Ystäväni kirjoitteli minulle tässä aamulla tekstiviestejä tunneohjautuvuudesta, jota käsittelen aiemmassa kirjoituksessani ADHD ja tunneohjautuvuus. Hän kirjoitti, ettei tunneohjautuvuus ole hänelle häiriö. "Mun PITÄÄ tehdä sitä mikä huvittaa. Mun ongelma on tarkkaavaisuus mut sekin vaan sillon kun en halua tehdä jotain. Ne asiat joita en halua tehdä niin kadottaa mun tarkkaavaisuuden ja oon kaaos. Jos teen ihan mitä huvittaa niin kaikki toimii".
Niin. Meidän ADD/ADHD-ihmisten kuuluu elää itseään kuunnellen ja tehden sitä, mikä huvittaa. Asia, jota nenttien ja muiden norminmukaisten on mahdotonta sulattaa. Täysin mahdotonta. Mutta heidän mahdottomuutensa ei saa estää meitä elämästä niin, koska vain ja ainoastaan tämän asian ymmärtäminen, tekee ADD/ADHD-ihmisestä onnellisen. Se on avain elämässä onnistumiseen ilman helvetillistä kärsimystä.
Kuitenkaan tunneohjautuvuudella eläminen ei ole aivan täysin synonyymi mielihyväperiaatteelle. Mielihyväperiaate on psykologinen termi, joka tarkoittaa sitä, että ihminen pyrkii joka ikinen hetki elämään niin, että hän maksimoi välittömän mielihyvän kokemuksen. Se on melkein sama asia, mutta ei aivan. Tai no, tavallaan se on sama asia, mutta kun tämä tunneohjautuva ADD/ADHD ihminen kehittyy psykologisesti – Dabrowskin positiivinen disintegraatio, jossa yksilö uudelleen ohjelmoi aivonsa ja tulee tietoisesti elämäänsäa rvojensa perusteella ohjaavaksi yksilöksi – ja hänen tietoisuutensa sekä tajuntansa ovat hyvin kehittyneitä, hän alkaa saada tätä tunneohjautuvuutta hallintaansa. Tämä ei tarkoita sitä, että hän onnistuisi kumoamaan tunneohjautuvuutensa vaan sitä, että hän oppii valjastamaan sen käyttöönsä mahdollisimman tietoisella tasolla.
Dabrowski puhuu siitä, että sekundaarisesti integroitunut persoonallisuus ohjaa elämäänsä omien arvojensa pohjalta mahdollisimman tietoisena. Tällaisen tunneohjautuvan ADD/ADHD-yksilön kohdalla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä (peilaan omiin kokemuksiini), että kun yksilö tulee erittäin tietoiseksi itselleen tärkeistä arvoista ja elämän tavoitteista, hänen motivaationsa näitä asioita kohtaan kasvaa, tai saattaa kasvaa, niin suureksi, että vaikka hän on edelleen tunneohjautuva, niin häntä huvittaa tehdä asioita, jotka palvelevat pitkän tähtäimen suunnitelmia tai syvempiä arvoja eikä hänen toimintansa ole ainoastaan viettiminän (id) primitiivistä mielihyvähakuisuutta.
ADD/ADHD-ihminen ei kykene motivoitumaan asioihin ellei hänellä ole tunne mukana asiassa. Aitoa halua. Näin ollen hänen täytyy oppia huijaamaan tahtoaan.
Otetaanpa konkreettisia esimerkkejä.
Noin 3 vuotta sitten ymmärsin kristallinkirkaasti, etten ikinä tule saavuttamaan elämässä sitä, mitä eniten haluan (kääntämään kirjoja, kirjoittamaan kirjoja, pääse yliopsitoon lukemaan psykologiaa), jos en opettele sitoutumaan asioihin pitkäjänteisesti. Siihen asti olin elänyt impulsiivisesti ja lyhytjänteisesti. Aloitin kirjoittamaan kirjoja, kääntämään kirjoja, lukemaan pääsykokeisiin – kaikki jäi kesne siinä vaiheessa, kun alkuinnostus sammui. Motivaatio pysyi yllä vain niin kauan kuin olin innostuksen vallassa ja asia huvitti minua.
Ymmärsin, että tämän on muututtava. Siinä kohtaa elämässäni tajusin niin syvällisesti noiden elämäntavoitteideni merkityksen, tärkeyden, että halua sitoutua kasvoi suuremmaksi kuin halu jättää asiat kesken. Koska kuitenkin samalla kyse oli asioita, jotka ovat minulle ekkoja (erityisiä kiinnostuksen kohteita) ja intohimoja, vastaavat luonnollisia kykyjäni ja synnyttävät helposti flown ja hyperfokuksen, pystyin äärimmäisen motivaation löydettyäni valjastamaan huvituksen pitkäjänteisen työskentelyn palvelijaksi. Minua huvitti sitoutua, minua huvitti yhä uudestaan palata projektini pariin, kunnes sain sen valmiiksi.
Kun jokin asia muuttuu riittävän tärkeäksi, motivaatiosta tulee niin suuri, että huvitus asettuu päämäärän palvelukseen.
Mutta se edellyttää riittävän hyvää itsetuntemusta. Ehkä kunnianhimoa. Se edellyttää jotain sellaista, mikä saa yksilön ymmärtämään asian suunnattoman merkityksen itselle.
Tässä kohtaa siirrymme oikeastaan mielihyväperiaatteen sijaan puhumaan realiteettiperiaatteesta, joka on Freudin termi. Sen mukaan ihminen ymmärtää, että välittömän mielihyvän lykkääminen voi tuottaa tulevaisuudessa suurta onnea, kun taas jatkuva pelkän välittömän mielihyvän vallassa tapahtuva juoskenetelu, voi pitkällä tähtäimellä aiheuttaa suunnatonta kärsimystä. Eli kun ADD(ADHD-ihminen alkaa pitää jotain asiaa äärettömän tärkeänä olemassaololleen ja onnellisuudelleen, sisäinen motivaatio aksava riittävän suureksi ylittääkseen tunneohjautuvuuden. Vaikka tavallaan kyse on edelleen tunneohjautuvuudesta, sillä minä ainakin teen niitä asioita, kuten käännä kirjaa pitkäjänteisesti, koska jotenkin konkreettisesti tiedostan, että jos luovuttaisin, voisin saman tien ampua itseni, koska jos luovutan, osoitan, etten kykene pitkäjänteiseen työskentelyyn, mikä taas tarkoittaa, etten tule koskaan saavuttamaan asioita, joita pidän tärkeimpinä koko elämässäni – puhun sellaisista asioista, jotka ihmisen täytyy saavuttaa tai kokea, jotta hän on valmis kuolemaan rauhassa. Sellaisia asioita, että jos niitä ei saavuttanut tai kokenut ja jonain päivänä on 86-vuotias ja toteaa: "Saatana!!!! Minä en ehtinyt!!!" ja tajuaa, että aika on lopussa ja ne jäi tekemättä, murskautuu täysin, koska elämä meni hukkaan.
Puhun siitä tärkeydestä. Tuon asian ymmärtämisestä kumpuavaa äärimmäistä motivaatiota.
Vain silloin saa tunneohjautuvuuden yhteistyöhön.
Mitä tulee tunneohjautuvuuden huijaamiseen tilanteissa, joissa jokin asia ei ole niin tärkeä, että koko olemassaolon mielekkyys rakentuu sen varaan, ja jota ei saa kirveelläkään tunneohjautuvuuden kanssa pelaamaan, niin sekin on tietyissä rajoissa mahdollista. Pitää pohtia, olisiko löydettävissä sellaisia tapoja suorittaa asia, että ne huvittavat.
Minulla esimerkkinä liikunnan harrastaminen. Pidän sitä hyvin tärkeänä asiana, koska haluan pysyä notkeana, ketternä ja vetreänä ja hyväkuntosiena ja timminä. Mutta valitettavasti tämän asian suhteen en löydä sellaista mielipuolista sisäistä paloa ja motivaatiota kuin elämäntavoitteiden suhteen, joten mitään ei tapahdu...
Silloin on vain mietittävä kyseisen asian suhteen sellaisia ilmenemismuotoja, jotka huvittavat. Minä pidän hyötyliikunnasta. Jos liikkumisella on jokin muu logiikka kuin pelkkä liikkuminen, niin syntyy motivaatio. Toisin sanoen, jos liikunann avulla voi saavuttaa jotain konkreettista hyötyä, kuten siirtyä paikasta toiseen tai saada pihan haravoitua tyhjäksi lehdistä. Pelkkä liikkuminen, jonka ainoa motiivi on liikkuminen, ei jotenkin synnytä motivaatiota. Joten täytyy sitten keksiä keinoja, joilla maksimoin hyötyliikunnan elämässäni. Tämän takia minulla ei ole koskaan ollut autoa. Joudun kävelemään ja pyöräilemään joka paikkaan. Nyt kun tulee kesä, aion pyöräillä aina kuin mahdollista noin 20km matkan Tampereelle (ja takaisin).
Pitää vain sitten yrittää keksiä kiertoreittejä. Tai manata sitä, ettei pysty tekemään asioita, jotka eivät huvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti