Siis OMG miten hyvin tuo mies osaa kirjoittaa!!! Aivan upeaa tekstiä. Ja vielä tärkeistä aiheista.
"Jokaisen parisuhde muistuttaa kenen tahansa muun parisuhdetta. Parisuhteen alun sähkökemiallinen orgastinen aika, jolloin koko maailma lepää kumppanin sylissä ja kaikki ulkopuolella oleva on pelkkää maisemaa.
Siitä seuraava rakkauspsykoosista havahtuminen ja kumppanin sylistä irtaantuminen ja ulkopuolella olevan maiseman muuttaminen takaisin eläväksi aineeksi. Tässä kohtaa parisuhde saavuttaa uuden tason, jossa vasta oikeasti ensimmäistä kertaa testataan sen toimivuus.
Minä uskon arjen romantiikkaan. Se on yksinkertaisesti sanottuna sitä, että lakanoita vedettäessä ja niitä kokoon taittaessa koskettaa kumppaniaan kevyesti poskelle. Sanoo jonkin kauniin sanan, kun toinen näyttää sitä kaipaavan. Tulee eteiseen vastaan, kun toinen tulee pitkän päivän päätteeksi kotiin. Tuo pyytämättä kaupasta tullessaan pussin irtokarkkia kumppanilleen. Vie koiran pissalle, vaikka ei ole oma vuoro viedä. Ja kaikki tämä vastavuoroisesti.
Ne ovat niitä pieniä asioita, jotka tekemättä jättämällä johtavat myöhemmin päivään, jolloin sormuksia ruuvataan irti sormesta ja laitetaan lipastonkaappiin pölyttymään."
Ne pienet tehdyt asiat
torstai 31. joulukuuta 2015
perjantai 18. joulukuuta 2015
Minusta tulee aikaansaamisguru
Olen uhmakas.
Olen oivaltanut nyt sen, että minulla on ollut väärä asenne. Olen ollut LAISKA. Laiska, huvittelunhaluinen ja löysä. Eli en ole ottanut opiskelemista tosissani. Vetelehdin koko syksyn, mitä nyt kävin luennoilla istumassa, ainakin useimmiten, kun niitä oli, mutta muuten en tehnyt mitään. Hyvin tyypilliseen tapaan alooin ponnistella vasta tentin lähestyessä. Ja opin, ettei moinen metodi toimi. Jos haluaa oikeasti oppia ja omaksua koko kurssin sisällön, muutama päivä on liian vähän aikaa – tai vaikkei olisikaan, on se, että yrittää omaksua niin ison tietomäärän niin pienessä ajassa ERITTÄIN stressaavaa.
Ei.
Nyt on tapahtunut muutos.
Opiskelemiseen pitää käyttää aikaa. Se ON tietyssä mielessä tärkein asia elämässäni. Ei tietenkään lastani tärkeämpi, mutta jossain mielessä kuitenkin.
Oivalsin muutama päivä sitten, että olen valinnut miltei aina, mitä tulee ajankäyttöön, HELPOIMMAN tien. Tietokonepeleihin, "hupikirjoihin", elokuviin yms. on HELPPO keskittyä. Oikeastaan päinvastoin, ne IMEVÄT huomiotani puoleensa. Opiskelemiseen on taas paljon VAIKEAMPI keskittyä. Se vaatii ponnistelua. Sitkeyttä.
Aion tästä lähin käyttää aikani opiskelemiseen. Kun minulla on "vapaa-aikaa", se ei ole VAPAA-aikaa, vaan opiskeluaikaa. Koska minulla on Eevi, minulla on olemattoman vähän "vapaa-aikaa" eli aikaa, jonka voin käyttää johonkin, mihin syvennyn rauhassa.
En enää käytä aikaa helppoihin asioihin. Ajan käyttäminen elokuviin, netissä surffailuun tms. ei ole oikeasti edes yhtään rentouttavampaa tai hauskempaa kuin ajan käyttäminen opiskelemiseen. Se on vain HELPOMPAA. Sellaisiin asioihin on helpompi suunnata ja kiinnittää tarkkaavaisuus ja ylläpitää keskittymistä pitkiä aikoja. Oikeastaan on vaikeampaa olla suuntaamatta tarkaavaisuutta niihin.
Haistakoot helppo keskittyminen siis paskan.
Hyvin harvoin suon itselleni enää moista aivokuolleisuutta ja vetelyyttä ja helppoutta. Vain silloin, jos on sellainen maaginen hetki (jollaista tuskin tulee olemaan), ettei ole MITÄÄN opiskeltavaa TAI jos vapaa-aikaa on esimerkiksi kokonainen vuorokausi (jos Eei on vaikkapa viikonlopun mökillä), niin toki silloin voi jonkin lohkon suoda aivottomuudellekin.
Ja nyt, sen sijaan, että pelaisin Heroios of Might Magicia, opiskelen utilitarismia.
Hyvää yötä ja näkemiin.
Olen oivaltanut nyt sen, että minulla on ollut väärä asenne. Olen ollut LAISKA. Laiska, huvittelunhaluinen ja löysä. Eli en ole ottanut opiskelemista tosissani. Vetelehdin koko syksyn, mitä nyt kävin luennoilla istumassa, ainakin useimmiten, kun niitä oli, mutta muuten en tehnyt mitään. Hyvin tyypilliseen tapaan alooin ponnistella vasta tentin lähestyessä. Ja opin, ettei moinen metodi toimi. Jos haluaa oikeasti oppia ja omaksua koko kurssin sisällön, muutama päivä on liian vähän aikaa – tai vaikkei olisikaan, on se, että yrittää omaksua niin ison tietomäärän niin pienessä ajassa ERITTÄIN stressaavaa.
Ei.
Nyt on tapahtunut muutos.
Opiskelemiseen pitää käyttää aikaa. Se ON tietyssä mielessä tärkein asia elämässäni. Ei tietenkään lastani tärkeämpi, mutta jossain mielessä kuitenkin.
Oivalsin muutama päivä sitten, että olen valinnut miltei aina, mitä tulee ajankäyttöön, HELPOIMMAN tien. Tietokonepeleihin, "hupikirjoihin", elokuviin yms. on HELPPO keskittyä. Oikeastaan päinvastoin, ne IMEVÄT huomiotani puoleensa. Opiskelemiseen on taas paljon VAIKEAMPI keskittyä. Se vaatii ponnistelua. Sitkeyttä.
Aion tästä lähin käyttää aikani opiskelemiseen. Kun minulla on "vapaa-aikaa", se ei ole VAPAA-aikaa, vaan opiskeluaikaa. Koska minulla on Eevi, minulla on olemattoman vähän "vapaa-aikaa" eli aikaa, jonka voin käyttää johonkin, mihin syvennyn rauhassa.
En enää käytä aikaa helppoihin asioihin. Ajan käyttäminen elokuviin, netissä surffailuun tms. ei ole oikeasti edes yhtään rentouttavampaa tai hauskempaa kuin ajan käyttäminen opiskelemiseen. Se on vain HELPOMPAA. Sellaisiin asioihin on helpompi suunnata ja kiinnittää tarkkaavaisuus ja ylläpitää keskittymistä pitkiä aikoja. Oikeastaan on vaikeampaa olla suuntaamatta tarkaavaisuutta niihin.
Haistakoot helppo keskittyminen siis paskan.
Hyvin harvoin suon itselleni enää moista aivokuolleisuutta ja vetelyyttä ja helppoutta. Vain silloin, jos on sellainen maaginen hetki (jollaista tuskin tulee olemaan), ettei ole MITÄÄN opiskeltavaa TAI jos vapaa-aikaa on esimerkiksi kokonainen vuorokausi (jos Eei on vaikkapa viikonlopun mökillä), niin toki silloin voi jonkin lohkon suoda aivottomuudellekin.
Ja nyt, sen sijaan, että pelaisin Heroios of Might Magicia, opiskelen utilitarismia.
Hyvää yötä ja näkemiin.
keskiviikko 16. joulukuuta 2015
Opiskelustrategian päivittäminen
Syksy on nyt aika lailla takana. Siis opiskelujen osalta. Eka lukukausi siis suoritettu enemmän tai vähemmän mallikkaasti. Suurin opetus lienee se, että nykyinen opiskelustrategiani ei toimi. Arvosanat kyllä olleet kelvokkaita eli pelkkiä 5sia. Tosin tän päivän tentistä ei todellakaan tule 5 vaan 2 tai 3. Opiskelustrategiani ei toimi, koska olen jättänyt opiskelun vasta tenttejä edeltäviin päiviin ja siinä on kyllä liian paljon materiaalia omaksuttavana muutamassa päivässä ja iskee hirveä stressi!
Jos haluan OIKEASTI oppia ja omaksua opetettavat asiat, ilman stressiä, minun täytyy alkaa ottaa opiskelut paljon vakavammin. Eli tehdä koko ajan töitä, mutta vähän kerrallaan. Eikä niin, että vetelehdin koko syksyn, mitä nyt vaivaudun ehkä luennolle istumaan, ja sitten yritän vähän ennen tenttiä opetella koko alueen. Stressi tulee siitä, jos opeteltavaa asiaa suhteessa käytettävään aikaan on liikaa. Tästä on päästävä.
Skippaan etiikan tentin, joka olisi perjantaina. En ole lukenut siihen mitään enkä enää jaksa mitään hirveää paniikkikaaoslukemisstressiä. Nyt riitti. Siirryn "joululomalle", joka ei varsinaisesti ole loma, koska opiskelen koko loman ajan. Alan nyt harjoitella uutta opiskelustrategiaani. Opiskelemisesta pitää tehdä elämäntapa. Sellainen asia, mitä teen koko ajan. Luen, pohdin, omaksun.
Uusi asenne alkaa nyt.
Loman jälkeen teen etiikan tentin ja uusin sen tämän päivän pilalle menneen öklötyksen. Loman ajan opiskelen kaikessa rauhassa ja yritän oikein nautiskella siitä opiskelusta. Loman aikana pitäisi myös katsoa kehityspsykologian 6 luentoa ja opetella ne asiat ja tenttiä sekin tammikuussa.
Siis mikä loma?
En tiedä. Ehkä saan lukea yhden huvikirjan loman kunniaksi.
Jos haluan OIKEASTI oppia ja omaksua opetettavat asiat, ilman stressiä, minun täytyy alkaa ottaa opiskelut paljon vakavammin. Eli tehdä koko ajan töitä, mutta vähän kerrallaan. Eikä niin, että vetelehdin koko syksyn, mitä nyt vaivaudun ehkä luennolle istumaan, ja sitten yritän vähän ennen tenttiä opetella koko alueen. Stressi tulee siitä, jos opeteltavaa asiaa suhteessa käytettävään aikaan on liikaa. Tästä on päästävä.
Skippaan etiikan tentin, joka olisi perjantaina. En ole lukenut siihen mitään enkä enää jaksa mitään hirveää paniikkikaaoslukemisstressiä. Nyt riitti. Siirryn "joululomalle", joka ei varsinaisesti ole loma, koska opiskelen koko loman ajan. Alan nyt harjoitella uutta opiskelustrategiaani. Opiskelemisesta pitää tehdä elämäntapa. Sellainen asia, mitä teen koko ajan. Luen, pohdin, omaksun.
Uusi asenne alkaa nyt.
Loman jälkeen teen etiikan tentin ja uusin sen tämän päivän pilalle menneen öklötyksen. Loman ajan opiskelen kaikessa rauhassa ja yritän oikein nautiskella siitä opiskelusta. Loman aikana pitäisi myös katsoa kehityspsykologian 6 luentoa ja opetella ne asiat ja tenttiä sekin tammikuussa.
Siis mikä loma?
En tiedä. Ehkä saan lukea yhden huvikirjan loman kunniaksi.
tiistai 8. joulukuuta 2015
Ruokaelämäni on pilattu
Yhyyyyy. Minun ruokaelämäni on pilattu. Mitään ei saa syödä. Ei lihaa, ei kalaa, ei kanaa ei vehnäjauhoja ei maitotuotteita ei sokeria ei mitään. Vain porkkanaa ja papuja. Olen syvästi kyllästynyt. VITUTTAA. KYLLÄSTYTTÄÄ. Mutta en pääse tästä yli enkä ympäri. Gluteenin ja viljat voisin vielä armahtaa koska mulla ei ole TODETTU mitään ongelmia niistä, mutta noi muut... :( En kerta kaikkiaan vaan kykene tekemään sitä, että söisin lihaa, kalaa jne. En vaan voi. Koska se on NIIN väärin. Jos ne eläimet saisi elää luonnollista, hyvää elämää ja ne lopetettaisiin mahdollisimman kauniisti nurmikolla (esim. ampumalla pam, kuin metsästyksessä), JA jos maapallo ei olisi niin helvatun täynnä ihmisiä, niin sitten se ois totaalisen ok. MUTTA nyt se ei ole. En halua/voi tukea sitä kamalaa järjestelmää, joka lihan tuottaa. Painajaisjärjestelmää, jossa eläimet ovat piinattuja, rääkättyjä tehotuotteita. Ja kala taas... Suomen järvikalat on ok. Mutta tonnikalat ja sen sellaiset on niiiiiiiin ylikalastettuja, että niitä ei tosiaankaan saisi syödä KUKAAN. Oli kuinka MSC-sertifioituja hyvänsä. Kananmunat aion sallia, mutta nekin tarvis ostaa jostain esim. munaeggspressiltä tai vastaavasta, tai kasvattaa kanat ite. Tehotuotannon luomumunat on aika lailla samaa rääkkäyskamaa kuin muutkin tehotuotetut rääkkäysmunat.
Mutta miten KURJAA onkaan ruokaelämä ilman lihaa. Niiiiiiiiin kurjaa, ankeaa, tylsää, paskaa. Ja minun on koko ajan nälkä. Ja en tosiaan jaksa tunkea niitä hitsin rehuja kitaani valtavia määriä.
Ja sit tuohon päälle vielä ne muut rasitukset, kun en luota vehnään ainakaan yhtään, kaura lienee ok, ja josKus syön ohraa ja ruistakin (syön kyllä vehnääkin, mutta koko ajan tuntuu, ettei pitäisi). yhyyy. Ja kun ei saisi herkutellakaan, kun sekin on väärin.
Syömisestä on tehty kaameaa rakettitiedettä ja hyvin vaikeaa ja rasittavaa ja moraalisesti kuormittavaa.
Unhappiness.
Ja sit se ikuinen stressaaminen LIIKUNNASTA. Vihaan liikunnan harrastamista. Minä vain vihaan. Hyötyliikunta on ok, mutta tällä hetkellä sitä (esim. kävelyä) tulee liian vähän nykyisistä koulu ym matkoista. Ja sitten liikuntaakin PITÄISI harrastaa kaiken aikaa ja minä EN HALUA, mutta olisi pakko ja sitten saa siitäkin stressata koko ikänsä.
INHOTUS.
Mutta miten KURJAA onkaan ruokaelämä ilman lihaa. Niiiiiiiiin kurjaa, ankeaa, tylsää, paskaa. Ja minun on koko ajan nälkä. Ja en tosiaan jaksa tunkea niitä hitsin rehuja kitaani valtavia määriä.
Ja sit tuohon päälle vielä ne muut rasitukset, kun en luota vehnään ainakaan yhtään, kaura lienee ok, ja josKus syön ohraa ja ruistakin (syön kyllä vehnääkin, mutta koko ajan tuntuu, ettei pitäisi). yhyyy. Ja kun ei saisi herkutellakaan, kun sekin on väärin.
Syömisestä on tehty kaameaa rakettitiedettä ja hyvin vaikeaa ja rasittavaa ja moraalisesti kuormittavaa.
Unhappiness.
Ja sit se ikuinen stressaaminen LIIKUNNASTA. Vihaan liikunnan harrastamista. Minä vain vihaan. Hyötyliikunta on ok, mutta tällä hetkellä sitä (esim. kävelyä) tulee liian vähän nykyisistä koulu ym matkoista. Ja sitten liikuntaakin PITÄISI harrastaa kaiken aikaa ja minä EN HALUA, mutta olisi pakko ja sitten saa siitäkin stressata koko ikänsä.
INHOTUS.
lauantai 5. joulukuuta 2015
Kalorien riittävän saannin vaikeus
Voi munanen. Nyt kun en syö lihaa (tai kanaa) on koko ajan nälkä, ja jos minun oli vaikeaa saada tarpeeksi kaloreita JO ENNEN, niin lihattomuus ei asiaa kyllä auta. PAH. Syön kyllä kalaa niin paljon kuin kykenen ja toisinaan munasia ja maitotuotteita (hyvin vähän niitä).
