista. Voin aivan hyvin herätä 1 tai 2 aamuna viikossa aikaisin, jos muina päivinä teen iltavuoroa. Yövuoroja en pysty tekemään.

Elimistölläni on hyvin kiinteä rytmi. En pysty toimimaan sitä vastaan.

Vuonna 2008 syntyi Eevi ja jäin hoitamaan häntä kotiin. Kun hän täytti 3-vuotta tuet loppuivat, yhteiskunta odotti minun menevän töihin. En kuitenkaan ole voinut mennä, sinnä aina kun olen käynyt töissä, se on hajottanut psyykeni ja tarvitsen ehjää psyykeä lastani varten. Lapseni on nyt etusijalla. Aluksi ajattelin, että saisin käännöstöillä kasaan suunnilleen tarpeeksi rahaa (en ole kaivannut kovinkaan kummoista elintasoa, kunhan on katto pään päällä ja ruokaa), mutta käännöstöitä ei ollut riittävästi. Lopulta luovutin ja hain työttömyyskorvausta - ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tiedän nyt, että ilman koulutusta en pääse tekemään mitään sellaista työtä, jota voisin kuvitella jaksavani tehdä. Voisin viettää loppuelämäni kaupan kassalla ja hyllyjen täyttäjänä ehkä jopa mielelläni (sillä voisin vapaa-ajallani jatkaa yrittämistä ja käännöstöiden tekemistä), mutta minua ei ole palkattu kauppoihin, kun olen tässä yrittänyt hakea.

Joten haluan koulutuksen. Sosiaalialan opinnot jätin kesken, sillä se ala on minulle totaalisen väärä, hain sinne vääristä ja idealistisista syistä. Sen alan töitä EN halua tehdä. Enkä pysty.

Olen aina tuntenut, että minun paikkani on yliopistossa. Kuitenkin olen vasta nyt riittävän kypsä päsätäkseni sinne ja kyetäkseni opiskelemaan siellä. Yksi syy tähän on se, että pääsykoetilanne on KILPAILUtilanne ja minä en kestä kilpailemista. Se aiheuttaa minulle valtavaa stressiä. Ja koska panoksena on tärkeä asia, opiskelupaikka, stressi ja kilpailutilanne aiheuttavat sen, että minusta tulee mielipuolisen perfektionistinen. Minun on luettava pääsykoeaineisto TÄYDELLISESTI.

Vuosia mietin ja mietin, mikä haluan olla isona, mitä menisin yliopistoon lukemaan. Psykologia on aina ollut OIKEA vastaus, mutta sinne on eniten hakijoita ja kilpailutilanteesta tulee niin kova, että perfektionistiset vaatimukseni tulevat niin suuriksi, että lamaannun. Sitten olen keksinyt muita vaihtoehtoja. Milloin englantia, milloin mitäkin. Mutta nyt riittää. Haluan SISÄLLE yliopistoon. IHAN SAMA millä aineella. Joten tänä talvena tein päätöksen: haen sisään HELPOINTA tietä.

Joten valintani on filosofia. Siinä on vain YKSI kirja. Lisäksi tämä kirja on kohtuullisen helppo ja lyhyt. Lisäksi sama kirja on ollut jo noin 13 vuotta pääsykoekirjana ja olen ostanut sen itselleni silloin noin 13 vuotta sitten ja lukenut sen jo pari kertaa elämässäni. Joten nyt se tapahtuu. Nyt pääsen sisään. Opettelen kirjan TÄYDELLISESTI. Aion saada täydet pisteet pääsykokeesta. Minä AION päästä sisään.

Sitten vaihdan psykologian pääaineeksi jossain vaiheessa. Tavoite on opiskella psykologia pääaineena, ottaa siihen sivuaineeksi elämänkatsomustieto ja filosofia sekä opettajan pedagogiset ja sitten saan pätevyyden opettaa näitä aineita. Se on varasuunnitelma. Jotain konkreettista. Ei se mitä haluan ENITEN, en edes tiedä, mitä se voisi olla, mutta tarvitsen konkreettisen suunnitelman. Lisäksi haluaisin tehdä 60op kirjastoalan opintoja sivuaineena, jolloin saisin pätevyyden myös kirjastotyöhön - SIITÄ pitäisi OIKEASTI todella paljon.

Tämä on siis suunnitelma.

Vastine herra/rouva/neiti anonyymille

Joku nimetön kansalainen on katsonut asiakseen kommentoida lukuisia tekstejäni palaten aina teemaan: "ihmisen pitää tehdä töitä elääkseen tai joku muu joutuu hänet elättämään".

Ymmärrän tämänkaltaisen ihmisen kommentit ja näkemyksen. Ne perustuvat kuitenkin hyvin toisenlaisen ihmisen maailmankuvaan ja tapaan tulkita/katsella todellisuutta kuin mitä omani ja lähelläni elävillä ihmisillä on. Näin ollen hän saa toki ilmaista mielipiteensä ja purkaa angstiaan, mutta hänen mielipiteensä eivät kosketa minua eivätkä liity maailmaani. Elän luovaa elämää, jota ohjaavat aivan toisenlaiset realiteetit kuin kyseisellä henkilöllä.

Otan osaa, jos se tuottaa sinunlaisellesi ihmiselle jonkinlaista henkistä kärsimystä.

Edustat juuri sitä ihmistyyppiä, joka ei ole eikä koskaan tule ymmärtämään minunlaisiani ihmisiä ja tämän olen jo vuosia sitten hyväksynyt ja jätän teidänlaistenne ihmisten mielipiteet, tuomiot sekä arvostelmat omaan arvoonsa.

Lyhyesti mainittakoon, että olen aina elättänyt itseni, paitsi silloin, kun opiskelin, jolloin minulle maksettiin opintotukea ja silloin, kun sain lapsen ja jäin kotiin hoitamaan häntä ja sain äitis- ja vanhempainrahaa. Näitä kertoja lukuunottamatta olen aina elättänyt itseni. Ja kun lapseni täytti 3-vuotta, en ole voinut palata töihin, koska en psyykkisesti pysty hoitamaan sekä minulle sopimatonta, psyykkisesti kuormittavaa työtä ETTÄ olemaan hyvä äiti lapselleni. Tässä tilanteessa olen joutunut valitsemaan, ensimmäistä kertaa elämässäni, työttömyyskorvauksen. Ensi syksynä aloitan yliopistossa (sillä opettelen pääsykoekirjan täydellisesti) ja alan opiskella kohti ammattia, jota voin tehdä kuormittumatta liikaa = työtä, joka sopii minulle sisältönsä sekä työaikojensa puolesta.

Minä kuitenkin, sinunlaisestasi ihmisestä poiketen, uskallan ja lopetan sellaisen työsuhteen, joka tekee minut onnettomaksi ja aiheuttaa masennusta, itsetuhoajatuksia jne. Näin olen aina tehnyt. Ja etsinyt sitten heti uuden työn.

Lisäksi et tiedä, mitä CV:ni pitää sisällään, koska sitä ei ole tässä blogissa esitelty. Pitänee se lisätä tänne, niin voit sitäkin sitten tutkia, jonka jälkeen voit perustaa kommenttisi todellisuuteen pelkän angstin lisäksi.

:) Hyvää työntäyteistä elämää. Itse kullekin.