tiistai 28. toukokuuta 2013

Elämäkerta: Leikkiminen

(Olen aiemmin julkaissut elämäkerrasta luvun Varhaislapsuus ja sukutaustat)

Leikkiminen

Leikkiminen on aina ollut minulle todella tärkeä asia. Vielä nykyäänkin kaipaan sitä, ja luulen, että mieltymykseni tietokonepeleihin on keino, jolla voin yhä jatkaa leikkimistä, kadota mielikuvitusmaailmoihin niiden aktiivisena osana. Jatkoin leikkimistä niin pitkään kun pystyin ja lopetin vasta, kun ystäväni olivat tulleet niin vanhoiksi, että he kieltäytyivät enää leikkimästä. Leikkimisen puuttuminen jätti elämääni tyhjän kohdan, jota en vuosiin pystynyt täyttämään. Itseasiassa tuo tyhjä kohta sisältäni on kadonnut vasta muutaman viime vuoden aikana.

Tony Attwood on havainnut, että Asperger-lapsilla on neljä erilaista selviytymiskeinoa, joita he kehittävät yrittäessään tulla toimeen oman erilaisuutensa kanssa. Nämä ovat reaktiivinen depressio, mielikuvitukseen pakeneminen, kieltäminen ja ylimielisyys sekä jäljittely (Attwood 2012, s. 20-26). Uskoisin, että näitä samoja selviytymiskeinoja käyttävät kaikki itsensä syystä tai toisesta erilaiseksi kokevat ihmiset. Tunnistan ne kaikki myös itsestäni, joskin näistä keinoista sisäänpäinkääntyneimmät eli masennus ja mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen, olivat minulla selvästi ensisijaiset reagointitavat. Tosin en koskaan pitänyt leikkimistä tai mielikuvitusmaailmoihin uppoutumistani selviytymiskeinona, minä yksinkertaisesti vain rakastin sitä. Ehkä pikemminkin kuvaisin asiaa niin, että koska en ollut sosiaalinen ihminen, jolla on paljon ystäviä ja harrastuksia, kehitin niiden tilalle rikkaan sisäisen maailman. Näin on tänäkin päivänä. Viihdyn paremmin oman pääni sisällä kuin ulkoisen elämän kuhinassa; mieleni on niin kerta kaikkisen kiehtova paikka! Paljon kiehtovampi kuin sen ulkopuolella oleva todellisuus.

En koskaan ollut mikään erityisen tyttömäinen tyttö. Pukalassa kiipeilin leikkimökissä mieluummin seinien päälle kuin leikin kotileikkejä. En ole myöskään ollut kovin kiinnostunut nukeista. Minulla oli kyllä yksi valkoinen nalle, jonka olin saanut isältäni ja jonka karvat olin kyninyt lyhyiksi kynsisaksilla. Iltaisin nukkumaan mennessä leikin sillä, nostin polvet koukkuun peiton alla ja siitä muodostui mäki, jota pitkin nalle marssi. Isän ja henrin kanssa leikin legoilla.

Leikin mielelläni muovieläimillä. Yleensä niitä aina uhkasi jokin vaara kuten tulivuorenpurkaus, ja sitten niiden piti paeta ennen kuin sula laava saavuttaisi ne. Jokainen eläin sai kulkea esimerkiksi neljä askelta ja sitten siirtelin niitä yksitellen tuon tietyn lukumäärän verran eteenpäin. Koska eläimet olivat eri kokoisia ja muotoisia, neljä askelta vei niitä eri pituisen matkan eteenpäin. Tämä teki leikistä jännittävän, koska hitaammat otukset uhkasivat jäädä kuuman tulimassan alle.

Värittelin myös ruutuvihosta ruutuja eri väreillä ja leikin, että ne olivat merirosvolaivoja tai jotakin vastaavaa ja yritin saada koko sivun jokaisen ruudun väritetyksi. En koskaan onnistunut siinä. Kärsivällisyyteni loppui kesken.

Barbeilla olen myös leikkinyt. Itse en muista siitä mitään muuta kuin sen, että hieman vanhempana leikimme niillä seksileikkejä...

Näin kuvaa yhteisiä puuhiamme ala-asteaikainen ystäväni:

”Muistan, että meillä oli aika mielikuvitusrikkaita leikkejä. Aika usein ne sisälsi kaikenlaista itse tekemistä ja näpertelyä, kuten just niitten superpallojen kanssa. Askarreltiin niille erilaisia kasvoja, koteja ja tavaroita. Siitä miten me niillä leikittiin, en muista paljoakaan, mutta luulen että se askartelu ja näpertely olikin niissä se juttu. Leikittiin tietty myös sellasia normileikkejä barbeilla, palymobiileilla sun muilla. Sellasia perheleikkejä mitä tytöt kai yleensäkin leikkii. Tosin ne oli ehkä vähän jännittävämpiä mitä yleensä. Kaikenlaiset seikkailut ja fantasiamaailmat kiehtoi meitä. 
Muita näpertelyleikkejä oli lehden teko (I hate school), heppakuvien leikkaaminen lehdistä, lintubongausvihot ja niiden kirjekuorien askartelu, joita myytiin naapureille ja joista tuotot piti mennä WWF:lle. Soitettiin myyntilupa oikeen poliisilta... 
Piilosta me leikittiin aika usein kai teillä ja usein Henrikin oli mukana, vaikka yleensä välteltiinkin sen seuraa. Ulkona oltiin paljon ja tehtiin pitkiä retkiä lähimetsiin.”