Tarvii alkaa rasvapuolelta kerään lisäkaloreita. Pähkinäjutuista ja ostin juuri kookosöljyä. En vaan voi syödä pähkinöitä ilman liotusta tai tulee ongelmia (vietin 2 viikkoa helvetillisissä vatsakivuissa pari vuotta sitten pähkinöiden takia).
Tarvii alkaa rasvapuolelta kerään lisäkaloreita. Pähkinäjutuista ja ostin juuri kookosöljyä. En vaan voi syödä pähkinöitä ilman liotusta tai tulee ongelmia (vietin 2 viikkoa helvetillisissä vatsakivuissa pari vuotta sitten pähkinöiden takia).
Valmistin juuri special-herkkuani: sulatettua kookosöljyä, raakakaakaojauhetta, saksanpähkinöitä pienittyinä, kaurahiutaleita ja hiukan sokeria sekoitetaan ja laitan sen jääpalamuotteihin ja pakastimeen. Sieltä sitten popsin suihini. Väsäsin juuri satsin, koska siitä saan kaloreita ja ravintoaineita. Aika hassua, kun tarvii syödä jotain noin herkullista saadakseen ravintoa.
Nyt puputan itsetehtyä mysliä eli kasa pähkinöitä ja rusinoita ja kaurahiutaleita.
Nyt puputan itsetehtyä mysliä eli kasa pähkinöitä ja rusinoita ja kaurahiutaleita.
torstai 3. joulukuuta 2015
Virallisuus on olemassaoloni antiteesi
En kyllä KOSKAAN enää rupea yrittäjäksi. Tämä äärettömän boheemi, leväperäinen, itsevaltainen ADHD-pää EI sovi siihen. YHTÄÄN. JOS mukana on käytännön ihmisiä, jotka hoitavat KAIKKI käytännön asiat ja saan keskittyä pelkkään luovaan osuuteen, sitten voi harkita. Mutta olen silloinkin epäluotettava, koska voin koska tahansa esim. keksiä, etten jaksa tai kykene tekemään mitään ja sitten vaan häivyn.
VASTUU ei sovi minulle. Olen äärimmäisen vastuuntuntoinen MUTTA kun sisäinen ääneni ilmoittaa jotain, SE on aina se, jota viime kädessä kuuntelen. Ja muutenkin tulkitsen asioita usein omituisesti. Ei. Kaikkien kannalta on parasta, jos minulle ei anneta vastuuta mistään – paitsi ehkä työn tuloksista TAI lyhytaikaista vastuuta, sillä tiedän kyllä milloin pystyn sitoutumaan ja panostamaan johonkin asiaan HETKELLISESTI.
Suurin ongelma on pyrokraattisuus? En tiedä, onko se oikea termi asialle. Eli se, että olen hyvin luotettava ja vastuuntuntoinen ihminen, mutta sen voi tietysti tietää vain ihminen, joka TUNTEE minut. Tämän takia, koska tekemisissä ollaan yleensä tuntemattomien ihisten kanssa, yritysmaailmassa, työelämässä ja muissa vastaavissa instansseissa luotettavuutta ja uskottavuutta ilmaistaan toimimalla tiukasti protokollan, erilaisten sääntöjen yms. mukaan. Ja sellaiseen en pysty. En sitten MITENKÄÄN. Se on olemassaoloni täydellinen antiteesi. Minä kuljen aina oman rumpuni tahtiin ja tulkitsen sääntöjä joustavasti ja ajattelen tehdä asiat omalla tavallani ENKÄ protokollan tms. mukaan.
Ulospäin en siksi anna tällöin kovin luotettavaa vaikutelmaa missään virallisissa instansseissa. Luotettavuuden voi kyllä havaita tavastani viestiä, mutta se on hyvin epävirallinen eikä sovell VIRALLISEEN kanssakäymiseen.
Kenties suurimman "vikani" tässä suhteessa voisi siis ilmaista sanalla EPÄVIRALLISUUS. Olen hyvin epävirallinen ihminen ja virallisuus on olemassaoloni antiteesi.
Joten ei. Minä yrittäjänä = katastrofi. Siksi lopetinkin moisen touhun. Aavistin, etten kauan kykene enää kannattelemaan pystyttämiäni kulisseja ja ongelmia on varmasti tulossa, jos jatkan. Kaikkien käytännön asioiden hoitaminen oli yhtä tuskaa ja yhteydenpitoni er tahojen kanssa hyvn EPÄVIRALLISTA ja puutteellista ja arveluttavaa.
Nyt ne ongelmat sitten posahtivatkin eteeni, nyt, kun olen jo lopettanut. Eräs yhteistyötaho oli lähettänyt todella kiihtyneen sähköpostin täynnä syytöksiä... Mitä ne olivatkaan? Tietojen pimittämisestä ja vääristelystä ja olen muka velkaa heille ties mitä jne. Ja ottavat kuulemma tuota pikaa yhteyttä poliisiin.
Olisiat tietysti voineet ENSIN puhua kanssani ja odottaa, että toimitan kirjanpitotiedot, ennen kuin alkavat syytellä ja vaahdota. Sillä kaiken pitäisi kyllä olla kunnossa. Ja se alkoi heillekin kyllä jo selvitä, kun asiaa lähdettiin käymään läpi.
Ongelma ei siis ole luotettavuus vaan yksinkertaisesti se, että olen liian boheemi ja leväperäinen ja epäselvä ajoittain tai usein (virallisissa asioissa).
Mutta osasin odottaa ongelmia, koska tiedän, ettei toimintani ole ollut mallikasta kaikilta osin ja parempaan en tällä persoonalla pysty. Olen epäkäytännöllinen, super luova, teoreettinen asperger/ADHD idealisti. Käytännöllisyyteni rajoittuu hyllyjen järjestelemiseen (mikä on todella hauskaa, paitsi ei kotona).
Toivottavasti minulle joskus vielä maksetaan ajattelemisesta...
VASTUU ei sovi minulle. Olen äärimmäisen vastuuntuntoinen MUTTA kun sisäinen ääneni ilmoittaa jotain, SE on aina se, jota viime kädessä kuuntelen. Ja muutenkin tulkitsen asioita usein omituisesti. Ei. Kaikkien kannalta on parasta, jos minulle ei anneta vastuuta mistään – paitsi ehkä työn tuloksista TAI lyhytaikaista vastuuta, sillä tiedän kyllä milloin pystyn sitoutumaan ja panostamaan johonkin asiaan HETKELLISESTI.
Suurin ongelma on pyrokraattisuus? En tiedä, onko se oikea termi asialle. Eli se, että olen hyvin luotettava ja vastuuntuntoinen ihminen, mutta sen voi tietysti tietää vain ihminen, joka TUNTEE minut. Tämän takia, koska tekemisissä ollaan yleensä tuntemattomien ihisten kanssa, yritysmaailmassa, työelämässä ja muissa vastaavissa instansseissa luotettavuutta ja uskottavuutta ilmaistaan toimimalla tiukasti protokollan, erilaisten sääntöjen yms. mukaan. Ja sellaiseen en pysty. En sitten MITENKÄÄN. Se on olemassaoloni täydellinen antiteesi. Minä kuljen aina oman rumpuni tahtiin ja tulkitsen sääntöjä joustavasti ja ajattelen tehdä asiat omalla tavallani ENKÄ protokollan tms. mukaan.
Ulospäin en siksi anna tällöin kovin luotettavaa vaikutelmaa missään virallisissa instansseissa. Luotettavuuden voi kyllä havaita tavastani viestiä, mutta se on hyvin epävirallinen eikä sovell VIRALLISEEN kanssakäymiseen.
Kenties suurimman "vikani" tässä suhteessa voisi siis ilmaista sanalla EPÄVIRALLISUUS. Olen hyvin epävirallinen ihminen ja virallisuus on olemassaoloni antiteesi.
Joten ei. Minä yrittäjänä = katastrofi. Siksi lopetinkin moisen touhun. Aavistin, etten kauan kykene enää kannattelemaan pystyttämiäni kulisseja ja ongelmia on varmasti tulossa, jos jatkan. Kaikkien käytännön asioiden hoitaminen oli yhtä tuskaa ja yhteydenpitoni er tahojen kanssa hyvn EPÄVIRALLISTA ja puutteellista ja arveluttavaa.
Nyt ne ongelmat sitten posahtivatkin eteeni, nyt, kun olen jo lopettanut. Eräs yhteistyötaho oli lähettänyt todella kiihtyneen sähköpostin täynnä syytöksiä... Mitä ne olivatkaan? Tietojen pimittämisestä ja vääristelystä ja olen muka velkaa heille ties mitä jne. Ja ottavat kuulemma tuota pikaa yhteyttä poliisiin. Olisiat tietysti voineet ENSIN puhua kanssani ja odottaa, että toimitan kirjanpitotiedot, ennen kuin alkavat syytellä ja vaahdota. Sillä kaiken pitäisi kyllä olla kunnossa. Ja se alkoi heillekin kyllä jo selvitä, kun asiaa lähdettiin käymään läpi.
Ongelma ei siis ole luotettavuus vaan yksinkertaisesti se, että olen liian boheemi ja leväperäinen ja epäselvä ajoittain tai usein (virallisissa asioissa).
Mutta osasin odottaa ongelmia, koska tiedän, ettei toimintani ole ollut mallikasta kaikilta osin ja parempaan en tällä persoonalla pysty. Olen epäkäytännöllinen, super luova, teoreettinen asperger/ADHD idealisti. Käytännöllisyyteni rajoittuu hyllyjen järjestelemiseen (mikä on todella hauskaa, paitsi ei kotona).
Toivottavasti minulle joskus vielä maksetaan ajattelemisesta...
 |
| Arvaa, kumpi olen MINÄ? |
lauantai 28. marraskuuta 2015
Naisen sisäisiä kokemuksia omasta kauneudestaan sekä vanhenemisesta
Ooooooh!! Löysin niin hyvän jutun netistä!! Siitä, mitä on olla nainen, joka tajuaa olevansa kaunis, mitä se merkitsee ja millaisa on vanhentua ja tajuta, etteivät miehet enää katsele.
Kohta 50-vuotias nainen kertoo kokemuksistaan.
Hän ei haluaisi vaihtaa paikkoja parikymppisen minänsä kanssa, vaikka saikin nuorena kuulla lukemattomia kertoja olevansa niin kaunis, että saisi kenet miehen hyvänsä.
HYVIN kiinnostavaa on myös se, kun Eve kertoo siitä, miten hän nuorena sai tietää olevansa kaunis. Hän ei ollut tiennyt näyttävänsä kovinkaan kummoiselta ennen kuin hän kieltäytyi eräästä työpaikasta ja sai kuulla, että: "‘It wouldn’t have worked anyhow,’ he told me. ‘We all fancy you. It’s the only reason we offered you the job. You’d be too much of a distraction.’ I was speechless. Then he came out with the ‘you’re too pretty for your own good’ line." (Ei siitä olisikaan tullut mitään. Me kaikki pidämme sinua hyvännäköisenä. Siksi tarjosimme paikkaa. Olet liian hyvännäköinen omaksi hyväksesi."
No, pari vastaavaa juttua ja Eve tajusi olevansa miesten mielestä kaunis. Ja alkoi elää tämän käsityksen mukaisesti. "I never thought I was much to look at. When I became aware of this new found attention, I started to need and dislike it in equal measure. And I began acting up to it." ("En ollut pitänyt itseäni mitenkään kauniina. Kun tulin tietoiseksi saamastani huomiosta, aloin yhtä aikaa tarvita ja inhota sitä. Ja aloin käyttäytyä odotusten mukaisesti.")
Eve kertoo, miten hän tunsi olevansa niden odotusten vanki. Hän pynttäsi ja laittautui, hän tarvitsi kehuja ja oli onneton, jos niitä ei tullut.
Mutta sitten hänestä tuli vaimo ja äiti ja sitten keski-ikäinen.
Mutta vähitellen Eve tajusi, että vanheneminen teki hänet vapaaksi. Kasvoista ja artalosta tulee vain kokonaisuuden osia, ei KAIKKI mitä olet. Eve on pahoillaan nuoren minänsä puolesta, joka oli suljettu kauneuden vankilaan. Hän on onnellinen siitä, että tuon anilan ovi on nyt auki ja hän on vapaa.
Kohta 50-vuotias nainen kertoo kokemuksistaan.
Men’s gazes don’t rest upon me any more. To most, I elicit indifference. I’m a mum, a wife and, most of all, I am old.("Miehet eivät enää katsele minua. Olen heille pääasiassa yhdentekevä. Olen äiti, vaimo ja, ennen kaikkea vanha.")
Hän ei haluaisi vaihtaa paikkoja parikymppisen minänsä kanssa, vaikka saikin nuorena kuulla lukemattomia kertoja olevansa niin kaunis, että saisi kenet miehen hyvänsä.
Beauty can be a curse. It’s only now, coming up to 50, that I realise it, and that I appreciate how free a woman can feel when her beauty fades.Kauneus voi olla kirous. Nyt, melkein 50-vuotiaana, Eve ymmärtää, miten vapaa nainen voi olla, kun hänen kauneutensa hiipuu pois.
HYVIN kiinnostavaa on myös se, kun Eve kertoo siitä, miten hän nuorena sai tietää olevansa kaunis. Hän ei ollut tiennyt näyttävänsä kovinkaan kummoiselta ennen kuin hän kieltäytyi eräästä työpaikasta ja sai kuulla, että: "‘It wouldn’t have worked anyhow,’ he told me. ‘We all fancy you. It’s the only reason we offered you the job. You’d be too much of a distraction.’ I was speechless. Then he came out with the ‘you’re too pretty for your own good’ line." (Ei siitä olisikaan tullut mitään. Me kaikki pidämme sinua hyvännäköisenä. Siksi tarjosimme paikkaa. Olet liian hyvännäköinen omaksi hyväksesi."
No, pari vastaavaa juttua ja Eve tajusi olevansa miesten mielestä kaunis. Ja alkoi elää tämän käsityksen mukaisesti. "I never thought I was much to look at. When I became aware of this new found attention, I started to need and dislike it in equal measure. And I began acting up to it." ("En ollut pitänyt itseäni mitenkään kauniina. Kun tulin tietoiseksi saamastani huomiosta, aloin yhtä aikaa tarvita ja inhota sitä. Ja aloin käyttäytyä odotusten mukaisesti.")
Eve kertoo, miten hän tunsi olevansa niden odotusten vanki. Hän pynttäsi ja laittautui, hän tarvitsi kehuja ja oli onneton, jos niitä ei tullut.
Mutta sitten hänestä tuli vaimo ja äiti ja sitten keski-ikäinen.
Many women find this difficult. I can’t say I embraced it at first. It is hard to lose your looks if you depend on them.
Once drivers would honk their car horns and builders would wolf-whistle, but now it would be nice just to be acknowledged.("Monille naisille tämä on vaikeaa. On kova paikka menettää ulkoinen viehätysvoimansa, jos siitä on ollut hyvin riippuvainen. Aikoinaan autoilijat tuuttailivat ja rakennustyömiehet viheltelivät, kun kuljit ohi, mutta nyt saat olla iloinen, jos sinut edes huomataan.")
Mutta vähitellen Eve tajusi, että vanheneminen teki hänet vapaaksi. Kasvoista ja artalosta tulee vain kokonaisuuden osia, ei KAIKKI mitä olet. Eve on pahoillaan nuoren minänsä puolesta, joka oli suljettu kauneuden vankilaan. Hän on onnellinen siitä, että tuon anilan ovi on nyt auki ja hän on vapaa.
Ihmisten kokemuksia vanhenemisesta ja siitä minkä ikäisiä he KOKEVAT olevansa
Luen internetistä vanhenemisesta. Siitä, kun tajuaa, ettei ole enää nuori. Ja se kaikki koskettaa minua juuri nyt, on ajankohtaista. Käyn läpi samoja asioita, ihmettelen samoja asioita kuin kaikki ihmiset.
Vanheneminen.
Kommentoijia internetissä:
"For some reason I have always felt the same internally. Now we have mirrors at my place, so I know I don't look the same. From the inside it still feels the same. Now and in the past I have always felt comfortable interacting with people of any age."
"Sometimes when I look in the mirror I can't believe what I see looking back. Where in the hell did those grey hairs and bags under my eyes come from and when did it happen? All I did was blink. I don't feel any different. Sure, maybe I can't do all of the things I used to do when I was in my twenties, but then I'm not so sure I'd want to. But still, I don't really feel that different on the inside."
"I'm currently 52, though as far as I'm concerned I'm still 23... I know I'm not 23, and I don't physically feel like I'm 23, but somehow I'm 23. Don't care if it's logical, or if others care, I'm happy. And for me, that's just fine."
"I'm not fixed on a specific age, but I have to remind myself that I'm considerably older than the people I work with who are in their thirties and forties, and realize that they likely think of me as quite a relic."
Vanheneminen.
Kommentoijia internetissä:
"For some reason I have always felt the same internally. Now we have mirrors at my place, so I know I don't look the same. From the inside it still feels the same. Now and in the past I have always felt comfortable interacting with people of any age."
"Sometimes when I look in the mirror I can't believe what I see looking back. Where in the hell did those grey hairs and bags under my eyes come from and when did it happen? All I did was blink. I don't feel any different. Sure, maybe I can't do all of the things I used to do when I was in my twenties, but then I'm not so sure I'd want to. But still, I don't really feel that different on the inside."
"I'm currently 52, though as far as I'm concerned I'm still 23... I know I'm not 23, and I don't physically feel like I'm 23, but somehow I'm 23. Don't care if it's logical, or if others care, I'm happy. And for me, that's just fine."
"I'm not fixed on a specific age, but I have to remind myself that I'm considerably older than the people I work with who are in their thirties and forties, and realize that they likely think of me as quite a relic."
Getting old but feeling young
Ahaa!!! Ihmisillä on tapana tuntea itsensä nuoremmiksi kuin mitä he ovat. Subjektiivinen ikä voi poiketa kronologisesta iästä.
"...around age 25 to 30, our views of aging fall out of sync with our chronological age, and we begin to think of ourselves as younger than we really are."
Subjektiivinen ikä kuitenkin myös päivittyy ajan myötä.
"The subjective age wasn’t frozen in time, and instead aged with the years."
Getting old but still feeling young?
"...around age 25 to 30, our views of aging fall out of sync with our chronological age, and we begin to think of ourselves as younger than we really are."
Subjektiivinen ikä kuitenkin myös päivittyy ajan myötä.
"The subjective age wasn’t frozen in time, and instead aged with the years."
Getting old but still feeling young?
Revelation: olen vanha harppu - MINÄ!!!! eli Sielu ei vanhene
Olen ymmärtänyt jotain merkittävää. Koskien nykyisyyttä että samalla menneisyyttä. Olen ymmärtänyt elämäni nykytilanteesta jotakin sellaista, joka samalla avaa minulle yhden menneisyyteni suurimman arvoituksen salaisuuden. Tiedän nyt, miksi olin nuorena sosiaalisesti sokea, sillä sama ilmiö toistui taas elämässäni, joskin lievässä mittakaavassa.
Tällaisia sosiaalisia asioita ovat mm.:
Vasta murrosiässä, kun vastakkainen sukupuoli alkoi vakavasti kiinnostaa, ja halusin poikien pitävän minusta, nousi jokin itseni ulkopuolella oleva asia niin tärkeäksi, että kurotin ulos omasta maailmastani ja aloin selvittää, että mitä hittoa muut ihmiset minusta oikein haluavat ja millainen minun oikein pitää olla, että olisin sosiaalisesti hyväksytty. Aloin opetella. Aloin hankkia tietoa. Aloin kasvaa sosiaalisesti.
Niin minä sitten opin.
Mutta yllättäen olen nyt joutunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa huomaan tuon vanhan taipumukseni olevan yhä olemassa, sillä nyt on tapahtunut jotain UUTTA, mitä ei ollut ennen ja mikä kuuluu tuohon sosiaaliseen ja minun ulkopuolellani olevaan maailmaan, ja jota en yhtään tajunnut olevan olemassa, koska elelin taas täysillä sisäisestä maailmastani käsin eikä tuota asiaa siellä sijaitse. Joten olin sille sokea.
Siksi syntyy outo ristiriita, kun minun maallinen tomumajani alkaa vanhentua. Hämmentävintä minulle tässä kaikessa on se, että tämä asia pitäisi ottaa SOSIAALISESTI HUOMIOON. Ja juuri TÄMÄ on se asia, jota en lainkaan tajunnut. Tämä on aivan uusi tällainen merkillinen sosiaalinen juttu, joka sijaitsee ulkopuolellani sosiaalisessa todellisuudessa, ja joka on tärkeää oppia, ymmärtää ja sisäistää, kun elää ja toimii muiden ihmisten kanssa.
Sillä vanheneminen ei liity pelkästään yksinkertaisesti tomumajan rapistumiseen. Siihen liittyy paljon enemmän. Eri ikäiset ihmiset ovat ehtineet kerätä eri pituisen ajan elämänkokemuksia ja ovat elämässään eri vaiheissa. Tämä ei ole vähäpätöinen asia vaan synnyttää erilaisia SOSIAALISESTI HUOMIOONOTETTAVIA asioita.
Lähdetään liikkeelle nyt siitä, mitä tapahtui, kun elin syvällä mentaalisessa maailmassani enkä tiedostanut ollenkaan näitä asioita (eli tähän asti). Elän niin vahvasti mentaalisesta olemuksestani käsin, että en ole tajunnut, että minun on otettava muuttunut ikäni huomioon sosiaalisessa todellisuudessa. Kun olen nyt aloittanut opiskeluni, ja osapuilleen kaikki muut yliopiston nyt aloittaneet ovat nippa nappa 20-vuotiaita, en oikeastaan lainkaan tajua olevani heitä vanhempi. Sielu ei vanhene. Sisäisesti olen se sama kuin olin 10 vuotta sitten, toki kypsempi ja viisastuneempi, mutta muuten ihan se sama. Tavallaan tämä ei ole ongelmallista. Mutta se, mikä minut lopulta herätti unestani on se, että hiukan ihastuin yhteen tällaiseen 20-vuotiaaseen poikaan, ja toki jollain tavalla tiedostin ikäeron, mutta silti en kuitenkaan aivan tajunnut, että olen ehdottomasti ihan totaalisen out of date. Jotenkin koen, että olen kuitenkin vielä melkein 26... Tai 25. Tai 24. Kyllähän tämä ikäero jollain lailla tietysti tuntui esteeltä myös tähän toiseen suuntaan eli voisinko kuvitella mitään vakavaa romanssia niiiiiiiiiin nuoren ihmisen kanssa. Luultavasti en. Vaikka periaatteessa ikä on vain numeroita ja aivan hyvin joku selvästi eri ikäinen voi olla henkisesti ja arvoiltaan jne. yhteensopiva. Usein eri-ikäiset ihmiset ovat kuitenkin eri elämänvaiheissa ja ehtineet kokea ja elää eri verran ja tämä vaikuttaa moniin asioihin, ja luo esteitä ja kuiluja ihmisten väliin ainakin joillakin tavoilla.
Mutta en ole täysin tajunnut sitä, ettei jotkut selvästi nuoremmat missään tapauksessa enää kiinnostu minusta tai ihastu minuun tms., vähän niin kuin minä en katsele vanhainkodissa olevia harmaita pappoja potentiaalisina romanttisen kiinnostuksen kohteina. Olen niin tottunut siihen, että pojat AINA tykkää minusta. Ennen olin aina sellainen ihmeen flirttailija ja minusta oli itsestään selvää, että pojat aina ihastui minuun. Se vaan oli niin. Voi tosin olla, että pojat vaan on sellaisia, että ne tykkää tosi paljon tytöistä ja ihastuu yleensäkin melkein kehen tahansa tyttöön, joka on hymyilevä ja kiva ja ystävällinen ja edes vähän söpö. Mutta nyt olen kokenut hyvin hämmentäväksi sen, että en enää tiedä, mitä tuollaiset nuoremmat miespuoleiset ihmiset minusta miettivät. Milloin nainen on sen ikäinen, että sen markkina-arvo on mennyttä? Ja suhteessa KEHEN eli minkä ikäisiin? Tietysti markkina-arvoa löytyy aina jonkun ikäisten joukossa. Mutta minkä ikäisten?
Nainen on vielä paljon pahemmassa asemassa kuin mies. Koska nainen aivan oikeasti muuttuu mahoksi ja jollain tapaa käyttökelvottomaksi ja se tapahtuu jo aika nuorena (MISSÄ VAIHEESSA aloin pitää yli 40-vuotiasta nuorena?) Ja sitä paitsi olen havainnut, että aika monet miehet muuttuvat KOMEAMMIKSI vanhetessaan... Naisille ei kyllä juuri koskaan käy näin. Aivan epäreilua. Jos siis on esimerkiksi 50-vuotias mies, ja on komeassa kunnossa, ei minusta ole yhtään mahdotonta ajatella, että tällainen mies voi yhä katsella jopa 25-vuotiaita naisia ja hänellä voi olla ihan todellista saumaa sellaisten suhteen. Mutta 50-vuotias nainen ja 25-vuotias mies.......... Tuskinpa!
Minulle on nyt siis tapahtunut jonkinlainen hämmentävä oman ikääntymisen kohtaminen, kun tämä eräänlainen ihastuminen on ollut täysin yksipuolinen ja en ole koskaan havainnut ALKEELLISINTAKAAN merkkiä siitä, että tämä toinen ihminen olisi TIPPAAKAAN kiinnostunut minusta "siinä mielessä" ja se on minulle uusi kokemus. Joka on väistämättä johtanut nyt sen tajuamiseen, että "hei OIKEESTI, sää oot 15 VUOTTA sitä vanhempi! Ei kai se nyt tosiaankaan pidä sua mitenkään kiinnostavana vaan lähinnä mukavana vanhana harppuna."
Minä. VANHA HARPPU!!
Jos en olisi tätä tajunnut nyt, niin ehkä olisin posottanut vielä 60-vuotiaana menemään tuolla maailmalla luullen, että olen vielä 26 ja luullut, että joku 20-vuotias ihastuu muhun...
En ole enää nuori. En vaan ole. Olen tietysti tavallaan. En NUORI mutta nuorehko aikuinen. Mutta en enää joku 20-kymppinen.
Aivan hiton outoa.
En vaan tajua sitä.
Vanheneminen myös pelottaa. Elämän lyhyys pelottaa. Lähestyvä kuolema pelottaa.
Toisaalta on myös alkanut tulla hetkiä, jolloin tajuan, etten voi taistella niitä asioita vastaan ja että olen onnellisempi sitten, kun löydän rauhan niiden suhteen ja hyväksyn ne. Mutta silti tunnen surua. Sillä sekä vanheneminen että kuoleminen sisältävät menetyksiä. Vanheneminen on prosessi, jossa hitaasti luopuu omasta elämästään.
Tällaisia asioita ei miettinyt YHTÄÄN, kun oli alle 30. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua. 30 oli jonkinlainen outo rajapyykki. Silloin tajusi, että on siirtynyt ihan uuteen vaiheeseen ja jotain on auttamattomasti jäänyt taakse.
Tulen varmaan aina olemaan jonkinlainen lapsinainen. Mutta jos ei yhtään tajua sosiaalisesti ottaa huomioon omaa vanhenemistaan, se alkaa luultavasti jossain vaiheessa tai ainakin joissain tilanteissa, aiheuttaa... Ongelmia. Tai häiriöitä. Epäsuhtaa itsen ja todellisuuden välillä.
Mutta kyllä se silti on hitsin outoa, että sielu/mieli ei vanhene ja silti se oma vanheneminen pitää osata ottaa huomioon. Kerron esimerkin.
Jos kuvitellaan 65-vuotias mies, en osaisi olla sellaisesta romanttisesti kiinnostunut. Mutta jos minä olisin sokea ja ilman tuntoaistia (etten tunne esim. ryppyjä) ja en tietäisi miehen ikää eikä sitä kuulisi hänen äänestään, olisi mahdollista, että kun vain meidän sielumme kohtaisivat ja keskustelisimme, kohtaisimme täydellisesti ja kokisin löytäneeni sielunkumppanini. Sielumme voivat sopia täydellisesti yhteen. Iällä ei ole merkitystä, kun kyse on sieluista tai kahden mielen kohtaamisesta.
Mutta kun kuvaan otetaan kehot ja kaikki iän mukanaan tuomat erilaiset tekijät (esim. se, että toinen on vanha ja mahdollisesti kuolee pian ja jos vaikka itse on 25-vuotias nuori nainen, joka haluaisi vielä perheen jne.), nämä sielut eivät pääsekään kohtaamaan, koska niin paljon tulee väliin.
Mietin joskus myös hyvin vanhoja naisia tai miehiä katsellessani, että hekin ovat sisältä ehkä vielä nuoria ja että miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää ole vastakkaisen sukupuolen silmissä romanttisesti kiinnostava. Hekin ovat joskus olleet nuoria ja ehkä kauniita tai komeita. Mutta ainakin nuoria ja he ovat ihastuneet ja heihin on ihastuttu. Miltä tällaisesta vanhasta tädistä tai mummosta tuntuu, kun hän näkee vaikka komean nuoren miehen. Joskus oli aika, jolloin tuo nuori mies olisi voinut ihastua häneen, he olisivat voineet tutustua, rakastua. Mutta ei enää. Ja kuitenkin sen vanhan tädin sisällä on se sama sielu/mieli kuin nuorena. Samat toiveet rakkaudesta. Sama kyky ihastua ja tuntea.
Miltä se tuntuu, kun ei enää ole miesten mielestä kiinnostava? Kun on auttamattomasti tullut liian vanhaksi? Siinä katoaa iso pala omaa identiteettiä. Minulla ainakin.
Vaikka kaipa sitä voi sitten vielä olla hehkeä oman ikäisten miesten silmissä. Edes.
Maailma on hyvin outo paikka. Eikä se tästä kyllä vähemmän oudoksi tule muuttumaan.
Sosiaalisen sokeuteni selitys
Olen siitä merkillinen olento, että elän niin syvällä sisäisessä maailmassani tai olen niin suuntautunut sisäiseen maailmaani eli mentaaliseen, etten yksinkertaisesti lapsena/nuorena NÄHNYT, että sen ulkopuolella on olemassa erilaisia sosiaalisia asioita, jota ihmisen kuuluisi ottaa huomioon, koska nämä sosiaaliset asiat olivat täysin ULKOISIA, ne sijaitsivat sisäisen maailmani ulkopuolella, eivät sisältyneet mentaaliseen todellisuuteeni, joten en kerta kaikkiaan tiennyt/nähnyt niiden olemassaoloa. Elin niin totaalisen antautuneena sisäiselle maailmalleni, etten tiennyt, että sen ulkopuolella on asioita, jotka minun pitäisi ottaa huomioon, ymmärtää ja tietää.Tällaisia sosiaalisia asioita ovat mm.:
- normit
- kaikki sellaiset asiat, jotka ihmisen täytyy tietää tullakseen hyväksytyksi
- se, että kouluiässä on hyvin tärkeää jäljitellä muita tai yrittää olla kuten muut
- se, että ottamalla mallia muista, saa tietää, mikä on cool ja in ja siten sellaista, mikä ihmisellä täytyy olla, jos haluaa sosiaalista hyväksyntää ja arvostusta
- että on OLEMASSA asioita, jotka cool ja in ja tekevät ihmisestä suositun
- että on olemassa asioita, joita ei saa tehdä tai on epäsuosittu
Vasta murrosiässä, kun vastakkainen sukupuoli alkoi vakavasti kiinnostaa, ja halusin poikien pitävän minusta, nousi jokin itseni ulkopuolella oleva asia niin tärkeäksi, että kurotin ulos omasta maailmastani ja aloin selvittää, että mitä hittoa muut ihmiset minusta oikein haluavat ja millainen minun oikein pitää olla, että olisin sosiaalisesti hyväksytty. Aloin opetella. Aloin hankkia tietoa. Aloin kasvaa sosiaalisesti.
Niin minä sitten opin.
Mutta yllättäen olen nyt joutunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa huomaan tuon vanhan taipumukseni olevan yhä olemassa, sillä nyt on tapahtunut jotain UUTTA, mitä ei ollut ennen ja mikä kuuluu tuohon sosiaaliseen ja minun ulkopuolellani olevaan maailmaan, ja jota en yhtään tajunnut olevan olemassa, koska elelin taas täysillä sisäisestä maailmastani käsin eikä tuota asiaa siellä sijaitse. Joten olin sille sokea.
Vanhenemisen sosiaalinen merkitys
Olen hämmentynyt, sillä eräiden seikkojen vuoksi olen yhtäkkiä herännyt tajuamaan, että olen tullut vanhaksi (eli en ole enää vähän yli 20). Olen syvästi hämmentynyt siksi, että tällainen VANHENEMINEN ei sisälly minun mentaaliseen olemukseeni. Minun sieluni/mieleni ei vanhene. Se kyllä kehittyy ja muokkautuu oppimisen kautta, tulee tietoisemmksi ja viisaammaksi jne. Mutta se e VANHENE. Sisälläni olen aina se sama ihminen nyt kuin eilen tai 10 vuotta sitten.Siksi syntyy outo ristiriita, kun minun maallinen tomumajani alkaa vanhentua. Hämmentävintä minulle tässä kaikessa on se, että tämä asia pitäisi ottaa SOSIAALISESTI HUOMIOON. Ja juuri TÄMÄ on se asia, jota en lainkaan tajunnut. Tämä on aivan uusi tällainen merkillinen sosiaalinen juttu, joka sijaitsee ulkopuolellani sosiaalisessa todellisuudessa, ja joka on tärkeää oppia, ymmärtää ja sisäistää, kun elää ja toimii muiden ihmisten kanssa.
Sillä vanheneminen ei liity pelkästään yksinkertaisesti tomumajan rapistumiseen. Siihen liittyy paljon enemmän. Eri ikäiset ihmiset ovat ehtineet kerätä eri pituisen ajan elämänkokemuksia ja ovat elämässään eri vaiheissa. Tämä ei ole vähäpätöinen asia vaan synnyttää erilaisia SOSIAALISESTI HUOMIOONOTETTAVIA asioita.
Lähdetään liikkeelle nyt siitä, mitä tapahtui, kun elin syvällä mentaalisessa maailmassani enkä tiedostanut ollenkaan näitä asioita (eli tähän asti). Elän niin vahvasti mentaalisesta olemuksestani käsin, että en ole tajunnut, että minun on otettava muuttunut ikäni huomioon sosiaalisessa todellisuudessa. Kun olen nyt aloittanut opiskeluni, ja osapuilleen kaikki muut yliopiston nyt aloittaneet ovat nippa nappa 20-vuotiaita, en oikeastaan lainkaan tajua olevani heitä vanhempi. Sielu ei vanhene. Sisäisesti olen se sama kuin olin 10 vuotta sitten, toki kypsempi ja viisastuneempi, mutta muuten ihan se sama. Tavallaan tämä ei ole ongelmallista. Mutta se, mikä minut lopulta herätti unestani on se, että hiukan ihastuin yhteen tällaiseen 20-vuotiaaseen poikaan, ja toki jollain tavalla tiedostin ikäeron, mutta silti en kuitenkaan aivan tajunnut, että olen ehdottomasti ihan totaalisen out of date. Jotenkin koen, että olen kuitenkin vielä melkein 26... Tai 25. Tai 24. Kyllähän tämä ikäero jollain lailla tietysti tuntui esteeltä myös tähän toiseen suuntaan eli voisinko kuvitella mitään vakavaa romanssia niiiiiiiiiin nuoren ihmisen kanssa. Luultavasti en. Vaikka periaatteessa ikä on vain numeroita ja aivan hyvin joku selvästi eri ikäinen voi olla henkisesti ja arvoiltaan jne. yhteensopiva. Usein eri-ikäiset ihmiset ovat kuitenkin eri elämänvaiheissa ja ehtineet kokea ja elää eri verran ja tämä vaikuttaa moniin asioihin, ja luo esteitä ja kuiluja ihmisten väliin ainakin joillakin tavoilla.
Mutta en ole täysin tajunnut sitä, ettei jotkut selvästi nuoremmat missään tapauksessa enää kiinnostu minusta tai ihastu minuun tms., vähän niin kuin minä en katsele vanhainkodissa olevia harmaita pappoja potentiaalisina romanttisen kiinnostuksen kohteina. Olen niin tottunut siihen, että pojat AINA tykkää minusta. Ennen olin aina sellainen ihmeen flirttailija ja minusta oli itsestään selvää, että pojat aina ihastui minuun. Se vaan oli niin. Voi tosin olla, että pojat vaan on sellaisia, että ne tykkää tosi paljon tytöistä ja ihastuu yleensäkin melkein kehen tahansa tyttöön, joka on hymyilevä ja kiva ja ystävällinen ja edes vähän söpö. Mutta nyt olen kokenut hyvin hämmentäväksi sen, että en enää tiedä, mitä tuollaiset nuoremmat miespuoleiset ihmiset minusta miettivät. Milloin nainen on sen ikäinen, että sen markkina-arvo on mennyttä? Ja suhteessa KEHEN eli minkä ikäisiin? Tietysti markkina-arvoa löytyy aina jonkun ikäisten joukossa. Mutta minkä ikäisten?
Nainen on vielä paljon pahemmassa asemassa kuin mies. Koska nainen aivan oikeasti muuttuu mahoksi ja jollain tapaa käyttökelvottomaksi ja se tapahtuu jo aika nuorena (MISSÄ VAIHEESSA aloin pitää yli 40-vuotiasta nuorena?) Ja sitä paitsi olen havainnut, että aika monet miehet muuttuvat KOMEAMMIKSI vanhetessaan... Naisille ei kyllä juuri koskaan käy näin. Aivan epäreilua. Jos siis on esimerkiksi 50-vuotias mies, ja on komeassa kunnossa, ei minusta ole yhtään mahdotonta ajatella, että tällainen mies voi yhä katsella jopa 25-vuotiaita naisia ja hänellä voi olla ihan todellista saumaa sellaisten suhteen. Mutta 50-vuotias nainen ja 25-vuotias mies.......... Tuskinpa!
Minulle on nyt siis tapahtunut jonkinlainen hämmentävä oman ikääntymisen kohtaminen, kun tämä eräänlainen ihastuminen on ollut täysin yksipuolinen ja en ole koskaan havainnut ALKEELLISINTAKAAN merkkiä siitä, että tämä toinen ihminen olisi TIPPAAKAAN kiinnostunut minusta "siinä mielessä" ja se on minulle uusi kokemus. Joka on väistämättä johtanut nyt sen tajuamiseen, että "hei OIKEESTI, sää oot 15 VUOTTA sitä vanhempi! Ei kai se nyt tosiaankaan pidä sua mitenkään kiinnostavana vaan lähinnä mukavana vanhana harppuna."
Minä. VANHA HARPPU!!
Jos en olisi tätä tajunnut nyt, niin ehkä olisin posottanut vielä 60-vuotiaana menemään tuolla maailmalla luullen, että olen vielä 26 ja luullut, että joku 20-vuotias ihastuu muhun...
En ole enää nuori. En vaan ole. Olen tietysti tavallaan. En NUORI mutta nuorehko aikuinen. Mutta en enää joku 20-kymppinen.
Aivan hiton outoa.
En vaan tajua sitä.
Vanheneminen myös pelottaa. Elämän lyhyys pelottaa. Lähestyvä kuolema pelottaa.
Toisaalta on myös alkanut tulla hetkiä, jolloin tajuan, etten voi taistella niitä asioita vastaan ja että olen onnellisempi sitten, kun löydän rauhan niiden suhteen ja hyväksyn ne. Mutta silti tunnen surua. Sillä sekä vanheneminen että kuoleminen sisältävät menetyksiä. Vanheneminen on prosessi, jossa hitaasti luopuu omasta elämästään.
Tällaisia asioita ei miettinyt YHTÄÄN, kun oli alle 30. Mutta sitten kaikki alkoi muuttua. 30 oli jonkinlainen outo rajapyykki. Silloin tajusi, että on siirtynyt ihan uuteen vaiheeseen ja jotain on auttamattomasti jäänyt taakse.
Tulen varmaan aina olemaan jonkinlainen lapsinainen. Mutta jos ei yhtään tajua sosiaalisesti ottaa huomioon omaa vanhenemistaan, se alkaa luultavasti jossain vaiheessa tai ainakin joissain tilanteissa, aiheuttaa... Ongelmia. Tai häiriöitä. Epäsuhtaa itsen ja todellisuuden välillä.
Mutta kyllä se silti on hitsin outoa, että sielu/mieli ei vanhene ja silti se oma vanheneminen pitää osata ottaa huomioon. Kerron esimerkin.
Jos kuvitellaan 65-vuotias mies, en osaisi olla sellaisesta romanttisesti kiinnostunut. Mutta jos minä olisin sokea ja ilman tuntoaistia (etten tunne esim. ryppyjä) ja en tietäisi miehen ikää eikä sitä kuulisi hänen äänestään, olisi mahdollista, että kun vain meidän sielumme kohtaisivat ja keskustelisimme, kohtaisimme täydellisesti ja kokisin löytäneeni sielunkumppanini. Sielumme voivat sopia täydellisesti yhteen. Iällä ei ole merkitystä, kun kyse on sieluista tai kahden mielen kohtaamisesta.
Mutta kun kuvaan otetaan kehot ja kaikki iän mukanaan tuomat erilaiset tekijät (esim. se, että toinen on vanha ja mahdollisesti kuolee pian ja jos vaikka itse on 25-vuotias nuori nainen, joka haluaisi vielä perheen jne.), nämä sielut eivät pääsekään kohtaamaan, koska niin paljon tulee väliin.
Mietin joskus myös hyvin vanhoja naisia tai miehiä katsellessani, että hekin ovat sisältä ehkä vielä nuoria ja että miltä se mahtaa tuntua, kun ei enää ole vastakkaisen sukupuolen silmissä romanttisesti kiinnostava. Hekin ovat joskus olleet nuoria ja ehkä kauniita tai komeita. Mutta ainakin nuoria ja he ovat ihastuneet ja heihin on ihastuttu. Miltä tällaisesta vanhasta tädistä tai mummosta tuntuu, kun hän näkee vaikka komean nuoren miehen. Joskus oli aika, jolloin tuo nuori mies olisi voinut ihastua häneen, he olisivat voineet tutustua, rakastua. Mutta ei enää. Ja kuitenkin sen vanhan tädin sisällä on se sama sielu/mieli kuin nuorena. Samat toiveet rakkaudesta. Sama kyky ihastua ja tuntea.
Miltä se tuntuu, kun ei enää ole miesten mielestä kiinnostava? Kun on auttamattomasti tullut liian vanhaksi? Siinä katoaa iso pala omaa identiteettiä. Minulla ainakin.
Vaikka kaipa sitä voi sitten vielä olla hehkeä oman ikäisten miesten silmissä. Edes.
Maailma on hyvin outo paikka. Eikä se tästä kyllä vähemmän oudoksi tule muuttumaan.
maanantai 16. marraskuuta 2015
Syksy yliopistossa
Joku kansalainen toivoi, että kertoisin opiskeluistani. Siis kerron. Ellen nukahda. Jos nukahdan, jatan toiste.
Yliopistossa opiskeleminen on maailman täydellisin asia. Olen rakastunut. Olinpas oikeassa, kun koin, että minä KUULUN yliopistoon ja sinne on päästävä. Onneksi en luovuttanut.
Luultavasti filosofia on myös JUURI se tieteenala, jota minun kuuluukin opiskella pääaineena, sillä filosofian opiskelijat ovat hengenheimolaisiani ja ensimmäistä kertaa elämässäni en tunne itseäni ulkopuoliseksi vaan olen RYHMÄYTYNYT – MINÄ! – ja kuulun joukkoon ja tykkään kuulua. Enpä ole ennen kokenut tällaista, että NAUTIN muiden seurasta ja ryhmässä hengaamisesta ja ihmisten kanssa keskustelemisesta. Keskustelut kun on aina syvällisiä ja kiinnostavia ja ihmiset samoin. Olen rakastunut kaikkiin ihmisiin siellä.
Ja opiskeluun.
Rakastan tiedon imemistä. Oppimista. Opiskelemista. Tietoa. Ihmisiä. OUTOJA ihmisiä ainakin.
Olen siis varsin onnellinen at the moment. Happy, happy.
Nyt on "tenttikausi" eli siis syyskuussa alkaneet kurssit alkaa loppua ja luentotentit on edessä. Osa jo takana (yksi). Huomenna argumentaation tentti. En tiiä osaanko riittävän tehokkaasti kaivaa esiin argumentteja ja virheargumentteja ja taustaoletuksia, mutta ehkä jos argumentoin riittävän tehokkaasti tulkintojeni puolesta eli perustelen tekemäni valinnat loistavasti, saan säälipisteitä.
Yliopistossa opiskeleminen on maailman täydellisin asia. Olen rakastunut. Olinpas oikeassa, kun koin, että minä KUULUN yliopistoon ja sinne on päästävä. Onneksi en luovuttanut.
Luultavasti filosofia on myös JUURI se tieteenala, jota minun kuuluukin opiskella pääaineena, sillä filosofian opiskelijat ovat hengenheimolaisiani ja ensimmäistä kertaa elämässäni en tunne itseäni ulkopuoliseksi vaan olen RYHMÄYTYNYT – MINÄ! – ja kuulun joukkoon ja tykkään kuulua. Enpä ole ennen kokenut tällaista, että NAUTIN muiden seurasta ja ryhmässä hengaamisesta ja ihmisten kanssa keskustelemisesta. Keskustelut kun on aina syvällisiä ja kiinnostavia ja ihmiset samoin. Olen rakastunut kaikkiin ihmisiin siellä.
Ja opiskeluun.
Rakastan tiedon imemistä. Oppimista. Opiskelemista. Tietoa. Ihmisiä. OUTOJA ihmisiä ainakin.
Olen siis varsin onnellinen at the moment. Happy, happy.
Nyt on "tenttikausi" eli siis syyskuussa alkaneet kurssit alkaa loppua ja luentotentit on edessä. Osa jo takana (yksi). Huomenna argumentaation tentti. En tiiä osaanko riittävän tehokkaasti kaivaa esiin argumentteja ja virheargumentteja ja taustaoletuksia, mutta ehkä jos argumentoin riittävän tehokkaasti tulkintojeni puolesta eli perustelen tekemäni valinnat loistavasti, saan säälipisteitä.
Te, jotka kommentoitte blogissani
Pahoittelen siis sitä, jos en vastaa satoihin vuosiin kommentteihin. Minulle ei tule sähköpostiin tai mihinkään ilmoitusta kommenteista, tarkoituksella. En varsinaisesti kaipaa kaksisuuntaista viestintää, tykkään vaan kirjoitella ajatuksiani, mutta en toisaalta halua evätä myöskään kommentointimahdollisuutta. Lueskelen kommentteja aina joskus, kun saan aikaiseksi ja vastailen silloin.
Nyt luin siis kaikki kommentit, joita tänne on syntynyt elokuun jälkeen. Näköjään on mennyt hävyttömän kauan aikaa.
Kiitos kaikista kommenteista, ne olivat kivoja. :)
Nyt luin siis kaikki kommentit, joita tänne on syntynyt elokuun jälkeen. Näköjään on mennyt hävyttömän kauan aikaa.
Kiitos kaikista kommenteista, ne olivat kivoja. :)
torstai 24. syyskuuta 2015
Aleksitymia?
En tiedä, voisiko aleksitymia selittää puuttuvat tunteeni. Löysin pari päivää sitten juttuja aleksitymiasta ja siitä, miten se voi aiheuttaa tunteiden puuttumista (tai ettei niitä KOE).
Kun yksi ystäväni kysyi, mitä tunteita minulta puuttuu, vastasin:
"Ne puuttuvat tunteet liittynee kiintymiseen. En KIINNY. Mihinkään. Oikein. Toivottavasti sentään Eeviin :). En tunne rakkautta, paitsi olen kokenut sen KAKSI kertaa: eevin kanssa ja kerran kissojen kanssa. Eli minulta löytyy hoivavietti :). Pääasiassa en tunne mitään lemmikkieläimiäni kohtaan. Voin tykätä niistä, ja niillä saattaa olla hurmaava persoonallisuus, mutta en rakasta niitä. Jos annan ne pois, unohdan ne sekunnissa. Liittyen kiintymiseen en tunne surua menetyksen johdosta. Vaikka se kissa, jota aidosti rakastin, katosi, en kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin tuli outo numb feeling. Sellanen outo olo, kuin siinä kohtaa pitäisi olla joku tunne, mutta en saa sitä esiin. Silti en toipunut menetyksestä oikeastaan koskaan ja näen vieläkin unia, joissa se kissa tulee takaisin. Mutta puuttuu tiettyjä tunteita. En vaan löydä niitä. Niitä ei ole. Positiivista asiassa on se, ettei minua haittaa oikeastaan minkään asian menettäminen kovinkaan paljon
Tunnen kyllä universaalia rakkautta, agapea. Rakastan kaikkea olemassaolevaa. Universaalilla tasolla. Nostelen karvamatoja pois pyörätieltä ja väistelen kastematoja kun ajan pyörällä ja pidän kaikista ihmisistä (en oikeasti keksi yhtään ihmistä, josta en pitäisi) jne. Mutta se ei ole KIINTYMISTÄ."
Kun yksi ystäväni kysyi, mitä tunteita minulta puuttuu, vastasin:
"Ne puuttuvat tunteet liittynee kiintymiseen. En KIINNY. Mihinkään. Oikein. Toivottavasti sentään Eeviin :). En tunne rakkautta, paitsi olen kokenut sen KAKSI kertaa: eevin kanssa ja kerran kissojen kanssa. Eli minulta löytyy hoivavietti :). Pääasiassa en tunne mitään lemmikkieläimiäni kohtaan. Voin tykätä niistä, ja niillä saattaa olla hurmaava persoonallisuus, mutta en rakasta niitä. Jos annan ne pois, unohdan ne sekunnissa. Liittyen kiintymiseen en tunne surua menetyksen johdosta. Vaikka se kissa, jota aidosti rakastin, katosi, en kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin tuli outo numb feeling. Sellanen outo olo, kuin siinä kohtaa pitäisi olla joku tunne, mutta en saa sitä esiin. Silti en toipunut menetyksestä oikeastaan koskaan ja näen vieläkin unia, joissa se kissa tulee takaisin. Mutta puuttuu tiettyjä tunteita. En vaan löydä niitä. Niitä ei ole. Positiivista asiassa on se, ettei minua haittaa oikeastaan minkään asian menettäminen kovinkaan paljon
Tunnen kyllä universaalia rakkautta, agapea. Rakastan kaikkea olemassaolevaa. Universaalilla tasolla. Nostelen karvamatoja pois pyörätieltä ja väistelen kastematoja kun ajan pyörällä ja pidän kaikista ihmisistä (en oikeasti keksi yhtään ihmistä, josta en pitäisi) jne. Mutta se ei ole KIINTYMISTÄ."
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Skeptikko vai henkinen hedonisti?
Miikan mielestä olen vahvasti biasoitunut henkinen hedonisti.
Minusta taas kyse on siitä, etten EHDI ja JAKSA perehtyä joka ikiseen asiaan HELVETIN tarkasti ja penkoa jokaista pohjamutaa ja koska vaikka sen tekisin, en koe, että voisin lopulta tietää, mikä kaikki on kusetusta ja mikä totta ja mikä kenties totta, mikä virhettä erhettä valhetta, joten hyvin usein keräilen tietohiukkasia sieltä täältä ja kursin niistä kokoon jotain, mikä sillä hetkellä vaikuttaa todennäköiseltä.
Minusta tässä maailmassa ei voi luottaa mihinkään (esim. julkaistuihin tutkimustuloksiin, mediaan jne.).
Mutta en jaksa elää niin, etten ota kantaa MIHINKÄÄN, joten otan. Mutta tiedän, että se on vain kanta. Yksi kanta maailman sisältämistä monista vaihtoehdollisista kannoista.
Koska tietoa ei ole ja mihinkään ei voi luottaa, voi oikeastaan uskoa mihin haluaa. Loppujen lopuksi. Koska uskoi mihin vaan, se voi olla paskaa. Niin uskon sitten siihen, mikä vaikuttaa sillä hetkellä TODENNÄKÖISIMMÄLTÄ ja hauskimmalta.
Minusta taas kyse on siitä, etten EHDI ja JAKSA perehtyä joka ikiseen asiaan HELVETIN tarkasti ja penkoa jokaista pohjamutaa ja koska vaikka sen tekisin, en koe, että voisin lopulta tietää, mikä kaikki on kusetusta ja mikä totta ja mikä kenties totta, mikä virhettä erhettä valhetta, joten hyvin usein keräilen tietohiukkasia sieltä täältä ja kursin niistä kokoon jotain, mikä sillä hetkellä vaikuttaa todennäköiseltä.
Minusta tässä maailmassa ei voi luottaa mihinkään (esim. julkaistuihin tutkimustuloksiin, mediaan jne.).
Mutta en jaksa elää niin, etten ota kantaa MIHINKÄÄN, joten otan. Mutta tiedän, että se on vain kanta. Yksi kanta maailman sisältämistä monista vaihtoehdollisista kannoista.
Koska tietoa ei ole ja mihinkään ei voi luottaa, voi oikeastaan uskoa mihin haluaa. Loppujen lopuksi. Koska uskoi mihin vaan, se voi olla paskaa. Niin uskon sitten siihen, mikä vaikuttaa sillä hetkellä TODENNÄKÖISIMMÄLTÄ ja hauskimmalta.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Yhteiskunnallinen status
Poikaystäväni on nentti. Neurologisesti kohtuullisen normaali ihminen. Tasapainoinen, työssä käyvä jne. Mutta ongelmaksi koen sen, että monessa asiassa esiin tulee se, miten hänelle on tärkeää luoda mielikuvaa tietynlaisesta yhteiskunnallisesta statuksesta, niin että ihmiset ajattelisivat hänestä, että hän omaa tietyn menestyneen ihmisen statuksen ja hän luo tätä vaikutelmaa ulkoisilla tunnusmerkeillä. Hän ei halua asua, pukeutua, elää niin, että se viestisi alemmasta yhteiskunnallisesta statuksesta.
Minua ei ole koskaan voinut kiinnostaa yhteiskunnallinen status, koska olen yhteiskunnallisessa mielessä pilallinen ihminen. Minulla on hyvin paska status yhteiskunnallisesti ja yleissosiaalisesti (eli norminmukaisten ihmisten maailman mittapuulla). Siksi mulla on oma viiteryhmäni, eli toiset tällaiset oudot laitapuolen kulkijat. Meillä on erilaiset arvot kuin valtaväestöllä, ja eletään omassa kulttuurissamme. Mut hyväksytään siinä viiteryhmässä. Normittomien viiteryhmässä.
Minua ei ole koskaan voinut kiinnostaa yhteiskunnallinen status, koska olen yhteiskunnallisessa mielessä pilallinen ihminen. Minulla on hyvin paska status yhteiskunnallisesti ja yleissosiaalisesti (eli norminmukaisten ihmisten maailman mittapuulla). Siksi mulla on oma viiteryhmäni, eli toiset tällaiset oudot laitapuolen kulkijat. Meillä on erilaiset arvot kuin valtaväestöllä, ja eletään omassa kulttuurissamme. Mut hyväksytään siinä viiteryhmässä. Normittomien viiteryhmässä.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Rumuusharjoitus
En näytä Pamela Andersonilta vaikka mitä tekisin. Enkä Sylvester Stallonelta. Enkä naapurin Eskolta. Enkä kissaltani. Enkä hyttyseltä. Näytän Miralta. En vaan oikein tiedä, miltä se sellainen Mira näyttää. Se, miltä oma itse näyttää ulkopuolisen silmissä, on ikuinen mysteerio. Inhoan mysteerioita. Siis en. Mutta haluan tietää VASTAUKSEN. Ja siihen ei ole vastausta, koska en voi olla objekti aan vain subjekti. Oman elämäni subjekti. Hmph.
Minusta olisi kivaa puhkoa silmät – (tavallaan). Ymmärrän van Goghia ja korvajuttuja. Silläkin oli ehkä ongelmia korva-aistin kanssa. Minulla on silmäaistin.
Siis olisi tavallaan ihan kivaa, jos ei näkisi mitään ja voisi keskittyä OLEELLISEMPIIN asioihin kuin ULKONÄKÖ. Oma tai muiden. Mutta minun silmäni aina NÄKEVÄT ulkokuoren ihmisissä ja itsessä ja ulkonäkö tuottaa tuntemuksia ja ajatuksia ja vaikutelmia ja en pidä siitä. Yhtään. Miten voisin olla näkemättä sitä mitä näen?
Miten se, mitä näen, voisi muuttua yhtä kuin näkymättömäksi`?
Pohdin jokin aika sitten, että alan tehdä rumuusharjoituksia. Jos pukeutuisin esim. kokonaan siniseen, tuntisin itseni rumaksi. Tai jos pukisin eri värisiä vaatteita, jotka eivät mielestäni sovi värien puolesta yhteen. Tai jos tekisin kaikenlaisia virheliikkeitä. Tuntisin olevani super ruma ja vihaisin itseäni. Ajattelin, että jos alkaisin tahallani tehdä itsestäni tällä tavalla ruman ja opettelisin vapautumaan... jostakin.
Tai jos tekisi tahallaan TÖYHDÖN tukkaan aamulla.
perjantai 14. elokuuta 2015
Pienet vittumaiset bakteerit
Minun suolistoni on täynnä pieniä vittumaisia bakteereja, jotka huutavat kuorossa, herkemättä: "Sokeriaaaaaaa!!! Sokeriaaaaa!!!! Kaikkea paskaaaaaa kiitos!!!" ja olen auliisti hoivannut niitä koko ikäni ja täyttänyt niiden kaikki viheliäiset tarpeet ja ne ovat piehtaroineet yltäkylläisyydessä ja kansoittaneet koko suolistoni. Ja siellä ne ovat aiheuttaneet kaikenlaista kamalaa, kuten masennusta ja pahaa oloa ja väsymystä.
Minäpä tuhoan ne!!! Ainakin yritän. Alkaa sodankäynti. Jos minä en anna niille mitään ruokaa ja tapan ne!!!! Ja korvaan ne uusilla hienoilla bakteereilla, jotka laulavat kaunista musiikkia, kuten "Anna porkkanaa!!! Anna sipuliaa!!!"
Mun pitää syödä kaikkea mitä en halua. Koska kukaan suolistossani ei laula oikeita lauluja
Do Gut Bacteria Rule Our Minds?
In an Ecosystem Within Us, Microbes Evolved to Sway Food Choices
Minäpä tuhoan ne!!! Ainakin yritän. Alkaa sodankäynti. Jos minä en anna niille mitään ruokaa ja tapan ne!!!! Ja korvaan ne uusilla hienoilla bakteereilla, jotka laulavat kaunista musiikkia, kuten "Anna porkkanaa!!! Anna sipuliaa!!!"
Mun pitää syödä kaikkea mitä en halua. Koska kukaan suolistossani ei laula oikeita lauluja
Do Gut Bacteria Rule Our Minds?
In an Ecosystem Within Us, Microbes Evolved to Sway Food Choices
Valitusvirsi
Nyt tulee hirveä valitusvirsi.
Ehkä lääkitys ei ole kohdillaan... Kun olen sitä vähentänyt. Ehkä kuitenkin olen vähentänyt liian nopeasti, vaikka hitaasti olenkin vähentänyt. Koska alkaa meno mennä niin alakuloiseksi ja depressiiviseksi, nostan annosta. Olin jo siirtymässä / osin siirtynyt syömään puolikkaan annoksen päivässä (5 mg), mutta luin jostain netin uumenista, että jos alkaa tulla masentunut olo, on luultavasti vähentänyt liian nopeasti annoskokoa eikä aivot pysy perässä. Aloinkin kyllä ehkä hoppuilla, kun vähentäminen sujui niin helposti ja mallikkaasti uudella metodillani. Palaan nyt syömään joka päivä 3/4 annoksen.
Koko kesän ollut varsin masentunut ja ankea olotila. Ruokahalu olematon. Mieluiten lopettaisin koko syömisen.
Valitusvirsi on tämä:
Ennen minulla oli tapana viettää aina pieniä juhlia, joilla piristin arkeani. Juhla oli sellainen ilta, kun saan olla ihan yksin ja rauhassa kotona ja katson elokuvan ja syön kaikkea hyvää. Mutta kesän aikana tajusin, että minua ei enää huvita elokuvat. Elokuvat on suurimmaksi osaksi paskaa. Hyvin harvoin elokuva on hyvä. Lisäksi syön herkkuja ja kaikkea hyvää melkein joka päivä, joten siinäkään ei ole mitään erikoista. Minulla ei siis enää ole elokuvailtoja. Ei juhlia. On siis vain arki. Arki ja arki ja arki. Minulta on riistetty keino, jolla saatoin nostaa olemisen hetkeksi arjen yläpuolelle.
Toisekseen olen kadottanut hypomaniani. Vielä pari vuotta sitten elin onnellisena hypomaniassani, jossa vietin pari kolme vuotta ainakin. Suurimman osan ajasta. Olin hillittömän luovassa, idearikkaassa, toimeliaassa, innostuneessa mielentilassa ja minulla oli paljon projekteja ja suuruudenhulluja ajatuksia ja sain niistä onnellisuuden tunteeni. Mutta se on ollut poissa jo pari vuotta. En ole super innostunut mistään. Ei mitään kiehtovia projekteja. Ei suuruudenhulluja ajatuksia. Mistä onnellisuus sitten muodostuu? Mikä tekee ihmisestä onnellisen? Minulle se oli projektini ja villiintynyt mieleni. Kun sitä ei ole... Mitä sitten? Olen nyt harrastanut vetelää madon elämää, ja se ei ainakaan ole kivaa. Siitä päästäänkin valitusvirren osaan 3.
VIHAAN aivojani. Vihaan vetelää, laiskaa, mukavuudenhaluista, hedonistista aivostoani. Vihaan itseäni ja jokaista sekuntia elämästäni, kun havaitsen, miten kaukana se, miten elän, on siitä, miten minun mielestäni KUULUISI elää. Vihaan liikunnan harrastamista, mutta minun PITÄISI harrastaa ahkerasti liikuntaa. Rakastan herkkuja ja minun PITÄISI olla syömättä sokeria ja gluteenia ja kaikenlaista sontaa. Minulla ei ole ruokahalua (eikä juuri rahaakaan) ja minun PITÄISI syödä tarpeeksi paljon ja terveellisesti.
Hyi.
Ja VIHAAAAAAAN hiuksiani. Hyi hyi hyi. Ensinnäkin haluan tummanruskeat hiukset, mutta en saa. Koska en halua käyttää kemiallisia paskavärejä joka kuukausi ja kasviväreillä sottaamisesta ei tule mitään. Niillä saa sekunniksi aika kivan tummanruskean, mutta se hitsin indigo peseytyy suunnilleen kertapesulla pois. PLUS indigo ei ilmeisesti tartu hiuksiini ellen ENSIN hennaa, ja menee aika hevletin työlääksi, jos eka pitää hennata ja sit laittaa sen indigopaska ja sitten saa muutamaksi päiväksi tummat...
Joten nyt ne on tylsän väriset paskat. Plus ne alkaa olla taas kasvaneet vähän pitemmiksi ja se tarkoittaa, että ne ROIKKUU ylisuorina tylsinä matoina päässä. Näytän kuolettavan TYLSÄLTÄ. Jumala ei sitten mitenkään armollisesti voinut lahjoittaa luonnonkiharaa. Haluan pörröisen tukan.
EHKÄ sitten kun nää on PALJON pidemmät kuin nyt, ne on kivemmat. Mutta mitä hitsiä teen siihen asti. Pitäsköhän testata se hitsin permanentti.
Elämäni on yksi sotkuläjä tällä hetkellä. Tai MINÄ olen. Ainoa kiva asia on, että pääsin kouluun.
Tylsää tylsää tylsää ankeaa ankeaa ankeaa.
Mitä on onnellisuus. Mistä se tulee. Mitä sitten tehdään, kun ei enää ole kivoja pieniä elokuvajuhlia. Tai maanisia projekteja.
YHYY.
Ehkä lääkitys ei ole kohdillaan... Kun olen sitä vähentänyt. Ehkä kuitenkin olen vähentänyt liian nopeasti, vaikka hitaasti olenkin vähentänyt. Koska alkaa meno mennä niin alakuloiseksi ja depressiiviseksi, nostan annosta. Olin jo siirtymässä / osin siirtynyt syömään puolikkaan annoksen päivässä (5 mg), mutta luin jostain netin uumenista, että jos alkaa tulla masentunut olo, on luultavasti vähentänyt liian nopeasti annoskokoa eikä aivot pysy perässä. Aloinkin kyllä ehkä hoppuilla, kun vähentäminen sujui niin helposti ja mallikkaasti uudella metodillani. Palaan nyt syömään joka päivä 3/4 annoksen.
Koko kesän ollut varsin masentunut ja ankea olotila. Ruokahalu olematon. Mieluiten lopettaisin koko syömisen.
Valitusvirsi on tämä:
Ennen minulla oli tapana viettää aina pieniä juhlia, joilla piristin arkeani. Juhla oli sellainen ilta, kun saan olla ihan yksin ja rauhassa kotona ja katson elokuvan ja syön kaikkea hyvää. Mutta kesän aikana tajusin, että minua ei enää huvita elokuvat. Elokuvat on suurimmaksi osaksi paskaa. Hyvin harvoin elokuva on hyvä. Lisäksi syön herkkuja ja kaikkea hyvää melkein joka päivä, joten siinäkään ei ole mitään erikoista. Minulla ei siis enää ole elokuvailtoja. Ei juhlia. On siis vain arki. Arki ja arki ja arki. Minulta on riistetty keino, jolla saatoin nostaa olemisen hetkeksi arjen yläpuolelle.
Toisekseen olen kadottanut hypomaniani. Vielä pari vuotta sitten elin onnellisena hypomaniassani, jossa vietin pari kolme vuotta ainakin. Suurimman osan ajasta. Olin hillittömän luovassa, idearikkaassa, toimeliaassa, innostuneessa mielentilassa ja minulla oli paljon projekteja ja suuruudenhulluja ajatuksia ja sain niistä onnellisuuden tunteeni. Mutta se on ollut poissa jo pari vuotta. En ole super innostunut mistään. Ei mitään kiehtovia projekteja. Ei suuruudenhulluja ajatuksia. Mistä onnellisuus sitten muodostuu? Mikä tekee ihmisestä onnellisen? Minulle se oli projektini ja villiintynyt mieleni. Kun sitä ei ole... Mitä sitten? Olen nyt harrastanut vetelää madon elämää, ja se ei ainakaan ole kivaa. Siitä päästäänkin valitusvirren osaan 3.
VIHAAN aivojani. Vihaan vetelää, laiskaa, mukavuudenhaluista, hedonistista aivostoani. Vihaan itseäni ja jokaista sekuntia elämästäni, kun havaitsen, miten kaukana se, miten elän, on siitä, miten minun mielestäni KUULUISI elää. Vihaan liikunnan harrastamista, mutta minun PITÄISI harrastaa ahkerasti liikuntaa. Rakastan herkkuja ja minun PITÄISI olla syömättä sokeria ja gluteenia ja kaikenlaista sontaa. Minulla ei ole ruokahalua (eikä juuri rahaakaan) ja minun PITÄISI syödä tarpeeksi paljon ja terveellisesti.
Hyi.
Ja VIHAAAAAAAN hiuksiani. Hyi hyi hyi. Ensinnäkin haluan tummanruskeat hiukset, mutta en saa. Koska en halua käyttää kemiallisia paskavärejä joka kuukausi ja kasviväreillä sottaamisesta ei tule mitään. Niillä saa sekunniksi aika kivan tummanruskean, mutta se hitsin indigo peseytyy suunnilleen kertapesulla pois. PLUS indigo ei ilmeisesti tartu hiuksiini ellen ENSIN hennaa, ja menee aika hevletin työlääksi, jos eka pitää hennata ja sit laittaa sen indigopaska ja sitten saa muutamaksi päiväksi tummat...
Joten nyt ne on tylsän väriset paskat. Plus ne alkaa olla taas kasvaneet vähän pitemmiksi ja se tarkoittaa, että ne ROIKKUU ylisuorina tylsinä matoina päässä. Näytän kuolettavan TYLSÄLTÄ. Jumala ei sitten mitenkään armollisesti voinut lahjoittaa luonnonkiharaa. Haluan pörröisen tukan.
EHKÄ sitten kun nää on PALJON pidemmät kuin nyt, ne on kivemmat. Mutta mitä hitsiä teen siihen asti. Pitäsköhän testata se hitsin permanentti.
Elämäni on yksi sotkuläjä tällä hetkellä. Tai MINÄ olen. Ainoa kiva asia on, että pääsin kouluun.
Tylsää tylsää tylsää ankeaa ankeaa ankeaa.
Mitä on onnellisuus. Mistä se tulee. Mitä sitten tehdään, kun ei enää ole kivoja pieniä elokuvajuhlia. Tai maanisia projekteja.
YHYY.
tiistai 11. elokuuta 2015
Pieni koululainen
Lapsestani tuli tänään koululainen. Kohta minustakin tulee koululainen. Kaksi ekaluokkalaista.
Ylivilkkaalle ja omintakeiselle lapselleni koulu lienee melkoinen "kulttuurishokki". Kun hain Eevin tänään koulusta, hän oli pahalla tuulella, mutta ei kertonut miksi. Kotona tein paperilappuja, joissa oli tunteita ilmaisevia kasvoja ja pyysin häntä antamaan sellaisen lapun, joka kuvastaa sitä, miltä eka koulupäivä tuntui. Eevi piirsi oman lapun. Siihen tuli punainen ja HYVIN vihainen naama. Sitten seurasi selitys. Välitunnit on liian lyhyitä. Ei ehdi leikkimään. "Justiin kun ehtii aloittaa leikin, pitää lopettaa".
Äsken unta odotellessa seurasi lisää informaatiota. "Olin koulussa koko ajan väsynyt". Siellä oli kuulemma niin tylsää. Opettaja vaan pälpätti ja pälpätti ja piti kuunnella ja tuijottaa aapista. Eevi olisi halunnut selata koko aapisen läpi ja tutkia sitä, mutta ei uskaltanut, että joudu rehtorin puhutteluun... Eevi olisi halunnut sinne sängyn ja pelikoneen. Kuorma-autolla olisi voinut tuoda Ikeasta paljon sänkyjä.
Koulu on kyllä mielenkiintoinen siirtymäriitti. Siitä alkaa kokonaan uusi aikakausi. Lapsesta tulee "iso". Koulun alkuun asti ei lasta ole luultavasti jätetty juurikaan vielä yksin kotiin, mutta kun koulu alkaa, aletaan hiljalleen totutella siihenkin. Joskus lapsi voi joutua tulemaan yksin koulusta tyhjään kotiin ja olemaan vähän aikaa itsekseen. Tai lähtemään aamulla yksin kouluun. Koulun alkaessa koittaa jonkinlainen kokonaisvaltainen isontumiskausi. Lapsi ei ole enää pikkuinen vaan vähän iso. Aletaan harjoitella entistä suurempaa itsenäisyyttä asioissa. Pikkulapsiaika on takana. Eevi haluaa nyt pestä itse hampaat. Taidan tilata sille sähköhammasharjan, että tulee puhdasta jälkeä. Jostain joskus luin, että lapsi saisi sitten pestä hampaat itsenäisesti, kun osaa kaunokirjoitusta. Silloin motoriikka riittää hampaiden riittävän hyvään pesuun. Sähköhammasharjalla olettaisin, että hyvää jälkeä saadaan jo aikaisemmin.
Tarvitaan myös oma kotiavain ja puhelin.
Ylivilkkaalle ja omintakeiselle lapselleni koulu lienee melkoinen "kulttuurishokki". Kun hain Eevin tänään koulusta, hän oli pahalla tuulella, mutta ei kertonut miksi. Kotona tein paperilappuja, joissa oli tunteita ilmaisevia kasvoja ja pyysin häntä antamaan sellaisen lapun, joka kuvastaa sitä, miltä eka koulupäivä tuntui. Eevi piirsi oman lapun. Siihen tuli punainen ja HYVIN vihainen naama. Sitten seurasi selitys. Välitunnit on liian lyhyitä. Ei ehdi leikkimään. "Justiin kun ehtii aloittaa leikin, pitää lopettaa".
Äsken unta odotellessa seurasi lisää informaatiota. "Olin koulussa koko ajan väsynyt". Siellä oli kuulemma niin tylsää. Opettaja vaan pälpätti ja pälpätti ja piti kuunnella ja tuijottaa aapista. Eevi olisi halunnut selata koko aapisen läpi ja tutkia sitä, mutta ei uskaltanut, että joudu rehtorin puhutteluun... Eevi olisi halunnut sinne sängyn ja pelikoneen. Kuorma-autolla olisi voinut tuoda Ikeasta paljon sänkyjä.
Koulu on kyllä mielenkiintoinen siirtymäriitti. Siitä alkaa kokonaan uusi aikakausi. Lapsesta tulee "iso". Koulun alkuun asti ei lasta ole luultavasti jätetty juurikaan vielä yksin kotiin, mutta kun koulu alkaa, aletaan hiljalleen totutella siihenkin. Joskus lapsi voi joutua tulemaan yksin koulusta tyhjään kotiin ja olemaan vähän aikaa itsekseen. Tai lähtemään aamulla yksin kouluun. Koulun alkaessa koittaa jonkinlainen kokonaisvaltainen isontumiskausi. Lapsi ei ole enää pikkuinen vaan vähän iso. Aletaan harjoitella entistä suurempaa itsenäisyyttä asioissa. Pikkulapsiaika on takana. Eevi haluaa nyt pestä itse hampaat. Taidan tilata sille sähköhammasharjan, että tulee puhdasta jälkeä. Jostain joskus luin, että lapsi saisi sitten pestä hampaat itsenäisesti, kun osaa kaunokirjoitusta. Silloin motoriikka riittää hampaiden riittävän hyvään pesuun. Sähköhammasharjalla olettaisin, että hyvää jälkeä saadaan jo aikaisemmin.
Tarvitaan myös oma kotiavain ja puhelin.
Outojen naisten lehti
Sain jonkun hepulin pari päivää sitten ja ostin lähikaupasta monta naistenlehteä/terveys- ja liikuntalehteä (en erityisesti harrasta lehtien ostamista/tilaamista). Minusta oli kivaa lukea kertomuksia erilaisista ihmisistä. Auto-onnettomuudessa halvaantuneesta sisupussista, Marttojen jostain toiminnanjohtajasta tai vastaavasta jne. Mielenkiintoista saada perspektiiviä toisten ihmisten elämiin. Ajattelin, että olisi kivaa tilata joku sellainen lehti. Kauneus ja terveys tai Menaiset.
Mutta sitten alkoi tulla kurja olo. Lehdissä kerrotaan ei-minunlaisistani ihmisistä. "Normaaleista" ihmisistä, joilla on hirveästi henkisiä voimavaroja ja energiaa ja resursseja. Järjestään kaikki ovat oikeita tehopakkauksia, jotka menestyvät elämässään, toteuttavat unelmiaan työelämässä, osallistuvat ties minkä järjestöjen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja harrastavat tietysti liikuntaakin kaiken aikaa.
Tulee loppujen lopuksi vaan paha olo, kun joo, oishan se hienoa ja ihailen niitä ihmisiä ja sitä kaikkea, mihin ne pystyy ja mitä niillä on, mutta se kaikki on minun ulottumattomissani. Minulla ei tosiaankaan riitä resurssit juuri mihinkään, hyvä jos 10% siitä, mihin ne kaikki ihmeelliset tehoihmiset kykenevät. Jos opiskelen ja minulla on lapsi, en pysty harrastamaan aktiivisesti liikuntaa tai ylikuormitun. Tai harjoittamaan vapaaehtoisjuttuja ja järjestöjuttuja ja ties mitä. Olisi kiva kokeilla yliopiston johkin hallitukseen ja tuutorihommaan osallistumista, mutta pelkään pahoin, että aiheutan sillä vain ylikuormituksen. Tosin ei ole kiva, jos antaa pelon lamauttaa. Voisihan sitä uskaltautua kokeilemaan ja lopettaa, jos tuntuu, ettei jaksa. Mutta kun minä aika lailla TIEDÄN, etten jaksa. Kun opiskelussa on jo tarpeeksi tekemistä ja sitten vielä on lapsi. Kyllä minunlainen ihminen tarvitsee niistä jäävän ylimääräisen ajan (onko sellaista?) lepäilyyn. Lepäily on siis sitä, että saa ihan vapaasti loikoilla kotona ja palautua. Ei esim liikunnan harrastamista.
Liikunnaksi täytyy sitten riittää taas vaan hyötyliikunta eli koulumatkat ja sellaiset. Harkitsen kyllä, että jos saisin kammettua itseni yliopiston kuntosalille.
Mutta niin. Olisipa olemassa sellainen outojen naisten lehti, jossa kerrottaisiin outojen naisten ihan normaalista elämästä. Me oudot naiset. Sellasia hsp ihmisiä, aspergereita ja mielenterveysongelmaisia. Kerrottas elämästä ja asioista niitten perspektiivistä. Ihan tavallinen lehti, mutta sellasille toisenlaisille naisille. Joitten kotona on sotkua, ja jotka ei löydä paikkaansa työelämässä ja jotka on liian herkkiä ja joille elämän perusasiasta ei aina olekaan niin yksinkertaisia.
Mutta sitten alkoi tulla kurja olo. Lehdissä kerrotaan ei-minunlaisistani ihmisistä. "Normaaleista" ihmisistä, joilla on hirveästi henkisiä voimavaroja ja energiaa ja resursseja. Järjestään kaikki ovat oikeita tehopakkauksia, jotka menestyvät elämässään, toteuttavat unelmiaan työelämässä, osallistuvat ties minkä järjestöjen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja harrastavat tietysti liikuntaakin kaiken aikaa.
Tulee loppujen lopuksi vaan paha olo, kun joo, oishan se hienoa ja ihailen niitä ihmisiä ja sitä kaikkea, mihin ne pystyy ja mitä niillä on, mutta se kaikki on minun ulottumattomissani. Minulla ei tosiaankaan riitä resurssit juuri mihinkään, hyvä jos 10% siitä, mihin ne kaikki ihmeelliset tehoihmiset kykenevät. Jos opiskelen ja minulla on lapsi, en pysty harrastamaan aktiivisesti liikuntaa tai ylikuormitun. Tai harjoittamaan vapaaehtoisjuttuja ja järjestöjuttuja ja ties mitä. Olisi kiva kokeilla yliopiston johkin hallitukseen ja tuutorihommaan osallistumista, mutta pelkään pahoin, että aiheutan sillä vain ylikuormituksen. Tosin ei ole kiva, jos antaa pelon lamauttaa. Voisihan sitä uskaltautua kokeilemaan ja lopettaa, jos tuntuu, ettei jaksa. Mutta kun minä aika lailla TIEDÄN, etten jaksa. Kun opiskelussa on jo tarpeeksi tekemistä ja sitten vielä on lapsi. Kyllä minunlainen ihminen tarvitsee niistä jäävän ylimääräisen ajan (onko sellaista?) lepäilyyn. Lepäily on siis sitä, että saa ihan vapaasti loikoilla kotona ja palautua. Ei esim liikunnan harrastamista.
Liikunnaksi täytyy sitten riittää taas vaan hyötyliikunta eli koulumatkat ja sellaiset. Harkitsen kyllä, että jos saisin kammettua itseni yliopiston kuntosalille.
Mutta niin. Olisipa olemassa sellainen outojen naisten lehti, jossa kerrottaisiin outojen naisten ihan normaalista elämästä. Me oudot naiset. Sellasia hsp ihmisiä, aspergereita ja mielenterveysongelmaisia. Kerrottas elämästä ja asioista niitten perspektiivistä. Ihan tavallinen lehti, mutta sellasille toisenlaisille naisille. Joitten kotona on sotkua, ja jotka ei löydä paikkaansa työelämässä ja jotka on liian herkkiä ja joille elämän perusasiasta ei aina olekaan niin yksinkertaisia.
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Totaalinen dopamiinivaje
Tämän alistimulaatiotilan on pakko olla "äärimmäinen" dopamiinivajetila. Ja tämä tosiaan muistuttaa täydellisesti masennusta, vaikka siitä ei ole kysymys. Alistimulaatiotilassa motivaatio, aloitekyky ja toimintakyky katoavat. En pysty edes syömään. Kaikki on mahdotonta.
Olisi HYVIN mielenkiintoista kokeilla, mitä tapahtuisi, jos tässä tilassa ottaisi tyrosiinia. Harmi, ettei minulle ole sitä. Eikä sitä saa lähitienoilta. Muutaman kilometrin päästä saisi, jos sinne pyöräilisi. Mutta ei ole rahaa.
Auttaisikohan se tähän.
Olisi HYVIN mielenkiintoista kokeilla, mitä tapahtuisi, jos tässä tilassa ottaisi tyrosiinia. Harmi, ettei minulle ole sitä. Eikä sitä saa lähitienoilta. Muutaman kilometrin päästä saisi, jos sinne pyöräilisi. Mutta ei ole rahaa.
Auttaisikohan se tähän.
Alistimulaation vaarat
Juuri nyt olen helvetin tylsistynyt. Minulla ei ole käynnissä kiinnostavia projekteja. Ei ole ollut itseasiassa aikoihin. Niitä on yleensä silloin, kun olen hypomaaninen ja en ole ollut sitä. En tiedä miksi. Eevi on mökillä ja lojun kotona yksin. Olen liian laiska poistumaan kotoa. Laiska, laiska, laiska. Ja vaikka voisin tehdä kaikenlaista hyödyllistä, kuten jumpata, mennä lenkille, tehdä oppimistehtävää... Olen liian alistimuloituneessa tilassa tehdäkseni mitään.
Asia nimittäin menee niin, että kun minusta tulee alistimuloitunut, kadotan kaiken enegian ja aloitekyvyn ja muutun elottomaksi, katatonisesi, letargiseksi valaaksi, joka ei kykene tekemään MITÄÄN.
Alistimulaatiotila on siksi vaarallinen. Se johtaa pitkittyessään masennuksen kaltaiseen tilaan. En usko, että kyse on, ainakaan alusi, oikeasti masennuksesta, vaan syvästä letargiasta. Katatoniasta. Halvaantumisesta. Ehkä se on se, mihin ADHD piireissä viitataan termillä "paralysis of will". Motivaatio katoaa. Toimintakyky katoaa.
Siksi en voi olla yksin kotona kovin paljon. Se on vaarallista.
Mutta jos olen liikaa pois kotoa seuraa ylikuormittuminen eli ylistimulaatiotila. Joka lähtee pois vain olemalla yksin kotona.
Jo on ihmeen nuorallakävelyä :). Olen psyykkinen diabeetikko. Minun täytyy tarkkailla mentaalista verensokeria.
Yksinolo tuntuu tällä hetkellä pelottavalta. Tiedän kokemuksesta, mihin alistimulaatiotila johtaa pitkittyessään. En myöskään PYSTY rikkomaan sitä omin avuin. Kyseinen tila muistuttaa lähes täysin masennusta. Vaikka se voi alkaa parissa vuorokaudessa toisin kuin masennus. Olen ollut joskus myös masentunut ja se on ihan sama olotila. Ehkä se on jonkinlaista vakavaa dopamiinipuutosta kummassakin.
Siksi en ole introvertti. Saan energiaa ihmisistä ja aktiviteeteista. Mutta toisaalta ylikuormitun myös helposti ja minun täytyy riittävästi olla yksin kotona latautumassa, että jaksan ihmisiä ja aktiviteetteja. Kumpaankaan suuntaan ei saa vetää liikaa.
Sitte on vielä se hitsin ADD-letargia, joka pahentaa alistimulaatiota. Eli jokin minussa vetää koko ajan kohti katatonista tilaa, jossa makaisin vain sängyssä elottomana. Se on pysyvä ongelma. Ollut ihan aina. Lukemani perusteella se johtuu ADD:sta.
Mieleni on levoton ja vilkas, mutta ruumiini letarginen. Tai sitten ruumiini sätkii hyperaktiivisena, mikä on sellaista epänormaalia, levotonta energiaa. Joko olen siis alienerginen ja letarginen tai hyperaktiivinen ja levoton. Hyvin pitkälti.
Silloinkin, kun vaikutan ulospäin normaalilta, sisälläni on jatkuvasti se kamala letargia ja väsymys ja energiattomuus, taistelen vain sitä vastaan. Pakkohan se on. Enhän minä nyt VOI vain maata sängyssä elottomana koko elämääni.
Nyt toivon vain, että kello olisi pian puoli 4 ja lähden mökille isän synttärikemuihin ja pääsen ulos tästä olotilasta. Saan virikkeitä ja herään henkiin. Sitten olen mökillä päivän tai pari. Sielläkin on kyllä aika tylsää. Ja outoa. Mutta en ainakaan ole yksin.
Asia nimittäin menee niin, että kun minusta tulee alistimuloitunut, kadotan kaiken enegian ja aloitekyvyn ja muutun elottomaksi, katatonisesi, letargiseksi valaaksi, joka ei kykene tekemään MITÄÄN.
Alistimulaatiotila on siksi vaarallinen. Se johtaa pitkittyessään masennuksen kaltaiseen tilaan. En usko, että kyse on, ainakaan alusi, oikeasti masennuksesta, vaan syvästä letargiasta. Katatoniasta. Halvaantumisesta. Ehkä se on se, mihin ADHD piireissä viitataan termillä "paralysis of will". Motivaatio katoaa. Toimintakyky katoaa.
Siksi en voi olla yksin kotona kovin paljon. Se on vaarallista.
Mutta jos olen liikaa pois kotoa seuraa ylikuormittuminen eli ylistimulaatiotila. Joka lähtee pois vain olemalla yksin kotona.
Jo on ihmeen nuorallakävelyä :). Olen psyykkinen diabeetikko. Minun täytyy tarkkailla mentaalista verensokeria.
Yksinolo tuntuu tällä hetkellä pelottavalta. Tiedän kokemuksesta, mihin alistimulaatiotila johtaa pitkittyessään. En myöskään PYSTY rikkomaan sitä omin avuin. Kyseinen tila muistuttaa lähes täysin masennusta. Vaikka se voi alkaa parissa vuorokaudessa toisin kuin masennus. Olen ollut joskus myös masentunut ja se on ihan sama olotila. Ehkä se on jonkinlaista vakavaa dopamiinipuutosta kummassakin.
Siksi en ole introvertti. Saan energiaa ihmisistä ja aktiviteeteista. Mutta toisaalta ylikuormitun myös helposti ja minun täytyy riittävästi olla yksin kotona latautumassa, että jaksan ihmisiä ja aktiviteetteja. Kumpaankaan suuntaan ei saa vetää liikaa.
Sitte on vielä se hitsin ADD-letargia, joka pahentaa alistimulaatiota. Eli jokin minussa vetää koko ajan kohti katatonista tilaa, jossa makaisin vain sängyssä elottomana. Se on pysyvä ongelma. Ollut ihan aina. Lukemani perusteella se johtuu ADD:sta.
Mieleni on levoton ja vilkas, mutta ruumiini letarginen. Tai sitten ruumiini sätkii hyperaktiivisena, mikä on sellaista epänormaalia, levotonta energiaa. Joko olen siis alienerginen ja letarginen tai hyperaktiivinen ja levoton. Hyvin pitkälti.
Silloinkin, kun vaikutan ulospäin normaalilta, sisälläni on jatkuvasti se kamala letargia ja väsymys ja energiattomuus, taistelen vain sitä vastaan. Pakkohan se on. Enhän minä nyt VOI vain maata sängyssä elottomana koko elämääni.
Nyt toivon vain, että kello olisi pian puoli 4 ja lähden mökille isän synttärikemuihin ja pääsen ulos tästä olotilasta. Saan virikkeitä ja herään henkiin. Sitten olen mökillä päivän tai pari. Sielläkin on kyllä aika tylsää. Ja outoa. Mutta en ainakaan ole yksin.
keskiviikko 22. heinäkuuta 2015
25 satunnaista asiaa minusta
- Olen mukavuudenhaluinen ja hedonistinen apina, joka juoksee välittömän mielihyvän perässä ja taistelee saadakseen aivonsa (ja sitä kautta koko järjestelmän) paremmin hallintaansa.
- Rakastan tietoa. Haluan lukea, oppia, tietää.
- Olen itseni pahin vihollinen. Minä haluan usein eri asioita kuin kurja fysiologinen järjestelmäni enkä ole tarpeeksi vahva alistaakseni sitä ja tehdäkseni siitä tahtoni alaista tottelijaa.
- Kissat on kivoja, mutta oikeastaan lemmikkieläimistä on vaivaa ja stressiä ja toisaalta lemmikkinä oleminen, ainakaan näin laiskan apinan kanssa, ei liene täysin eettistä, vaan eläinten tulisi sijaita luonnossa vapaina (tosin aidossa elinypäristössään, ei missään väärässä paikassa ihmisten sinne tuomina) jne....
- Eettisenä ihmisenä minun pitäisi olla kasvissyöjä, mutta impulsiivisena, hedonistisena apinana en ole sellaiseen kyennyt.
- Olen suuri herkkuperse. Jokaiseen päivään kuuluu herkutteluhetki.
- Olen järkyttävän epärealistinen rahankäyttäjä ja järjestänyt itselleni velkaa ties minne osamaksuilla... Onneksi aivoni hahmottavat kokonaistilanteen kutienkin siinä määrin, etten saata itseäni liian suureen liriin ja nyt, kun aloitan opiskelun, maksan ne POIS opintolainalla ja olen ilmoittanut itseni estolistalle mm. Klarnaan, jotten enää voi toteuttaa impulsiivisia ideoitani.
- Aloitan filosofian opinnot yliopistossa.
- Minulla on ollut 15 välivuotta. Halusin lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan psykologiaa tai filosofiaa, mutta monimutkaisista syistä johtuen en ole näiden vuosien aikana ollut edes pääsykokeissa kuin 2 kertaa (joista toisella tärppäsi). Lyhyesti ongelma on ollut ADHD/asperger, pitkästi ja eriteltynä perfektionismi, puutteelliset opiskelutaidot, puutteelliset kognitiiviset kyvyt, puutteellinen toiminnanohjaus jne.
- Rakastan Eeviä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta äitiys on minulle hyvin vaikea asia, tarvitsen paljon yksinolemisaikaa ja jaksan huonosti pitkäjaksoista ihmisten kanssa olemista.
- Kykyni tuntea rakkautta on puutteellinen. Tunnen universaalia rakkautta kaikkea olevaa kohtaan (agape), mutta yksilötasolla tai yksilöihin kohdistuvana (oli kyseessä sitten eläimet tai ihmiset) asia mutkistuu..
- Minä olen onnekas ja minulla on hyvin empaattinen, kiltti, älykäs ja hyvä mies. Koska sellainen tahtoo olla kanssani, se tarkoittaa, etten voi olla aivan pilallinen.
- Jos kehtaisin, sanoisin, että olen melkoinen epeli vällyissä. Joissain asioissa hullusta, estottomasta ja villiintyneestä aivotoiminnasta on hyötyä.
- Haluaisin oppia nöyryyttä. Pidän itseäni liian tärkeänä ja spesiaalina ja tuijotan suuresti omaan napaani ja olen itsekeskeinen ällöpylly.
- Olen usein tyytymätön ulkonäkööni. Toisinaan taas hirveän tyytyväinen.
- Haluaisin harrastaa runsaasti liikuntaa. Mutta olen vetelä. Paitsi aivosoluiltani.
- Kotona on tosi kivaa.
- Karkkipussit on liian isoja. En tajua, miksei niitä pikkuisia karkkipussiversioita voida tehdä kaikista karkeista. Niillä jättisäkeillä ei tee mitään. En jaksa syödä kuin pari samanlaista karkkia ja siten kyllästyn. Niissä säkeissä on aina jotain 5 eri karkkia loputtomia määriä. Ja en tarvitse sellaista karkkimäärää. En voi myöskään syödä vain vähän ja säästää loppuja. Ne kulkeutuvat suuhuni. Joten heitän loput lillumaan vesiastiaan, että ne menee pilalle ja en voi syödä niitä. Tai oikeastaan en osta niitä. Paitsi hyvin harvoin. Irtsarit on siksi hyvä juttu. Mutta aika harvoin ostan karkkia silti. Ostan mieluummin pullan.
- En voi leipoa kovin usein, kun syön kaiken, mitä teen (esim kaikki korvapuustit päivässä tai kahdessa) ja sitten tulisin pulleaksi.
- Olisi kivaa vielä jonain päivänä elättää itse itsensä.
- En tiedä, voinko elää ilman ssri-lääkkeitä. Olen vähentänyt annoskokoa 10 mg:sta 5-7,5 mg:aan. Tavoitteena 5mg ja jättää se sitten toistaiseksi siihen.
- Ajattelen kirjoittamalla ja puhumalla. Joskun puhun yksinäni voidakseni ajatella.
- Elämä on hyvin haastavaa. Tai ei kai hengittäminen ja syöminen ja elämän mekaaninen suorittaminen, mutta toisaalta kyllä, sillä jos ihminen masentuu, se voi lakata kyseisten asioiden tekemisen. Ja itsensä estäminen masentumasta on yksi niistä haasteista. Kaikkien muiden haasteiden keskellä.
- Olen hirveä sottaporsas. Miikan äiti järkyttyi asuntoni "tilasta", kun kävi ruokkimassa kissoja ja näki painajaisia... Hmmmmm.... Siivoan kyllä vähän väliä jotain, mutta se ei jotenkin auta.
- Elämä on kiehtovaa. Kiehtova tutkimusmatka. Kiehtovinta elämässä on tieto. Ymmärtäminen. Yhä syvempien ymmärryksen kerrosten esiin kaivaminen.Näin.
maanantai 20. heinäkuuta 2015
Buddhalaisuus
Pakko tutkia löytyisikö sieltä jotain vastauksia.
"In fact it's attachment that makes us restless..."
"In fact it's attachment that makes us restless..."
...we have many attachments when we are unenlightened that cause our suffering (called “Dukkha” which is part of the four noble truths) such as:
- Suffering on things because they don’t measure up to our expectations (because of impermanence [things change]): physical appearance and beauty, strength, gadgets (smartphones, electronics, etc.), etc (Wake Up! Understanding Enlightenment in Buddhism
Vapaus ulkonäköpaineista
Onko ainoa keino löytää ratkaisu edellä kuvattuun ongelmaan (Ulkonäköpakkomielteet ja sisäinen rauha?) se, että lakkaa välittämästä siitä, miltä näyttää?
Mitä tarkoittaa käytännössä se, että ei välitä siitä, miltä näyttää?
Se, ettei välitä siitä miltä näyttää, ei tarkoita sitä, ettei välittäisi itsestään. Ihminen, joka välittää itsestään ja arvostaa itseään, huolehtii itsestään. Mitä on itsestään huolehtiminen? Ainakin sitä, että huolehtii terveydestään.
Mutta entä kaikenlainen kauneudenhoito?
Meikkaamisessa koen ongelmaksi juuri tämän: "Harmless in themselves, makeup and adornment represent the desire to make things appear different from what they actually are." (Guide to buddhism)
Sitä juuri olen vuosia pohtinut. Tarve meikata tarkoittaa, että on tarve näyttää muulta kuin on. Se taas tarkoittaa, ettei pidä sitä, millainen on luonnostaan, tarpeeksi hyvänä. Mikä kielii asioiden kurjasta tilasta...
Katsooko "buddhalainen" peiliin? Tarkoitan buddhalaisella tässä yksinkertaisesti (onko asiassa jotain yksinkertaista?) ihmistä, joka on vapautunut ulkonäköpaineista ja elää harmoniassa itsensä ja ulkoisen kuorensa kanssa.
Miksi ihminen, joka pitää aidosti itsestän, katsoisi peiliin? Mitä hän sieltä etsii? No, tietysti voi katsoa, onko tukassa töyhtöjä. Tai onko hamapiden välissä roska. Tosin sekin kielii siitä, että on HUOLESTUNUT ulkonäöstään.
Kieliikö peili aina siitä, että on huolestunut? Kieliikö se aina potentiaalisesta tyytymättömyydestä? peloista?
Minusta kyllä.
Artikkeleja:
Don't look now: US bloggers claim avoiding the mirror can improve your image
Mitä tarkoittaa käytännössä se, että ei välitä siitä, miltä näyttää?
Se, ettei välitä siitä miltä näyttää, ei tarkoita sitä, ettei välittäisi itsestään. Ihminen, joka välittää itsestään ja arvostaa itseään, huolehtii itsestään. Mitä on itsestään huolehtiminen? Ainakin sitä, että huolehtii terveydestään.
Mutta entä kaikenlainen kauneudenhoito?
Meikkaamisessa koen ongelmaksi juuri tämän: "Harmless in themselves, makeup and adornment represent the desire to make things appear different from what they actually are." (Guide to buddhism)
At least twice a month serious lay Buddhists abstain from applying makeup and give themselves to recognizing, accepting and being content with the present reality. Monks and nuns are asked not to use ‘garlands, perfumes, cosmetics, ornaments and adornments’ for the reasons just stated and also because they require so much time and expense (D.I,5).
