Asperger ja strukturoimattomien sosiaalisten ryhmätilanteiden aiheuttama ahdistus

Oon kuvitellut, että en ole ujo ihminen, koska olen (mul on diagnosoimaton ADHD) todella estoton ja ulospäinsuuntaunut ja oon monenlaisissa tilanteissa PALJON keskivertoihmistä rohkeampi ja äänekkäämpi ja otan esim. ryhmätöissä tilanteen haltuuni ja alan koordinoida toimintaa jne. MUTTA kärsin kuitenkin tietynlaisissa tilanteissa hirveästä sosiaalisesta ahdistuksesta ja kun luin jokin aka sitten ujoudesta (tutkin, mitä se nyt sitten todella on), niin ujouden ja sosiaalisten tilanteiden pelon välinen ero on ainoastaan aste-ero. Kyse siis ihan samasta asiasta, mutta ujous on vaan lievempi versio. Eli vaikuttaisi siltä, että olen kuin olenkin ujo! Tosin joissain tilanteissa se on niin paha, että arvelisin sen kallistuvan patologisen ahdistuksen/pelon puolelle.

MUTTA oon pohtinut asiaa ja musta tuntuu, ettei kyse ole "normaalista" ujoudesta vaan jostain asperger-ilmiöstä, jota ei ehkä VOI korjata koskaan millään keinolla. Oon vuosien aikana eheytynyt tosi paljon ja oppinut hyväksyyn itseäni sellasena kuin oon, oppinut sosiaalisia taitoja jne. Mä en oo ujo siksi, et pelkäisin tekeväni jotain väärin -ainakaan en tiedosta, et näin olisi, koska se ahdistus on päällä KOKO AJAN niissä tilanteissa, vaikka istusin vaan hiljaa ja kokisin, et on ok olla hiljaa. Ja POINTTI on mulla se, et oon alkant tulla siihen tulokseen, että se, mikä ton olotilan mulla tekee on HÄMMENNYS. Olen HÄMMENTYNYT tietynlaisissa sosiaalisissa tilanteissa.

Puhun nyt strukturoimattomista ryhmätilanteista. Eli paikalla on useampia ihmisiä ja sillä tilanteella ei oo MITÄÄN selkeää struktuuria. Eli vapaamuotoista hengailua, tutustumista, olemista. Niin mä koen, että se on vaan mun aivoille täysin LUONNOTON tilanne ja se tuntuu luonnottomalta ja olen hämmentynyt. Ja kyse ei ees sinänsä oo siitä, etten tietäisi, mitä mun pitää tehdä, koska sen voi opetella ja oon opetellut. Sitähän VOI vaikka istua vaan hiljaa. Mutta jotenkin koen, että se kontakin ottaminen ja vuorovaikutuksessa oleinen noissa tilanteissa on niin kovaa mentaalista työtä ja ponnistelua, että en oikein jaksaisi, ja sit vajoan helposti vaan jotenkin itseeni ja johkin autistiseen kuplaan ja oon yksin, mut sit taas ei oo mitään järkeä olla SIINÄ TILANTEESSA, koska HALUAISIN olla ihmisten kanssa ja jos olen YKSIN olen sitä mieluummin kotona kuin ihmisten tuijotettavana. Ja adhd tekee mulle siis vielä en, että pitkästyn kuoliaaksi, jos mulla ei ole mielekästä tekemistä eli se, et istun paikoillaan ja en jaksa sosialisoida on tappavan tylsää ja oon mieluummin yksin KOTONA, jossa voin tehdä kiinnostavia asioita.

Mutta siis jännää on, et HETI jos tohon tuodaan joku peli tai ryhmätyö tai mun kehittämät keskustelukortit, jotka muuttaa keskuslteutilanteen strukturoiduksi, mun kaikki ahdistus ja ujous ja hämmennys katoaa ja oon super ulopäinsuuntautunut ja eloisa ja äänekäs jne.
Mutta elämässä on hyvin paljon sosiaalisia tilanteita, joissa haluisin ehkä olla mukana, mut se on sitä strukturoimatonta oleskelua, ja se ei vaan suju... Siis lähtien ihan yöelämässä viihteellä käymisestä. Pitkästyn siellä kuoliaaksi ja oon hyvin ahdistunut, koska sehän ON just tollanen strukturoimaton hengailutilanne. Ja sit tarvin päihteitä (lähinnä alkoholi), joilla pakenen sitä ahdistusta ja hämmennystä. TAI pakenen tanssilattialle ja oon piilossa siellä koko yön. Mikä taas ei oo kiva juttu, koska tulin sinne siksi, et HALUSIN nähä ihmisiä ja tavata ihmisiä...

Huokaus. Mut oon tullut siihen tulokseen, että tota EI voi korjata vaan se johtuu aspergerista ja on jotenkin vaan osa minua. Niinku silmien väri. Eli et kyse ei oo peloista sinänsä vaan tilanteen luonnottomuuden ja struktuurin puutteen aiheuttamasta hämmentyneisyydestä.

Mitä kaipaan suhteelta

AINA kun elämässäni olen tutustun mieshenkilöön, nämä mieshenkilöt on olleet melkoisen "yellow-mellow"-henkisiä. Eli rauhallisia ja hiljasia ja varsin passiivisia. Ja vaikkakin tällainen toisaalta toimii tasapainottavana ja rauhottavana vastavoimana mun sekopääenergialle, niin oon KAIKISSA kolmessa parisuhteessani kaivannut sitä, et toinen KESKUSTELISI mun kanssa pitkiä ja syvällisiä keskusteluita. Tällasia keskusteluita ei oo ollut. Ystävien kaa oon aina kokenut, et just sellaset keskustelut on PARASTA maailmassa.
 

Mulla on henkisesti yksinäistä ilman vastavuoroista keskustelua. Oon tottunut suhteissani siihen, et pidän monologeja. Toinen KUUNTELEE. Ja vastailee lyhyesti tms. Ei synny KESKUSTELUA. Eikä se toinen ite tuota kauheasti kiinnostavaa puhemateriaalia.
 
Ja sit ne on olleet, KAIKKI, myös aika (eli hyvin) passiivisia ja hidasliikkeisiä ja mä saan aina olla se, joka ehdottaa kaikki tekemiset ja suunnittelee ne ja koordinoi ja panee asiat tapahtuun. Ja sit minä pelleilen yksin ja se toinen on vaan minun pelleilyn yleisö.

Ja en oikeen enää jaksa sellasta asetelmaa. En halua monologeja tai esiintyä yksin pelleilyjeni kanssa jollekin yleisölle ja olla aina se joka suunnittelee ja koordinoi ja toteuttaa kaiken ja sitten se toinen liikkuu etanamaisen hitaasti ja saa aikaan asioita toooooooosi hitaasti ja mä en kestä koska sit käy niin, et teen ne asiat ite, koska olisin ite tehnyt ne 10 kertaa jo siinä ajassa...

Se on henkisesti HYVIN yksinäinen asetelma. Ja musta tuntuukin, ettei mulla vielä koskaan oo ollut parisuhdetta, joka olisi henkisesti ja älyllisesti todella stimuloiva. Niin et siitä toisesta tulee OUTPUTTIA, ja vieläpä kiinnostavaa sellaista. Halusin et on pitkiä keskusteluja ja voisi olla jotenkin sama huumorintaju et vois nauraa YHDESSÄ ja mäki saisin välillä olla VASTAANOTTAVA osapuoli, jolle toinen ehdottaa, et heiii, tehtäskö sitä tai tätä ja sit SE suunnittelee ja järjestää sen ja mä voin vaan nauttia. Eikä niin et AINA kaikki narut on mun käsissä ja minä oon veturi joka raahaa koko roskaa perässään.

Eli aktiivinen, hyvin älykäs ihminen, joka tykkää myös pohtia asioita ja puhua asioista. Ilmeisestikin.

Viime suhteessahan kävi sit niin, että lakkasin haluamasta fyysisiä asioita, koska se henkinen yhteys puuttui. Tultiin loistavasti toimeen, se oli hyvin älykäs (+tunneälykäs) ja keskusteluKYKYINEN yksilö eli jos oli TARPEEN puhua jostain, se osasi todellakin puhua ja siks ei koskaan tarvinnut riidellä, koska kummallakin on korkea tunneäly ja empatiakyky niin me KESKUSTELTIIN, jos oli ongelma. En tosiaan jaksaisikaan enää mitään aivokuollutta puupäätä, joka ei osaa puhua tunteista ja keskustella ongelmista ja joka ei siksi PYSTY kuin joko riiteleen idioottimaisesti ja epäkehittävästi TAI sulkeutuu ja välttelee ongelmien kohtaamista. Mutta sit muuten se oli super hiljainen ja mä PITKÄSTYIN kuoliaaksi. Siis näkeminen oli tappavan tylsää. En saanut MITÄÄN mentaalisia virikkeitä sen seurassa, koska siitä ei tullut outputtia, ja se johti aina siihen, et mun adhd alko oireili TODELLA pahasti ja jouduin tuottaan sellasta vammasta itsestimulaatiota eli pelleilin ja ääntelin ja liikehdin ja pöllöilin TAUKOAMATTA... Ja se on kamalaa, koska mulla on sillon, jos teen sellasta, todella stressaantunut ja turhautunut olo eli jonkinlainen hätätila = aivot meinaa räjähtää alistimulaatiosta. Joten ei siis kenties ihme, että vika vuosi meni niin, että en halunnu nähdä sen kanssa, koska mulla oli YKSIN paljon kivempaa... Mut koska me seurusteltiin, oli PAKKO nähdä. Vaikken ymmärtänyt, MIKSI pitäs nähä, kun en saa siitä mitään.

Se kaipasi FYYSISTÄ yhteyttä ja FYYSISTÄ läheisyyttä ja sille riitti, et katellaan leffaa ja halitaan ja on seksiä ja blaaaaaaaa. Mutta mä en HALUA fyysisesti lähelle, jos oon pitkästynyt kuoliaaksi, koska en saa mitään älyllistä ja mentaalista stimulaatiota siitä, jos maataan vierekkäin ja halitaan. Siis JOS saisin yllinkyllin henkistä ja älyllistä virikettä suhteesta, niin totta kai MYÖS sit siihen suhteseen kuuluu se et halitaan ja silitellään joskus vaikka hiljaakin. Mut jos ainoa sisältö suhteessa on haliminen ja tv:n katselu tai syöminen tms. niin luoja elän älyllisellä ja mentaalisen stimulaation aavikolla.

Huomasin viime suhteessa, et tarvin sen henkisen ja älyllisen vahvan yhteyden ja läheisyyden, JOTTA haluan fyysisesti lähelle (pitemmässä suhteessa, alkuunhan voi ihastua ties mihin aivoameebaan fyysisen vetovoiman pohjalta ja kuksia menemään ja asua sängyssä puoli vuotta, mut sit kun se laantuu, niin voi luoja missä sitä ollaankaan...). Se henkinen ja älyllinen yhteys on mulla silta toisen luo pitkällä tähtäimellä.

Siksipä varmaankin nykyään kannatan hidasta tutustumista. Pitää tutkia, millainen ihminen toinen on ja millainen synergia on ihmisen kanssa, kun persoonallisuudet alkaa kietoutua toisiinsa, koska ihmisethän saavat toisistaan esiin aina kaikenlaisia puolia ja ulottuvuuksia ja vaikuttavat toisiinsa ennustamattomilla tavoilla jne. ja kaikki se selviää vasta vähitellen. minun viimeisin exäni esim on joittenkin ihmisten seurassa puhelias. mtta mun kanssa muuttui mykäksi. eikä se itekään tiedä miksi.

Ja jos joku haluaa sanoa jotain vähänkä sellasta, että "ei ole olemassa täydellistä ihmistä/suhdetta" tms. niin siihen mun vastaus on, että mulla EI oo mitään tarvetta TYYTYÄ johonkin suhteeseen tai ihmiseen siksi, että mulla olisi joku. Hyi hitto, ei. MIKSI? Miks mun tarvis yrittää väkisin sopeutua elään jonkun ihan kivan kanssa, jonka kanssa en aidosti viihdy? En ymmärrä. Olen kokeillut ja se oli paskaa. Nyt mun tavote on ollut oppia nauttiin yksin olemisesta niin, että en TARVI ketään ja oon sen saavuttanut (projekti: irti läheisriippuvuudesta). Yksin olen onnellinen ja iloinen ja voin nauttia elämästä ja upeista ystävyyssuhteista ja kaikesta. MIKSI mun tarvis raahata tähän joku ihminen ja parisuhde, jotka ei tunnu ihanalta? Ei miksikään. Se vaan HEIKENTÄISI mun elämänlaatua ja onnellisuutta ja tyytyväisyyttä. Ylipäätään tällä hetkellä tuntuu, että parisuhde vähentää elämän laatua. Tulee hirveesti ongelmia. Ahdistusta. Stressiä. Koko ajan otettava toinen huomioon ja tehtävä kompromisseja ja miellytettävä toista. MIKSI???? Haluan olla vapaa ja onnellinen. Jos joskus tapaan ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä olla vapaita ja silti rakastaa ja se suhde RIKASTAA elämää eikä vaan tuo siihen ylimäärästä paskaa, niin sit. Sitten vasta siinä on järkeä.

Eheytyminen

On tullut aika todeta, että olen tarpeeksi eheytynyt. En vaan oo hoksannut sitä.

Oli siis aika, noin 20 vuotta sitten, kun voin niin huonosti, että totesin mielessäni: "Tää ei voi olla normaalia voida näin huonosti, ihmisen ei voi kuulua voida näin huonosti." Siitä alkoi aika, jolloin omistin elämäni täydellisesti sen selvittämiselle, MIKSI voin huonosti ja miten voin korjata sen.

Mutta nyt huomaan, että oon eheytynyt tarpeeksi. Voin nykyään ihan hyvin. Mun ei enää tarvi omistaa elämääni sen miettimiselle, mikä on huonosti ja miten voin korjata asian. Olisin voinut lopettaa jo jonkun aikaa sitten, mutta oon jäänyt niin jumiin tohon moodiin ja siitä on tullu elämäntapa, että en oo tajunnut, että sieltä pään sisältä voi tulla ulos ja alkaa elään. Että voi alkaakin keskittyyn siihen, mikä elämässä on HYVÄÄ sen sijaan, et keskittyy koko ajan siihen, mikä on vialla.

Koska faktahan on, että aina on jotain vialla. Me ei eletä missään paratiisissa. Kärsimys on osa elämää. Negatiivisia tunteita on ja tulee olemaan. Ikäviä asioita tapahtuu. Mä en vaan jossain kohtaa huomannut, että oon eheytynyt tarpeeksi elääkseni normaalia elämää. Unohduin ajatukseen siitä, että jokin on karmaisevalla tavalla pielessä.

En oo ollut masentunut nyt 8 vuoteen. Tosin oon syönyt masennuslääkettä koko sen ajan enkä voi olla ihan varma pysyisinkö vieläkään kunnossa ilman. Mutta haluisin uskoa, että oon eheytynyt niin paljon, että pysyisin kunnossa jo omin avuin. Se selviää jossain vaiheessa, kun saan itseni vierotettua lääkkeestäni. Kun saan sen lopetettua ja jos pysyn kasassa ilman sitä, voin todeta parantuneeni. Nyt vielä hiukan hapuillaan.

Mutta siis! On aika lähtee talsimaan uutta tietä pitkin. Sitä, jossa voi taas keskittyä iloon ja kivoihin asioihin ja täyttää elämänsä kaikella mitä rakastaa ja toteuttaa itseään. Niinkun lapsena. Ennen kun sairastuin.