tag:blogger.com,1999:blog-10565390785933122952024-03-05T03:37:09.557-08:00Eheytymisen tieAsperger-ADHD-hybridin vaellusta elämän kiemuraisilla poluilla.Unknownnoreply@blogger.comBlogger604125tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-39936734058947535922021-04-06T20:31:00.008-07:002021-04-06T20:34:34.405-07:00Ruuturiippuvuudesta<div style="text-align: left;"> Lähetin ystävälleni juuri seuraavan kirjeen: </div><div style="text-align: left;"> </div><div style="text-align: left;"><span style="font-family: times;">"Mä
en kestä enää teknologiaa. Tai suhdettani siihen. Oon varma, että mun
addiktio pahenee koko ajan ja on pahentunut merkittävästi viimeisen
vuoden aikana. Olen myös melko varma, että tietyt asiat joita huomaan
itsessäni johtuu siitä. Mm. se, että mua ei enää kiinnosta mikään
tekeminen, jossa ei käytetä teknologiaa. Mun aivot haluaa sitä
massiivista, helppoa dopamiiniryöpytystä, jota ne saa erilaisista
addiktoivista teknologisista asioista, kuten viestittely, pelit,
tv-sarjat jne, ja niitä ei huvita tehdä enää muuta.</span></div><div style="text-align: left;"><span style="font-family: times;"> </span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">VIHAAN tätä elämää. Tätä orjuutta. Vihaan.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Tilasin
äsken sellasen uuden vanhan puhelimen. 20e. Eli epä-älypuhelimen. Teen
niin, että käytän yleensä sitä, mutta mulla on se helvetinkonekin
käytössä siten, että mm. telegramiin tulevat viestit tulee siihen
perille, mutta katon ne vain joskus. Pitää opetella käyttään
nettipankkia sit lähinnä tietokoneella ja luopua google fitin käytöstä
(seuraan sillä mun liikkumista). <br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Tv-sarjoista
ja netflixeistä on tullut mulle helvetillinen addiktio, joka pilaa
elämän ja riivaa minua kaiken aikaa ja voisin opetella luopumaan niistä
KOKONAAN. Uskomatonta ajatella, että vielä joitain vuosia sitten
tollasia netflixejä ei ollut OLEMASSA ja en katsellut koskaan elämässäni
tv-sarjoja. Vielä kun eevi syntyi ja oli pieni ei ollut netflixejä yms
ainakaan mulla ja muistan kun sain mun veljeltä lainaan dvd-bokseina
yhden tv-sarjan ja se oli ekoja kertoja mun elämässä, kun katsoin jonkun
tv-sarjan. Ja nyt katson niitä KOKO AJAN. Lähes päivittäin.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Voisin
opetella takasin siihen, miten elin joskus, kun katsoin silloin tällöin
elokuvan. Voisin lainata kirjastosta joskus leffailtaa varten levyn tai
vuokrata netistä jonkun yhden maksullisen, irrallisen elokuvan. Esim
kerran kuussa tms.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Mä
en yksinkertaisesti kestä enää. Tästä on tullut yhtä helvettiä. Huomaan
tän asian pahenemisen monista jutuista. Me herätään aamusin kun eevi
menee kouluun ja teen sille aamupalan ja sit meen takasin sänkyyn ja sit
eevi lähtee kouluun. Nykyään räplään puhelinta aina sen väliajan kun
oon tehnyt aamupalan ja ootan et eevi lähtee kouluun, koska en pysty
nukkuun siinä välissä, ja sit nykyään on alkanut yhä useammin käymään
niin, et räplään tunninkin vielä kun eevi on lähtenyt kouluun, missä on
se huomattava ongelma, että mun täytyy nukkua lisää ja sit mun
nukkumaan meno venyy ja vastaavasti herääminen venyy ja sit jää vähemmän
aikaa tehdä asioita ennen kun eevi tulee koulusta (mun ois hyvä esim
tehä opiskelujuttuja eevin kouluaikana) jne. ja pahimmillaan oon jäänyt
räplään jotain pariksikin tunniksi ja en saa enää unta ja sit oon ihan
univelkainen ja voin paskasti.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">En tiä mitä tein ennen, mutta tiedän että mä EN räplännyt tälleen puhelinta tossa väliaikana. Se on aika uusi ilmiö.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Samaten
oon alkanut räplään puhelinta aina jos herään yöllä. Räplään myös
sängyssä ennen kun nukun ja ekana kun herään. Kun herään aamusin, otan
puhelimen, ja alan räplätä ja en jaksa nousta usein pariin tuntiin.
Iltasin toisinaan jään räplään jotain typerää niin, että valvon sen
takia tosi myöhään. Uusi ilmiö on myös se, että oon alkanut lukeen
uutisia ja artikkeleita netistä. Saatan juurikin ennen nukkumaan menoa,
yöllä tai sillon aamusin lukea jotain ihan ihmeellistä soopaa netistä
parikin tuntia.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Oon
yrittänyt välillä viedä puhelimen kellariin iltasin niin, etten voisi
räplätä illalla, yöllä ja aamulla, mutta usein en saa vietyä.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Kotona
vietän KAIKEN ajan koneella. Joko teen töitä/opiskelen tai tuijotan
tv-sarjoja/elokuvia. Joskus pelaan. En tee oikeastaan mitään muuta
ikinä. Mun aivoja ei huvita tehdä mitään missä ei käytetä konetta -
paitsi sillon kun käyn jumpassa / poistun kotoa. Kotona en tee muuta. En
pysty. En jaksa keskittyä muuhun. Mun addiktoituneet narkkiaivot haluaa
sitä dopamiinia niistä laitteista.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Nyt
oon pari päivää miettinyt, että miksi mulla on jo pitempään ollut
sellanen megalaiska ja mukavuudenhaluinen olo, että en jaksaisi
keskittyä opiskeleen, tekeen käännöstöitä ja oikeastaan MIKÄÄN ei
huvita. Paitsi olla koneella. Ja lähinnä tuijottaa tv-sarjoja. Ja oon
tullut tulokseen, että oon lähes varma, että kyse on siitä
ruutuaddiktiosta. Addiktiosta kärsivä ihminen ei saa enää mielihyvää
luonnollisesti palkitsevista asioista "natural rewards". Se haluaa VAIN
sitä sen huumetta. Koska ne teknologiajutut tuottaa niin voimakasta
dopamiiniryöppyä, mikään muu ei jaksa enää motivoida ja huvittaa mun
aivoja. Ne ei jaksa keskittyä asioihin, joista sitä saa vähemmän tai
jotenkin vaikeammin.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Viime
kesänä mulla oli tosi outo olo, jollasta en oo ennen kokenut. Mua ei
huvittanut enää mikään. Ei mikään. En jaksanut siivota, ei huvittanut
syödä, oli semmoinen tosi tyhjä outo olo. Se oli hirveää enkä tajunnut
moneen kuukauteen mikä mua vaivaa. Sitä kesti siis kesä-elokuu. Sit
elokuussa tajusin laskea pari asiaa yhteen. Koko kesänä mua oli
motivoinut ja huvittanut VAIN pelata yhtä tietokonepeliä ja jonkin
verran myös tv-sarjat ja sitten koska mikään muu ei huvittanut, mä tein
sitä enemmän vain noita asioita. Mut sit aloinkin elokuussa miettiin
dopafastia (olet ehkä lukenut dopamiinipaastosta?) ja et ehkä se vois
auttaa ja päätin kokeilla vähän aikaa niin, että poistan ne pahimmat
dopamiiniryöpyttimet eli sen pelin mitä pelasin ja tv-sarjat/elokuvat,
vaikka aattelin, että siitä tulee ihan kauheaa, kun en pysty keskittyyn
muuhun ja mikään muu ei huvita. Mut sit kun alotin sen, viikon päästä se
kauhea olo oli poissa. Se johtui siitä pelistä mitä pelasin sen
kesän!!! Ihan SAIRASTA! Se sotki mun dopamiinit ja aivot ihan
täydellisesti.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Oon hyvin varma, et tää outo juttu mikä mulla nyt on, on jotain vastaavaa. <br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Mä VIHAAN tätä paskateknologiaelämää. Se pilaa mun elämän. Olen orja. Pelkkä dopamiininarkki. Tahdoton riepunukke.</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;">Nyt
laadin suunnitelman ja muutoksia. (ja hienosti tälleen kun heräsin
keskellä yötä ja olin tosi ahdistunut tästä asiasta niin nousin kaivaan
tietokoneen syliini ja googlettaan aiheesta ja RÄPLÄÄMÄÄN tätä
teknologiaa)</span></div><div style="color: black; font-size: 12pt;"><span style="font-family: times;"><br /></span></div><span style="font-family: times;">En aio alistua tähän. Mun elämä ja en laatu on arvokkaampia asioita."</span>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-32857416003247484992020-08-14T04:34:00.003-07:002020-08-14T04:34:50.535-07:00Itsensä hyväksymisestä<p>Jos käsitys omasta arvosta / itsetunto on kiinni muiden mielipiteistä,
se heittelee sitten sen mukaan, mitä muut sinusta ajattelee. Siksi se
pitäisi ankkuroida itseen. Silloin ja vain silloin se on vakaa ja luja. On kuitenkin todella vaikeaa oppia uskomaan, että on hyvä ja ihana ja rakastettava ihminen, jos sosiaalinen ympäristö on toistuvasti viestittänyt, että on vääränlainen. Olen luullut, että saattaa olla jopa mahdotonta löytää se usko ja varmuus pelkästään omasta itsestä, jos ympäristö ei tue näkemystä. Ehkä onkin. Minulla kuitenkin on sentään myös hyviä kokemuksia, joista voi ammentaa. Sosiaalinen ympäristö on kuitenkin viestinyt minulle myös, että olen hyvä tällaisena kuin olen. Vuosien kuluessa yhä enemmän eli painopiste siirtynyt yhä enemmän hyvän kuin huonon puolelle. Mutta jos on hyvin omituinen ja poikkeava yksilö, sosiaalinen ympäristö hyvin herkästi viestittää, että olet epäkelpo ja vääränlainen. Ja tämän näkemyksen hyvin herkästi sitten sisäistää.</p><p>Alan kuitenkin huomata merkkejä siitä, että saatan oppia hyväksymään itseni ja oppia uskomaan, että olen ihana ja rakastettava ja hyvä omana itsenäni. Löytää sen varmuuden <i>itsestäni</i>. Jos sen saavuttaa, ei enää ole väliä sillä, mitä muut ajattelee. Jos joku ei pidä minusta tai olen jonkun mielestä vääränlainen, se ihminen ei vain näe sitä hyvää ja kaunista mitä minussa on. Silti se on siellä.</p><p>Toki sosiaalinen palaute voi viitata myös siihen, että persoonassa/luonteessa/käytöksessä on todella jotain korjattavaa. Sekin vaatii taitoa, että oppii erottamaan tämmöiset asiat toisistaan – milloin on syytä muuttua ja milloin syytä hyväksyä itsensä muiden mielipiteistä huolimatta sellaisena kuin on. Jos asia on sellainen, ettei sitä <i>pysty</i> muuttamaan, niin se on ainakin parasta oppia hyväksymään.</p><p><br /></p>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-90837690240124879272020-06-04T03:54:00.000-07:002020-06-04T03:56:03.331-07:00Asperger parisuhteessaEn edelleenkään oikein ole varma, mitä haluan parisuhteelta ja potentiaaliselta kumppanilta. Olen seurustellut 3 kertaa ja pisin suhde on ollut 9 vuotta, toiseksi pisin 3 vuotta. Siltikään en oikein tiedä, mitä haluan. Tietämistä vaikeuttaa pari seikkaa.<br />
<br />
1) En ole oikeastaan ollut suhteessa, jossa rakastan toista. Olen saattanut olla rakastunut suhteen ihan alussa, mutta se on toki eri asia kuin rakastaminen.<br />
<br />
2) Olen suhteen ihan alussa todennäköisesti ihan eri ihminen kuin alkuhuuman laannuttua, mutta koska edellinen kohta 1, en tiedä millainen olisin pidemmässä suhteessa, jos rakastan.<br />
<br />
Tämän hetkinen teoriani on se, että kun ihastuu ja rakastuu, menen kemiallisesti täysin sekaisin (kuten ihmiset usein menevät) ja silloin olen hyvin intensiivinen, romanttinen, läheisyydenkipeä, nymfomaaninen ja imelä. MUTTA kun tämä sekava kemiallinen tila laantuu, minusta tulee oma itseni eli käytännössä aspergeriuteni ottaa vallan. Tämä on erinomaisen hankalaa kahdesta syystä:<br />
<br />
1. Se, millainen olen alussa, voi antaa erittäin harhaanjohtavan kuvan siitä, millainen olen oikeasti kumppanina pitkällä aikavälillä. Jos vastaan jonkun ihmisen tarpeita ja toiveita alussa, en välttämättä vastaa niitä yhtään myöhemmin.<br />
<br />
2. Henkilö, joka sopii alkuhuuman aikaisiin tarpeisiini ja toiveisiini, ei välttämättä sovi yhtään yhteen sen kanssa, mitä tarvitsen ja haluan pitkässä suhteessa omana itsenäni.<br />
<br />
Koska en ole nähnyt sitä, millainen olen pitkässä suhteessa, jossa todella rakastan toista alkuhuuman jäkeenkin, en tiedä kyseisestä skenaariosta mitään varmaa. Minulla on vain hypoteeseja ja epäilyjä ja aavistuksia ja arvailuja. Minusta kuitenkin tuntuu aika luultavalta, että pitkässä suhteessa ja alkuhuuman jälkeen olen varsin asperger, mikä ilmenee seuraavilla tavoilla:<br />
<br />
Viihdyn erittäin hyvin yksin enkä välttämättä ole kovin seurallinen. Jos en asu toisen kanssa yhdessä, voi hyvin olla, ettei minulla ole tarvetta nähdä välillä esimerkiksi 3 viikkoon. En tiedä miten usein milloinkin haluan nähdä, mutta en halua elämääni suhdetta, joka saa minut tuntemaan, että minulla on <i>velvollisuus</i> nähdä toista ja en voi tuntea, että minulla on oikeus ja vapaus nähdä toista, kun se tuntuu hyvältä, vaan toista on pakko nähdä esimerkiksi joka viikko vähintään kerran halusin tai en, ettei toinen ole onneton.<br />
<br />
Jos taas asutaan yhdessä, kestän sitä vain, jos toinenkin osapuoli on hyvin itsenäinen ja yksin viihtyvä ja lähinnä puuhataan omia asioitamme ja haluan luultavasti, että on omat huoneet ja niissä omat sängyt ja nukutaan eri huoneissa. Minusta toisen kanssa nukkuminen lähinnä haittaa nukkumista. Viie parisuhteessa tunsin erittäin suurta aversiota sitä seikkaa kohtaan, että joka ikinen ilta ennen nukkumaanmenoa piti jonkun aikaa halailla ja olla sylikkäin. Aina. En minä jaksa. Haluan nukkua rauhassa. MUTTA toisen luona (eli toisen huoneessa) voi joskus yökyläillä.<br />
<br />
Tykkäisin kyllä silti mieluiten asua yhdessä jonkun kanssa. Nyt kun asun lapseni kanssa, oon huomannut, että voin psyykkisesti selvästi paremmin silloin, kun kotona on toinenkin ihminen minun lisäkseni, mutta tykkään siitä, että lapseni kanssa eletään juurikin niin, että se on lähinnä huoneessaan ovi kiinni ja minä puuhaan omia juttujani. Ollaan yhdessä yksin. Silti välillä on vuorovaikutusta ja voi syödä yhdessä vaikka iltapalaa jne.<br />
<br />
Saatan olla ajoittain aseksuaalinen. Tämä johtuu siitä, että fyysinen kanssakäyminen ei kuulu minun erityisiin kiinnostuksen kohteisiin vähimmässäkään määrin (paitsi suhteen alussa alkuhuuman aikaan, jolloin se toinen ihminen ON minun ekkoni) ja minulla on niin paljon mielenkiintoista sisältöä ja tekemistä elämässä itsekseni, etten ehdi keskittyä mihinkään fyysisiin kanssakäymisiin. Ja en halua että elämässäni olisi joku suhde, jossa on joku velvollisuus harrastaa fyysistä kanssakäymistä kaiken aikaa. Sellainen on hirvittävää.<br />
<br />
Lukuunottamatta yllä olevia seikkoja olen kyllä lämmin ja hellyyttä ilmaiseva ja kosketusta rakastava ihminen.<br />
<br />
Mutta siis kuka muu kuin joku toinen asperger voisi soveltua kumppanikseni? <br />
<br />
No, hyypiö jonka kanssa nyt tapailen on asperger (ei diagnoosia). Ja mulla on edellä mainittujen asioiden suhteen turvallinen ja hyvä olo eli oon melko varma, että saan noissa suhteissa olla oma itseni ilman ongelmia. Ongelmallista sen sijaan on se, että tämä hyypiö ei vastaa alkuaikojen ja alkuhuuman aikaisia tarpeitani ja koska olen kuitenkin aika lämmin ja tunteellinen ihminen, en ole vielä varma siitä, soveltuuko tämä ihminen sitten taas näihin tarpeisiini missään vaiheessa (hän on varsin klassinen asperger-mies...). Se selvinnee vasta, jos alkuajasta pystytään rämpimään jotenkin elävinä ja yhdessä sinne, missä minäkin muutun enemmän aspergeriksi. Mutta haluaisin yrittää rämpiä sinne ja katsoa.<br />
<br />
En yhtään tiedä siis vielä, onko tämä minun juttuni tämän hyypiön kanssa hyvä juttu vai tuhoon tuomittu draamamylly.Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-23108837216471821052020-06-04T03:24:00.001-07:002020-06-04T03:24:21.719-07:00Kärsimys ja draamailu – miten käsitellä tunteet yksin itsensä kanssa?Tapailen nyt erään ihmisen kanssa. Siitä voi seurata katastrofi, mutta ehkä elämä yllättää ja siitä seuraakin lopulta jotain hyvää. En ala selittään tarkemmin, koska se ei ole tämän kirjoituksen aiheena, vaan kirjoitan siitä, että tämä mieshenkilö sanoi, että älä sitten draamaile (nauruhymiö perässä) 🙈. Olemme tapailleet siis aiemminkin, noin vuosi sitten ja olleet tekemisissä siitä asti erinomaisella on/off-meiningillä "kavereina" (minä häivyn aina vaihtelevan pituiseksi ajaksi saatuani tarpeekseni eräistä asioista).<br />
<br />
Vastasin, että en minä draamaile. Minä kärsin.<br />
<br />
Aloin sitten miettiä vastaustani. Aivan, minä kärsin, mutta ei kärsimys itsessään tuota draamaa. Draaman tuottaa kärsimyksen ilmaiseminen. Tai vieläkin tarkemmin: draaman aiheuttaa kärsimyksen ilmaiseminen jollain hysteerisellä tavalla.<br />
<br />
Ryhdyin siis miettimään sitä, olisiko minun mitenkään mahdollista kärsiä hiljaa eli niin, etten pursota sitä muiden ihmisten päälle ja diilaan sen itseni kanssa? Toki voi esimerkiksi ystävien kanssa voi tarvittaessa jutella, jos on ongelmia tai paha mieli ja toki on terveellistä ilmaista myös ihmiselle, joka kärsimyksen "aiheuttaa" (ei sitä toinen ihminen tietysti yleensä varsinaisesti aiheuta vaan minä itse jotenkin aivotoiminnallani) jotakin siitä kärsimyksestä jollain älyllisellä ja kehittävällä tavalla ehkä. Tosin jos jokin asia aiheuttaa toistuvasti kärsimystä, siitä lienee turhaa toistuvasti jauhaa.<br />
<br />
Konkretisoidakseni asiaa hiukan tarkennan, että kohdallani kyse on eniten siitä, että suhteen alussa olen varsin epävarma ja ylipäätään olen huomattavan intensiivinen ihminen ja ihastuneena/rakastuneena kemikaalit pistää pään ihan sekaisin (mikä lienee normaalia) ja kaikki tämä yhdistettynä tekee sen, että olen aika needy... 😬 En mielestäni mitenkään överillä tavalla eikä tässä olisi ongelmaa, jos tapailen lämpimän ja läheisen ihmisen kanssa, mutta jos tapailen etäisen ja tunnekylmän ihmisen kanssa voi hyvinkin seurata ongelmia (eli seuraa).<br /><br />Lähinnä jos toisesta ei kuulu mitään, saatan muuttua erinomaisen hysteeriseksi, koska aivoni mieltävät asian siten, että toinen on kadonnut, koska se ei pidä minusta ja se välttelee minua tms. Mutta en siis ole mielestäni tässä sinänsä kohtuuton ja ei haittaa, vaikka menisi useampi tunti vastata minun viestiini, mutta jos kirjoitan aamulla viestin eikä <i>koko päivänä</i> kuulu mitään, alan ahdistua ja kärsiä ja odotan ja odotan ja jos tulee ilta ja yö eikä mitään kuulu, alkaa mennä hysterian puolelle. Yleensä tässä kohtaa kuitenkin vielä kykenen pidättelemään tunteideni ilmaisua ja riudun vain hiljaa itsekseni. Mutta sitten se alkaa levitä käsiin. Eli räjähtää. Minun pääni lähinnä.<br />
<br />
En suutu. Tulen surulliseksi ja tukehdun ahdistukseen, pelkoihin, epävarmuuteen. Ja tästä seuraa sitten yleensä se, että alan kirjoitella viestejä. Määrä kasvaa ahdistuksen kasvaessa. Ja syntyy draama.<br /><br />Tässä oli juuri tällainen tilanne päällä... En ala selittää sitäkään enempää, mutta eilen aamupäivällä tilanne saavutti sietokykyni viimeisen rajan ja odotuskykyni loppui ja aloin juuri kirjoittaa suurta tuhoviestiä (jonka jälkeen minulla on tapana blokata henkilö joka paikasta ja suorittaa katoaminen), kun henkilöltä tuli viesti, jossa se lyhyesti ilmaisi, ettei ehdi vastata vielä, mutta vastaa kyllä... Tuhoviesti jäi siis lähettämättä. Ja suhteemme muuttui kaveruudesta tapailemiseen (siksi odotin sitä pirun vastausta, kun tämän asian selvittäminen oli kesken; hyypiö haihtuu maan päältä, kun pitäisi puhua jostain oleellisesta asiasta).<br />
<br />
Tämä jäi kuitenkin mietittymään. Jos tuhoviesti olisi ehtinyt lähteä ja olisin suorittanut blokkaukset ja katoamisen. Eläisin nyt hyvin erilaisessa todellisuudessa kuin nyt elän. Me emme tapailisi. Tuskin enää näkisimme edes, koska olin päättänyt, että jos vielä häivyn, se on lopullista. Viime katoamiseni kesti 3 kuukautta ja tämä on viimeinen yritykseni. Luultavasti.<br /><br />Miten pystyisin kestämään ODOTUSTA ilman draamaa eli kärsimyksen hysteeristä ilmaisemista ulospäin? Mä TIEDÄN, että se hyypiö vastaa kyllä jonain kauniina hetkenä, kun se armollisesti ehtii asiaan orientoitua. Mutta kun. Joskus se on kadonnut moneksi päivää (harvemmin onneksi). Mä TIEDÄN, että se ei ole kadonnut lopullisesti, mutta se tuntuu silti paskalta. Mutta onko sen pakko tuntua paskalta? Tai vaikka se tuntuisi vähän paskalta, onko sen pakko tuntua sietämättömän pahalta?<br /><br />Kykyni odottaa ja elää niin, ettei toisesta kuulu, on myös vaihteleva eli riippuu ihan tilanteista ja kaikesta, miten tärkeää mulle on kuulla toisesta. Jos kuitenkin käy niin, että toisesta ei kuulu ja alan mennä kärsiväksi ja hysteeriseksi, niin miten voisin elää niiden tunteiden kanssa ilman, että suollan sitä olotilaa toisen päälle? Tai kenenkään päälle. Ei minusta oo oikein kiva sekään, että suollan sitä ystävieni päälle. Eikö niitten tunteiden kaa voisi elää ITSEKSEEN? Miksi ne pitää levittää muiden päälle?<br /><br />Vaikeinta on kai ajan kuluminen. Koska se ei kulu mihinkään silloin, kun odottaa, että toisesta kuuluu ja alkaa olla sietokyvyn viimeisillä rajoilla. MITEN ajan silloin saisi kulumaan? Ehkä minun pitää lähteä 6 tunnin kävelylenkille (kävellä 18 km päässä olevaan isompaan kaupunkiin ja takaisin). Siinä kuluisi aikaa. Puhelimen voisi jättää kotiin, PAITSI jo kuuntelen kävellessä jotain, tarvin puhelimen.<br /><br />Tietokonepelejä voi kokeilla. Yleensä jos oon ahdistunut ja kärsin, en pysty keskittyyn yhtään mihinkään. Tietokonepelit on sen verran addiktoivia ja imeviä, että siinä on ees jotain toivoa.<br />
<br />
Huokaus.<br /><br />Jatkan asian tutkimista.<br />
<br />
Tietysti voisi myös hommata miehen, jonka kanssa tällaista ongelmaa ei ole... Mutta kun. Pläääääh. Ehkä olen masokisti.Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-69897146674260269302020-06-01T06:44:00.003-07:002020-06-01T06:44:56.765-07:00OnnellisuusOlen eheytynyt niin paljon viime vuosina. Alan olla varsin eheytynyt.<br />
<br />
Ymmärsin pari vuotta sitten, että fyysinen kanssakäyminen on minulle asia, jota haluan ja voin tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, josta tykkään oikeasti ja joka tykkää minusta oikeasti ja vain jos tunnemme jo sen verran hyvin, että aidosti luotan toiseen. Silloin päätin, ettei elämässäni enää ole fyysistä kanssakäymistä ilman noiden ehtojen/edellytysten täyttymistä – vaikka se tarkoittaisi loppuelämää. Ja se on pitänyt. Ja tiedän, että päätös on oikea. Tiedän sen sisälläni. Koska jos toimisin toisin, aiheuttaisin itselleni kärsimystä.<br />
<br />
Olen myös oppinut olemaan yksin. Olemaan onnellinen yksin. Itseasiassa olen ymmärtänyt, että olen onnellisempi yksin kuin koskaan olen ollut parisuhteessa tai ihastuneena. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos tutustun jonkun miehen kanssa, tutustumisen pitää tuntua <i>kivalta</i>. Sen ihmisen ilmaantumisen elämääni pitää <i>lisätä</i> iloa ja hyviä asioita elämääni, ei <i>vähentää</i> niitä. Jos tutustun jonkun kanssa ja voin huonommin kuin voisin yksin, se on ehdoton ei kyseiselle ihmiselle ja tutustumiselle. Se on ehdoton kriteerini. Mieluummin olen loppuelämäni yksin.<br />
<br />
En siis enää tarvitse tähän ketään. Aidosti. Olisi kiva tavata itselleni sopiva ihminen, mutta se on jotain, mihin en juuri voi vaikuttaa. Tapaan tai en.<br />
<br />
Voin nykyään pääasiassa hyvin. Olen aina kylläkin väsynyt, mikä on ongelma, mutta sille ei oikein voi mitään ja yritän elää sen kanssa.<br />
<br />
Alan löytää myös rauhan ulkonäköni suhteen. Suhteeni omaan ulkonäkööni on aina ollut hyvin kieroutunut ja epäterve. Ikääntyminen on kuitenkin pakottanut viime vuosina kohtaamaan asian uudella tavalla, kun olen ymmärtänyt, että nuoruuden kauneus tulee pian katoamaan ja mun on löydettävä rauha asian kanssa – pystyttävä luopumaan siitä. Oon tehnyt asian kanssa sisäistä työtä ja nyt alkaa näyttää siltä, että olen saavuttamassa vihdoin – ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen – rauhan ulkonäköni kanssa. Olen tajunnut, että olen omasta mielestäni aika mitättömän näköinen, mutta se on täysin ok. Minä hyväksyn sen. Aidosti. Oon tajunnut, ettei kauneus ole tärkeää. Tärkeää on onnellisuus ja hyvinvointi. Kauneus ja nuoruus ei ole koskaan tehneet minua onnelliseksi. Niillä ei siis lopulta tee mitään. Ne on turhia.<br />
<br />
Tunnen itseni usein kauniiksi, koska viihdyn itsessäni ja pidän vartalostani ja hiuksistani, mutta se on vain sellainen sisäinen tunne. Pidän kasvojani kuitenkin varsin mitättömän näköisinä. Ehkä saatan olla hiukan sievä. Mitä sen kuitenkaan on väliä. Maailmassa varmasti on joku, joka voi silti rakastaa minua.<br />
<br />
Jos joku sanoo minua kauniiksi, on ihan kiva, jos hän ajattelee niin, mutta ei se ole tärkeää.<br />
<br />
Tietysti jossain määrin tämän rauhan löytäminen edellyttää sitä, että olen oppinut olemaan onnellinen yksin, jolloin ei ole niin tärkeää kelpaanko jollekulle vai en. Tärkeää ei ole miellyttää muita vaan olla onnellinen.<br />
<br />
Minulla ei nykyään ole paljon kirjoitetaltavaa siksi, että olen eheytynyt niin hyvin. Ei ole yleensä juurikaan mitään kummempia prosessoitavia tai käsiteltäviä asioita. Elän vain elämääni ja olen aika onnellinen.<br />
<br />
Vuosien työ kantaa hedelmää. Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-48737200741080077662020-01-22T05:39:00.000-08:002020-01-22T05:39:29.924-08:00Uusi blogi: Fenix-lintu ja kalatPerustin uuden blogin. En koe enää sillä tavalla kulkevani eheytymisen tietä kuin joskus aikaisemmin, vaikka eihän se koskaan täysin lopu. Kuitenkin koen aika hyvin jo eheytyneeni ja siirtyneeni itsensä etsimisestä enemmän itsensä toteuttamiseen. Tai sitten asian voinee ilmaista niinkin, että jatkuvan itsensä muokkaamisen ja korjaamisen sijaan olen ruvennut enemmänkin vain elämään. Tosin se on mahdollista siksi, että olen päässyt eheytymiseni kanssa riittävän pitkälle, jotta tietynlainen mielenrauha ja tasapainoisuus on mahdollista. Siksi siis en koe oikein tätä blogia enää relevantiksi kirjoitusalustaksi.<br />
<br />
Nähtäväksi jää paljonko tulee vielä kirjoiteltua, mutta nyt ainakin yritän suorittaa 3 viikon eliminaatiodieettiä ja pidän siitä päiväkirjaa blogissa.<br />
<br />
Uusi blogi sijaitsee täällä: <a href="https://fenixlintujakalat.blogspot.com/">Fenix-lintu ja kalat</a> <br />
<br />
:) Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-22510418421684707412019-06-08T02:46:00.000-07:002019-06-08T03:00:22.347-07:00Olen alkanut avautua elämälle<div>
Oon alkanut hiljalleen avautua yhä enemmän elämälle. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Niin kauan kuin muistan (lapsuuden jälkeen), mua on vaivannut jonkinlainen
halvaantuminen eli oon vaan jumittanut kotona. Mun on ollut tosi vaikea
lähteä oikein mihinkään täältä turvallisesta pesästäni. Mutta nyt tää on
pikku hiljaa alkanut muuttumaan. Jo joitain vuosia sitten aloin
oppimaan ns. tulevaisuusnäköä, millä tarkoitan sitä, että mun on aina
ollut vaikea hahmottaa asioita noin minuuttia pidemmälle. Eli
esimerkiksi jos olen ajatellut, että pitäs mennä jumppaan, ennen en
osannut ajatella muuta kuin sitä, miltä musta tuntui TÄLLÄ HETKELLÄ, ja
jos mua väsytti ja laiskotti ja tuntui pahalta ajatus lähtemisestä, en
oikein saanut itseäni lähteen. Mutta nyt kun oon oppinut
tulevaisuusnäköä, asiat on muuttunut, koska mä pystyn mielikuvien avulla
ajatteleen sitä, miltä musta tuntuu jumpan JÄLKEEN, ja tiedän, että
jumpan jälkeen mulla on ihan äärettömän hyvä olo kemiallisista ja
psykologisista ja fysiologisista syistä, ja nykyään pystyn tosin paljon
paremmin motivoimaan itseni lähteen liikkumaan tämän ansiosta. Tän
tulevaisuusnäön ansiosta pystyn aidosti HALUAMAAN liikuntaa, kun tiedän,
miten hyvä olo siitä tulee.</div>
<div>
<br />
Joten tää tulevaisuusnäön
oppiminen on ollut yksi todella merkittävä tekijä siinä, että mun
kotihalvaantuminen on alkanut hiukan murtua. Koska se pätee toki
muuhunkin kuin liikuntaan eli voin mistä tahansa asiasta visualisoida
sitä, miltä musta tuntuu SEN JÄLKEEN, enkä juutu vaan siihen, miltä musta
tuntuu NYT. Esim sosialisointi on toinen tällanen asia, että musta
usein tuntuu, että en jaksa lähteä mihinkään, mutta oon alkanut oppiin,
että usein, kun on mennyt ja nähnyt jonkun kanssa, piristyy ja saa uutta
iloa ja innostusta, niin se vaatii tätä tulevaisuusnäkökykyä, että saa
motivoitua itseään.</div>
<div>
<br />
Eli luultavasti syy siihen, että
oon alkanut avautuun elämälle, liittyy todella paljon tähän
opettelemaani tulevaisuusnäkökykyyn, mutta kyse ei ole VAIN siitä. Koska
lapsena olin täysin auki elämälle ja puuhasin kaikkea kivaa, kuten
bongasin lintuja, tein luontotutkimusretkiä jne. Jotain on mennyt sen
jälkeen pieleen ja jossain mielessä en ole elänyt noin 20 vuoteen. Olen
tietysti ollut olemassa ja elänyt jossain mielessä. Mutta nyt alan
tajuta, että tuo lähes 20 vuoden pituinen ajanjakso on mennyt siihen,
että traumat, ehdollistumat, rikkinäisyys, masennus ja neurologiset ja
psykologiset vauriot on hallinneet lähes kaikkea (tai kaikkea)
elämässäni. Mun voimavarat on menneet rikkinäisenä olemiseen.</div>
<div>
<br />
Nyt
alan ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen olla taas aika ehjä. Voin
hyvin. Ja samalla se tarkoittaa sitä, että mä pystyn taas avautuun
elämälle. Mulla on vihdoin taas resursseja elää, kiinnostua asioista,
löytää itseni uudelleen. Kuka olen ehjänä ihmisenä - ihmisenä, jota
traumat ja vauriot ei hallitse? Se on jotain, mihin vasta nyt voin
löytää vastauksen.</div>
<div>
<br />
Käytännössä tää näkyy siinä, että
oon alkanut haluaan ryömiä ulos kodistani. Mun sisällä on alkanut herään
halu tehdä asioita, kokea uusia juttuja, rikkoa omia rajojani eli tulla
ulos mukavuusalueelta. Lähteä pois täältä KOTOA. Oon alkanut tehä
itekseni luontoretkiä. Vielä en oo valmis lähteen yöksi yksin
metsäretkelle, mutta oon aatellut, et voisin mennä koko päiväksi
johonkin lähiluontoon oleilemaan nyt kesällä. Nyt kun oon löytänyt
yhteyden energiaolemukseeni ja tiedostan, miten hyvää luonto tekee,
haluan olla luonnossa. Lapsena olin onnellisin, kun tein luontoretkiä ja
tutkin luontoa ja uskon, että se sama ihminen olen yhä. Se on vain
kadonnut niinä vuosina, kun olin liian rikki elääkseni. Nyt haluan taas
elvyttää sen. Tuoda sen esiin.</div>
<div>
<br />
Olen myös ajatellut
(vasta ajatellut), että voisin joskus kokeilla, miltä tuntuu mennä
johonkin kahvilaan lukemaan. En tiedä onko se mun juttu, mutta juuri
tätä tarkoitan sillä, että rikkoo rajojaan ja poistuu mukavuusalueelta
eli kokeilee ja tekee asioita, jotka on itselle uusia ja vieraita. Ja
haluaisin osallistua Tavernassa (se lautapelikahvila) johkin
pelitapahtumaan. Tässä vaan suurin este on Eevi. Muutenkin oon alkanut
vähän tutkia erilaisia tapahtumia ja miettiä, et voisi käydä
kokeilemassa.</div>
<div>
<br />
Eli oon alkanut avautuun elämälle. Kokemuksille.</div>
<div>
<br />
Varmaankin
sitten, kun kokeilee asioita ja tekee asioita, huomaa, ettei kaikki
kiinnosta ja oo kivaa tai huvita hirveästi ja sit on juttuja, joista
tykkää, ja juuri nin voin vähitellen löytää vastauksen kysymykseen
siitä, kuka olen nyt, kun olen ehjä. Tietyssä mielessä mun on
rakennettava persoonani uudelleen. Synnyttävä uudelleen.</div>
<div>
<br />
Sitä
tuskin muuttaa mikään, että oon yksin kotona viihtyvä ihminen ja
TARVITSEN paljon kotona yksin olemista latautumiseen ja hyvinvointiin.
Mutta kyllä tällainen introvertti asperger-mötkäle voi silti tykätä myös
poistua kotoa ja elää ja tehdä ja kokea. Omissa rajoissaan.</div>
<div>
<br />
Tänään
Nokialla on joku HUG-tapahtumafestivaali what ever, huomasin vasta
aamulla. Sit mulle tuli olo, et ehkä mun PITÄISI mennä sinne, koska mä
yritän nykyään rikkoa näitä rajojani ja uskaltautua ulos luolastani
tekeen asioita ja avautua kokemuksille, mutta mulle tulee tosi paha olo,
kun aattelen, et menisin sinne. Siellä ois klo 13 yksi ilmainen
keskustelutapahtuma, joka kiinnostaisi, mutta kun aattelen, et meen
sinne, mulle tulee ihan hirveän ahdistunut ja paska olo niin, et meinaan
tukehtua ja alkaa kirjaimellisesti itkettään, niin sit aattelin, että
ehkä mun ei tänään tarvi. Pikku hiljaa. Vaikka mä tulevaisuusnäöllä
tiedän, et olisin varmaan iloinen, jos menisin eli olisin sen tapahtuman
jälkeen saanut jotain siitä, niin en ehkä nyt oo vaa valmis. Se on
mulle jo aika paljon, et kampeen itteni kävelylle täältä ja käyn ehkä
kerään vähän (ai paljon) nokkosia ja smoothieruohoja ja käyn ostaan
irtokarkkeja. Se on jo jotain. Ja tänään en ehkä oo kykenevä sen
isompaan. Etenkin kun oon tosi uupunut ja tarvin yleensä vuorokauden
valmistautumisaikaa henkisesti, jos meen jonnekin.</div>
<br />
Niin
ehkä ei tänään. Mutta ehkä jonain päivänä. Pikku hiljaa. Ryömin enemmän
ulos täältä kotelostani. Täältä mun turvallisesta kammiosta, johon oon
muurautunut.Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-9315171571549566402019-01-19T04:27:00.000-08:002019-01-19T04:41:57.261-08:00Sisäinen rauhaHeipä hei!<br />
<br />
Luulin, että olin muuttanut tämän blogin yksityisasetuksia ja sulkenut tämän yleisöltä, mutta tämähän olikin julkisena! Pahoittelen siis, jos on kommentteihin jäänyt vastaamatta. Kävin äsken lukemassa ja vastaamassa.<br />
<br />
Tässä on vuoden 2018 aikana käynyt niin hassusti, että olen löytänyt rauhan. Äsken yritin googlettaa jotain valmista kuvausta tai sopivaa termiä sille, mitä koen elämässäni olevan meneillään, mutta en löytänyt ainakaan vielä. Ehkä <a href="https://eheytymisent.blogspot.com/2012/10/teoria-positiivisesta-disintegraatiosta.html">Dabrowskin persoonallisuusteoria</a> tarjoaa osuvimman kuvauksen ja selityksen eli olen siirtymässä uudelle tasolle. Ihan selvästi tietoisuudessani on tapahtunut/tapahtumassa siirtymä. Se tuntuu erikoiselta. Kiehtovalta. Siis niin paljon tapahtuu (positiivisia) muutoksia yhtä aikaisesti niin useilla alueilla, että tuntuu kirjaimellisesti siltä, kuin koko tietoisuus olisi siirtymässä kokonaan uudelle tasolle. Mutta jos googletan esimerkiksi "spiritual awakening stages" niin en allekirjoita täysin sellaista höpinää. Esimerkiksi jos kuulen vähänkään vetovoiman lakiin viittaavia juttuja, nousee karvat pystyyn. Mutta jotain sen suuntaista on meneillään.<br />
<br />
Hyvin lyhyesti asiaa voisi kuvata siten, että olen löytänyt rauhan. Sisälläni on rauhallista. Samalla kiitollisuus on lisääntynyt. Huomaan usein olevani kiitollinen milloin mistäkin asiasta. Kykyni elää arvojeni mukaista elämää on vahvistunut ja kun tavoitteenani on ollut lopettaa alkoholin (ja ylipäätään kaikkien päihteiden käyttäminen), olen nyt onnistumassa siinä ja se tuntuu upealta. Myös hyväksyminen on keskeinen termi. Yhtäkkiä huomaan, että minun on yllättävän helppoa hyväksyä monenlaisia asioita. Oma epätäydellisyys, muiden epätäydellisyys, maailman epätäydellisyys... Hyväksynnän myötä muuttuu paljon. Ei ole tarvetta asettua enää esimerkiksi puolustuskannalle, koska jos joku vaikkapa kutsuu minua itsekkääksi, voin todeta: "Ehkä joskus olenkin. Se on inhimillistä."<br />
<br />
My consciousness is shifting to a higher stage.<br />
<br />
Rauha. Hyväksyntä. Kiitollisuus.<br />
<br />
Ehkä se muodostuu noista. Se uusi tila elämässäni.<br />
<br />
Olen myös onnellinen. Voin hyvin ja koen olevani psyykkisesti varsin eheä.<br />
<br />
Tämä tila on vallinnut nyt noin puoli vuotta. En voi tietää, vieläkö kaaos palaa joskus, vieläkö hukun ja eksyn jonnekin, vai onko meneillään jokin niin syvä ja pysyvä muutos, ettei paluuta entiseen enää koskaan ole.<br />
<br />
Elämäni ei ole täydellistä. Vointini ei ole täydellinen. Eikä kuulukaan olla. Täydellisyys ei kuulu ihmiselämään. Mutta kun sisällä on rauha, kaikki on hyvin.<br />
<br />
En halua sulkea kommentointia, mutta vastauksissa voi kestää satakin vuotta. Sisäiseen rauhaani kuuluu se, etten ota turhaa stressiä asioista ja välillä voin unohtaa tämän blogin olemassaolon pitkäksikin aikaa tai jopa ikuisiksi ajoiksi. <br />
<br />
:)<br />
<br />
Satuinpa löytämään äsken tällaisia: <br />
<h1 class="entry-title">
<a href="https://www.beliefnet.com/columnists/yourmorningcupofinspiration/2015/09/from-frustration-to-acceptance-to-gratitude.html"><span style="font-size: small;"><span itemprop="headline">From Frustration to Acceptance to Gratitude</span></span></a></h1>
<h1 class="post-title single">
<span style="font-size: small;"><a href="https://consciouslifenews.com/acceptance-gratitude-quantum-keys-unlocking-lasting-happiness/11118128/" rel="bookmark" title="Permanent Link to How Acceptance & Gratitude are the Quantum Keys to Unlocking Lasting Happiness">How Acceptance & Gratitude are the Quantum Keys to Unlocking Lasting Happiness</a></span></h1>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-12939978610469159152018-01-12T03:06:00.003-08:002018-01-12T03:06:51.580-08:00HäpeäOlen saanut nimen sille, mikä minussa on rikki. Häpeä. "<span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;">It came as a tremendous revelation and a powerful epiphany when I realized that </span><em style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;">shame</em><span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;"> was the name of the inner void I had felt for years and never understood."</span><br />
<span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;"><br /></span>
<span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;">Häpeä on se, mikä minun pitää parantaa.</span><br />
<span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;"><br /></span>
<strong style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;">"...shame</strong><span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;"> as a feeling that we are in some way fundamentally flawed or </span><em style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;">not good enough</em><span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;">, and are, as a result, not worthy of love and belonging. Shame involves a deep fear of disconnection, a fear that there is some part of us that, if it were truly seen by others, then it would guarantee that they would neither accept nor love us. Shame is the name of the feeling that we are not good enough."</span><br />
<span style="background-color: white; color: #353535; font-family: Merriweather, "Times New Roman", Times, serif;"><br /></span>
<span style="background-color: white;"><span style="color: #353535; font-family: Merriweather, Times New Roman, Times, serif;">https://www.google.fi/amp/s/philosophadam.wordpress.com/2014/10/16/silencing-the-praise-why-seeking-approval-fails-to-fill-our-inner-void/amp/</span></span>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-86864842968383165362018-01-12T02:10:00.000-08:002018-01-15T11:45:18.837-08:00Pitääkö muiden hyväksyntä ostaa?<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEig7tp8_3Dr_8-juS0cE7EOthm_-olbDM2JZI-JpqT6kUfuYE0Yt9GVAP4-kwmGZuv6WPmVI2wzrBScNVL0aDvRCXegaPEr9K4Vh14I_DriPj2swgepkCvdDIMpHgzPpeiyuiteG17xqPI/s1600/IMG_20180112_112749.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1008" data-original-width="720" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEig7tp8_3Dr_8-juS0cE7EOthm_-olbDM2JZI-JpqT6kUfuYE0Yt9GVAP4-kwmGZuv6WPmVI2wzrBScNVL0aDvRCXegaPEr9K4Vh14I_DriPj2swgepkCvdDIMpHgzPpeiyuiteG17xqPI/s320/IMG_20180112_112749.jpg" width="228" /></a></div>
<br />
En ymmärrä. Miten niin muiden tunteilla ja käyttäytymisellä ei ole tekemistä kanssani? Jos esim joku puhuu minulle, ja olen aina ajatuksissani enkä kuuntele ja tämä aiheuttaa ihmissuhteeseen ongelmia, onhan sillä tekemistä kanssani. Siis sillä, että toinen tuntee tyytymättömyyttä jne.<br />
<br />
Eli juuri se, että miten erottaa toisistaan sen millon oikeasti minä teen jotain väärin ja millon kyse ei ole minusta? Vai pitääkö se vaan miettiä tapauskohtaisesti?<br />
