Aktiivisen naisen probleema

Oon alkanut hiukan tuleen siihen tulokseen, että ehkä ei naisten oikeasti kannata lähestyä miehiä. Ehkä siinä vaan on joku juttu. Et miehet AINA lähestyy, kun ne ite haluaa ja naisen ei oo mitään järkeä ottaa sitä roolia tai alkaa vaan hinaan mukanaan ei-tarpeeksi-kiinnostuneita-ihmisiä.

Mut siis ehkä jotenkin silti nainen voi tehdä olemassaolonsa tiedettäväksi miehelle. ja sit kyllähän jotkut miehet voi olla ujoja tai pelätä lähestyä tms niin ehkä jonkinlaisen "hei, olen kiinnostunut" liikkeen voi nainen tehdä, ja sit jättää miehelle sen.

En vaan tiä osaanko olla noin passiivinen. Aktiivisuus on luontoni.

Tietoisesti opeteltu sosiaalisuus

Toimiminen sosiaalisissa tilanteissa perustuu minulla TIETOON. Olen opetellut säännöt. "Kun joku puhuu sinulle, katso häntä tarkasti ja näytä hyvin kiinnostuneelta. Nyökyttele, ääntele, reagoi ja tee kaikkea, mikä lmaisee, että olet kiinnostunut ja kuuntelet. Esitä kysymyksiä. Se osoittaa, että olet kiinnostunut." Sitten olen opetellut tarkasti niitä erilaisia tapoja joilla voi sitä kiinnostusta ilmentää ja osoittaa, kun kuuntelee. Nyökytä oikeassa kohdassa. Hymyile kiinnostuneena oikeassa kohdassa. Sano "voi ei" oikeassa kohdassa.

Olen opetellut ton kaiken. Ja joka kerta kun sosialisoin, ajattelen noita sääntöjä ja toimin niitten mukaan. Ja aina ei vaan jaksa. Sosialisoida. Kun ei jaksa miettiä. Ja haluaa vaan olla.

Mut sit toisaalta sen autismin takia olen aina rehellinen ja sanon mitä ajattelen ja olen oma itseni. En yritä sanoa, mitä toinen haluaa kuulla, jos en todella voi tarkoittaa sitä, mitä sanon. Sellaista en ole opetellut enkä aio opetella. Ne, jotka ei kestä tapaani olla rehellinen, saavat suksia suohon. En kaipaa teennäisyyttä.

Toi mitä OLEN opetellut, se on vaan sosiaalisia taitoja eli etten ois totaalisen itsekeskeinen kusipää. Oon opetellut ymmärtämään, mitä ihmisten mielessä voi liikkua ja yritän sitten ottaa sen huomioon. Autisteillahan sanotaan kognitiivisen empatian olevan alikehittynyt eli ei TIEDÄ, mitä muut ajattelee jne. ja juuri sitä olen opetellut. Tietämään.

Vesityttö

Joudun tänään meneen tanssimaan. Koska tiedossa on helvetin hyvää musiikkia. Menen sinne ihan van musiikin takia. Tanssimaan. Nauttimaan. Mun tanssikengät on rikki. Mulla on vaan helvetin rumat lenkkarit. Ja saappaat, joissa on vähän korkoa. Niilläkin VOI tanssia melko mukavasti, mutta ei täydellisen mukavasti. Pitää valita ulkonäkö tai tanssimisen vapaus. Valitsen jälkimmäisen. Ja näytän järkyttävältä. Ihan sama. Ehkä. Ehkä ei. Ystäväni ehdotti säärystimiä. Hieno ajatus!! Jos olisi säärystimet. Tai rahaa sellaisiin ja energiaa etsiä sellaiset. Huokaus.

Menen sinne vesityttönä. Se on uusi identiteettini. Juon vettä. Olen oma itseni. Mulla on aina vähän paha olo tuollasissa sosiaalisissa ympäristöissä ja oon alkoholilla koittanut lääkitä sitä hämmentynyttä oloa (johtuu suoraan aspergerista eikä ole parannettavissa), mutta en halua enää. Jos olen hauras, herkkä ja risainen olento, se saa näkyä. Se ei siis ole ujoutta. Voin vaivattomasti lähestyä tuntemattomia ihmisiä ja tanssia yksin tyhjällä tanssilattialla jne. Se on vaan aspergerjuttu. Sellanen "kala kuivalla maalla" -fiilis.

Vesityttöidentiteettiin kuuluu myös, että pyrin olemaan tupakoimatta. Sitä teen silloin kun juon ja sekin on lääkitsemistä. Saman oudon olon lääkintäyritys. Eli aspergerin ja adhd:n takia tuollaset epämääräiset sosiaaliset ryhmätilanteet tekee minulle stressaantuneen, hämmentyneen ja levottoman olon, pitkästyn helposti, jos en tanssi, koska sit ei oo muuta tekemistä kiuin sosialisoida ja tuollasessa ympäristössä se on minulle aina hiukan epämukavaa. Tupakointi on yksi keino saada hetkeksi tekemistä, joku aktiviteetti johon suuntautua. Se luo myös mukavat puitteet pienelle sosiaaliselle hetkelle jonkun ihmisen seurassa. Tupakan polton pituus määrittelee sosiaalisen tilanteen keston.
Mut yritän kestää nyt omana itsenäni ja kaikkien paskojen fiilisteni kanssa ja juuri niin vammasena kuin olen. Ilman lääkintää.

Ulospäin se näyttäytyy ujouden kaltaisena, mutta se ei ole. Se on haurautta. Herkkyyttä. Varautuneisuutta kyllä. Olen vaan. Outo.

Torjutuksi tuleminen

Hitsi vieköön, että on hyvä artikkeli torjutuksi tulemisesta!! Itselle juuri nyt todella ajankohtainen ja tärkeä aihe. Enempää en jaksa aiheesta puhua, mutta on tapahtunut lähes YHTÄ AIKAA kolme romanttista torjuntaa... Ei siis kovin mukavaa. Syyt kyllä ihan ymmärrettäviä ja vika ei sinänsä ole minussa ellei ikääni lasketa viakseni. Kaksi näistä siis johtuu iästäni, yksi taas siitä, että ihan puhtaasti mokasin.

20 Things to Remember When Rejection Hurts

"Rejection is necessary medicine; it teaches you how to reject relationships and opportunities that aren’t going to work, so you can find the right ones that will."

"Take a deep breath.  Inner peace begins the moment you decide not to let another person or event control your emotions."

When you lose someone or something, don’t think of it as a loss, but as a gift that lightens your load so you can better travel the path meant for you.

When someone rejects or abandons or judges you, it isn’t actually about you.  It’s about them and their own insecurities, limitations, and needs.


Myös tässä hyvä artikkeli aiheesta. How to Overcome the Pain of Rejection.

Esimerkiksi tässä kiva näkökulma aiheeseen:  "Learn to see rejection as proof that you’re brave enough to take on risks and to participate in the wide realm of experiences available on this planet." Se, että tulet torjutuksi, toisaalta kertoo, että olet uskaltanut elää ja ottaa riskejä.

Hedonismin paradoksi

Yritän kuvailla tätä hedonismin paradoksin kaameutta elämässäni. Se menee näin.

Kaikki HYVÄT asiat elämässä on jostan syystä sellaisia, että niihin on vaikea keskittyä, niitä on vaikea aloittaa ja niitä on vaikea saada aikaan. Joten NIIDEN sijaan sitä huomaa tekevänsä koko ajan kaikkea PASKAA. On paljon HELPOMPAA ja tuntuu tällä välittömällä sekunnilla paremmalta tuijottaa typeriä tv-ohjelmia, maata sängyllä ja itkeä, syödä karkkia, pelata tietokonepelejä ja hengata facebookissa. On paljon helpompaa elää impulssien mukaan. Tehdä sitä, mikä juuri nyt huvittaa ja olla tekemättä sitä, mikä ei huvita, kuin PONNISTELLA impulsseja vastaan joka hiivatin sekunti ja joko TIETOISESTI PAKOTTAA itseään tekemään jotain, mitä ei yhtään jaksa/huvita tai pakottaa itsensä olemaan tekemättä jotain, mikä huvittaa. 

MUTTA sitten kun antaa periksi taistelussa ja tekee sitä, mikä tuntuu tässä nimenomaisessa sekunnissa helpoimmalta, onkin koko ajan helvetin paska olo. Elämästä tulee merkityksetöntä kuraa ja samalla vihaa itseään ja heikkouttaan. Puhumattakaan kaikista niistä asioista, jotka oikeasti kuuluisi hoitaa eikä hoida.

JOS kykenisi tekemään sitä, mikä tällä sekunnilla tuntuu helvetin paskalta kuralta, koska on vaikea keskittyä ja ei sitten millään jaksaisi/kykenisi/huvittaisi, tuleekin hyvä olo. Tekee sitä, mitä aidosti haluaa. Saa aikaan. Saavuttaa asioita. Huolehtii terveydestään. Hyvinvointi ja onnellisuus lisääntyy.
MIKSI???? Tästä kaikesta on tehty näin helvetin vaikeaa kysyn vaan.

Ja kun siis jokainen päivä ja jokaisen päivän jokainen sekunti on tuon asian kanssa painimista, koska minun aivoja ei huvita koskaan oikeastaan tehdä mitään ja pitää käydä se hirveä painiottelu aivojensa kanssa, että saa itsensä nukkumaan, hereille, syömään aamupalan, syömään lounaan, syömään JOTAIN, ulos ovesta, tekemään yhtään mitään.

Kirotut aivot. Kirottu ADHD. Kirouksien kirous sanon minä. Mutta minähän en luovuta. Jatkan tätä helvetin tappelua aivojeni kanssa. Jos en pysty voittamaan, en anna niittenkään voittaa liian helpolla. Pistän kampoihin. Saan erävoittoja. Näytän keskaria. Ni.