Aivan ylivoimaisesti merkittävin asia lapsuuden leikeistä minulle olivat smurffit. Silloin olin jo koulussa ja ehkä noin 10-vuotias. Nokialla avattiin Ninja-niminen pikkukauppa, jossa myytiin myös smurffeja, pieniä muovisia hahmoja 5 markkaa kappale. En tiedä, minkä takia hurahdin niihin aivan täysin, mutta aloin ostaa niitä niin paljon ja aina kun suinkin voin. Sain yhden ystäväni tähän mukaan. Äitini parhaan ystävän lapsi, minua kaksi vuotta nuorempi Jenni, alkoi myös kerätä smurffeja ja jakoi tämän yhden elämäni parhaista asioista kanssani.
Smurffien kanssa loin mitä ihmeellisimpiä mielikuvitusmaailmoja, joihin saatoin upota tunti- ja päiväkausiksi. Nimesimme jokaisen smurffin, niillä oli omat persoonallisuutensa, käytin erilaisia ääniä, kun puhuin vanhuksen tai pikkulapsen, miehen tai naisen suulla. Rakensimme niille koteja ja huonekaluja, ne kirjoittivat toisilleen kirjeitä, rakastuivat, muodostivat perheitä. ”Keitin” vedestä ja kaurahiutaleista puuroa pienissä kattiloissa ja annostelin sitä minimaalisille lautasille. Se oli kokonainen pieni maailma, joka eli ja kehittyi. Ne kokivat myös huimia seikkailuja, joissa vilisi noitia, labyrintteja ja muita fantasiaelementtejä. Kun 14-vuotiaana kirjoitin kirjan (pöytälaatikkoon), siinä seikkailevat deussilaiset perustuivat smurffeihini.

En todellakaan tiedä, minkä ikäisenä olisin itse suosutunut lopettamaan leikkimisen. Jatkoin smurffileikkejä vielä yläasteellakin, mistä minua myös kiusattiin, ja jouduin lopettamaan, kun Jenni aloitti yläasteen eikä enää halunnut leikkiä. Siinä vaiheessa annoin lopulta periksi ja päästin irti lapsuudesta.

Juuri ennen kuin lopetimme smurffileikit, olimme hakeneet siihen aikaan TV2:lla pyörineeseen Hakupaloihin saadaksemme lisää smurffeja. Hakupaloissa ihmiset saivat kertoa television välityksellä esimerkiksi keräilevänsä jotakin tiettyä asiaa, kuten smurffeja, ja katsojat voivat sitten lähettää niitä Hakupaloihin, jotsta ne välitetään hakijalle. Meidät todella kutsuttiin ohjelmaan, mutta Jenni ei enää halunnut tulla. Menin yksin. Olin silloin 8. luokalla, ja koulussa naureskeltiin, sillä monet olivat nähneet minut televisiossa. Sain paljon lisää smurffeja ja nykyään minulla on niitä noin 150 kappaletta. Kaikki erilaisia. Olisin halunnut ryhtyä keräilemään niitä niin, että olisin hankkinut itselleni kaikki olemassaolevat erilaiset smurffit, mutta se tyssäsi siihen, että niitä valmistetaan kaiken aikaa edelleen, mikä tarkoittaa, etten voi koskaan saada kokoelmaa valmiiksi, ja kun jossain vaiheessa aloin etsiä niitä internetin välityksellä, totesin, että internet tekee keräilemisestä liian helppoa. Ebay on esimerkiksi maailmanlaajuinen huutokauppayhteisö, josta saa aivan mitä tahansa, kun vain on rahaa. Internet tuhosi jännityksen, joka keräilemiseen liittyy, tehden siitä liian helppoa. Kuka tahansa voisi hankkia täydellisen tai miltei täydellisen kokoelman mitä tahansa, jos vain on tarpeeksi rahaa ja jos haluaa viettää suurimman osan ajastaan internetissä selailemassa.

Ei kiitos.


Samoin kävi joskus Aku Ankan taskukirjojen kanssa. Minulla oli niitä melko paljon ja ajattelin ruveta keräämään niitä. Sitten totesin homman turhaksi, kun niitä julkaistaan koko ajan lisää. Kokoelmaa ei voi koskaan saada valmiiksi. Se vie pohjan koko touhulta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti