Poikkeuksellisen herkkä unen puutteelle?

Minulla on ollut niin kauan kuin muistan hirveitä ongelmia nukkumisen kanssa. Tai siis ei nukkumisen kanssa vaan sen kanssa, etten saa tarpeeksi unta. Olen huomannut, että tarvitsen joka yö vähintään 9 tuntia unta, mielellään enemmänkin. Jos nukun 8h, olen zombie ja nukahtelen pystyyn.

Lisäksi unen puute vaikuttaa minuun välittömästi ja voimakkaasti. Yksikin yö, jolloin nukun vain noin 8h, niin vaikutukset mielialaan ja toimintakykyyn ovat dramaattiset. Minusta tulee todella ärtyisä ja kireäpinnainen ja aistin koko ajan pelkän valtavan väsymyksen ja joka ikinen toiminto vaatii valtavaa ponnistelua, että jaksan suorittaa sen.

Nyt, kun Eevi käy päiväkodissa, heräämme aamuisin klo 7. Minä joudun palaamaan vielä nukkumaan vietyäni Eevin ja nukun pari tuntia lisää, mutta silti jokin on vialla... Olen jatkuvasti silmittömän aggressiivinen. Aggressiivisuus ilmenee siis ärtyisyytenä ja kireähermoisuutena. Joudun koko ajan ponnistelemaan äärimmilleen, etten tiuskisi ja huutaisi. Ja vaikka kuinka ponnistelen, välillä lipsahtaa, ja sitten on huono omatunto ja paha mieli pitkän aikaa. Ja kun asiat eivät suju hyvin, laukku jää vaikka kiinni ovenkahvaan, seuraa hirveä kiroilu- ja huutotulva ja paiskomista.

Tämä on nyt jokapäiväistä tuon aamuherätyksen takia ja en kerta kaikkiaan jaksa enää, joten lähdin tutkimaan, mitä tietoa löytyisi netistä.

Ensinnäkin tärkeä termi on irritability. Mielestäni suomen kielessä ei ole täydellistä vastinetta sille. Se tarkoittaa ärsyyntyvää, sitä että on herkkä ärsyyntymään, ärsyyntyy herkästi. Kireät hermot. Tiukka pinna. Löysin kiinnostavan määritelmän termille.

Irritability is a state of extreme sensitivity to stimulation of any kind. Very often these people feel stressed, impatient or might easily become angry. 

Irritability is a kind of signal, that an unpleasant or potentially threatening situation cannot be avoided or solved in an appropriate way.

Ärtyisyys on siis jonkin ärsykkeen aiheuttama äärimmäinen herkkyystila. Ihminen on todella herkkä jollekin ärsykkeelle ja seurauksena on ärtyisyys. Ärsyyntyvä ihminen tuntee itsensä stressaantuneeksi, kärsimättömäksi ja saattaa suuttua helposti.

Kun ihminen on herkästi ärsyyntyvässä tilassa se on merkki siitä, että jokin on vialla. On olemassa jokin epämiellyttävä tai uhkaava tilanne, jota henkilö ei pysty välttämään tai ratkaisemaan asianmukaisella tavalla.


No, tässä tapauksessa ärsyke, jolle olen herkkä, on unenpuute.


Kun pengoin lisää tietoa, törmäsin kiinnostavaan tietoon ihmisen nukkumistottumuksista ajalta ennen sähkövaloja. Ihmiset ovat entisaikoina nukkuneet ilmeisesti kahdessa osassa. He ovat menneet nukkumaan pimeän laskeuduttua ja nukkuneet alkuyöhön asti. Sitten he ovat heränneet vähäksi aikaa, esimerkiksi tunniksi ja menneet sitten takaisin nukkumaan ja heränneet auringon noustessa. Ensimmäisen ja toisen unen välisenä aikana ihmiset ovat lukeneet, harrastaneet seksiä, rukoilleet, opiskelleet...

Tästä entisaikojen kaksijakoisesta yöunesta on tietoa eri paikoissa, tässä yksi artikkeli: Decoding the Science of Sleep.

Tämä oli minusta erityisen kiinnostavaa siksi, että olen pitänyt tätä ilmiötä itsessäni merkkinä siitä, ettei aikaisin nukkumaan meneminen sovi minulle! Minä nimittäin herään keskellä yötä, jos menen nukkumaan ennen 22, ja pyörin tunnin tai pari sängyssä saamatta unta. Tällaista ei tapahdu koskaan, jos menen nukkumaan vasta lähempänä puolta yötä. Mutta kyse voikin siis olla luonnollisesta ja asiaan kuuluvasta ominaisuudesta ja minä voin aivan hyvin sitten yöllä herätä opiskelemaan tai lukemaan ja jatkaa sitten unia. Tosin en tiedä, miten sitten taas saan kasaan sen tarvittavan unimäärän... Eli vähintään 9h unta, jos kukun hereillä öisin.

Raivostuttavaa.

Ilmeisesti pitäisi mennä nukkumaan joskus kello 21 ja kukkua yöllä tunti. Siitä tulisi 9h, jos herää 7:ltä.


Löysin myös sivun, jossa 18-vuotias nuorukainen kysyi asiantuntijalta, onko hän jotenkin outo, kun tarvitsee yli 9h unta yössä, ja jos nukkuu vain 8 niin seuraa kaikenlaista ikävää. Asiantuntija vastasi, ettei lainkaan. Entisaikoina (ennen sähkövaloa) ihmiset nukkuivat jopa 12h vuorokaudessa.


Löysin kiinnostavan jutun, jossa englantilainen henkilö on testannut perheensä kanssa kuukauden ajan, etteivät he käytä auringon laskettua lainkaan sähkövaloja. Samainen perhe oli tehnyt testin aikaisemmin kesäkuussa, jolloin päivä on pisimmillään, koska arvelivat sen olevan helpoin kuukausi testille. Tulokset olivat jo silloin dramaattiset. Testin tehnyt mies, J. D. Moyer, on aina ollut yökukkuja ja mennyt nukkumaan puolen yön aikaan. Koska hän on aina telttaillessa mennyt nukkumaan paljon aikaisemmin, hän epäili, että syy valvomiseen on sähkövaloissa. Tämän takia hän on intoutunut tekemään tällaisia kokeiluja. Kun perhe sitten oli kesäkuun sähkövaloitta (auringon laskettua), he menivät luonnostaan nukkumaan jo 9-10 aikaan illalla. Aluksi he nukkuivat 10-11h yössä, mutta sitten unen määrä normalisoitui 8h yössä. Vaikutukset mielialaan olivat huomattavat.

One thing we both noticed was a huge boost in mood — moments of unexplained, unreasonable joy would strike us at random times during the day.

Koska tulokset olivat näin lupaavia, he kokeilivat uudestaan, tällä kertaa helmikuussa, jolloin päivät ovat lyhyitä. No, seurauksena oli kaikenlaista harmia, kun aurinko saattoi laskea jo 5:ltä iltapäivällä ja sen jälkeen ei voinut enää tehdä mitään (televisiota ei saanut katsella auringon laskettua, kuului sääntöihin) eikä oikein nähnyt eteensä. Ja kun kynttilöiden kanssa kulki joka paikkaan, vahaa putoili ympäriinsä. Ennen vanhaan myöhään valvoneita ihmisiä onkin kutsuttu "vahantiputtelijoiksi" :). Perhe alkoi kutienkin heti mennä nukkumaan paljon normaalia aikaisemmin. Moyer huomasi, että jos hän meni nukkumaan todella aikaisin eli ennen 9, hän heräsi puoli 3 aikaan yöllä. Aluksi hän piti tätä huolestuttavana, mutta sitten hän muisti, että entisaikaan ihmiset ilmeisesti nukkuivat juuri noin eli kahdessa pätkässä. Niinpä hän alkoi öisin lukea tai kirjoittaa kynttilänvalossa.



I can function with as little as five or six hours of sleep as night.  But with that little sleep (especially for more than one night), I’m not at my best, or my happiest, or my most creative; I’m just grinding through life.  Since the only thing we have in life is quality of our consciousness, and sleep deprivation so obviously and negatively affects the quality of our consciousness, it makes sense to prioritize sleep.

Sleep Experiment – A Month With No Artificial Light



Kävipä mielessä sellainenkin epämiellyttävä ajatus, että jos on herkkä ihminen, niin ehkä on erityisen herkkä keinovalon vaikutuksille että unenpuutteen vaikutuksille. Siinä vasta ihana yhdistelmä.

Jos asuisin yksin, lakkaisin valojen käytön HETI. Siis auringon laskettua. Koska en asu, alan tutkia asiaa...

Ja nyt pois täältä blogista ja NUKKUMAAN! (kello on 23.20 voi persaus)

Minun ystäväni

Haluan kertoa ystävistäni!!! Koska ihailen heitä niin VALTAVASTI!!! He ovat hienoimpia koskaan tapaamiani ihmisiä ja olen todella ylpeä... kiitollinen... onnellinen siitä, että niin hienot ihmiset ovat halunneet minut ystäväkseen. Nämä ihmiset ovat myös peilejäni, koska meissä on hyvin paljon samaa tai yhteistä, vaikka paljon on myös erilaista.

Aloitetaan Ullasta. Hassua kyllä, hänet löytää Wikipediasta. Se on minusta hassua. Kun joku tuttu on siellä. Wikipediassa sanotaan:

Ulla

Ulla Raitio (s. 30. heinäkuuta 1984 Helsinki) on suomalainen näyttelijä. Hän valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2009 ja on näytellyt mm. Suomen Kansallisteatterin, Teatteri Nirvanan^[1] ja Myllyteatterin tuotannoissa sekä Yle TV2:n draamasarjoissa Tehdas^[2] (2012) ja Täysin työkykyinen (2003).

Ulla

Tapasin Ullan Oriveden opistossa syksyllä 1999.

I really love this person! Mielemme toimii monella tapaa samalla lailla. Syväluotaamme elämää, itseämme, kaikkea mikä on olemassa tai mitä nyt suinkin voi ajatella. Meitä yhdistää myös luovuus ja olemme kehitelleet yhdessä kaikenmoisia projekteja, sketsejä ja kirjoitelmia ja jos asuisimme lähempänä toisiamme kehittäisimme varmaan vaikka mitä.



Seuraavaksi Emilia. My best friend. En voi mitenkään kuvitella, että kohtaisin tässä elämässä toista ihmistä, jonka kanssa kohtaan niin täydellisellä tavalla. Olemme kuin sielunsisaria kaikkein kauneimmalla tavalla. Ja jotenkin käymme aina yhtä aikaa läpi elämässämme samanlaisia asioita. Olisipa minulla hänestä kuva... Pitääkin pyytää. Olen halunnut tehdä kollaasin ystävieni kuvista jo kauan. Siis seinälle. Tauluksi.

Emilia on älykkäin ja viisain koskaan tapaamani ihminen. Ylivoimaisesti ja ehdottomasti. Siinä on aivot vailla vertaa. Oman älykkyyteni ymmärsin vasta sitä kautta, kun tajusin, että älykkäimmät tuntemani ihmiset ovat parhaita ystäviäni. Koska keskustelen heidän kanssaan samalla tasolla ja he pitävät minua älykkäänä, olen – varsin myöhällä iällä – ymmärtänyt olevani itsekin ilmeisen älykäs. Sosiaalisen ja emotionaalisen jälkeenjääneisyyden takia ja koska en ikinä panostanut koulunkäyntiin, en tajunnut sitä ennen kuin yli 20-vuotiaana.

Emilia on ollut elämässäni jo hyvin hyvin kauan. Tutustuimme 8. luokalla eli kauanko siitä nyt on... Varmaan kohta 20 vuotta. Olin juuri aloittanut uudessa koulussa, vaihdoin koulua koulukiusaamisen ja yksinäisyyden takia uuden ystäväni (ei Emilia vaan eräs Anu, joka ei enää ole elämässäni) luokalle. Erään liikuntatunnin alussa istuin Emilian vieressä liikuntasalin lattialla ja aloimme jutella pohkeistamme... Kyllä. Pohkeista. Tutkin, miten pohkeeni on vetelä ja heiluu. Ulkona satoi ensilumi. Mielemme kohtasivat välittömästi. Hän sanoo minulle, että on elämässään kohdannut vain 2 ihmistä, joista on oikeasti pitänyt. Minut ja miehensä. Kenenkään muun kanssa hän ei ole koskaan kokenut kohtaavansa eikä ole koskaan pitänyt ketään muita ihmisiä kiinnostavina.

Minulle hän on tärkein ihminen, Eevin jälkeen, tässä elämässä. Autiolle saarelle ottaisin mukaani, lapseni lisäksi, hänet. Tosin se ei taitaisi olla reilua häntä kohtaan, nyppäistä häntä pois elämästään autiolle saarelle... Hän on se, kenelle soitan mieluiten, kerron kaikki asiani, joka ymmärtää minusta kaiken. Hän ei ole kovin jakava ihminen, mutta toivon olevani hänelle yhtä hyvä kuin hän minulle. Vaikka hän saa minulta miljoonia viestejä päivässä (hieman liioitellen) ja soitan hänelle usein maanisen innoituksen vallassa ja vuosien ajan olin tästä ahdistunut, koska pelkäsin häiritseväni häntä, olen vihdoin oppinut ymmärtämään, ettei se haittaa häntä, että hän oikeasti pitää viesteistäni ja jutuistani ja minusta sellaisena kuin olen.

Jos hän kuolisi, ei olisi ketään, joka hänet koskaan voisi korvata.



Sitten on Anne. Hän ei pidä siitä, että hänestä puhutaan, joten en puhu paljon. Hän on uusin tulokas lähipiirissäni. Tutustuimme 2009? 2010? Aloin vetää Asperger-aikuisten vertaistukiryhmää Nokialla ja sain Annen yhteystiedot, koska hänen oli tarkoitus ryhtyä hommaan kanssani. Anne oli ensimmäinen Asperger-diagnoosin saanut, jonka tapasin oman diagnoosini jälkeen. Kun tapasimme ensimmäisen kerran suunnitellaksemme ryhmää, kohtasimme välittömästi järisyttävällä tavalla. Puheesta ei tullut loppua. Mielemme toimivat aivan samalla tavalla. Hän häikäisi minut älyllään. Kohtasin vertaiseni. Ensi hetkestä alkaen oli selvää, että olimme löytäneet toisistamme ystävät. Tämäkään ystävyys ei ole ollut mutkaton. Olemme olleet välillä "tauolla" välirikon takia, sillä persoonallisuutemme ovat monella tapaa aivan vastakohdat. Hän on jollain lailla sellainen Star Trekin Spock, jollaisiksi aspergereita kuvataan. Minä taas olen super ADHD seinähullu, täynnä mielipuolisia tunteita ja impulsseja. Ristiriitatilanteissa emme tule lainkaan toimeen. Välimme ovat katkenneet uskomattoman pienistä riitasoinnuista. Mutta vähitellen olemme oppimassa käsittelemään toisiamme. Näin ollen myös Anne tarjoaa minulle loistavan tilaisuuden hioa vuorovaikutustaitojani, tunteiden hallintaa sekä toisen huomioonottamista.

Meitä yhdistää eniten säkenöivä äly, kiihkeä mieli, joka janoaa tietoa. Ja tapa, jolla mielemme toimii. Nonkonformistisuus, kriittisyys, out-of-box-thinking.


Hyvin tärkeä ja läheinen minulle on myös tätini, Sari. Kun olin 15-vuotias en halunnut mennä rippikouluun. Äitini laittoi Sarin asialle ja puhumaan minulle. Kävimme jäätelöllä. Silloin huomasin, että hänen kanssaan voi puhua. Että meillä synkkasi. Olemme siitä pitäen tavanneet säännöllisesti (nykyään viikottain) ja hän on minulle ystävä. Huomaa kyllä, että olemme samaa geeniperimää :). Olemme kyllä enimmäkseen hyvin erilaisia, mutta samalla meissä on kaikkea hassua samanlaista.

Essi

Pitkäaikainen ystäväni on myös Essi. Häneen tutustuin reiveissä joskus... Hmmm... Ehkä noin 2000. Tai 1999. Meidän mielemme eivät liiku samoissa sfääreissä, mutta hän on minulle rakas ystävä.








Elämässäni on näiden sydänystävien lisäksi myös muutama muu ihana ihminen, joista pidän paljon. Ulpuun tutustuin vasta vuosi sitten emmekä ole tavanneet kuin pari kertaa, mutta hänenkin kanssaan koin heti kohtaavani. Ja yhä kauemmas elämästäni on ajautunut Linda, johon tutustuin kun työskentelin Filmtownissa. Emilian sisko Isla on myös kiehtova olento, jonka kanssa olen jonkin verran tekemisissä. Hiljattain hän kysyi, tekisimmekö yhdessä kuvakirjoja. Saa tosin nähdä tyssääkö se hänen saamattomuuteensa :). Myös serkkuni vaimo, Piritta, on ystäväni ja heillä on suunnilleen Eevin ikäinen tyttö.

Miten hienoja kaikki nämä ihmiset ovat. Olen äärettömän ylpeä ystävistäni. Minusta on hauskaa joskus pitää lautapeli-ilta tai viettää syntymäpäiviäni (kerran parissa vuodessa ehkä) ja kutsua kaikki nämä hienot ihmiset luokseni voidakseni esitellä heitä, jotta kaikki ystäväni näkisivät, miten hienoja ystäviä minulla on :).

Päivilän sanktuari – blogi herkille ihmisille

Päivilän sanktuarin säätiö jatkaa Sylvi-Sanni Mannisen elämäntyötä herkkiin ihmisiin liittyvän tiedon ja ymmärryksen lisäämiseksi.

Blogista löytyy tietoa herkkyysaiheisista luennoista, artikkeleita yms. 

Klikkaa tästä!

Einstein oli jonkinsortin asperger

Luen Einsteinin elämäkertaa (kirjoittanut Albrecht Fölsing). Olen halunnut lukea sen jo kauan, sillä uskon tunnistavani siinä kuvaillun ihmisen sukulaissieluksi ja haluan tehdä havaintoja siitä, minkälainen persoonallisuus Einstein oli, sillä uskon hänen olleen jonkinsortin Asperger-kansalainen.

Ainakin hän tunsi elämässään samanlaista älyllistä intohimoa, jonka tunnistan myös omassa elämässäni sekä monen muun AS-henkilön kuvauksista. "(fysiikka) oli hänen intohimonsa ja elämänsä sisältö...Kolmen viimeisen vuosikymmenensä ajan hän etsi turhaan kaiken fysiikan perustaa. Hän ei ikinä luopunut siitä, vaan fysiikka riivasi häntä maanisella tavalla aina kuolemaan asti."

Jo hyvin nuorena ilmeni laadullista poikkeavuutta hänen sosiaalisessa käytöksessään. Einsteinin sisko on kuvannut veljeään: "veli syventyi mieluiten kärsivällisyyttä vaativiin leikkeihin, kokosi palapelejä, pystytti monimutkaisia muodostelmia rakennuspalikoista sekä rakensi huimaavan korkeita korttitaloja. Vähemmän häntä kiinnosti leikkiminen puutarhassa muiden pienten sukulaisten kanssa...Pian sukulaislapset alkoivat kutsua häntä ’Veli Pitkäpiimäksi’. Jos hänet joskus pakotettiin leikkimään muiden lasten kanssa, hän halusi aina ehdottomasti olla erotuomari. Siihen tehtävään hänet mielihyvin hyväksyttiinkin synnynnäisen oikeudentajunsa ansiosta."

Erikoista oli myös hänen kielen oppimisensa. Hän oppi puhumaan vasta noin 3-vuotiaana ja ehti huolestuttaa vanhempansakin puhumattomuudellaan siinä määrin, että he konsultoivat asiasta lääkäriäkin. "Tuo viivästyminen johtui pikkuvanhasta kunnianhimosta puhua ainoastaan täydellisiä lauseita. Jos joku kysyi Albertilta jotakin, tämä muotoili ensin vastauksen päässään ja kokeili sitä sitten varovasti puoliääneen huulet selvästi liikkuen. Varmistuttuaan oikeasta ja hyvältä kuulostavasta sanamuodosta hän toisti lauseen normaalilla äänen vahvuudella kysyjälle. Usein hänen kuultiin sanovan kaiken kahdesti ja ainakin sisäkkö kutsui häntä tästä syystä ’tärähtäneeksi’. Hän luopui tavastaan vasta seitsemäntenä elinvuotenaan..."

Einstein sai myös hirvittäviä raivokohtauksia. Hänelle palkattiin kotiopettajar valmentamaan häntä kouluelämän arkeen, kun hän ei vielä ollut kouluikäinen, mutta siitä ei tullut mitään. "Kun opetus ei ollut hänen mieleensä, hän ’hän tarttui tuoliin ja huitaisi sillä opettajatarta, joka järkyttyi niin, että syöksyi ulos talosta eikä ikinä enää tullut takaisin". Hän heitti siskoaan keilapallolla päähän ja "käytti leikkihakkua lyödäkseen reiän tämän päähän". Nämä raivokohtaukset loppuivat ensimmäisten elinvuosien aikana.

Suhteellisuusteorian keksimisestä Einstein toteaa: "Aikuinen ei mieti aika-avaruusongelmia. Hän uskoo ajatelleensa niistä jo varhaisessa lapsuudessaan kaiken ajateltavissa olevan. Minä sen sijaan olen kehittynyt niin hitaasti, että aloin ihmetellä avaruutta ja aikaa vasta, kun olin jo aikuinen. Siitä syystä olen tunkeutunut syvemmälle sen problematiikkaan kuin tavallinen".


Utelias, älyllisesti intohimoinen, lapsenmielinen, sosiaalisesti eristyvä, loputtomasti ihmettelevä ja kyselevä olento...


Lue myös artikkeli: Albert Einstein, maailman tunnetuin aspergeri?

Minulla on oikeus...

...Elää omantuntoni eikä toisen tunnon mukaan, asettaa asiat omaan tärkeys- ja arvojärjestykseen ja elää sen mukaan.

...Tehdä päätöksiä tunteiden, intuition, arvojen, tarpeiden, voimavarojen tai minkä tahansa muun valitsemani tosiasian pohjalta.

…Sanoa ei sille, mihin en tunne olevani valmis, kieltäytyä siitä, mikä tuntuu arvojeni vastaiselta tai liian vaaralliselta.

...Sanoa kyllä sille, mikä palvelee omaa kasvuani ja hyvinvointiani.

...Suojautua uhkaavalta käytökseltä, alentavilta asenteilta ja loukkaavilta sanoilta.

...Olla luottamatta ja uskomatta ihmisiin ja asioihin, jotka eivät tunnu luotettavilta ja uskottavilta.

...Luottaa ja uskoa ihmisiin ja asioihin itse valitsemillani perusteilla.

...Katua, muuttaa mieltäni ja tehdä parannus koska tahansa.

...Antaa anteeksi toiselle ja itselleni mitä ja milloin tahansa.

...Tutustua itsessäni olevaan pieneen lapseen ja pitää siitä huolta.

...Kaikkiin tunteisiini ja niiden rehelliseen ilmaisuun.

...Kokea oma lapsuuteni ja historiani minkälaisena tahansa.

...Olla pettynyt ja surra sitä, mitä en saanut, vaikka olisin tarvinnut tai mitä sain, vaikka en olisi sitä halunnut.

...Olla vihainen sillekin, jota rakastan, kun hän turhauttaa tarpeitani tai loukkaa oikeuksiani.

...Pelätä, tuntea turvattomuutta ja olla varovainen.

...Voida hyvin silloinkin, kun toinen voi huonosti ja päinvastoin.

...Kaikkiin tarpeisiini ja niiden suoraan ilmaisuun.

…Pyytää mitä tarvitsen; läheisyyttä, etäisyyttä, yhteyttä, yksityisyyttä jne.

...Itse huolehtia omasta hyvinvoinnistani ja kasvustani.

...Haluta, haaveilla, unelmoida ja kaivata mitä tahansa.

...Saada kunnioitusta sille, mitä tunnen, tarvitsen, arvostan, uskon, tahdon ja valitsen.

...Olla ottamatta vastuuta toisen tunteista, tarpeista, arvoista, valinnoista tai käytöksestä ja olla syyllistämättä itseäni niistä.

...Odottaa toiselta vähintäänkin rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

...Olla erilainen; terveempi, sairaampi, heikompi, vahvempi, ongelmallisempi, ongelmattomampi, onnellisempi, onnettomampi, jne. kuin muut.

...Olla kiusattu, epäonnistuva, lankeava, virheitä tekevä, rajallinen ja epätäydellinen.

...Oppia, muuttua ja kasvaa, milloin tahansa ja koko ajan.

Koska en ole oikeuksieni orja, minulla on vapaus myös luopua oikeuksistani, mutta tästä lähtien aion tehdä sen vain vapaaehtoisesti ja rakkaudesta – en koskaan enää pelosta tai miellyttämisen pakosta.

MINULLA ON MYÖS PYHÄ VELVOLLISUUS KUNNIOITTAA JA PUOLUSTAA NÄITÄ OIKEUKSIA JOKAISEN IHMISEN SYNNYINLAHJANA.

Daniel ja Raili Nylund

Ystävyyden majatalo

Hyvä tulostettava versio, klikkaa tästä!

Äitiyden mahdottomuus

(osa teosta: Sosiaalisen todellisuuden mahdottomuus)

En ole äidillinen olento. En mitenkään perinteinen hoivavietillä hyvin varustettu nainen. En lainkaan ymmärrä, mikä vauvoissa vetoaa naisiin. Vauvat eivät kiinnosta minua. Ne eivät herätä minussa tunteita. Muiden ihmisten vauvat. Kun Eevi syntyi, hämmästyin sitä tuntemattomien sekä tuttujen naisten virtaa, joka kiiruhti silmät säihkyen ihailemaan vauvaani olin missä hyvänsä. En ymmärtänyt, miksi vauva sai aikaan ihmisissä niin voimakkaita reaktioita. Sellaisia kuin kissanpennut saavat aikaan minussa. Ehkä ihmisvauvat ovat heille kuin kissanpennut minulle. En tiedä.

Olen myös immuuni vauvakuumeelle. En ole koskaan halunnut vauvaa. Silloin kun halusin lapsen, halusin äitiyden kokemuksen. Se oli jotakin, minkä koin välttämättömäksi kokea ennen kuin voisin kuolla rauhassa. Kun sitten olin raskaana, en unelmoinut vauvasta vaan lapsesta, kaikesta siitä, mikä lapsen saamiseen ja sen kasvattamiseen liittyy. Unelmoin siitä, miten saisin keittää puuroa lapselleni ja auttaa häntä läksyjen teossa. Halusin tietää, millaista se kaikki olisi. Tiesin myös, että vanhemmuus tulisi muuttamaan minut perusteellisesti ja halusin kokea tuon muutoksen.

En tiedä unelmoivatko vauvakuumeiset naiset vauvastavai äitiyden kokemuksesta laajemmin, mutta minä en ainakaan koskaan kaivannut vauvaa. Vauvuus oli vain jotakin, mikä väistämättä tuli kokonaisuuden mukana.

Kun Eevi syntyi, tuli ulos vatsastani, en tuntenut mitään. En yhtikäs mitään. Katselin maailmaan saapunutta olentoa, tutkin tarkasti sen pieniä kasvoja silmilläni ja ajattelin, että minun pitäisi tuntea jotakin. Eikä siinä kauan mennytkään. Ensimmäisten tuntien aikana rakkaus täytti minut ja on siitä pitäen täyttänyt elämäni jokaisen hetken.

Ennen Eeviä en ollut koskaan kokenut rakkautta lukuunottamatta kahta edesmennyttä kissaani, jotka ensimmäisinä elämässäni täyttivät minut tuolla ihmeellisellä tunteella.

Vaikka äitiys on minulle pohjimmiltaan mahdottomuus, uskon olevani todella hyvä äiti. Autistisuuteni tekee minusta pohjattoman itsekeskeisen, millä en tarkoita kyvyttömyyttä välittää muista ihmisistä ja heidän tarpeistaan vaan pakottavaa tarvetta kuunnella jokaisena hetkenä omaa sisäistä ääntäni ja seurata sitä. Tarkoitan sillä valtavia intohimoja, joita minulla on kaiken aikaa erilaisia asioita kohtaan ja jotka vetävät minua puoleensa vastustamattomasti kuin valo perhosia. Kuin vesi janoista. Tällaisia intohimoja autismikirjon ihmisillä kutsutaan ekkoiksi eli erityisiksi kiinnostuksen kohteiksi. Ne nielevät ihmisen kokonaan. Autismikirjon ihminen on, uskoakseni, enemmän asia- kuin ihmiskeskeinen. Hän touhuaa mieluummin jonkin projektinsa parissa omassa kammiossaan kuin on muiden ihmisten kanssa. Kyse ei ole oikeastaan edes valinnasta – emme voi muuta (jos voin yleistää?). Kyse on melkeinpä pakkomielteestä. Oikeastaan en näe mitään eroa pakkomielteen ja ekkon välillä. Niin intensiivinen tuo tarve on.

Vasta äitinä olen huomannut, miten kova tarve minulla on vetäytyä omaan maailmaani, miten raskasta ja luonnotonta minulle on olla jatkuvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, kuunnella tuon toisen ihmisen tarpeita ja muodostaa päivän kulku ajatellen toista ihmistä itsen sijaan. Se on miltei mahdotonta, mutta ei aivan. Jokainen päivä tuntuu selviytymistaistelulta – mutta minä selviän. Joudun pinnistelemään itseni äärimmilleen, on niin vaikeaa vain olla, unohtaa intohimonsa, käännösprojektinsa ja... Itsensä kuunteleminen.

Raahaudun eteenpäin minuutista toiseen, tunnista toiseen, kunnes lopulta illalla koittaa vapautuksen hetki, kun saan päästä sisimpäni valloilleen ja olla hetken aikaa MINÄ.

Monet näistä tutnemuksista ja kokemuksista ovat jossain määrin varmaan tuttuja melkein kaikille äideille. Mutta minulla se menee äärimmilleen. Jokainen hetki lapseni kanssa, niin paljon kuin häntä rakastankin, tuottaa minulle kärsimystä ja tunnen kirjaimellisesti olevani kala aavikon hiekalla. Täysin väärässä elementissä. Minulle on vain täydellisen luonnotonta olla kaiken aikaa vuorovaikutuksessa ja keskittynyt toisen tarpeisiin. Se aiheuttaa kärsimystä.

Tunnen oikeastaan joka ikinen hetki valtavaa halua paeta yksinäisyyteen, tilaan, jossa voisin taas kuunnella itseäni, keskittyä itseeni. Tämän rajoituksen vuoksi en kovinkaan usein pysty nauttimaan lapseni seurasta. Rakastan häntä, rakastan kaikkea hänessä, mutta en pysty nauttimaan hänen seurastaan kuin lyhyinä tai satunnaisina hetkinä. Tunnen oloni miltei koko ajan levottomaksi. Minun on vaikea keskittyä mihinkään, kun lapseni on paikalla. En voi keskittyä omiin kiinnostuksen kohteisiini, koska ne vaativat niin intensiivistä syventymistä enkä siedä sitä, jos minut keskeytetään. En myöskään pysty leikkimään tai tekemään oikein mitään lasten juttuja, koska ne ovat aivan liian alistimuloivia mentaalisesti enkä pysty keskittymään. Ilmeisesti myös ADHD-piirteeni vaikuttavat voimakkaasti äitiyteeni. Suurimman osan ajasta yksinkertaisesti tunnen räjähtäväni stimulaation puutteesta (koska en voi tehdä niitä asioita, jotka minua stimuloisivat)  ja olen äärimmäisen levoton ja keskittymiskyvytön.

Mutta on meillä myös hetkiä, jolloin hetkeksi saan kaiken "virtaamaan". Hauskinta on, kun lähdemme ulos tutkimusmatkalle. En kestä kovin hyvin sitä, jos pysähdymme yhteen paikkaan, silloin pitkästyn hengiltä, mutta jos kuljeskelemme ulkona ja tutkimme vaikkapa sieniä tai ötököitä. Toisinaan myös värittäminen, muovaileminen, palapelit ja sen sellaiset sujuvat aika mukavasti. Minusta on myös hauskaa leikkiä Eevin kanssa "koulua" ja opettaa häntä lukemaan ja laskemaan. Tykkään lukea Eeville. Mutta parhaiten saamme yhteisen elämän toimimaan siten, että annan Eevin leikkiä itsekseen ja minä makaan joko sohvalla jotain lueskellen tai sitten siivoan tai lähdemme jonnekin kyläilemään tai retkeilemään.

Pysyäkseni kunnossa ja jaksaakseni olla hyvä äiti, tarvitsen yksin olemista. Onneksi vanhempani ovat alusta asti auttaneet meitä todella paljon ja he ovat Eeville kuin toiset vanhemmat. Eevi on siellä pari kertaa kuukaudessa yökylässä ja silloin saan ladata kunnolla paristoja. Lataan niitä pienemmässä määrin myös joka ilta, kun Eevi nukahtaa ja Eevi on päiväkodissa, minkä ajan käytän projektieni tekemiseen. Ennen päiväkotia meinasin räjähtää siitä, kun minulla ei ollut koskaan riittävästi aikaa kaiken maailman projekteilleni.

Äitiyden mahdottomuus ilmenee siinä, etten voi hankkia enempää lapsia. Kuten niin monessa asiassa elämässäni, en voi miettiä mitä oikeasti haluaisinvaan joudun miettimään kaikkea rajoitusteni kautta, mihin pystynja mitä jaksan. Äitiys on minulle niin luonnotonta, että tiedän, etten voi enää hankkia enempää lapsia. Jokin osa minussa ehkä haluaisi sitä, mutta tiedän, etten voi. Minua ei ole luotu äidiksi.

Kuitenkin tämän yhden pystyn kasvattamaan suurella rakkaudella ja uskon todella, kaikista rajoituksistani huolimatta, olevani todella hyvä äiti. Jokaista hetkeäni ohjaa valtava rakkaus. Rakastan lastani niin paljon... Enemmän kuin itseäni. Ja vain siksi pystyn tähän. Hänen vuokseen tekisin mitä tahansa.

Kun luin kirjan Naisia joltain muulta planeetalta?, jossa on Asperger-naisten kirjoituksia, huomasin, että kaikkiäidit kirjoittivat, että rajoituksistaan huolimatta, he kokivat onnistuneensa kasvatustehtävässään hyvin. Vaikka Asperger-naisilla onkin paljon rajoituksia äitinä, heillä on myös monia vahvuuksia. Me (?) pystymme eläytymään lapsen maailmaan hämmästyttävällä tavalla. Minussa (ja muissa Asperger-henkilöissä?) on sellainen mielenkiintoinen ominaisuus, etten kykene arvottamaan kohtaamiani ihmisiä. Kaikki ovat samalla viivalla keskenään ja kanssani. Kohtaan jokaisen lapsenomaisesti, naiivin hyväuskoisesti, lämmöllä. Minulla on kyky nähdä ihmisten sielujen syvyyksiin. Aistia jotakin sieltä kumpuavaa. Lasten kanssa koen olevani kaltaisteni kanssa. Minun on paljon helpompåaa olla lasten kuin aikuisten kanssa (noin yleisesti), sillä olen jollakin tapaa jäänyt itsekin lapsenkaltaiseksi. Suhtaudun lapsiin ihmisinä ja vasta sitten lapsina. Kuuntelen tarkasti, mitä heillä on sanottavaa, arvostan heidän mielipiteitään yhtä paljon kuin aikuisten mielipiteitä, kunnioitan heitä yksilöinä, joilla on oma sisäinen kokemusmaailmansa, joiden tunteet, ajatukset ja mielipiteet ovat hyvin arvokkaita. Tärkeitä.

Ja juuri tämä tekee minusta hyvän äidin. Minulla on lapseni kanssa todella hyvä suhde. Se perustuu molemminpuoliseen rakkauteen, arvostukseen ja kunnioitukseen. Vaikka minun on luonnotonta ja vaikeaa keskittyä pitkäjaksoisesti toiseen ihmiseen ja hänen tarpeisiinsa, rakkauden ansiosta pystyn siihen enkä usko, että ulospäin näkyy muuta kuin ehkä ajoittaista levottomuutta.

Olen monella tapaa paradoksaalinen olento. Vaikka tietyllä tapaa olen täynnä rakkautta, lastani kohtaan ja universaalia rakkautta koko luomakuntaa kohtaan, minussa on myös hämmentävää tunteettomuutta ja kylmyyttä. Oman tilan tarve, yksin olemisen tarve, sisäisen äänen seuraamisen tarve, ovat minussa kaiken muun edelle ajavia voimia (lastani kohtaan tunteman rakkauden jälkeen), että kun jokin uhkaa näitä perustarpeitani, muutun vihamieliseksi. En koskaan lapselleni. Mutta pelkään, että jos saisin toisen lapsen, en enää jaksaisi ammentaa enempää rakkautta sisältäni ja – kyllä – vihaisin sitä. Vihaisin sitä, koska en jaksaisi hoitaa sitä, antaa sille kaikkea sitä huomiota mitä se tarvitsee. Tämä on täysin mahdollista, joten en voi koskaan enää hankkia lapsia. Tätä lasta halusin niin paljon, että rakkaus oli itsestäänselvyys. Olin täynnä rakkautta, jonka halusin lapselleni antaa. Mutta olen sosiaalisesti niin rajoittunut olento, ettei minulla taida olla enempää annettavaa. Yksi riittää. Sitten, sen jälkeen, minun täytyy saada keskittyä itseeni. Olen täydellisesti itseensä keskittynyt olento. Sellaiseksi olen syntynyt. Se määrittää sitä, kuka olen. Ja siksi sosiaalisuus, sosiaalinen todellisuus eri ilmenemismuotoineen, on minulle ikuisesti arvoitus sekä mahdottomuus. Minä pystyn vierailemaan sosiaalisessa todellisuudessa, kokeilemaan sen eri muotoja, mutta jokin sisälläni vetää aina poispäin ihmisistä, kohti omia projekteja, omaa sisäistä maailmaani. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, että sinne minä kuulun. En ihmisten joukkoon.

Herkkyys ja neurologinen poikkeavuus

Tällä kaikella (neurologinen poikkeavuus) on tekemistä herkkyyden kanssa. Herkkyys on lähtökohta, perusta, jonka varaan kaikki loput rakentuu, siemen, josta kaikki muu versoaa. Uskallan väittää, että herkkyys, poikkeuksellinen herkkyys, on kaikkien Asperger- ja ADHD-ihmisten universaali ominaisuus. Ilman herkkyyttä, ei ole AD(H)D:ta eikä Aspergeria. Siitä pitäisi tehdä diagnostinen kriteeri, tällä hetkellähän käytössä olevissa diagnostisissa kriteereissä ei herkkyyttä mainita. Kirjallisuudessakin törmää lähinnä aistiyliherkkyyksiin, jotka kylläkin ovat oleellinen osa herkkyyden kokonaisuutta, mutta vain osa. Paljon jää sanomatta ja huomioon ottamatta.

Herkkyys ei kuitenkaan ole synonyymi ADHD:lle ja Aspergerin oireyhtymälle. Suurimmalla osalla herkistä ja poikkeuksellisen herkistä ihmisistä ei ole kyseisiä oireyhtymiä. Poikkeuksellinen herkkyys on kuitenkin neurologista poikkeavuutta, sillä kyse on hermoston erilaisuudesta valtaväestöön verrattuna.

Tässä kohtaa voitaisiin puhua hieman erilaisuudesta. Olen huomannut, että aina kun joku erehtyy puhumaan ”tavallisista” tai ”normaaleista” ihmisistä, seuraa vastalauseiden ryöppy: ”Ei kukaan ole normaali!”. Riippuu siitä, miten asia määritellään. Jos puhutaan inhimillisistä ominaisuuksista, kuten pituus, paino tai vaikkapa älykkyyosamäärä, ne jakautuvat normaalijakaumalla ja normaaliksi voidaan kutsua sitä, kun jokin ominaisuus sijaitsee normaalijakauman keskivaiheilla. Sen sijaan mitä kauemmas jakauman laidoille siirrytään, sitä harvinaisempi kyseinen ominaisuus on väestössä eli sitä epänormaalimpi se on. Sivistyssanakirjassa normaali määritellään seuraavasti: tavanomainen, tavallinen, säännönmukainen, säännöllinen, odotuksenmukainen, oikea, hyväksyttävä. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset valittavat termin ”normaali” käytöstä. Normaaleja ihmisiä on olemassa, sillä normaalilla tarkoitetaan tilastollista yleisyyttä, norminmukaisuutta ja jotakin yleisesti hyväksyttävää. Aion ihan vain piruuttani ruveta käyttämään termiä normaali. Ihmiset antavat sille merkityksiä, joita sillä ei ole ja aion pyrkiä palauttamaan sen siihen asemaan, mikä sille kuuluu.

Normaalijakauma

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan tarkemmin, miten tämä nimenomainen epänormaaliuden muoto vaikuttaa sitä mukanaan kantavan ihmisen elämään.

Poikkeuksellisen herkät väri-ihmiset kirjallisuudessa

Minusta on hämmästyttävää, miten vähän herkkyydestä on kirjoitettu kirjoja. Henkilökohtaisesti en tiedä, että olisi oikeastaan muita kuin Elaine Aronin The Highly Sensitive Person (ei toistaiseksi saatavana suomeksi) ja Sylvi-Sanni Mannisen Outolintu, erilainen. Vaikka tietysti – kuinka loputtomasti yhdestä, varsin rajallisesta aiheesta voidaan kirjoittaa ilman, että vain toistetaan sitä, mitä on jo sanottu? Siltikin... Ihmettelen, miten vaiettu tämä ilmiö on. Johtuuko vaikeneminen siitä, ettei kulttuurissamme täysin arvosteta herkkyyttä (aivan sama pätee myös joihinkin muihin psykologisiin ilmiöihin, kuten introversioon ja lahjakkuuteen).

Elaine Aron käyttää poikkeuksellisen herkistä ihmisistä lyhennettä HSP (Highly Sensitive Person). Ja kuten jo sanoin, kaikki ADHD- ja Asperger-ihmiset ovat HSP-ihmisiä, ja heidän olisi ehdottomasti syytä lukea kaikki, mitä herkkyydestä on kirjoitettu, mikäli ovat kiinnostuneita ymmärtämään paremmin itseään. Kaikki HSP-ihmiset ovat myös väri-ihmisiä. Nämä kaksi termiä ovat synonyymeja keskenään.

Sylvi-Sanni Manninen oli psykologian tohtori (ensimmäinen naispuolinen sellainen Suomessa), ja omisti elämänsä erityisesti herkkyyden tutkimiselle. Rorschachin musteläikkätestissä testattavalle näytetään yksi kerrallaan kuvatauluja, joissa on musteläiskiä, ja pyydetään sanomaan, mitä hän näkee kuvassa. Aluksi läiskät ovat mustia, mutta myöhemmin ne muuttuvat värillisiksi. Ihmisiä, jotka reagoivat väriin, on pidetty merkkinä henkisestä epätasapainoisuudesta, mikä oli ajatus, jota Manninen ei hyväksynyt. Hän alkoi kutsua poikkeuksellisen herkkiä ihmisiä väri-ihmisiksi, koska värit vaikuttavat heihin voimakkaasti. Manninen kehitti koejärjestelyn, jolla hän saattoi testata ihmisten reagoimista väriin. Koehenkilön eteen laitettiin joukko palikoita, joista osa oli keskenään samanmuotoisia tai -värisiä ja häntä pyydettiin lajittelemaan palikat ryhmiin. Väri-ihmiset reagoivat väriin ja lajittelivat palikat ryhmiin värien perusteella (vihreät samaan ryhmään, punaiset samaan ryhmään jne.). Ihmisiä, jotka sen sijaan reagoivat muotoon ja lajittelivat palikat ryhmiin muodon (kolmiot samaan ryhmään, kuutiot samaan ryhmään jne.) perusteella, Manninen kutsui muotoihmisiksi. Muoto- ja väri-ihmisten ero on herkkyydessä. Muotoihmiset eivät ole yhtä herkkiä eivätkä reagoi ympäristöönsä yhtä voimakkaasti. Manninen sanoo: ”Väri-ihmisen erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. Hän reagoi voimakkaasti kaikkeen sellaiseenkin, mitä muut tuskin huomaavat. Reaktioherkkyytensä vuoksi häntä kutsutaan myös yliherkäksi.”

5 + 1 yliherkkyyden lajia

Suomessa (valitettavasti) täysin tuntematon, suuresti ihailemani puolalainen psykologi ja psykiatri Kasimierz Dabrowski on tuonut oman lisänsä herkkyystutkimukseen. Hänen päätyönsä käsitteli persoonallisuuden kehitystä, mutta sen ohessa hän päätyi tutkimuksissaan myös herkkyyden ja lahjakkuuden alueille. Erittäin lyhyesti kiteytettynä: kaikki ihmiset ovat aluksi primaarisen integraation tilassa. Toisin sanoen ihmiset syntyvät, kasvavat, omaksuvat ympäristöstään arvoja, asenteita, käyttäytymismalleja yms. ja heistä tulee perimän ja ympäristötekijöiden yhteistyön tuloksena tietynlaisia. Disintegraatio tarkoittaa tilaa, jossa tämä psyykkinen kokoonpano alkaa luhistua. Luhistumisen käynnistää usein jokin kriisi, kuten läheisen kuolema, tai vaikkapa murrosikä – yksilön elämässä tapahtuu jotain, mikä ravisuttaa hänen psyykkisen rakennelmansa perustaa. Tällöin yksilöllä on muutama vaihtoehto. Hän voi joko juuttua tuohon sekasortoiseen tilaan osaamatta luovia siitä ulos ja kykenemättä palaamaan myöskään kriisiä edeltäneeseen tilaan. Tämä on ymmärrettävästi varsin ikävä olotila, joka ajan myötä käy helposti sietämättömäksi ja voi johtaa esimerkiksi itsemurhaan. Toisinaan henkilö palaa takaisin primaariseen integraatioon ja jatkaa elämäänsä automaattiohjauksella kuten siihenkin asti. Kuitenkin voi myös käydä niin, että yksilö alkaa työstää sisäistä ahdistustaan ja aloittaa sisäisen työskentelyn, josta minä käytän termiä aivojen uudelleenohjelmointi ja joka hitaasti johtaa yhä lisääntyvään itsetietoisuuteen ja lopulta sekundaariseen integraatioon, mikä tarkoittaa sitä, että yksilö on rakentanut itselleen uuden korkeamman tasoisen persoonallisuuden, jossa häntä eivät enää niinkään ohjaa tiedostamattomat ulkopuolelta omaksutut arvot ja normit, vaan yksilö ohjaa elämäänsä tietoisesti omien arvojensa pohjalta.

Erityistä Dabrowskin persoonallisuusteoriassa on se, että masennusta, ahdistusta ja vastaavia negatiivisia tunnetiloja pidetään positiivisena asiana, sillä ne pakottavat ihmisen kasvamaan. Vain niiden kautta ihminen voi astua henkisen kasvun tielle, ryhtyä jalostamaan persoonallisuuttaan. Negatiiviset tunteet toimivat ikään kuin signaalina, joka kertoo ihmiselle, että nyt jokin ei ole kohdallaan, ja tämä on positiivinen asia, sillä ihminen voi ryhtyä tällöin selvittämään ja erittelemään omaa sisäistä todellisuuttaan; ryhtyä kehittämään sitä.

Lahjakkuus ja herkkyys tulivat mukaan teoriaan, kun Dabrowski esitti hypoteesin, jonka mukaan poikkeuksellisen luovat ja älykkäät ihmiset ovat taipuvaisempia lähtemään tuolle itsensä kehittämisen tielle – heillä on siihen sisäsyntyisiä kykyjä. Neuroottisuus ajaa ihmisen todennäköisemmin tilaan, jossa hänen psyykensä alkaa hajota, jolloin edessä on joko psykologinen työskentely itsensä eheyttämiseksi – tai tuhoutuminen. Kuten aiemmin sanoin, ihmisiä, jotka Rorschachin testissä ovat reagoineet väriin, on pidetty henkisesti epätasapainoisina, ja Manninen totesi tutkimuksissaan, että nämä väriin reagoivat ihmiset ovat poikkeuksellisen herkkiä. Mikäli herkkyys altistaa ihmisiä henkiselle epätasapainoisuudelle, kuten asia omien havaintojeni perusteella näyttäisi olevan, dabrowskilaisessa valossa tämä olisi ainoastaan hyvä asia ja tarkoittaisi sitä, että herkissä ihmisissä on suurempi alttius päätyä henkisen kasvun tielle.

Dabrowski tunnisti viisi yliherkkyyden lajia. Englanninkielessä käytetään termiä overexcitabilityja alkuperäinen puolankielinen termi tarkoittaisi suoraan englanninkielelle käännettynä samaa kuin super-stimulability. Tällä viitataan siis herkästi reagoivaan hermostoon. Kun puhutaan viidestä yliherkkyyden lajista puhutaan siis siitä, minkä tyyppiset ärsykkeet saavat henkilön reagoimaan poikkeuksellisen voimakkaasti. Jotkut ovat erityisen herkkiä yhdenlaisille ärsykkeille, mutta eivät toisille. Yleensä herkkä ihminen reagoi voimakkaasti kuitenkin useampaan näistä kategorioista. Yliherkkyyden lajit ovat psykomotorinen, emotionaalinen, mielikuvitus, älyllinen ja aistiyliherkkyys.

Emotionaalinen yliherkkyys tarkoittaa sitä, että yksilö kokee kaiken voimakkaasti. Hänen tunteensa ovat vahvat. Tämä yliherkkyyden laji kiinnittää usein helpoiten muiden ihmisten huomion, ja henkilöä syytetään liiallisesta dramaattisuudesta ja hänen väitetään ylireagoivan asioihin. Kyse ei kuitenkaan ole ylireagoinnista vaan henkilö aivan vilpittömästi kokee kaikki tunteensa epätavallisen voimakkaasti ja asiat, jotka vähemmän herkässä ihmisessä eivät herätä välttämättä minkäänlaisia tunteita, voivat saada emotionaalisesti yliherkän ihmisen joko hyppimään ja kiljumaan riemusta, purskahtamaan hysteeriseen itkuun tai räjähtämään silmittömään raivoon. Monet emotionaalisesti yliherkät ihmiset kiintyvät syvästi ihmisiin, esineisiin ja paikkoihin. He saattavat myös olla hyvin tietoisia omista tunteistaan sekä omasta sisäisestä todellisuudestaan.

Älyllinen yliherkkyys tarkoittaa sitä, että henkilö on poikkeuksellisen kiinnostunut tiedosta. Hän rakastaa käyttää aivojaan, ratkoa ongelmia, analysoida ja etsiä totuutta. Tieto sytyttää hänet tuleen. Usein tällaiset ihmiset lukevat paljon, he ovat uteliaita ja täynnä kysymyksiä. Heillä on usein hyvä keskittymiskyky ja he uppoutuvat intohimoisesti älyllisiin aktiviteetteihinsa. Usein he pohtivat myös moraalisia kymyksiä ja alkavat kantaa syvää huolta maailman tilasta.

Ihmiset, joilla on yliherkkä mielikuvitus, ovat hyvin luovia ihmisiä. He kehittelevät mielikuvitusmaailmoja, sepittävät kertomuksia tai rakastavat piirtämistä. Heidän unensa ovat usein hyvin eläviä ja toden tuntuisia. Heillä on vilkas mielikuvitus ja lapsena monilla on mielikuvitusystäviä tai heidän leikkinsä ovat täynnä fantasiaa ja satumaailmoja.

Aistiyliherkkyydetovat Asperger- ja ADHD-kirjallisuudesta tuttu asia. Sitä voi esiintyä yhden tai useamman aistin alueella. Aistiyliherkkä henkilö reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti aistimuksiin tai havaitsee asioita, jotka muilta jäävät huomaamatta. Tavallisen ihmisen mielestä merkityksettömät äänet kuten koiran haukunta, voivat särkeä aistiyliherkän henkilön korvia niin, että hän peittää ne käsillään tai parkaisee tuskasta. Monet kokevat loisteputkivalojen välkynnän ahdistavaksi. Usein puhutaan vain aistiyliherkkyyksien huonoista puolista ja unohdetaan, että herkkien aistien ansiosta myös positiiviset aistimukset vahvistuvat. Henkilö voi esimerkiksi saada äärimmäisen voimakasta mielihyvää tietynlaisista visuaalisista ärsykkeistä, tuoksuista tai mauista.

Minä lisäisin tähän vielä yhden yliherkkyyden lajin: sosiaalisen yliherkkyyden, joka on ominainen erityisesti (ja yksinomaan?) Asperger-ihmisille. (asiaa käsitellään tarkemmin tulevaisuudessa)

Uteliaat tutkimusmatkailijat vs. Rutiinien rakastajat – sekä näiden kahden sekasikiöt

Elaine Aron (1998) puhuu herkkyyden hermostollisesta perustasta ja erottaa hermoston toiminnan perusteella kaksi erilaista yliherkän ihmisen tyyppiä. ”Joukko tutkijoita on sitä mieltä, että aivoissamme on kaksi erilaista järjestelmää ja näiden kahden järjestelmän tasapaino aikaansaa herkkyyden.” Toinen järjestelmä aktivoi toimintaan ja sitä voidaan kutsua myös ”lähestymisjärjestelmäksi”, sillä se saa ihmiset lähestymään uusia asioita. Kun tämä järjestelmä on käynnissä, olemme uteliaita, rohkeita ja impulsiivisia. Toinen järjestelmä toimii käyttäytymistä ehkäisevästi ja sitä kutsutaan myös ”välttämisjärjestelmäksi”. Tämä järjestelmä saa meidät vetäytymään kauemmas uusista asioista, olemaan varovaisia ja pitämään silmällä vaaroja. Aron kutsuu sitä ”pysähdy-ja-tarkista-tilanne”-järjestelmäksi.

Hermostollista herkkyyttä voi Aronin mukaan olla kahta eri lajia. Kuvitellaanpa ihminen, jolla on vahva ”välttämisjärjestelmä” ja heikko ”lähestymisjärjestelmä”. Tällaiset ihmiset ovat kenties niitä, jotka perinteisesti mielletään herkiksi. He ovat arkoja, ehkä sisäänpäinkääntyneitä, vetäytyviä, varovaisia, tarkkailevat mieluummin kuin osallistuvat. Mutta sitten on toisenlaisia herkkiä ihmisiä. Heillä on vielä vahvempi välttämisjärjestelmä mutta myös hyvin vahva lähestymisjärjestelmä (joskin hieman välttämisjärjestelmää heikompi). ”Tällainen HSP-ihminen on sekä hyvin utelias että hyvin varovainen, rohkea mutta hermostunut, pitkästyy helposti mutta myös ylikuormittuu helposti.” Tällaisilla ihmisillä optimaalinen vireystaso on hyvin kapea ja he joutuvat jatkuvasti tasapainoilemaan yli- ja alistimulaatioiden välissä (Aron, 1998).

Introversiota käsittelevässä kirjassa, The Introvert Advantage, puhutaan geenistä D4DR, joka on yhdistetty elämyshakuisuuteen (Laney, 2002). Geeni D4DR vaikuttaa dopamiiniaineenvaihduntaan. Geenitutkija Dean Hamer tutki keskenään samaa sukua olevia ihmisiä, jotka olivat käytökseltään niin kutsuttuja ”jännityksen etsijöitä”. Jännityksen etsijät rakastavat uusia asioita, extreme-urheilua ja kaikkea jännittävää. He eivät voi sietää rutiininomaista työtä tai samanlaisena toistuvia asioita. He saattavat olla impulsiivisia ja temperamenttisia ja puhua nopeasti. Hamer sai selville, että jännityksen etsijöillä oli pitkä D4DR-geeni ja he olivat vähemmän herkkiä dopamiinille. Toisin sanoen heidän elimistönsä ei tuota riittävästi dopamiinia vaan he tarvitsevat ulkopuolista stimulaatiota lisäämään dopamiinintuotantoa. Uudet ja jännittävät asiat lisäävät dopamiinintuotantoa.

Entäpä sitten ”jännityksen välttäjät”? Hamerin mukaan heidän D4DR-geeninsä on lyhyt ja he ovat erittäin herkkiä dopamiinille. He saavat riittävästi dopamiinia, vaikka he istuisivat vain kaikessa rauhassa omassa puutarhassaan mehulasi kädessään ja katselisivat mehiläisten lentoa. Tällöin käy varsin ymmärrettäväksi, että ulkopuolelta tuleva liiallinen stimulaatio nostaa heidän dopamiinitasonsa epämiellyttävän korkealle tasolle ja tekee heidän olonsa ahdistuneeksi ja tukalaksi. Tämän takia jännityksen välttäjät viettävät usein rauhallista elämää, välttävät riskien ottamista ja nauttivat rutiinien ja tuttuuden tuomasta turvallisuuden tunteesta.

Minusta tässä puhutaan hyvin pitkälti samasta asiasta kuin mihin Aron viittaa lähestymis- ja välttämisjärjestelmillä. Jännityksen etsijöillä on ilmeisesti hyvin vahva lähestymisjärjestelmä ja selvästi heikompi välttämisjärjestelmä, ja jännityksen välttäjillä taas heikko lähestymisjärjestelmä ja vahva välttämisjärjestelmä. Sitten ovat vielä nämä kiusalliset tapaukset, joihin itse lukeudun, joilla on molemmat järjestelmät vahvoja – on yhtä aikaa sekä jännityksen etsijä että jännityksen välttäjä. Tämä on yksi niistä monista syistä, joiden vuoksi kutsun itseäni eläväksi paradoksiksi.

Laney yhdistää jännityksen etsijät ekstrovertteihin ja jännityksen välttäjät introvertteihin, mutta minä kiinnitin huomiota siihen, miten paljon jännityksen etsijät kuulostavat ADHD-ihmisiltä ja jännityksen välttäjät Asperger-ihmisiltä. Minulla on sekä Asperger että ADHD ja olen juuri tällainen sekasikiö, joka ei kestä samanlaisena toistuvia asioita ja kaipaa jatkuvasti jotain uutta ja jännittävää, mutta samalla ylikuormitun helposti ja joudun jatkuvasti tasapainoilemaan ali- ja ylistimulaation välillä. Optimaalisen vireystilan ylläpitäminen on melkoinen haaste ja nuoruudessa, kun itsetuntemus oli vielä alkutekijöissään, en ymmärtänyt tällaisista asioista mitään ja villiintynyt ADHD-mieleni sai minut ahmimaan maailmaa reippaasti yli voimavarojeni ja olin jatkuvasti romahduspisteessä.

Oman mukavuusalueen löytäminen

Herkkyys tekee meistä haavoittuvaisia ja hauraita – romahdusalttiita. Pidän tätä syynä siihen, että voidaksemme elää onnellista ja tasapainoista elämää, meidän täytyy oppia tuntemaan itsemme mahdollisimman hyvin. Meidän täytyy oppia tuntemaan oman jaksamisemme rajat.

Rajat ovat monelta hukassa. Omien rajojen pystyttäminen ja puolustaminen ovat vaativia taitoja, sillä ne edellyttävät sekä itsetuntemusta että jämäkkyyttä. Itsetuntemusta tarvitaan sen tunnistamiseen, että missä kohtaa oma raja kulkee. Tämän voi oppia huomaamaan siitä, että rajan ylittymisestä seuraa pahaa oloa. Jämäkkyyttä tarvitaan rajojen puolustamiseen. On uskallettava ottaa se riski, ettei miellytä muita, kun on tiukasti jotakin mieltä ja joutuu ehkä sanomaan ei.

Hyvin herkillä ihmisillä alue, jossa voi hyvin, on kapea. Tätä hyvinvoinnin aluetta kutsun mukavuusalueeksi. Se on se alue, jonka ympärille herkän ihmisen tulee pystyttää omat rajansa ja jonka sisällä tulisi pysyä, jos ei halua ylikuormittua ja romahtaa. Ei-niin-herkillä ihmisillä on varaa tallustaa mukavuusalueen ulkopuolella, sillä he kestävät sen. Vaikka se ei tuntuisi heistä mukavalta, he eivät romahda, vaikka viettäisivät koko elämänsä mukavuusalueensa ulkopuolella tehden esimerkiksi työtä, joka ei varsinaisesti sovi heille ja vastaa optimaalisesti heidän kykyjään tai persoonallisuuttaan. Herkät ihmiset kestävät sen sijaan paljon huonommin, jos ollenkaan, mukavuusalueelta poistumista. Aivan erityisesti tämä tuntuu pätevän ADHD- ja Asperger-ihmisiin, mutta mahdollisesti myös muihin todella herkkiin ihmisiin.

Herkän ihmisen elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Täytyy koko ajan varoa ylikuormittumista. Asperger-ihmisillä tämä menee vielä muita herkkiä ihmisiä pidemmälle, arvelisin, koska he kärsivät aivan erityisestä herkkyyden muodosta, sosiaalisesta yliherkkyydestä, josta kerroin jo aikaisemmin, eivätkä he kestä kovinkaan hyvin muiden ihmisten läsnäoloa. Tämän vuoksi esimerkiksi työelämässä onnistuminen voi olla vaikeaa, kun työpaikan sosiaaliset suhteet yksinkertaisesti ovat Asperger-ihmisen hermostolle liikaa. Näin on ainakin minun kohdallani.

Pakotettujen yhteisöjen kirous

En voi sietää sitä, että minut pakotetaan elämässäni osaksi yhteisöjä, joihin en halua kuulua. Siitä ei seuraa muuta kuin kärsimystä. Tällaisia yhteisöjä ovat olleet erityisesti koulut ja työyhteisöt.

1. Minä en pidä vieraista ihmisistä enkä ole heistä kiinnostunut.
2. En kykene ryhmäytymään.
3. En ole konformistinen.

En ole kiinnostunut vieraista ihmisistä. Mitä ihmettä minä heillä teen? En mitään. Vihaan small talkia. Vihaan jauhaa paskaa ihmisten kanssa, joita en koskaan enää tapaa tai joita tapaan hyvin harvoin tai joiden kanssa keskustelut liikkuvat pinnallisella tasolla. Mitä minun kuuluisi saada sellaisesta irti? Mitä kukaansaa sellaisesta irti? En tiedä, mutta arvelisin, että ne, ketkä sellaista rupattelua harrastavat, nauttivat yksinkertaisesti vuorovaikutuksesta. He nauttivat yhteyden luomisesta toiseen ihmiseen ja puhumisesta tuon yhteyden luomisen välineenä eikä puheen sisällöllä ole silloin niinkään merkitystä. Minulle tuollaiset asiat ovat käsittämättömiä.

Haluan puhua vieraalle ihmisille ainoastaan silloin, jos haluan tehdä tuosta henkilöstä läheisen ystäväni tai mikäli pidän häntä potentiaalisena rakastumisen kohteena. Minulla on intuitiivinen kyky tunnistaa ystäväihmisten joukosta. Tällainen ihminen vetää minua puoleensa. Heitä ei ole paljon, mutta jokaisesta yhteisöstä, johon minut on pakotettu, olen yleensä löytänyt yhden.

Kun pakotettu yhteisö on uusi, olen samalla viivalla muiden kanssa. Tämä on ainoa vaihe, jossa koen olevani samanlainen kuin muut. Kukaan ei tunne ketään. Kaikki ovat vähän epävarmoja, hapuilevat yhteydenotoissaan, kaikki ovat irrallisia, kuulumattomia. Sitten, hyvin pian, tapahtuu jotakin. Huomaan ympärilleni muodostuneen klikkejä. Ihmiset ovat alkaneet ryhmäytyä. Nuo kolme ovat aina yhdessä, samaten nuo neljä. Ihmiset kiinnittyvät toisiinsa pieniksi ryhmiksi. Ryhmiä ryhmän sisällä. Muodostuu myös pareja. En tiedä, miten se tapahtui. Ihmisten välillä tapahtui jotakin, mistä minä en ymmärrä mitään, ja jota ei koskaan tapahdu minun kohdallani. Yhtäkkiä huomaan olevani yksin. En kuulu mihinkään. Olen yhä sillä tasolla, jossa kaikki ovat tuntemattomia, jossa olo on hieman epävarma ja yhteydenotot hapuilevia. Minulla ei ole kykyä siirtyä siltä tasolta eteenpäin. En kykene ryhmäytymään.

Kuitenkin on toistaiseksi aina käynyt niin, että hetken kuluttua huomaan toisen samanmoisen, yksinäisen, ihmisen, josta huokuu... Samaa kuin minusta. Ryhmähengen puutetta. Lähestyn häntä. Kohtaamme. Ja saan ystävän.

Mutta koskaan en koe olevani osa tuota isoa ryhmää. Koen, että minun pitäisi kokea niin, mutta en koe. En ole kiinnostunut niistä muista ihmisistä, en halua puhua heidän kanssaan enkä olla heidän kanssaan tekemisissä. Mutta minut on silti pakotettu osaksi tuota ryhmää. Tästä seuraa erilaisia ongelmia. Koska en ole kiinnostunut muista, en hae heihin yhteyttä, en kommunikoi, jään ulkopuoliseksi. Vaikka ulkopuolisuus on aluksi oma valinta, syntynyt omasta toiveesta, se muuttuu ajan myötä itsetuntoa vaurioittavaksi kokemukseksi. Se muuttuu myös toisten valinnaksi. Jään heille vieraaksi, minuun ei saa yhteyttä, joten kukaan ei ota minuun kontaktia ja minut myös jätetäänulkopuolelle.

Ehkä nyt, aikuisena, tämän kehittyneen päänuppini kanssa, voisin kyetä selviytymään pakotetusta yhteisöstä kärsimättä ulkopuolisuuden kokemuksista, koska nyt ymmärrän, että se on tila, jossa haluan ollakin. Jossa minun kuuluu olla. Mutta lapsena se nakersi sisintäni. Ala-asteella näin, miten luokkabilekutsuja pilkisteli muiden lasten repuista ja pulpeteista – minä jäin aina ilman. Se tuntuu pahalta. Kai jokaisessa ihmisessä on synnynnäinen halu, jopa tarve, kokea, että muut pitävät hänestä. Kun kokee syrjintää, se tuntuu siltä, etteivät muut pidä minusta. Tuntee, että itsessä on jotain vialla, koska on ainoa, joka ei kelpaa.

Se on paradoksaalista, sillä vaikka itse ei ole kiinnostunut muista, sitä haluaisi muiden silti pitävänitsestä. Ja muut viestittävät pitämistään antamalla kutsuja luokkabileisiin tai syntymäpäiville tai hakemalla kontaktia.

Tämän takia pakotettu yhteisöllisyys on minusta väärin. En tiedä, ovatko kaikki aspergerit tällaisia, mutta ihminen, joka ei kykene ryhmäytymään ja joka syntyjään ei ole konformistinen, ei haluakuulua yhtään mihinkään ryhmään eikä häntä sellaiseen pitäisi laittaa, koska siellä hän tuntee itsensä ainoastaan ulkopuoliseksi ja alkaa pohtia omaa erilaisuuttaan ja sosiaalista viallisuuttaan. Hyvin todennäköistä on, että tilanne eskaloituu kiusaamiseksi, kun otetaan huomioon henkilön mahdollinen kyvyttömyys ymmärtää sosiaalisia normeja ja pyrkimys kuunnella sisäistä ääntään ja ohjautua sisältäpäin pikemmin kuin ulkoisten yhdenmukaisuusvaatimusten perusteella.

Itse pidän ainoana toimivana vaihtoehtona, omalla kohdallani, kun mietin menneisyyttäni ja oppivelvollisuutta, kotiopetusta. Olisin saanut kypsyä turvassa. Tosin tuskinpa se mikään ihanneratkaisu olisi ollut syistä, joita en jaksa alkaa perustelemaan. Mikäli minunlaiseni lapsi ängetään pakotettuun yhteisöön inkluusion hengessä, se voi onnistua ainoastaan siinä tapauksessa, että tällaisen lapsen erityistarpeet otetaan huolellisesti huomioon.

(jatkuu joskus)

Tarkkaavaisuushäiriö: hyperfokus

Havaitsen 2 selvästi erilaista tarkkaavaisuushäiriötyyppiä, ystävälläni on näistä toinen, minulla toinen.

Mulla on SAIRAAN paha tarkkaavaisuushäiriö. Tarkkaavaisuushäiriö EI tarkoita vain sitä, ettei pysty keskittymään mihinkään. Kate Kelly ja Peggy Ramundo kirjoittavat kirjassaan, You mean I'm not lazy, stupid or crazy?!, että tarkkaavaisuudessa on kyse paljon muustakin kuin keskittymiskyvystä tai kyvystä keskittyä pitkään yhteen asiaan. Tarkkavaisuuteen liittyvät seuraavat asiat:

• niiden ärsykkeiden valinta, joihin keskittyy
• tarkkaavaisuuden ylläpitäminen
• tarkkaavaisuuden jakaminen olennaisten asioiden kesken
• tarkkaavaisuuden siirtäminen toiseen kohteeseen

Tarkkaavaisuuden häiriöt voivat ilmetä millä tahansa näistä alueista.

Minulla ongelmana on äärimmäinen hyperfokus. En pysty keskittyyn kuin YHTEEN asiaan elämässäni kerrallaan. Ja tarkoitan sitä miltei kirjaimellisesti. En voi siivota kotona, ellen kohdista mun hyperfokusta siivoamiseen ja keskity elämässäni PELKÄSTÄÄN siihen... Tee siitä intohimoani ja unohda kaikkea muuta. En voi harrasta liikuntaa ellen keskity elämässäni VAIN siihen ja tee siitä ainoaa asiaa, mihin keskityn. Ja koska mulle on tärkeämpää mun älylliset projektit, en siis voi siivota enkä harrastaa liikuntaa vaikka kuinka haluaisin.

Nuorempana, kun en tajunnut tätä asiaa, en saanut MITÄÄN aikaan enkä saavuttanut mitään, koska en tajunnut, että mun täytyy omistautua YHDELLE asialle - sille, minkä suhteen haluan saada aikaan. Heti jos siirrän tarkkaavaisuuteni, en puhu nyt lyhyen aikavälin tarkkavaisuudesta vaan mulla on ikään kuin aivoista aktivoituna aina yksi laajempi kokonaisuus, ja jos vaihdan kiinnostuksen kohdetta, aivoista aktivoituukin TOINEN alue ja se edellinen sammuu.

Eli jos luen pääsykokeisiin, en voi kiinnostua MISTÄÄN muusta. Jos haluan kääntää kirjan, en voi tehdä MITÄÄN muuta.

Voin valita elämässäni YHDEN asian, jota teen. Siis tietysti voin välillä vaihtaa tuota YHTÄ asiaa, mutta mun täytyy jatkuvasti TIETOISESTI hallita tätä ilmiötä, tai elämästä tulee yksi tuhansien aloitettujen ja kesken jääneiden projektien sekamelska, minusta totaalinen alisuoriutuja ja voisin samantien hirttäytyä.

Ystävälläni on varsin päinvastainen tarkkaavaisuushäiriö. Se ei pysty keskittyyn kauan yhteen asiaan vaan sen täytyy koko ajan vaihtaa kohdetta. Multitasking. Tämä on varmaan perinteisempi adhd:n tarkkaavaisuushäiriön muoto.



Jos olisin mies ja syntynyt vaikkapa 1821, niin asiat olisivat toisin. Voisin olla kuten Freud, joka piti koko päivän vastaanottoa ja illat istui työhuoneessa kääntämässä kirjoja ja tekemässä omia kirjoituksiaa. Vaimo hoiti lapset ja teki ruoat, sitä vaan välillä kävi syömässä valmiiksi katetussa pöydässä ja hengasi joskus perheen kanssa. Muuten saattoi omistautua TÄYDELLISESTI niille omille intohimoille.

Minä en PYSTY siivoamaan, jos keskityn älyllisiin projekteihini. En voi valita kuin YHDEN asian, johon keskityn kerrallaan. YKSI. Todella hienoa.

Korostan vielä, että en puhu lyhyen aikavälin tarkkaavaisuudesta. Saatan jonain aamuna väsätä aamupalaa ja intoutua puunamaan keittiötä. Ja olla sitten 3 päivää kokonaan siivoamatta yhtäkään tavaraa. Jotta kotonani olisi SIISTIÄ, joka paikassa, aina, minun pitäisi omistaa koko elämäni VAIN siivoamiselle. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Tai jos haluan harrastaa paljon liikuntaa, minun täytyy omistautua VAIN sille asialle.

Mutta koska minä olen älyllisesti suuntautunut ihminen, haluan kääntää kirjoja, lukea pääsykokeisiin, opiskella... Ja hyperfokukseni on suunnattu sen kaltaisiin asioihin. Joten en voi siivota, paitsi jos joskus sattumalta saan inspiraation, en voi liikkua, paitsi hyötyliikunnan muodossa (en omista mm. autoa siksi, että joutuisin kulkemaan kävellen tai pyörällä) tms. Parasta mitä voin tehdä, esimerkiksi liikunnan suhteen, on ottaa se JOSKUS hetkeksi hyperfokuksen kohteeksi. Esimerkiksi kun filosofian pääsykokeet on suoritettu, voisin omistautua 1-2 viikoksi kuntoilemiselle ennen kuin alan kääntää kirjaa.

Siivoamisen suhteen ei ole oikein mitään tehtävissä. Kun kaaos ylittää kriittisen rajan, enkä kestä enää, raivaan talon siistiksi, ja sitten kaaos alkaa taas degeneroitua.

Mutta hyvää tässä on se, että nyt minä ymmärrän tämän asian, ja pystyn tietoisesti ohjailemaan tarkkaavaisuuttani, pitämään sen suunnattuna YHTEEN asiaan kerrallaan, jotta voin saada AIKAAN jotain, kuten luettua pääsykokeisiin.

Koska minulla on sinkoileva ja hyperlevoton adhd-mieli, meinaan kaiken aikaa aloittaa uusia projekteja ja aloitankin, mutta pidän tavoitteen (tällä hetkellä pääsykoe) koko ajan mielessä ja väännän tarkkaavaisuuteni takaisin oikeaan osoitteeseen tilapäisen harhailun jälkeen. Jatkuvaa taistelua, mutta silti jotenkin mahdollista.

Lyhyen aikavälin tarkkaavaisuus tietysti siirtyy asiasta toiseen päivän mittaan, käyn vessassa, syön, olen lapseni kanssa... Mutta aivoissani on ikään kuin koko ajan aktivoituna YKSI isompi alue, ja tuo alue on se, mikä ohjaa aikaansaamiskykyäni, motivaatiotani, ajankäyttöäni jne. Se on pitkäaikaisempi tarkkaavaisuuden kytkentä, joka on jatuvasti päällä aivoissani, vaikka välillä taustalla, ja se on tila, joka jatkuu päiviä, viikkoja jopa kuukausia. Se, mikä asia on aktivoituna tuolla tavalla aivoissani (hyperfokuksen kohde) hallitsee ajankäyttöäni. Se on asia, johon käytän kaiken liikenevän aikani. Kaikki muu elämässäni on vain oheissälää, sellaista kuten syöminen tai vessassa käynti, asioita jotka TÄYTYY tehdä pysyäkseen kunnossa. Välillä TÄYTYY tavata ihmisiä ja lähteä ulos asunnosta, ettei tule hulluksi. Ja välillä täytyy olla oman lapsensa kanssa, ettei kuole ikävään ja koska lapsi tarvitsee äitiä. Mutta se hyperfokuksen kohde odottaa vaativana taustalla. Ja KAIKEN ajan, jonka voin huoltotoimenpiteiden jälkeen omistaa sille, minä omistan.

Hyperfokus.

YKSI asia, jota voin tehdä elämässäni kerrallaan.