<br />
Kun minua kiusattiin koulussa (round1) se johtui aspergerista. Se, että aloin muuttaa itseäni oli työtä jossa aloin "parantaa aspergeriani" ja opetella sosiaalisia taitoja, normeja ja tietoisuutta siitä, miten ihmisiä miellytetään ja mitä ihmiset toisiltaan odottavat ja haluavat. Toinen vaihtoehto olisi ollut jäädä autistiseen kuplaan. Tavallaan minussa siis OLI joku vika, joka teki sen ettei musta pidetty. Vai oliko? Mitä jos olisin jäänyt sinne kuplaan ja sosiaalisesti vammaiseksi? Oisko se sit ollu hyvä? Oisinko halunnut elää niin? Sillon olin kyllä sisäisesti eheä ja pidin itsestäni. Kun aloin yrittää miellyttää MUITA, sisälleni repesi haavoja ja menin sisältä rikki.<br />
<br />
Kun minua kiusattiin koulussa (round2), syynä oli se, että olin muuttanut itseäni, mutta tein sen hassusti ja olin taas sosiaalisesti vääränlainen. Tällöin ympäristön palaute (= olen epäkelpo) oli viesti muutokseni epäonnistumisesta eli aspergerin yritys muuttua sosiaalisesti normaaliksi oli epäonnistunut joten otin palautteen viestinä ja jatkoin työtäni, itseni hiomista.<br />
<br />
Mun työ on ollut, tai se alkoi, aspergerin "korjaamisena". Voidaanko muka sanoa ettei muiden tunteet ja käytös johtunut minusta? Tavallaan ehkä joo. Mutta. Eikö sosiaalinen palaute oli jotain mitä pitäisi kuunnella?<br />
<br />
Ehkä tässä puhutaankin KAHDESTA erillisestä asiasta! Rakkaudesta: "others have free will to be open or closed, loving or unloving" JA palautteesta. Joku voi kohdella minua rakkaudella ja myötätunnolla, mutta antaa palautetta. Tai joku voi sulkea sydämensä, torjua ja antaa sillä tavalla palautetta. Ja me ansaitaan RAKKAUTTA ja myötätuntoa oltiin millasia vaan. Ja se, et jos joku sulkee sydämensä, torjuu tai vihaa tms niin sitä ei KUKAAN ansaitse eikä se ikinä ole minun tai jonkun syy paitsi sen, joka valitsee tuntea ja käyttäytyä niin. Mutta PALAUTE. Sitä kannattaa kuunnella ja miettiä mitä sen kanssa tekee.<br />
<br />
Kyllä! Rakkaus ja palaute. Kaksi asiaa.<br />
<br />
Hmmm. Mutta. Jossain utopiassa mua olisi siis rakastettu koulussa sellasena kun olen. Ja sanottu kauniisti että "hei, et pukeudu kuten muut, ottaisitko mallia meistä muista, ettet näyttäisi niin typerältä" :`D aahhhahhaaaaa, en kestä. Vielä parempi utopia olisi sellainen jossa jokainen saa olla just mitä on ja on ja hyvä niin.<br />
<br />
No me ei eletä utopiassa. Eli jos en halua KOKO AJAN kohdata torjuntaa ja paskaa, mun ON miellytettävä muita. Jotenkin. Sosiaalinen hyväksyntä pitää ostaa jollain hinnalla. Myyt sielusi sitä vastaan. Jotkut on valmiiksi eli omina itseinään sosiaalisessa mielessä mestariteoksia. Jotkut täysin epäonnistuneita.<br />
<br />
Sellanen asia minkä itse olen oppinut on erottaa toisistaan mun arvo IHMISENÄ ja mun SOSIAALINEN arvo. Jokainen meistä on "täydellinen" ja arvokas ja rakkauden arvoinen sellasena kuin on. Mutta on valitettava fakta että yksilöiden sosiaalinen arvo vaihtelee. Voin olla sosiaalisesti epäonnistunut paska mutta ihmisenä muuten hyvä ja kaunis. Mutta yritäpä siinä sit nauttia olostasi. Vaatii melkosta luonnetta olla niin vahva ja eheä, ettei sosiaalinen epäonnistuminen hetkauta.<br />
<br />
Tietysti on niinkin, että mitä kehittyneempi ja tiedostavampi yksilö, sitä suvaitsevampi ja rakastavampi hän on. Eli todella kehittyneiden ja kypsien ja viisaiden hyväksyntää ja pitämistä ei tarvi niinkään ostaa. MUTTA näitä ihmisiä on vähän. Suuri massa on enemmän tai vähemmän tuomitsevia ja rajoittuneita. Eli jos haluat miellyttää massaa, myyt sielusi. Jos et myy sieluasi, on kestettävä se, että et miellytä enemmistöä ja ympäristö pommittaa sua viestillä: "Olet oksettava".<br />
<br />
Eli valitsepa siitä!<br />
<br />
Eli tässä asiassa ei minusta ole nyt mitään yksinkertaista.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYJNUfygsMc-telzXCG1ICwG6hDQVkLIlLidUMS34shIwwC56-4CnduidOO1v_enIAlcFO5A6rJvWiKo3-ocpGO-ttX4JkOqdreB_fV2HcpeYnNrgP6fsyA3bDANbTTqp2iKx1nL153Oc/s1600/1633bb1e90e2655675d7fe430d99b3f9--brene-brown-quote-brene-brown-shame.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="641" data-original-width="650" height="315" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhYJNUfygsMc-telzXCG1ICwG6hDQVkLIlLidUMS34shIwwC56-4CnduidOO1v_enIAlcFO5A6rJvWiKo3-ocpGO-ttX4JkOqdreB_fV2HcpeYnNrgP6fsyA3bDANbTTqp2iKx1nL153Oc/s320/1633bb1e90e2655675d7fe430d99b3f9--brene-brown-quote-brene-brown-shame.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
https://m.huffpost.com/us/entry/994991Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-70222442433074723472018-01-05T02:57:00.000-08:002018-01-05T02:57:26.007-08:00Ahdistunut kiintymyssuhdetyyliSain eilen selville, että mulla on ahdistunut kiintymyssuhdetyyli ja SE on syy siihen, miksei miesten kanssa mistään tule mitään ja miksi sotken aina kaiken täysin tapailuvaiheen alussa enkä pääse 1-2 tapaamista pidemmälle. <br /><br />
<blockquote class="tr_bq">
<strong>If you have an anxious attachment style</strong> you may find
dating and relationships more difficult than others do. Because you need
more reassurance and intimacy, you may feel unsatisfied with dating
dynamics which encourage a large amount of self-sufficiency and
independence.</blockquote>
<br />
"They have an inherent fear of rejection and abandonment. Even a slight
hint that something is wrong will activate their attachment system, and
once activated they are unable to calm down until they get a clear
indication from their partner that the relationship is safe."<br /><br />Jos on tällainen kiintymyssuhdetyyli, tarvii tosi paljon turvallisuutta ja läheisyyttä. Ei todellakaan pysty kestään ja selviään, jos toinen on etäinen tai tilanne epämääräinen.<br /><br />Tää ei kieltämättä ole välttämättä kovin viehättävä ominaisuus, mutta mä en pysty sitä nyt muuttaan ja oon valmis hyväksyyn sen osana itseäni ja uskon, että olen rakastettava ihminen siitä huolimatta. Tän asian huomioonottaminen toiselta osapuolelta ei lopulta vaadi kovin hirveästi, joten jos joku oikeasti on kiinnostunut ja haluaa tutustua, hän voi ottaa tämän huomioon ja tehdä oloni riittävän turvalliseksi.<br /><br />Eräässä artikkelissa annettiin ohjeeksi juuri se, mitä olen itsekin alkanut yhä enemmän miettiä ratkaisuksi. Pitää kertoa HETI, kun tapaa jonkun kivan ja ennen kun aloitetaan tapaileen ja tutustuun, että mulla on tää ja mitkä mun tarpeet on ja miten tää vaikuttaa asioihin. "<strong>Know what you need from a partner, and express these needs from the beginning."</strong><br />
<br />
Erittäin merkityksellinen kohta artikkelissa oli minulle myös se, jossa sanottiin, että älä esitä etäistä tai vaikeasti tavoiteltavaa. "<strong></strong><strong><strong>This approach is incompatible with the anxious relationship style.</strong>
Anxious partners do become strongly attached to their significant
others and want to be close to them. Trying to avoid these very real
needs causes stress and worry. Instead, show your feelings in secure
ways — <strong>let your partner clearly know that you want to be able to rely on them and be close to them.</strong> If your partner is put off by this then they likely aren’t the partner for you."<br /></strong>Ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin omaavat ei pysty olemaan etäisiä ja vaikeasti tavoiteltavia. Meillä on valtava tarve saada läheisyyttä ja turvallisuutta ja jos yrittää vältellä näitä todellisia tarpeita, siitä seuraa vain stressiä ja ahdistusta. Sen sijaan on hyvä kertoa toiselle, mitä tarvitsee, ja että tarvii läheisyyttä ja turvallisuutta. Jos joku ei pidä sinusta sen takia, hän tuskin on sinua varten.<br /><br />Sitten on vielä se ikävä asia, että ahdistuneen kiintymyssuhdetyylin omaavat vetävät usein välttelevän tyylin omaavia puoleensa ja yhdistelmä on katastrofi.... Tästä on syytä olla tietoinen ja yrittää pysyä kaukana moisista.<br /><br />Artikkeleita:<br /><br />https://aloftyexistence.wordpress.com/2012/01/16/dating-survival-tips-anxious-attachment/<br />
http://justmytype.ca/date-someone-anxious-attachment-style/<br /><strong></strong>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-22495247123026807502017-12-30T00:06:00.001-08:002017-12-30T00:06:37.929-08:00Tunteiden erottaminen toiminnasta Yksi tärkeimmistä asioista, mikä minun pitää oppia ja takoa yhä
syvemmälle jakeluuni, on tunteen ja toiminnan erottaminen toisistaan. Se
on jostain syystä minulle uskomattoman vaikeaa. Aivoni siis ajattelevat
aina, että se mitä tunnen = se, mitä minun pitää tehdä.<br /><br />
Hyvin
usein pitäisi tehdä jotain, mitä minua ei huvita tehdä. Ja silloin
minusta tuntuu, etten PYSTY tekemään sitä. Sanotaan nyt vaikka pesemään
mattoa. Tällöin joudun sanomaan itselleni: "Sinä PY<span class="text_exposed_show">STYT
tekemään sen. Sinulla on kaikki fyysiset osat ja edellytykset asian
suorittamiseen. Sinulla on jalat. Niillä voit kävellä maton luokse.
Sinulla on kädet. Niillä voit harjata ja pestä. Pystyt liikuttamaan ja
ohjaamaan raajojasi tahdonvoimasi avulla. Asian suorittaminen ON täysin
mahdollista." Joudun siis tietoisesti suurella vaivalla selvittämään
aivoilleni, että PYSTYN tekemään sen asian. Vasta silloin tajuan, että
niinpä pystynkin. Sitten alan aivojeni avulla liikutella niitä jäseniäni
päämäärän saavuttamiseksi.<br /></span><br />
<div class="text_exposed_show">
Saman ilmiön toinen puoli on se, kun haluaa jotain, mikä on itselle
haitaksi. Tässäkin minun on hyvin vaikeaa tajuta, ettei TUNNE tarkoita,
että niin PITÄISI tehdä. Tunne ja toiminta sekoittuu. Juuri tämä on
taustalla siinäkin, kun olen jonkun miehen kanssa limbossa tai paskassa
tilanteessa ja pitäisi lähteä, mutta on ihastunut ja ei halua lähteä.
Silloin pitäisi sanoa itselleen: "Sinä TUNNET, että haluat jäädä, mutta
se on vain tunne. Tunteita ei tarvitse totella. SINÄ voit itse päättää,
miten toimit. Sinä voit blokata tuon miehen ja vaikka kuinka
tuhottomasti haluaisit poistaa sen blokkauksen ja kuulla siitä miehestä
taas, se on vain TUNNE. Tunteen ei tarvitse ohjata toimintaa. SINÄ
hallitset raajojasi tahdonvoimallasi. Voit valita vapaasti miten
toimit."<br /><br />
Tämän asian oppiminen on hyvin hidasta. Unohdan tämän
aina. Välillä muistan. Tätä täytyisi tietoisesti alkaa harjoitella ja
vahvistaa. Että MINÄ olen se, joka täällä päättää. Ei tunteet.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-71535954738140849372017-12-14T02:19:00.000-08:002017-12-14T02:19:31.067-08:00Syksyn kuulumisia<div class="_5pbx userContent _22jv _3576" data-ft="{"tn":"K"}" id="js_b">
Elämä
on hauskaa ja kiinnostavaa. Vaikka myös vaikeaa. Oon loppukesästä asti
päässyt huonosti jumppaan ja nyt oon suuttunut asiasta, koska RAKASTAN
käydä siellä (lähinnä les millsin tunneilla) ja HALUAN käydä PALJON,
joten päätin, että tällä viikolla käyn P-A-L-J-O-N. Ensin aioin käydä
joka ikinen päivä ihan vaan siksi, että oon sisuuntunut, mutta koska
voin käydä jumpissa vain oikeastaan arkisin aamupäivisin (mulla on
päiväjäsenyys gogohun), kun Eevi on koulussa (en mielelläni jätä sitä
yksin, vaikka se onkin jo aika iso) ja aamusin herätään 7 aikaan (Eevin
koulun takia) ja minä en oo erityisen hyvä meneen aikasin nukkuun, mulle
tuli 7h univelkaa kahdessa yössä... Hinta, jonka jouduin jumpista
maksamaan... Joten totesin, että on pakko kuunnella itseään ja tänään on
lepopäivä ja menin takasin nukkuun, kun Eevi lähti kouluun. Nyt oon
tankannut siis hiukan unta ja huilaan. PLUS on 2 opiskelutehtävää, jotka
pitäs tänään palauttaa, ja joita en oo ehtinyt tekeen vielä missään
välissä, kun oon jumpannut ja ollut Eevin kaa KAIKEN aikani... <br /><br />
Mut huomenna taas!!! Liikkuminen on niin IHANAA!!! Rakastan sitä ehkä
eniten elämässä. Siitä tulee niin mahtava olo ja lisäksi saa vielä
terveyttä ja upean kropan. JA tulee voittajafiilis myös siitä, et saa
aikaan jotain itselle tärkeää. Eli win-win-win-win-win. PAITSI
ajankäyttö.<br /><br />
Oon myös saanut käyntiin yhden tenttikirjan (joka on
pari kk lähinnä lojunut avaamattomana). Mulla on hyperfokus putkiaivo,
joten joko imeydyn johonkin asiaan ja muodostuu ikään kun eräänlainen
PUTKI tai TUNNELI, jossa olen sen asian kanssa (näen tän kuvana
päässäni, pitäs piirtää). Eli kun jokin asia avaa sen fokustunnelin,
asiat alka sujuun ja saan aikaan, MUTTA jos joku katkasee ton putken ja
rikkoo keskittymisen, homma on menetetty enkä enää saa mitään aikaan...
Esim. jos alkasin nyt lukea jotain toista kirjaa, mun putki saattas
siirtyä SIIHEN, ja sit unohdan kokonaan sen ekan kirjan... Eli mun on
nyt varojeltava visusti tätä syntynyttä putkea ja hyödynnettävä sitä!
Eli luettava nyt kaikki mahdollinen aika sitä kirjaa ja toivottava,
ettei mikään katkase putkea ennen kun saan sen luettua.<br /><br />
Opiskelut
on mennyt tänä syksynä... En tiä miten. Oon kyl tehnyt kaikenlaista,
mutta tällä hetkellä oon saamassa vaan 6 op koko syksystä <span class="_5mfr _47e3"><span class="_7oe">😬</span></span>.
Ja niittenkin kaa oon sählännyt eli joutunut pyyteleen lisäaikoja
tehtäviin yms. Tänään on kummankin kurssin lopputyön deadline, toisen
itseasiassa meni jo ja jouduin taas ilmottaan, et myöhässä tulee, ja sit
saan ees ainakin nää pari tutkinnon kannalta pakollista kurssia kasaan.
<br /><br />
Mun ois aika helppo saada 10 op vielä lisää, MUTTA se vaatis
jonkun verran työtä, ja toistaseksi en yksinkertaisesti oo ehtinyt. SIIS
meinasin, et oisin tän ja ens viikon skarpannut, mut oonkin nyt
jumpannut ja ollut eevin kaa jne. Yhteen kurssiin oon lukenut 12
artikkelia, niistä tarvis tehä essee. Sit saisin ehkä 5 op (en tiedä kyl
kelpuuttaako se opettaja enää koko esseetä... se kurssi oli
alkusyksystä ja suoritettiin istumalla luennoilla, mut en pystynyt
keskittyyn luentoihin ja kysyin voinko tehä esseellä... Kyllä sain
luvan, mutta täs on mennyt jo aikaa). Lisäksi luin koko kesän yheen
typerään tenttiin ja oon lukenut kaikki 4 kirjaa, MUTTA en voi tenttiä
ellen KERTAA niitä, koska en muista mitään jos luen kerran läpi. Eli jos
saisin ne kerrattua, saisin taas 5 op. Pakko noi ois rutistaa, kun oon
tehnyt jo kuitenkin paljon töitä niitten eteen.<br /><br />
Sit teen vielä
yhtä psykan kurssia, jota rakastan, mut ei oo senkään tekemiseen vaan
ollu oikeen aikaa (eli keskittymiskykyä tai jotain). Onneks sen ei o
kiire. Just sen kirjan oon saanut nyt putkifokukseen. Ehkä teen sitä
kurssia joululoman ja tentin heti loman jälkeen. SITTEN mulla ois
optimitapauksessa syksyltä 21 op!! Jeeeeeee.<br /><br />
Täytyy ponnistella.<br />
Nyt aamupala ja kouluhommiin.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-57183579135987784162017-12-12T13:13:00.002-08:002017-12-12T13:13:43.426-08:00Perässä raahattavat miehet<div class="_5pbx userContent _22jv _3576" data-ft="{"tn":"K"}" id="js_f">
Olen
ylpeä itsestäni. Olen jälleen ilmentänyt omaavani oppimiskykyä. En oo
oikein tiennyt koskaan, mitä pitäs tehdä, kun tutustuu jonkun
mieshenkilön kanssa, ja se tutustuminen muistuttaa lähinnä jatkuvaa,
erittäin epämiellyttävää ODOTTAMISTA. Odotan koska se vaivautuu
viestittään tai ottaan yhteyttä, odotan koska se vaivautuu vastaan
mulle, odotan koska sitä kiinnostaa nähä. Eli käytännössä mä haluaisin
olla enemmän yhteydessä kuin se toinen ja nähä jo.<br /><br />
Kutsun näitä
nykyään PERÄSSÄ RAAHATTAVIKSI miehiksi. Enkä kaipaa sellaisia elämääni.
Kun harrastaa nettitutustumista, näitä kohtaa runsaasti. Ne ovat
sellaisia, jotka kyllä saattavat vastata kohteliaisuuttaan, jos
kirjoitat niille, mutta ne eivät kysele sinulta mitään, eivät yritä
ylläpitää keskustelua eivätkä osoita mitään oma-aloitteisuutta tai
aktiivisuutta. Mutta yhtä lailla näitä sikiää live-elämästä.<br /><br />
Olen
siis ollut elämässäni hiukan epätietoinen siitä, miten näitten kaa
pitäs toimia. Mutta en ole enää. Niitten kanssa toimitaan niin, että ne
potkitaan VITTUUN elämästä. Anteeksi kielenkäyttö. Mutta sinne ne
kuuluu. Tällaiset perässä raahattavat EIVÄT ole oikeasti kovin
kiinnostuneita. Ne voivat olla hiukan kiinnostuneita. Tai ne saattavat
olla kiinnostuneita esimerkiksi SEKSISTÄ. Mutta mitään kunnollista
kiinnostusta siinä ei heidän puoleltaan ole. TAI toinen vaihtoehto on
se, että kyseessä on empatiavajeinen henkilö (hyvin luultavasti
sovinistinen, egoistinen testosteronia pullisteleva machoilija), joka
kohtelee naisia välinpitämättömästi AINA.<br /><br />
No, joko tyyppi on
alikiinnostunut, kiinnostunut vain ajatuksesta, että saa joskus ehkä
sinut kellistettyä sänkyynsä tai välinpitämätön ja empatiakyvytön
olento, joka tulee IKUISESTI kohtelemaan sinua välinpitämättömästi ja
epähuomioonottavasti.<br /><br />
Joten jos alan tutustua jonkun kanssa, ja
huomaan ODOTTAVANI kaiken aikaa jotain ja minusta tuntuu, ettei tyyppi
taida olla kunnolla kiinnostunut (minua ei kiinnosta ONKO se kunnolla
kiinnostunut, minua kiinnostaa se, miltä minusta TUNTUU), kitken sen
välittömästi pois elämästäni. BYEBYE.<br /><br />
Kitkin juuri yhden. Alan
huomata, että tinder on erittäin oksettava paikka. Minä ainakin törmään
siellä lähinnä pelkän seksin perässä juokseviin imbesilleihin. Tätä ne
EI sano suoraan, mutta eiköhän se ole aika ilmeistä, kun seuraa niitten
toimintaa ja "tutustumista" (kuten että minun pitäisi mennä ekalla
tapaamisella hänen luokseen ja kun sanon etten mene, vaan tavataan
julkisella paikalla, tyyppi ilmoittaa katsovansa seuraavan mätsin...)<br /><br />
Haluan tavata sellaisen ihmisen, joka on TOSI KIVA. Haluan, että asiat
sujuvat alusta asti luontevasti ja kivasti ja on hyvä olla. Haluan
tuntea, että toinen on selvästi hyvin kiinnostunut. Kyllä sen nyt
helvetti soikoon tuntee ja tietää, jos joku on oikeasti kiinnostunut. Ja
vaikkei tuollasessa tinderissä ennen näkemistä voi varsinaisesti olla
TOISESTA hirveän kiinnostunut, voi olla kiinnostunut toiseen
tutustumisesta.<br /><br />
Olen hirveän ylpeä ja onnellinen, kun huomaan
kasvaneeni pisteeseen, jossa haluan vain, että mun on hyvä olla ja
kitken helvataan stressiä ja pahaa mieltä aiheuttavat tyypit elämästäni.
Mun ei TARVI jaksaa katsella mitään paskaa. No reason. Ei tarvi jaksaa
ODOTELLA, että no nyt tuntuu paskalta, mutta EHKÄ joskus tulevaisuudessa
tää muuttuu kivaksi ja tuntuu hyvältä. Ei. Sen pitää tuntua NYT kivalta
ja hyvältä. NYT. Koska mitään takeita siitä, että asiat joskus oisi
paremmin ja tyypin käytös muuttuisi, ei ole. En HALUA elämääni ihmistä,
jonka käytöksen pitäisi MUUTTUA, että mun ois hyvä olla. What the fuck?
MIKSI tutustuisin ihmiseen, jonka kanssa tutustuminen tuntuu lähinnä
paskalta? MIKSI?<br /><br />
En miksikään.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-8197376557125774772017-10-04T14:41:00.000-07:002017-10-04T14:41:11.911-07:00Tiedän minne kuulunMä tajuan sen nyt. Mä en vaan kuulu sinne niitten... "Normaalien"?
maailmaan. Mä en tiä sille sanaa. Et mitä ne on ja mitä me ollaan. Mut
me ollaan TOSI erilaisia keskenämme. Ihan jäätävän erilaisia. Ja mä
tunnistan omani, kun niitä tapaan, ja sitten niitten TOISTEN kanssa...
Tulee sellanen outo, vaivaantunut ja paha olo, kun ei oo oikeen
puhuttavaa ja aivot ja kommunikointi toimii vaan ihan erilailla. Tosin
ei tuokaan aina noin selkeetä ole. Ja hassua kyllä tiän useampia ADH<span class="text_exposed_show">D-ihmisiä,
jotka EI oo mun maailman ihmisiä. Et ei nekään siis "normaaleja" voi
jossain mielessä olla. Onko kukaan NORMAALI? Tuskin. Mut mä en tiedä
mikä hitsin TERMI asialle olisi. Ehkä ne on SOSIAALISESTI normaaleja. Se
vois olla. Ja ne ei taida kyl puhua hippipohdintapaskaa (kuten eräs asian ilmaisi). Ne ei ole
menninkäisiä eikä keijukaisia ja hippejä. Luulisin.<br /></span><br />
Mut nyt mä tajuan. Jotain, mitä oon kyl jollain tiedollisella tasolla
tiennyt ennenkin, mut nyt on avautunut joku kokonainen uus todellisuuden
taso päässä. <br /><br />
MIKSI oon yrittänyt hakea niitten TOISENLAISTEN
hyväksyntää kaikki nää vuodet? Se on turhaa. Mä en kuulu sinne. Niitten
maailmaan. Eikä ne minun. Me ei ymmärretä toisiamme. Aivot, ajatukset,
kieli, kommunikaatio... Ne vaan toimii ihan erilailla.<br /><br />
Niitten
TOISTEN kanssa saan aina tuntea, et olen huono. Ne ei ymmärrä mua,
kommunikointi ei toimi, ne pitää mua outona, jopa hulluna. Käyttäydyn
väärin. Olen käsittämätön. Niin on aina ollut ja tulee olemaan.<br /><br />
Ja ymmärrän nyt sitäkin, miksi musta ei pidetty kouluaikoina. Se loputon
torjunta ja kokemus siitä, et olen täysin vääränlainen, viallinen, teen
kaiken väärin ja en kuulu.. Mihinkään. Olen oksettava. Mä olin vaan
niitten TOISTEN seassa. Niitä oli joka puolella. Eikä ne ymmärtäneet
mua. Ei silloin kuten ei nytkään. Olin erilainen, ajattelen erilailla,
teen asiat erilailla ja ne ei tajua. Eikä ne pidä erilaisuudesta.
Niitten mielestä teen asiat VÄÄRIN. <br /><br /> <br />
Mut nyt MINÄ TAJUAN. Minne
kuulun. On olemassa MUNLAISIA ihmisiä. Mun oma maailma, jossa en ole
yksin. Meitä on monta. Sinne mä kuulun. Se on mun paikka. En enää
yritä... Kuulua sinne niitten toisten joukkoon. Saada niitten
hyväksyntää. I'm a different species. Totally.<br /><br />
<span class="_47e3 _5mfr" title="Hymiö heart"><img alt="" class="img" height="16" role="presentation" src="https://static.xx.fbcdn.net/images/emoji.php/v9/f6c/1/16/2764.png" width="16" /></span>Unknownnoreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-69663348762964559472017-10-02T23:08:00.000-07:002017-10-02T23:08:44.078-07:00Tulevaisuuttasi koskevat tarinatOletteko koskaan miettineet, että me voidaan täysin vapaasti valita
tulevaisuutta koskeva tarinamme? Se on ihan sama mitä tarinaa kerrot
itsellesi siinä mielessä, että ne on vain TARINOITA. Satuja. Kuvitelmia.
Se EI ole yhdentekevää kuitenkaan YHTÄÄN siinä mielessä, että ne
tarinat joita kerrot ja joihin uskot vaikuttaa tunteisiin ja
hyvinvointiin.<br /><br />
Me ei NÄHDÄ tulevaisuuteen, joten me kerrotaan
itsellemme vain TARINOITA tulevaisuudesta. Ihmiset kertoo kaikenlaisia
tarinoita it<span class="text_exposed_show">selleen omasta
tulevaisuudestaan ja usein valitsee uskoa niihin, monesti traagisin
seurauksin. Valinta on tietysti usein... hämärän peitossa eli ihminen ei
tiedosta valitsevansa eikä ymmärrä, että voisi valita toisin. <br /></span><br />
<div class="text_exposed_show">
Minä olen kertonut itselleni teinistä asti erittäin haitallista
tarinaa. Aloin tietyistä syistä johtuen uskoa, etten koskaan pysty
seurusteleen. No, ajan myötä ilmeni, että pystyin, MUTTA kehnosti eli en
oo rakastanut ketään ja suhteet ollut ahdistavia ja oon vaan halunnut
pois eli onko se nyt sitten asiassa onnistumista... Ja oon pelännyt
kuollakseni yksin jäämistä. Siks oon roikkunut kehnoissa suhteissani
liian pitkään, koska oon ollut varma, että jään ikuisesti yksin, jos
häivyn siitä.<br /><br />
Vuosi sitten ahdistavassa suhteessani koin
oivalluksen. Tajusin, että toi on TARINA jota kerron itselleni. Mä en
voi tietää mitä tulevaisuus sisältää. En yhtään. Joten sen sijaan, että
kerron itelleni typeriä tarinoita siitä, että en koskaan pyty rakastaan
ketään, en koskaan löydä ketään, kenen kanssa haluisin oikeasti olla
tms. voin alkaa kertoa MITÄ TAHANSA tarinaa, jonka itse valitsen ja
sitten päättää uskoa siihen. <br /><br />
Jos valitsen kertoa itselleni
tarinaa: "Uskon, että jonain päivänä tapaan jonkun, jota voin rakastaa
ja joka on tosi kiva ja viihdyn sen kanssa ja jonka kanssa saan kivan
suhteen" ja päätän uskoa siihen, voin todella paljon paremmin, kuin jos
kerron tarinaa: "En pysty rakastaan ketään, maailmassa ei ole ketään
minulle enkä koskaan löydä ketään ja tulen olemaan ikuisesti yksin."<br /><br />
Joten think wise. Choose your story. And try to believe it.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-44867919593188200782017-08-18T07:22:00.000-07:002017-08-18T07:22:11.207-07:00Tarvisin intohimon<div class="_5pbx userContent" data-ft="{"tn":"K"}" id="js_13">
Aika
lailla tiedän, mitä tarvisin ollakseni ERITTÄIN onnellinen. Suuren
intohimon. Eli syvän intressin. Lapsena ja nuorena mulla oli aina
sellaisia. Sillon elämä oli IHANAA. <br />
3.-6. luokalla olin
FANAATTISEN kiinnostunut eläimistä ja luonnosta ja niiden suojelusta.
Bongasin lintuja, kirjotin vihkoon ylös lajihavaintoja, pidin
luontopäiväkirjaa, tarkkailin luonnonilmiöitä, ötököitä, kasveja,
eläimiä... Tilasin Animaliasta kaikenlaisia addresseja, joita kierrätin
luokassa. Tein ystäväni kanssa luonnonsuojelulehteä, jota myytiin ovelta
ovelle. Koulussa halkesin innosta biologian tunneilla. It was my life.<br />
<br />
Sitten kiinnostus siirtyi yliluonnollisiin asioihin (yläasteaika).
Ahmin KAIKKI aihetta käsittelevät kirjat kirjastosta. Minut löysi
kirjastosta aina seisomasta kohdasta "Parapsykologia". Tutkin kädestä
ennustamista, astrologiaa, yritin harjoitella ruumiista irtautumista.
Uskoin, että ihmissusia ja vampyyreita on olemassa ja kuvittelin joskus
iltaisin kuulevani ihmissuden seuraavan minua... Koulussa kirjoitin
JOKAISESTA äidinkielen aineesta kauhutarinan. Opettaja valitti asiasta,
kun väänsin mm. otsikon "Kaunis kesäpäivä" kauhutarinaksi <span class="_5mfr _47e3"><img alt="" class="img" height="16" role="presentation" src="https://static.xx.fbcdn.net/images/emoji.php/v9/fd0/1/16/1f602.png" width="16" /><span class="_7oe">😂</span></span>.
Kuvaamataidon tunneilla piirsin KAIKISTA aiheista kauhukuvia.
Ihmissusia, hautausmaita, noitia. Ahmin myös fantasia- ja kauhukirjoja.
Tämän kiinnostuksen hautasin, kun tajusin joutuvani liian syvälle.
Tunsin jonkinlaisen pahuuden saavan minusta otetta. Aistin pahoja
voimia, jotka tunkivat elämääni. Löin siis tämän oven kiinni enkä ole
taakse katsellut.<br />
<br />
Sitten alkoikin se aika, kun omistauduin oman
pääni tutkimiselle ja korjaamiselle ja sille tielle olen jäänyt. En
pääse tästä puuhasta pois, vaikka alan olla kyllästynyt. Haluaisin taas
jonkun SUUREN intohimon ja kiinnostuksen kohteen, johon voisin UPOTA ja
unohtaa kaiken muun (etenkin itseni). Onko se vielä mahdollista? MISTÄ
voisin olla fanaattisen kiinnostunut?<br />
<br />
Luonto ja eläimet... Tai
niiden suojelu... En valitettavasti kykene enää siihen lapselliseen
naiiviuteen. En kykene tutkimaan ötököitä yms. omaksi huvikseni. Aivoni
kokevat: "Mitä järkeä tässä on?" JOS eläisimme alkukantaisia aikoja eikä
Suomen luontoa olisi juurikaan tutkittu, omistautuisin riemumielin
tutkimustyölleni ja alkaisin koota tietoja. Mutta nyt... Turhaa.<br />
<br />
Koenkin yhdeksi suureksi ongelmaksi sen, että tieteet on nykypäivänä
niin pitkälle kehittyneitä ja ollakseen tutkija, pitäisi hankkia joku
typerä koulutus ja sitten fokusoitua tietylle alalle ja vieläpä alan
sisällä varsin spesifiin kysymykseen. PASKAA. Silloin joskus vanhoina
aikoina joku tutkijamielinen ihminen saattoi vain alkaa tutkia oman
pihansa kasveja ja tehdä niistä tieteellisiä havaintoja ja tiirailla
sitten tähtiä ja seuraavaksi edistää matematiikkaa jne. Jos saisin elää
sellaisella ajalla, minusta tulisi ehdottomasti tiedemies.
Luonnontutkija ainakin. Mutta nyt... Pointless. Kaikki on jo tutkittu.
Ainakin kaikki isommat asiat. Ihan turhaa alkaa havainnoimaan jäniksen
elämää ja tutkia sen pipanoita.<br />
<br />
Eläinten ja luonnon suojelu. Sama
juttu. En tunne, että voin vaikuttaa asioihin. Voisin osallistua
mielenosoituksiin ja kirjottaa nimeni addresseihin... Ihmiset tekee niin
koko ajan ja turkistarhausta, eläinten tehotuotantoa jne. harrastetaan
koko ajan ihan samalla lailla kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Silloin
lapsena pystyin naiivisti kokemaan, että voin tehdä jotain
merkityksellistä tai kokemaan sen mitä tein MIELEKKÄÄKSI. Nyt en. En koe
voivani vaikuttaa.<br />
<br />
Yliluonnolliset asiat kiinnostaisi edelleen,
mutta niihin liittyy pelottavia asioita. Siitä VOISI tulla suuri
intressini, jolla omistan elämäni, mutta en halua, että sieltä jostain
luikertelee mitään pahuuden voimia kimppuuni.<br />
<br />
Joten mitä muuta?
Paitsi oma typerä pääni ja ihmismieli yleensäkin. Tarvisin intressin.
MISTÄ. Jotenkin tässä ihmismielessäkään ei enää ole tarpeeksi mitään
hirveän kiinnostavaa. Been there done that.<br />
<br />
Puran tylsistymistäni miettimällä itseäni, lillumalla ongelmissa ja tuijottamalla tosi-tv:tä. Aivoni tarvitsevat INTRESSIN.<br />
<br />
P.S. Ne, jotka eivät tiedä, nämä tällaiset ovat aspergereille
tyypillisiä ekkoja eli erityisiä kiinnostuksen kohteita. Aspergerit ovat
usein fanaattisen kiinnostuneita jostain asiasta ja paneutuvat sen
tutkimiseen kaikella tarmollaan. Nämä mainitaan jopa diagnostisissa
kriteereissä, jos oikein muistan. Asperger-mieli onkin varmaan tutkijan
mieli.</div>
Unknownnoreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-11770897043627414132017-08-04T05:54:00.000-07:002017-08-04T05:54:29.200-07:00Aurinko ja varjojen maan matoAURINKO JA VARJOJEN MAAN MATO (kirje ystävälleni)<br /><br />
Kerron miksi
olet kaikkien miesten unelma. Koska olet kaunis mutta et vain ulkoa
vaan myös sisältä. Tämä pätee moniin toki. Mutta sä oot KAIKISTA
ihmisistä varmaan täydellinen koska sä oot SOSIAALISESTI todella
onnistunut luomus. Sulla tuntuu olevan loputtomasti ulospäinsuuntautuvaa
energiaa. Se tekee sen että oot aina sosiaalinen ja jaksat aina ottaa
muita huomioon ja puhua muitten kanssa ja hymyillä ja säteillä ulospäin
jota<span class="text_exposed_show">in. Sä puhut koko ajan
ventovieraitten ihmisten kanssa säteillen ja hymyillen ja saat jokaisen
tunteen, että oot niille tosi läheinen ja lämmin. Oot aina positiivinen
ja kaunis ja aurinkoinen ja tasapainoinen. Ei oo syytä miksi joku ei
rakastuisi suhun.<br /></span><br />
<div class="text_exposed_show">
Mä oon
ihan erilainen. Se että on asperger tarkoittaa että on sosiaalisesti
enemmän tai vähemmän epäonnistunut luomus. Mulle on vuosien aikana ollut
valaisevaa oivaltaa että kukaan ei ole ihmisenä epäonnistunut tai
viallinen mutta SOSIAALISESTI voi olla. Valitettavasti ihmiset on
sosiaalisia eläimiä ja meillä on sosiaalinen hierarkia. Toiset on
sosiaalisesti onnistuneempia kuin toiset eli omaavat enemmän
ominaisuuksia jotka saa muut pitämään heistä eli sosiaalinen arvo on
korkeampi. Se on väistämätön fakta. Aspergerit on sosiaalisesti enemmän
tai vähemmän epäkelpoja eikä varmaan koskaan sosiaalisessa hierarkiassa
kovin korkealla. Meissä on paljon sellasta mikä on sosiaalisesti
epämiellyttävää muista. <br /><br />
Mulla on todella rajallisesti
ulospäinsuuntautuvaa energiaa ja siks mun on pakko olla usein
sulkeutunut itseeni. Suojelen sillä energiaani. Tai sit se on jo loppu
ja en ees VOI enää tulla ulos itsestäni. Siksi välttelen kaikkea turhaa
puhumista ja kontaktin ottoa vieraiden ihmisten kanssa. Ja koska oon
niin herkkä ja ylikuormittuva mun ei ole mahdollista olla koko ajan
pirteä ja aurinkoinen ja säteilevä vaan oon usein uupunut ja
ylikuormittunut ja sillon oon hiljainen ja kärsivä jos en saa olla yksin
kotona. <br /><br />
On siis VÄISTÄMÄTÖNTÄ että sinä oot meistä
sosiaalisesti sata kertaa onnistuneempi yksilö ja muiden ihmisten
mielestä upeampi ja hienompi kuin minä koskaan tulen olemaan. Siksi oon
sun seurassa varjo. Se on fakta. Totta kai on olemassa sellasia ihmisiä
jotka ehkä pitää enemmän munlaisesta ihmisestä, sellasia joilla on
itsellä mielenterveysongelmia ja herkkyyttä ja introversiota jne. Kyllä.
Mut siks oonkin outo hedelmä jonka mausta pitää vaan jotkut
harvinaisoliot. Sä sen sijaan miellytät suurinta osaa.<br /><br />
Mutta oon
huomannut että alan hyväksyä tämän. Siis oon saanut asian työstettyä
vähitellen päässäni. Mikä on samalla osa suurempaa työstöprosessia
elämässäni koska kokonaisvaltaisesti mulla on menossa prosessi jossa
opettelen hyväksyyn itseäni. Esim jos näytän turvonneelta ja väsyneeltä,
oon alkanut kokeen et ihan sama. Oon mikä oon.<br /><br />
Mut sä oot aina aurinko ja minä varjojen maan mato.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-1675875077930194282017-07-30T09:41:00.000-07:002017-07-30T09:41:02.688-07:00Asperger meltdown ja shutdownAspergeriin liittyy keskeisesti sellaiset tilat kuin meltdown ja
shutdown. Kyse on käytännössä samasta asiasta eli stressi- ja
kuormitustilan aiheuttama reaktio, mutta meltdown "puhaltaa ulospäin"
eli henkilö "räjähtää", voi huutaa ja paiskoa tavaroita tms.
Shutdownissa sen sijaan henkilö "menee kiinni" eli sulkeutuu itseensä
suojatakseen itseään enemmältä kuormitukselta. Riippuu
persoonallisuudesta kumpia saa enemmän. Joillekin tulee vain meltdowneja
ja toiset käpertyy aina <span class="text_exposed_show">itseensä piiloon.<br /></span><br />
<div class="text_exposed_show">
Henkilökohtaisesti olen ehdottomasti shutdown-tyyppiä. Meltdownejakin
sattuu, mutta harvoin. Hyvä jos kerran vuodessa. Sillon lentää yleensä
joku astia seinään...<br /><br />
Shutdowneja sen sijaan on usein. Silloin
olen kuormittuneessa tilassa ja kaikki ulospäinsuuntautuva energia
katoaa. En kykene ottamaan kontaktia ihmisiin. Vetäydyn yksinäisyyteen
ja hiljaisuuteen latautumaan. Eilen puistotapahtumassa olin
shutdown-tilassa ja halusin vain juosta pakoon ja piiloon jonnekin
olemaan yksin kerällä.<br /><br />
Meltdown itseasiassa tulee yleensä
silloin, jos olen shutdown tilassa eli ylikuormittunut enkä kykene
vastaanottamaan enempää sosiaalisia ärsykkeitä ja joku ihminen puskee ja
puskee, vaikken kestä enempää... Sillon lopulta räjähtää. Pari vuotta
sitten olin järkyttävän kuormittunut ja äiti soitti mulle. En vastannut
ja laitoin viestin, etten pysty nyt puhumaan. Ja ei, kun se sano että
TÄYTYY puhua. Sitten vastasin, olin tyhmä enkä kuunnellut itseäni, ja
sitten se alko jauhaan vielä jostain ärsyttävästä asiasta ja mun aivot
kerta kaikkiaan tilttasi täysin ja aloin huutaan kuin eläin ja paiskasin
puhelimen kiinni ja heitin hillopurkin pöydältä seinään miljoonaksi
palaksi...<br /><br />
Et jos mä sanon, että EN JAKSA, kannattaa uskoa.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-47726728290169490702017-07-15T04:12:00.002-07:002017-07-15T04:12:50.158-07:00Romanttisen tutustumisen äärimmäinen kuormittavuusAjattelin pitää ainakin vuoden loppuun asti taukoa miehistä ja yöelämästä. Se ois
IHANAA. Saisi vaan levätä ja voida hyvin. Tarvin sitä. LOMAA kaikesta
tollasesta kuluttavasta.<br />
<br />
Jos nyt puhutaan ihmissuhderintamasta, en voi käyttää resurssejani
turhiin ihmisiin. Tutustuminen on mulle emotionaalisesti tosi rankkaa.
Jännitän hirveesti, oon epävarma, stressaan, pelkään... Riippuu tosin
aika paljon toisesta ja miten se käyttäytyy. En kestä yhtään
epämääräisyyttä, epätietoisuutta, epävarmuutta enkä muutakaan mikä luo
turvattomuuden tunteita. Ihannetapauksessakin se on stressaavaa, koska
jo ne POSITIIVISETKIN tunteet on hirveen overwhelming ja sekottaa pää<span class="text_exposed_show">n... Helposti menee toimintakyky ja keskittymiskyky täysin.</span><span class="text_exposed_show"> </span>Jos lähen investoimaan, niin sen pitää olla jotain aidosti todella potentiaalista, että on järkee maksaa siitä.<br />
<div class="text_exposed_show">
<br />
Eli en voi normaalien ihmisten tavoin vaan tapailla ihmisiä, ja
harrastaa yhden yön juttuja tms. tai ylipäätään tehdä oikeastaan MITÄÄN.
Ellen halua maata toimintakyvyttömänä ja kuoliaaksi kuormittuneena
kaikkea elinaikaani. Pahinta on, että jos ALOITAT tutustumisen,
et tiedä yhtään mitä on luvassa. Ja mulla ei oo varaa maksaa sitä hintaa
noista tutustumisista... Ei riitä resurssit. Liian rankkaa.<br />
<br />
Mut
näin tää on. Jotta voin enää lähtee tutustuun, sen tarvii JOTENKIN
vaikuttaa todella lupaavalta ja potentiaaliselta, että kannattaa lähtee
sijottaan siihen. En tiedä mistä sen sit tietäs, onko se todella
potentiaalista... No, ehkä sen sit tietää. Tai meen vaan karkuun
kaikkia, jos en tiedä. TAI kysyn heti ekalla sekunnilla kriittisiä
kysymyksiä, kuten "Haluutko vain seksiä ta hauskanpitoa?" jne. Et
kartottas ees jotenkin toisen motiiveja eikä lähe turhaan vähänkä mukaan
mihinkään hyödyttömään sontaan.<br />
<br />
Mut nyt vois kyl pitää (ainakin)
loppuvuoden lomaa KAIKESTA romanttiseen tutustumiseen viittaavastakaan.
Yritän piileskellä, ettei kukaan keksi tulla tutustuun muhun.</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-62668463816599788152017-07-03T10:10:00.000-07:002017-07-03T10:10:05.645-07:00Läheisriippuvuus ja kyvyttömyyys lähteä suhteesta, jossa voi huonostiOkei. Tunnustan. Jotkut mieshenkilöt saa minusta esiin hirviön.
Obsessiivisen ja impulsiivisen ja epävakaan kilipään. Mutta sinällään
sillä ei oo merkitystä, paitsi sikäli, et se aiheuttaa mulle kärsimystä,
mutta ei sikäli, että menettäsin mitään karkottamalla sellaiset
mieshenkilöt, jotka saa minussa tällaista aikaan, koska tällaisen saa
aikaan VAIN, jos kohtelee minua kurjasti. Välinpitämättömyys... Kylmyys.
Etäinen käytös... Mun tulee tosi paha olla, mut jostain älyvapaasta
syystä johtuen jään jumiin, jos fyysinen vetovoima on suuri. Jään siihen
killuun kidutettavaksi. Ja absurdeinta on, et musta tuntuu, et JOS se
ukkeli alkaskin kohdella mua hyvin ja kivasti, en oisi siitä ees
kiinnostunut... Mut niin kauan, kun se EI ole kiva, en pysty sanoon
sille, et häivy. <br /><br />
Jos toinen käyttäytyy kivasti ja järkevästi ja
on älykäs ja keskustelukykyinen ja kypsä, niin ei mulla oo sillon syytä
käyttäytyä mitenkään vammasesti. Sit voi käyttäytyä normaalisti.<br /><br />
Jotenkin mun on ratkastava tuon kidutuskillumisen arvoitus. Katkottava
moiselta siivet. I will succeed. Ja luultavasti oon jo aika lähellä
ratkaisua. Onnistuin yhden välinpitämättömästi käyttäytyvän komentaan
siististi pois, mikä oli mulle suuri saavutus, joskin tässä tapauksessa
en tuntenut suurta fyysistä vetovoimaa, vaikka hiukan potentiaalista
vetovoimaa tunsinkin. Mut se tietysti autto siinä, et oli helpompi
päästää sit irti, kun totesi, ettei se oo mulle hyväksi.<br /><br />
Mut
joittenkin kaa näköjään vieläkin toistan sitä mun IKUISTA kuviotani...
ja jään obsessoimaan. Tajusin tänään, että vapauteni avain on siinä,
että tajuan, etten HALUA sitä ihmistä (koska mulle tulee siitä ihmisestä
paha olo). Pitää vaan sanoa, että mene pois, vaikka tunnepuoli huutaisi
vastaan. Tunneihmisenä on vaikea joskus toimia järkevästi. <br /><br />
Absurdeinta on, et täs viimesimmässä tapauksessa mä SANOIN, et mene pois
ja MELKEIN onnistuin siinä... Heti kun se ALOTTI epäilyttävän
käytöksen. Mutta sitten... mokasin. Eli aloin kyseenalaistaa tekemääni
JÄRKEEN perustuvaa päätöstä, koska TUNTEET hönki sen ihmisen perään. Ja
aloin kuunnella tunteita, jotka selitti kaikenlaista liirumlaarumia
siitä, miten se ihminen EI VÄLTTÄMÄTTÄ käyttäydy huonosti myöhemmin...
"Tää saatto olla poikkeus"... Ja siinä kohtaa peli oli sit menetetty,
kun lähin sille tielle ja peruin tekemäni päätöksen häipyä. Mieshenkilö
ei enää minua huolinut, koska olin käskenyt sen häipyä, ja jäin
obsessoimaan uskoen, että JOTENKIN saan sen vielä haluaan mut. Oikein
mahtavaa. Kun vaan oisin pysynyt päätöksessäni... Koska oon lähes 100 %
varma, et se sen epäilyttävä käytös ei ollut mikään sattuma vaan
ensi-ilmentymä persoonallisuudesta, johon kuuluu epäempaattinen, kylmä
ja välinpitämätön käytös ainakin ajoittain eli olisi varmaa, et se
satuttaisi mua yhä uudestaan ja voisin huonosti.<br /><br />
Uskon, et toi
johtuu läheisriippuvuudesta (josta oon onneksi paranemassa). Niinhän
nekin naiset aina ajattelee, joita mies hakkaa, että "ehkä tää kerta oli
vaan poikkeus", "se lupasi muuttua".... Jne. Ihan sama kuvio. Onneksi
mulle ei oo tullut eteen ketään, joka löisi. Pelottaa, et oisinko
osannut lähteä.<br /><br />
EHKÄ ens kerralla osaan jo paremmin...... <span class="_5mfr _47e3"><img alt="" class="img" height="16" role="presentation" src="https://www.facebook.com/images/emoji.php/v9/fbf/1/16/1f62c.png" width="16" /></span>Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-51857716270817997972017-07-03T02:44:00.000-07:002017-07-03T03:14:18.867-07:00Rakkaudessa pettymisestä, torjutuksi tulemisesta ja sydänsuruista<br />
<blockquote class="tr_bq">
"A major of suffering for many of us is our attachment to illusions."</blockquote>
<br />
<div data-contents="true">
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="bfv2h-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="bfv2h-0-0">
<span data-offset-key="bfv2h-0-0"><span data-text="true">Mua ei haittaa sinänsä pätkän vertaa, jos joku, josta oon kiinnostunut, ei oo kiinnostunut musta. Mutta mua haittaa se, että oon tosi herkkä ja kun tapahtuu negatiivisia asioita, joita mun aivojen täytyy prosessoida, meen epätasapainoon. Ja koska oon herkkä se, että meen epätasapainoon, tarkottaa sit todellakin EPÄTASAPAINOA ja voin tosi paskasti ja kaikki on päin hevon persiitä. Eli mua haittaa siinä se, että mun elämästä menee x määrä päiviä kaaokseen, jotka mieluummin oisin voinut hyvin ja tasapainoisesti.</span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="fv08t-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="fv08t-0-0">
<span data-offset-key="fv08t-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="7lt1c-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="7lt1c-0-0">
<span data-offset-key="7lt1c-0-0"><span data-text="true">On hemmetin ärsyttävää, et jos joku kohtelee huonosti tms. ja haluut vaan unohtaa koko ihmisen iäksi, niin sun typerät aivot ei voi unohtaa sitä NAPS. Ettei oo mitään katkasijaa, josta voi sammuttaa asiaa koskevat virtapiirit vaan se on aina PROSESSI ja vie jonkun verran aikaa. Se ei vie ees kauan. Oon tän kevään aikana saanut harjotella aika monta kertaa ja huomannnut, et ei se vie kuin about viikon, JOS hoidat asian järkevästi. MUTTA, kuten valtettavan helposti sorrun tekeen, jos alkaa käyttäytyä typeräsi, kuten 1) jatkaa viestittelyä tai toivossa roikkumista tai 2) alkaa etsiä heti UUTTA mieshenkilöä, johon kohdistaa romanttiset haaveilunsa, kun se, kehen ne ensin kohdistui, osoittautui epäkelvoksi, eli laastariksi, pitkittää asiaa – joskus jopa kuukausilla. </span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="cip63-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="cip63-0-0">
<span data-offset-key="cip63-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="bad71-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="bad71-0-0">
<span data-offset-key="bad71-0-0"><span data-text="true">Sinänsä olen kiitollinen, et oon saanut harjoitella nyt niin monta kertaa, koska harjoitus tekee mestarin. Koko kevät meni oikeasaan LAASTAROIDESSA. Se alkaa ensimmäisestä pettymyksestä. Tapasit jonkun, joka sai sut haaveileen romanttisista asioista ja rakastumisesta ja sitten ne haaveet ei toteutuneetkaan sen ihmisen kanssa. Seuraa kipu. Ja sitten alkaa etsiä heti UUTTA kohdetta niille haaveille, ettei tarvisi tuntea sitä luopumisen tuskaa. Ja sillon oot liikkeellä ihan väärin aikein ja voit olla aika varma, et tulet pettymään vaan UUDESTAAN. Ja tätä voi sit jatkaa huomattavan pitkään.</span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="d0gqt-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="d0gqt-0-0">
<span data-offset-key="d0gqt-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="eseoh-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="eseoh-0-0">
<span data-offset-key="eseoh-0-0"><span data-text="true">Vain yhden pettymyksen onnistuin hoitaan hemmetin hyvin eli sanoin bye-bye (koska toisen käytös ei miellyttänyt, vaikka muuten pidin tyypistä) ja prosessoin asiaa joitain päiviä viestimällä sille ja sit poistin facebookin muutamaksi päiväksi – sillon en voi odottaa toiselta sitä myyttistä viestiä, jossa minulle paljastuu, että kaikki suurimmatkin unelmani ovat sittenkin totta ja irtipäästäminen helpottuu – ja näin sain oikein siististi itseni ulos siitä kuviosta. Enkä alkanut ettiin korviketta/laastaria.</span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="c18ba-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="c18ba-0-0">
<span data-offset-key="c18ba-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="9o8lh-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="9o8lh-0-0">
<span data-offset-key="9o8lh-0-0"><span data-text="true">Olen oppinut, että sellanen hetki, kun pitäs päästää irti ihmisestä, johon romanttiset rakastumishaaveet on kohdistuneet, on hetki, jollon enemmän kuin koskaan muullon minun pitäs toimia puhtaan JÄRKEVÄSTI. Eli vaan kärsiä se paska läpi. Sillä se menis ohi nopeimmin – ja siis helpoiten. Ja siiihen ei oikeasti mene kovin kauan, JOS sen hoitaa fiksusti. Pahin paska helpottaa muutamassa päivässä. Jos oot ottamatta yhteyttä ja etsimättä korvikkeita, viikon kuluttua alat olla jo selvinnyt hommasta.</span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="7hc11-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="7hc11-0-0">
<span data-offset-key="7hc11-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="5dl49-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="5dl49-0-0">
<span data-offset-key="5dl49-0-0"><span data-text="true">Korvikkeen/laastarin etsimisessä pahin ongelma on siinä, että oot liikkeellä ihan väärästä syystä ja tavallaan epätoivoinen, koska haet jotakuta poistaan sen, et suhun sattuu. Ja SE johtaa lähes väistämättä siihen, et uusinnat kipukokemuksen, koska jos ja kun löydät jonkun, jonka KUVITTELET olevan uusi kohde romanttisille haaveillesi, se on lähes varmasti ihan epäkelpo kohde, josta ei tuu mitään muuta kuin uusi pettymys.</span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="7ope6-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="7ope6-0-0">
<span data-offset-key="7ope6-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="5ppov-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="5ppov-0-0">
<span data-offset-key="5ppov-0-0"><span data-text="true">Eli, jos sattuu ja toipuu pettymyksestä, ENNEN kuin "etsii" mitään uutta ihmistä, pitäs elää se kärsimys läpi, jotta sitten ei enää ole liikkeellä vääristä syistä. Itsellä ainakin se "etsiminenkin" lakkaa sitten, kun on aiemmista paskoista toipunut, koska oon onnellinen yksin ja voin hyvin enkä oikeastaan ees tarvi ketään. Mutta kummalla tavalla vaan heti kun joku tulee jostain puskista ja tekee yllätyshyökkäyksen ja saa sut unelmoimaan rakastumisesta ja sit vetää maton jalkojen alta, niin huomaa yhtäkkiä miettivänsä, et pitäskö mennä Tinderiin tai lähtee viihteelle. Mut onneksi oon nyt viisastunut. En mene enkä lähde. Ei korvikkeita, ei laastareita. On vaan kärsittävä läpi se kipu, kun joudut luopumaan HAAVEISTASI. </span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="1gttv-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="1gttv-0-0">
<span data-offset-key="1gttv-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="8bes-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="8bes-0-0">
<span data-offset-key="8bes-0-0"><span data-text="true">En sure sitä, että en saanut jotain tiettyä ihmistä. Suren sitä, ettei mun unelmat toteutuneet. Kipu tulee haaveista. Sä kuvittelet mielessäsi, miten IHANAA sen toisen kanssa olisi. Kuitenkaan sulla ei välttämättä todellisuudessa ole koskaan sellasta ihanaa kyseisen ihmisen kanssa ollut. Tai on ollut ja ei ole enää. Roikut kiinni siis illuusioissa ja muistoissa ja jossain mitä ei ole, ja kipu tulee siitä, että halusit jotain, mitä et saanut.</span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="3cmma-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="3cmma-0-0">
<span data-offset-key="3cmma-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="6llf0-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="6llf0-0-0">
<span data-offset-key="6llf0-0-0"><span data-text="true">Joten ei. Mua ei haittaa sinänsä se, että joku ei tykkää musta, koska en minä sure sen nimenomaisen ihmisen menetystä vaan suren sitä, ettei se, mistä haaveilin, toteutunut. Kuitenkin se, mistä haaveilin, voi toteutua yhtä lailla vielä jonain päivänä jonkun muun kanssa. </span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="4ap22-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="4ap22-0-0">
<span data-offset-key="4ap22-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="f6gl1-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="f6gl1-0-0">
<span data-offset-key="f6gl1-0-0"><span data-text="true">Mutta kyllä. Mua haittaa se, ettei joku tykkää musta sikäli, että muhun sattuu se, ettei mun haaveet toteutuneet ja joudun luopumaan kaikesta siitä, mistä ehdin haaveilla. Ja se on joka kerta kivulias prosessi. Huomaan aina silloin toivovani, että mut voitaisiin vaivuttaa uneen siksi aikaa, että mun aivot on prosessoineet asian ja sit saisin herätä, kun se on valmis. En haluaisi elää läpi sitä kipua. Se on raskasta. Ja koen, että myös turhaa, koska menee päiväkausia elämästä kipuiluun ihan turhan asian kanssa. Rakensit jotain haaveissasi ja sitten joudut luopumaan siitä, mitä päässäsi rakensit. Mitä hyödyllistä siinä kipuprosessissa on? </span></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="7lvug-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="7lvug-0-0">
<span data-offset-key="7lvug-0-0"><br data-text="true" /></span></div>
</div>
<div class="" data-block="true" data-editor="a7250" data-offset-key="ab6d5-0-0">
<div class="_1mf _1mj" data-offset-key="ab6d5-0-0">
<span data-offset-key="ab6d5-0-0"><span data-text="true">En taas kerran jaksaisi käydä sitä läpi... Mutta ei oikein ole vaihtoehtoa.</span></span></div>
</div>
</div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-31438179665491975702017-06-24T04:58:00.000-07:002017-06-24T05:00:14.559-07:00Asperger ja strukturoimattomien sosiaalisten ryhmätilanteiden aiheuttama ahdistusOon kuvitellut, että en ole ujo ihminen, koska olen (mul on
diagnosoimaton ADHD) todella estoton ja ulospäinsuuntaunut ja oon
monenlaisissa tilanteissa PALJON keskivertoihmistä rohkeampi ja
äänekkäämpi ja otan esim. ryhmätöissä tilanteen haltuuni ja alan
koordinoida toimintaa jne. MUTTA kärsin kuitenkin tietynlaisissa
tilanteissa hirveästä sosiaalisesta ahdistuksesta ja kun luin jokin aka
sitten ujoudesta (tutkin, mitä se nyt sitten todella on), niin ujouden
ja sosiaalisten tilanteiden pelon välinen ero on ainoastaan aste-ero.
Kyse siis ihan samasta asiasta, mutta ujous on vaan lievempi versio. Eli
vaikuttaisi siltä, että olen kuin olenkin ujo! Tosin joissain
tilanteissa se on niin paha, että arvelisin sen kallistuvan patologisen
ahdistuksen/pelon puolelle.<br />
<br />
MUTTA oon pohtinut asiaa ja musta
tuntuu, ettei kyse ole "normaalista" ujoudesta vaan jostain
asperger-ilmiöstä, jota ei ehkä VOI korjata koskaan millään keinolla.
Oon vuosien aikana eheytynyt tosi paljon ja oppinut hyväksyyn itseäni
sellasena kuin oon, oppinut sosiaalisia taitoja jne. Mä en oo ujo siksi,
et pelkäisin tekeväni jotain väärin -ainakaan en tiedosta, et näin
olisi, koska se ahdistus on päällä KOKO AJAN niissä tilanteissa, vaikka
istusin vaan hiljaa ja kokisin, et on ok olla hiljaa. Ja POINTTI on
mulla se, et oon alkant tulla siihen tulokseen, että se, mikä ton
olotilan mulla tekee on HÄMMENNYS. Olen HÄMMENTYNYT tietynlaisissa
sosiaalisissa tilanteissa.<br />
<br />
Puhun nyt strukturoimattomista
ryhmätilanteista. Eli paikalla on useampia ihmisiä ja sillä tilanteella
ei oo MITÄÄN selkeää struktuuria. Eli vapaamuotoista hengailua,
tutustumista, olemista. Niin mä koen, että se on vaan mun aivoille
täysin LUONNOTON tilanne ja se tuntuu luonnottomalta ja olen
hämmentynyt. Ja kyse ei ees sinänsä oo siitä, etten tietäisi, mitä mun
pitää tehdä, koska sen voi opetella ja oon opetellut. Sitähän VOI vaikka
istua vaan hiljaa. Mutta jotenkin koen, että se kontakin ottaminen ja
vuorovaikutuksessa oleinen noissa tilanteissa on niin kovaa mentaalista
työtä ja ponnistelua, että en oikein jaksaisi, ja sit vajoan helposti
vaan jotenkin itseeni ja johkin autistiseen kuplaan ja oon yksin, mut
sit taas ei oo mitään järkeä olla SIINÄ TILANTEESSA, koska HALUAISIN
olla ihmisten kanssa ja jos olen YKSIN olen sitä mieluummin kotona kuin
ihmisten tuijotettavana. Ja adhd tekee mulle siis vielä en, että
pitkästyn kuoliaaksi, jos mulla ei ole mielekästä tekemistä eli se, et
istun paikoillaan ja en jaksa sosialisoida on tappavan tylsää ja oon
mieluummin yksin KOTONA, jossa voin tehdä kiinnostavia asioita.<br />
<br />
Mutta siis jännää on, et HETI jos tohon tuodaan joku peli tai ryhmätyö
tai mun kehittämät keskustelukortit, jotka muuttaa keskuslteutilanteen
strukturoiduksi, mun kaikki ahdistus ja ujous ja hämmennys katoaa ja oon
super ulopäinsuuntautunut ja eloisa ja äänekäs jne.<br />
Mutta
elämässä on hyvin paljon sosiaalisia tilanteita, joissa haluisin ehkä
olla mukana, mut se on sitä strukturoimatonta oleskelua, ja se ei vaan
suju... Siis lähtien ihan yöelämässä viihteellä käymisestä. Pitkästyn
siellä kuoliaaksi ja oon hyvin ahdistunut, koska sehän ON just tollanen
strukturoimaton hengailutilanne. Ja sit tarvin päihteitä (lähinnä
alkoholi), joilla pakenen sitä ahdistusta ja hämmennystä. TAI pakenen
tanssilattialle ja oon piilossa siellä koko yön. Mikä taas ei oo kiva
juttu, koska tulin sinne siksi, et HALUSIN nähä ihmisiä ja tavata
ihmisiä...<br />
<br />
Huokaus. Mut oon tullut siihen tulokseen, että tota
EI voi korjata vaan se johtuu aspergerista ja on jotenkin vaan osa
minua. Niinku silmien väri. Eli et kyse ei oo peloista sinänsä vaan
tilanteen luonnottomuuden ja struktuurin puutteen aiheuttamasta
hämmentyneisyydestä.Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-6242051843000519972017-06-23T02:08:00.001-07:002017-06-23T02:27:03.900-07:00Mitä kaipaan suhteelta<div class="_aok">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhADLHPKo9CJZSye-DoToZcL-986UTUIuVEMucM89gQFbx39fi8EGUykKlDPnkSIzMNNL3Aczg5HLYSLPT-JH61WQhHLeYMfrVx6sf1PE54m7oq6T3FTOJIvlIhdw826uDeZJXSNo1HPHg/s1600/bad752d41c250726c6c2982d53a3841c.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="700" data-original-width="500" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhADLHPKo9CJZSye-DoToZcL-986UTUIuVEMucM89gQFbx39fi8EGUykKlDPnkSIzMNNL3Aczg5HLYSLPT-JH61WQhHLeYMfrVx6sf1PE54m7oq6T3FTOJIvlIhdw826uDeZJXSNo1HPHg/s320/bad752d41c250726c6c2982d53a3841c.jpg" width="228" /></a><span class="_3oh- _58nk">AINA kun elämässäni olen tutustun mieshenkilöön, nämä mieshenkilöt on olleet melkoisen "yellow-mellow"-henkisiä. Eli rauhallisia ja hiljasia ja varsin passiivisia. Ja vaikkakin tällainen toisaalta toimii tasapainottavana ja rauhottavana vastavoimana mun sekopääenergialle, niin oon KAIKISSA kolmessa parisuhteessani kaivannut sitä, et toinen KESKUSTELISI mun kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluita. Tällasia keskusteluita ei oo ollut. Ystävien kaa oon aina kokenut, et just sellaset keskustelut on PARASTA maailmassa. <br /> </span></div>
<div class="_aok">
<span class="_3oh- _58nk">Mulla on henkisesti yksinäistä ilman vastavuoroista keskustelua. Oon tottunut suhteissani siihen, et pidän monologeja. Toinen KUUNTELEE. Ja vastailee lyhyesti tms. Ei synny KESKUSTELUA. Eikä se toinen ite tuota kauheasti kiinnostavaa puhemateriaalia.<br /> </span><br />
<span class="_3oh- _58nk">Ja sit ne on olleet, KAIKKI, myös aika (eli hyvin) passiivisia ja hidasliikkeisiä ja mä saan aina olla se, joka ehdottaa kaikki tekemiset ja suunnittelee ne ja koordinoi ja panee asiat tapahtuun. Ja sit minä pelleilen yksin ja se toinen on vaan minun pelleilyn yleisö.<br /><br />Ja en oikeen enää jaksa sellasta asetelmaa. En halua monologeja tai esiintyä yksin pelleilyjeni kanssa jollekin yleisölle ja olla aina se joka suunnittelee ja koordinoi ja toteuttaa kaiken ja sitten se toinen liikkuu etanamaisen hitaasti ja saa aikaan asioita toooooooosi hitaasti ja mä en kestä koska sit käy niin, et teen ne asiat ite, koska olisin ite tehnyt ne 10 kertaa jo siinä ajassa... <br /><br />Se on henkisesti HYVIN yksinäinen asetelma. Ja musta tuntuukin, ettei mulla vielä koskaan oo ollut parisuhdetta, joka olisi henkisesti ja älyllisesti todella stimuloiva. Niin et siitä toisesta tulee OUTPUTTIA, ja vieläpä kiinnostavaa sellaista. Halusin et on pitkiä keskusteluja ja voisi olla jotenkin sama huumorintaju et vois nauraa YHDESSÄ ja mäki saisin välillä olla VASTAANOTTAVA osapuoli, jolle toinen ehdottaa, et heiii, tehtäskö sitä tai tätä ja sit SE suunnittelee ja järjestää sen ja mä voin vaan nauttia. Eikä niin et AINA kaikki narut on mun käsissä ja minä oon veturi joka raahaa koko roskaa perässään.<br /><br />Eli aktiivinen, hyvin älykäs ihminen, joka tykkää myös pohtia asioita ja puhua asioista. Ilmeisestikin.<br /><br />Viime suhteessahan kävi sit niin, että lakkasin haluamasta fyysisiä asioita, koska se henkinen yhteys puuttui. Tultiin loistavasti toimeen, se oli hyvin älykäs (+tunneälykäs) ja keskusteluKYKYINEN yksilö eli jos oli TARPEEN puhua jostain, se osasi todellakin puhua ja siks ei koskaan tarvinnut riidellä, koska kummallakin on korkea tunneäly ja empatiakyky niin me KESKUSTELTIIN, jos oli ongelma. En tosiaan jaksaisikaan enää mitään aivokuollutta puupäätä, joka ei osaa puhua tunteista ja keskustella ongelmista ja joka ei siksi PYSTY kuin joko riiteleen idioottimaisesti ja epäkehittävästi TAI sulkeutuu ja välttelee ongelmien kohtaamista. Mutta sit muuten se oli super hiljainen ja mä PITKÄSTYIN kuoliaaksi. Siis näkeminen oli tappavan tylsää. En saanut MITÄÄN mentaalisia virikkeitä sen seurassa, koska siitä ei tullut outputtia, ja se johti aina siihen, et mun adhd alko oireili TODELLA pahasti ja jouduin tuottaan sellasta vammasta itsestimulaatiota eli pelleilin ja ääntelin ja liikehdin ja pöllöilin TAUKOAMATTA... Ja se on kamalaa, koska mulla on sillon, jos teen sellasta, todella stressaantunut ja turhautunut olo eli jonkinlainen hätätila = aivot meinaa räjähtää alistimulaatiosta. Joten ei siis kenties ihme, että vika vuosi meni niin, että en halunnu nähdä sen kanssa, koska mulla oli YKSIN paljon kivempaa... Mut koska me seurusteltiin, oli PAKKO nähdä. Vaikken ymmärtänyt, MIKSI pitäs nähä, kun en saa siitä mitään.<br /><br />Se kaipasi FYYSISTÄ yhteyttä ja FYYSISTÄ läheisyyttä ja sille riitti, et katellaan leffaa ja halitaan ja on seksiä ja blaaaaaaaa. Mutta mä en HALUA fyysisesti lähelle, jos oon pitkästynyt kuoliaaksi, koska en saa mitään älyllistä ja mentaalista stimulaatiota siitä, jos maataan vierekkäin ja halitaan. Siis JOS saisin yllinkyllin henkistä ja älyllistä virikettä suhteesta, niin totta kai MYÖS sit siihen suhteseen kuuluu se et halitaan ja silitellään joskus vaikka hiljaakin. Mut jos ainoa sisältö suhteessa on haliminen ja tv:n katselu tai syöminen tms. niin luoja elän älyllisellä ja mentaalisen stimulaation aavikolla.<br /><br />Huomasin viime suhteessa, et tarvin sen henkisen ja älyllisen vahvan yhteyden ja läheisyyden, JOTTA haluan fyysisesti lähelle (pitemmässä suhteessa, alkuunhan voi ihastua ties mihin aivoameebaan fyysisen vetovoiman pohjalta ja kuksia menemään ja asua sängyssä puoli vuotta, mut sit kun se laantuu, niin voi luoja missä sitä ollaankaan...). Se henkinen ja älyllinen yhteys on mulla silta toisen luo pitkällä tähtäimellä.<br /><br />Siksipä varmaankin nykyään kannatan hidasta tutustumista. Pitää tutkia, millainen ihminen toinen on ja millainen synergia on ihmisen kanssa, kun persoonallisuudet alkaa kietoutua toisiinsa, koska ihmisethän saavat toisistaan esiin aina kaikenlaisia puolia ja ulottuvuuksia ja vaikuttavat toisiinsa ennustamattomilla tavoilla jne. ja kaikki se selviää vasta vähitellen. minun viimeisin exäni esim on joittenkin ihmisten seurassa puhelias. mtta mun kanssa muuttui mykäksi. eikä se itekään tiedä miksi. <br /><br />Ja jos joku haluaa sanoa jotain vähänkä sellasta, että "ei ole olemassa täydellistä ihmistä/suhdetta" tms. niin siihen mun vastaus on, että mulla EI oo mitään tarvetta TYYTYÄ johonkin suhteeseen tai ihmiseen siksi, että mulla <i>olisi joku</i>. Hyi hitto, ei. MIKSI? Miks mun tarvis yrittää väkisin sopeutua elään jonkun <i>ihan kivan</i> kanssa, jonka kanssa en aidosti viihdy? En ymmärrä. Olen kokeillut ja se oli paskaa. Nyt mun tavote on ollut oppia nauttiin yksin olemisesta niin, että en TARVI ketään ja oon sen saavuttanut (projekti: irti läheisriippuvuudesta). Yksin olen onnellinen ja iloinen ja voin nauttia elämästä ja upeista ystävyyssuhteista ja kaikesta. MIKSI mun tarvis raahata tähän joku ihminen ja parisuhde, jotka ei tunnu ihanalta? Ei miksikään. Se vaan HEIKENTÄISI mun elämänlaatua ja onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ylipäätään tällä hetkellä tuntuu, että parisuhde vähentää elämän laatua. Tulee hirveesti ongelmia. Ahdistusta. Stressiä. Koko ajan otettava toinen huomioon ja tehtävä kompromisseja ja miellytettävä toista. MIKSI???? Haluan olla vapaa ja onnellinen. Jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä olla vapaita ja silti rakastaa ja se suhde RIKASTAA elämää eikä vaan tuo siihen ylimäärästä paskaa, niin sit. Sitten vasta siinä on järkeä.</span><br />
<span class="_3oh- _58nk"></span><br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvbFHQIzRK0292AL_wA1R0zrrRiQiAQ33bfj_T_Kz2YhZge9eQfUcjiLI8h4CGqzpkal6PdAroNMFrg1m8NnbxSBL6DCLoQnUqiPbkzIhEEGqA0vOStRIXCNWFwiSuqNa0yKQZF1YkIcs/s1600/images.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="225" data-original-width="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgvbFHQIzRK0292AL_wA1R0zrrRiQiAQ33bfj_T_Kz2YhZge9eQfUcjiLI8h4CGqzpkal6PdAroNMFrg1m8NnbxSBL6DCLoQnUqiPbkzIhEEGqA0vOStRIXCNWFwiSuqNa0yKQZF1YkIcs/s1600/images.jpg" /></a></div>
<span class="_3oh- _58nk"><br /></span><span class="_mh6 _wsc" id="cch_f45827e7fa66a"></span></div>
Unknownnoreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1056539078593312295.post-73518212488300378762017-06-02T00:16:00.000-07:002017-06-02T00:17:16.705-07:00EheytyminenOn tullut aika todeta, että olen tarpeeksi eheytynyt. En vaan oo hoksannut sitä.<br />
<br />
Oli siis aika, noin 20 vuotta sitten, kun voin niin huonosti, että
totesin mielessäni: "Tää ei voi olla normaalia voida näin huonosti,
ihmisen ei voi kuulua voida näin huonosti." Siitä alkoi aika, jolloin
omistin elämäni täydellisesti sen selvittämiselle, MIKSI voin huonosti
ja miten voin korjata sen.<br />
<br />Mutta nyt huomaan, että oon eheytynyt tarpeeksi. Voin nykyään ihan hyvin. Mun ei enää tarvi omis<span class="text_exposed_show">taa
elämääni sen miettimiselle, mikä on huonosti ja miten voin korjata
asian. Olisin voinut lopettaa jo jonkun aikaa sitten, mutta oon jäänyt
niin jumiin tohon moodiin ja siitä on tullu elämäntapa, että en oo
tajunnut, että sieltä pään sisältä voi tulla ulos ja alkaa elään. Että
voi alkaakin keskittyyn siihen, mikä elämässä on HYVÄÄ sen sijaan, et
keskittyy koko ajan siihen, mikä on vialla.<br /></span><br />
Koska faktahan on, että aina on jotain vialla. Me ei eletä missään
paratiisissa. Kärsimys on osa elämää. Negatiivisia tunteita on ja tulee
olemaan. Ikäviä asioita tapahtuu. Mä en vaan jossain kohtaa huomannut,
että oon eheytynyt tarpeeksi elääkseni normaalia elämää. Unohduin
ajatukseen siitä, että jokin on karmaisevalla tavalla pielessä.<br />
<br />
En oo ollut masentunut nyt 8 vuoteen. Tosin oon syönyt masennuslääkettä
koko sen ajan enkä voi olla ihan varma pysyisinkö vieläkään kunnossa
ilman. Mutta haluisin uskoa, että oon eheytynyt niin paljon, että
pysyisin kunnossa jo omin avuin. Se selviää jossain vaiheessa, kun saan
itseni vierotettua lääkkeestäni. Kun saan sen lopetettua ja jos pysyn
kasassa ilman sitä, voin todeta parantuneeni. Nyt vielä hiukan
hapuillaan.<br />
<br />
Mutta siis! On aika lähtee talsimaan uutta tietä
pitkin. Sitä, jossa voi taas keskittyä iloon ja kivoihin asioihin ja
täyttää elämänsä kaikella mitä rakastaa ja toteuttaa itseään. Niinkun
lapsena. Ennen kun sairastuin.<br />
<br />
<span class="_47e3 _5mfr" title="Hymiö heart"><img alt="" class="img" height="16" src="https://www.facebook.com/images/emoji.php/v9/f6c/1/16/2764.png" width="16" /></span>Unknownnoreply@blogger.com0