Sitä juuri olen vuosia pohtinut. Tarve meikata tarkoittaa, että on tarve näyttää muulta kuin on. Se taas tarkoittaa, ettei pidä sitä, millainen on luonnostaan, tarpeeksi hyvänä. Mikä kielii asioiden kurjasta tilasta...
Katsooko "buddhalainen" peiliin? Tarkoitan buddhalaisella tässä yksinkertaisesti (onko asiassa jotain yksinkertaista?) ihmistä, joka on vapautunut ulkonäköpaineista ja elää harmoniassa itsensä ja ulkoisen kuorensa kanssa.
Miksi ihminen, joka pitää aidosti itsestän, katsoisi peiliin? Mitä hän sieltä etsii? No, tietysti voi katsoa, onko tukassa töyhtöjä. Tai onko hamapiden välissä roska. Tosin sekin kielii siitä, että on HUOLESTUNUT ulkonäöstään.
Kieliikö peili aina siitä, että on huolestunut? Kieliikö se aina potentiaalisesta tyytymättömyydestä? peloista?
Minusta kyllä.
Artikkeleja:
Ulkonäköpakkomielteet ja sisäinen rauha?
Elämässäni lähestynee uudenlainen aikakausi. Vaikuttaisi hieman siltä. Sisälläni on monenlaisia levottomia tunnetiloja, jotka johtavat impulsiiviseen käytökseen, ahdistukseen ja tyytymättömyyteen. Tähän asti olen elämässäni toiminut aina niin, että kun ympäristön ärsykkeet aktivoivat näitä levottomia tunnetiloja, olen alkanut tohottaa hysteerisenä ja tehdä kaikenlaisia impulsiivisia toimenpiteitä paetakseni ahdistusta, joka täyttää sisuskaluni. Maanista, levotonta, impulsiviista, ahdistunutta toimintaa.
Kuitenkin olen alkanut hiljalleen havaita sisälläni ituja uudenlaisesta valinnan mahdollisuudesta.
Aloitetaan kuitenkin konkreettisesta esimerkistä.
Olen vasta nyt tajunnut, että minä vertailen itseäni muihin ihmisiin jatkuvasti, ja kun havaitsen ympäristössäni ihmisiä, jotka herättävät minussa jonkinlaisia kateuden tai ihailun tunteita joko suuren kauneuden, upean tyylin tai milloin minkäkin sellaisen asian takia, jonka haluaisin myös ITSELLENI ahdistun. Alan tuntea riittämättömyyttä. Silloin tulen levottomaksi ja saatan alkaa maanisesti tilailla internetistä vaatteita ja meikkejä ja ties mitä osamaksulla. Tai juoksen päätäpahkaa kampaajalle ja leikkelen hiukseni. Tai ostan hiusväriä ja värjään ne. Teen jotakin, mikä saisi minut tuntemaan suurempaa tyytyväisyyttä ulkoista olemustani kohtaan.
Ahdistus.
Kyse ei oikeastaan ole kateudesta vaan siitä, että alan HALUTA sitä asiaa, minkä näen. Tai sitten se asia saa minut tuntemaan riittämättömyyttä. Tai se muistuttaa minua turhamaisista unelmistani, jotka olen päässyt unohtamaan. Ytimessä lienee kuitenkin aina tunne tyytymättömyydestä. Se, mitä on nyt, ei kelpaa/riitä, jolloin ahdistun, tulen levottomaksi ja alan tohottaa muutoksia.
Voi myös olla niin, että näen jotain, minkä haluan internet-kaupassa, kaupungilla, jossain, ja sitten impulsiivisesti ostan sen, koska minun on PAKKO saada se.
Tai sitten tutkin terveystietoa ja minulle tulee pakkomielle saada ties mitä lisäravinteita ja alan tilailla niitä.
Kaikkea tätä yhdistää levottomuus, HALU, impulsiivisuus, ahdistus, stressi.
Idut, joita sisälläni olen alkanut havaita, ovat sellaisia, että kun tuo levottomuus iskee, sen sijaan, että lähtisin "act upon it" eli toteuttamaan sitä, tai sen sijaan, että antaisin sen muuttua hulluksi moottoriksi, joka ajaa minua eteenpäin, sen sijaan, että antaisin sen muuttua tuleksi, joka polttaa persiissäni, minä istuisinkin alas ja rauhoittuisin. Ehkä se on jonkinlaista meditointia. En tiedä. Mutta istuisin joka tapauksessa alas, hengittäisin rauhallisesti, mietiskelisin, rauhoittuisin. Sammuttaisin sen tulen. Etsisin sisältäni rauhaa ja antaisin sen täyttää minut, huuhtoa sen kauhean palonesteen pois.
Voisin opetella rauhottumaan. Ajattelemaan rationaalisesti (olla ostamatta asioita, joihin ei ole rahaa ja miettimään, TARVITSENKO jotain asiaa oikeasti ja voisinko kenties LUOPUA halusta, joka sisälläni on).
Ulkonäön kanssa minulla on todella paljon psyykkisiä ongelmia. Rauhattomuutta. Tyytymättömyyttä.
Tämä on se, miltä minun pitäisi mielestäni näyttää. Siis tässä kuvassa ruumillistuu täydellisesti se, millaiseksi itseni KOEN. Miltä koen näyttäväni, jos voisin toteuttaa oman visioni siitä, kuka olen.
Mutta minä en tiedä, miten saisin hiukseni tummanruskeiksi. En halua käyttää hapetusvärejä ja kasviväreillä tummanruskean tukan hankkiminen on osoittautunut hyvin hankalaksi.
Minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita. Ja en ole oikein tiennyt, mistä saisin itseni näköisiä vaatteita. Nyt alan tietää. Voin tilata niitä etsystä ja vastaavista paikoista. Haluaisin uudistaa vaatekaappini. Kunpa vain saisin jostain pari tonnia rahaa ja voisin laittaa koko vaatetyylini kerralla kuntoon. Perusteellisesti. Haluaisin ulkoisen tyylini heijastavan sisäistä maailmaani. Haluaisin näyttää siltä, millaiseksi koen itseni SISÄLLÄNI.
Ja hiukset... Olin JUURI saanut ne aika pitkiksi, kun sain jonkun hepulin ja menin ja leikkelin ne. ZIISUS. Ja etuhiukset. Aina menen ja pilkon ne ennen kuin saan ne pitkiksi.
Ja kiharat. Hiusteni on pakko olla tikkusuorat. Ja en jaksa laittaa niitä. Joten ne ovat tikkusuorat. :( Inhotus.
Hitsin vitsi.
En tiedä, miten yhdistäisin toisiinsa esteettisyyden tajuni ja voimakkaan visioni ulkoisesta olemuksestani sisäiseen rauhaan. Kumoavatko ne aina toisensa`?
Vihaan hiuksiani ja vaatteitani. Jos saisin ne jotenkin fiksattua, olisin tyytyväinen. Mutta ne voi fiksata vain rahalla (tai odottamalla satoja vuosia, kunnes hitaasti kasvatan hiuksiani ja ostan uusia vaatteita ja niin kauan minua vituttaa).
Raha.
Typerä raha.
Jos hieman kärjistetään, niin jos joku suomalainen 30-vuotias joutuisi jostain syystä pukeutumaan aina mustaan jätesäkkiin, niin pitäisikö hänen olla siihen tyytyväinen ja nauttia sisäisestä rauhasta? Varmaan se tietysti on viisasta, jos asiaa ei voi muuttaa. Mutta hei come on.... Musta jätesäkki? Aina. Kaikkialla. Onko jotenkin IHME, jos se ihminen haluaisi saada muunkinlaisia vaatteita? Jos se haluaisi näyttää paremmalta? Tyylikkäämmältä....
Tai jos olisi pakko olla sellaisessa tukassa, että on muuten kalju, mutta kahdessa täysin satunnaisessa kohdassa sojottaa 10cm pitkä hiustuppo.
Varmaan on teitysti optimaalista, jos voi vaan hyväksyä asianlaidan sellaisena kuin se on ja elää suuressa sisäisessä rauhassa. Mutta.... YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK. Jos on esteettinen ihminen ja rakastaa kauneutta ja haluaa näyttää kauniilta....
Miten voisi olla yhtä aikaa esteettinen ja kauneutta rakastava ihminen JA nauttia sisäisestä rauhasta?
Buddhalaiset tietävät, että haluaminen on kärsimyksen aiheuttaja.
Mutta kun minä HALUAN olla kaunis!!! Haluan. Se on minulle tärkeä arvo. Se on pinnallinen arvo. Mutta kauneus on KAUNISTA! Kauneus hivelee silmää. Tuottaa esteettistä nautintoa. Ja arvostan itseäni niin paljon, että haluan olla esteettisesti miellyttävä. Enkä mikään hitsin rupilisko.
Joten MITEN yhdistän nämä kaksi asiaa. Jos minulle putoaisi jostain rahaa, asia olisi ainakin suureksi osaksi sillä selvä. Ainakin vaatteiden osalta. Hiusten kanssa minulla on joku ikuinen kriisitila.
Jos hyväksyisin itseni tällaisena kuin olen, tarkoittaako se väistämättä sitä, että lakkaan meikkamasta ja laittamasta hiuksia ja haluamasta näyttää kauniilta? Koska jos hyväksyn itseni juuri tällaisena, miksi mitään tarvisi enää muuttaa?
TAI voisiko olla niin, että tällä hetkellä ulkonäöllisiin pyrkimyksiini liittyy epäterveitä tunnetiloja eli pelkoa, tyytymättömyyttä, muiden miellyttämisen halua... Ja VOISI olla mahdollista, että joku haluaisi näyttää kauniilta ihan vain itseään varten, se kumpuaisi silloin enemmänkin ILOSTA ja itsensä toteuttamisesta?
Luulen, että kyllä.
Luulen, että on olemassa kaksi toisistaan selvästi poikkeavaa tapaa panostaa kauneuteen ja ulkonäköön. Toinen on sairas ja taustalla on paljon pelkoja ja tällöin tunnetiloina on usein tyytymättömyyttä, stressiä, vihaa, itseinhoa, kateutta jne. Toinen on terve, jolloin henkilö yksinkertaisesti nauttii kauneudesta ja ilmaisee itseään ulkonäköönsä vaikuttamalla ja tällöin tunnetiloina on iloa ja onnea. Tällöin henkilö tekee näitä asioita vilpittömästi ITSELLEEN. Omaksi ilokseen.
Jälkimmäisessä tapauksessa henkilö saattaa esimerkiksi meikata kummallisella tavalla, koska häntä miellyttävät tietyt värit tai kuviot tai mikä vaan, ja hän ei välitä siitä, onko hän muiden mielestä kaunis vaan kokee ilmaisevansa itseään sillä, mitä tekee. Tekee sitä omaksi ilokseen.
Kuinkahan pääsisi eroon noista sairaista aspekteista ja löytäisi vain tuon itselleen tekemisen ilon.
Olen kyllästynyt tähän vaurioon sisuksissani. Se on ainoa osa-alue, jota en ole osannut parantaa. En saa siitä otetta. Se vain on ja pysyy ja häiriköi.
Koska tämä on pahin mielenrauhani ja onnellisuuteni turmelija ja stressin ja tyytymättömyyden aiheuttaja, alan tutkia, miten hitsissä korjaisin tämän asian sisuksistani. Jokin ratkaisu ON oltava olemassa.
Kuitenkin olen alkanut hiljalleen havaita sisälläni ituja uudenlaisesta valinnan mahdollisuudesta.
Aloitetaan kuitenkin konkreettisesta esimerkistä.
Olen vasta nyt tajunnut, että minä vertailen itseäni muihin ihmisiin jatkuvasti, ja kun havaitsen ympäristössäni ihmisiä, jotka herättävät minussa jonkinlaisia kateuden tai ihailun tunteita joko suuren kauneuden, upean tyylin tai milloin minkäkin sellaisen asian takia, jonka haluaisin myös ITSELLENI ahdistun. Alan tuntea riittämättömyyttä. Silloin tulen levottomaksi ja saatan alkaa maanisesti tilailla internetistä vaatteita ja meikkejä ja ties mitä osamaksulla. Tai juoksen päätäpahkaa kampaajalle ja leikkelen hiukseni. Tai ostan hiusväriä ja värjään ne. Teen jotakin, mikä saisi minut tuntemaan suurempaa tyytyväisyyttä ulkoista olemustani kohtaan.
Ahdistus.
Kyse ei oikeastaan ole kateudesta vaan siitä, että alan HALUTA sitä asiaa, minkä näen. Tai sitten se asia saa minut tuntemaan riittämättömyyttä. Tai se muistuttaa minua turhamaisista unelmistani, jotka olen päässyt unohtamaan. Ytimessä lienee kuitenkin aina tunne tyytymättömyydestä. Se, mitä on nyt, ei kelpaa/riitä, jolloin ahdistun, tulen levottomaksi ja alan tohottaa muutoksia.
Voi myös olla niin, että näen jotain, minkä haluan internet-kaupassa, kaupungilla, jossain, ja sitten impulsiivisesti ostan sen, koska minun on PAKKO saada se.
Tai sitten tutkin terveystietoa ja minulle tulee pakkomielle saada ties mitä lisäravinteita ja alan tilailla niitä.
Kaikkea tätä yhdistää levottomuus, HALU, impulsiivisuus, ahdistus, stressi.
Idut, joita sisälläni olen alkanut havaita, ovat sellaisia, että kun tuo levottomuus iskee, sen sijaan, että lähtisin "act upon it" eli toteuttamaan sitä, tai sen sijaan, että antaisin sen muuttua hulluksi moottoriksi, joka ajaa minua eteenpäin, sen sijaan, että antaisin sen muuttua tuleksi, joka polttaa persiissäni, minä istuisinkin alas ja rauhoittuisin. Ehkä se on jonkinlaista meditointia. En tiedä. Mutta istuisin joka tapauksessa alas, hengittäisin rauhallisesti, mietiskelisin, rauhoittuisin. Sammuttaisin sen tulen. Etsisin sisältäni rauhaa ja antaisin sen täyttää minut, huuhtoa sen kauhean palonesteen pois.
Voisin opetella rauhottumaan. Ajattelemaan rationaalisesti (olla ostamatta asioita, joihin ei ole rahaa ja miettimään, TARVITSENKO jotain asiaa oikeasti ja voisinko kenties LUOPUA halusta, joka sisälläni on).
Ulkonäön kanssa minulla on todella paljon psyykkisiä ongelmia. Rauhattomuutta. Tyytymättömyyttä.
Tämä on se, miltä minun pitäisi mielestäni näyttää. Siis tässä kuvassa ruumillistuu täydellisesti se, millaiseksi itseni KOEN. Miltä koen näyttäväni, jos voisin toteuttaa oman visioni siitä, kuka olen.
Mutta minä en tiedä, miten saisin hiukseni tummanruskeiksi. En halua käyttää hapetusvärejä ja kasviväreillä tummanruskean tukan hankkiminen on osoittautunut hyvin hankalaksi.
Minulla ei ole rahaa ostaa vaatteita. Ja en ole oikein tiennyt, mistä saisin itseni näköisiä vaatteita. Nyt alan tietää. Voin tilata niitä etsystä ja vastaavista paikoista. Haluaisin uudistaa vaatekaappini. Kunpa vain saisin jostain pari tonnia rahaa ja voisin laittaa koko vaatetyylini kerralla kuntoon. Perusteellisesti. Haluaisin ulkoisen tyylini heijastavan sisäistä maailmaani. Haluaisin näyttää siltä, millaiseksi koen itseni SISÄLLÄNI.
Ja hiukset... Olin JUURI saanut ne aika pitkiksi, kun sain jonkun hepulin ja menin ja leikkelin ne. ZIISUS. Ja etuhiukset. Aina menen ja pilkon ne ennen kuin saan ne pitkiksi.
Ja kiharat. Hiusteni on pakko olla tikkusuorat. Ja en jaksa laittaa niitä. Joten ne ovat tikkusuorat. :( Inhotus.
Hitsin vitsi.
En tiedä, miten yhdistäisin toisiinsa esteettisyyden tajuni ja voimakkaan visioni ulkoisesta olemuksestani sisäiseen rauhaan. Kumoavatko ne aina toisensa`?
Vihaan hiuksiani ja vaatteitani. Jos saisin ne jotenkin fiksattua, olisin tyytyväinen. Mutta ne voi fiksata vain rahalla (tai odottamalla satoja vuosia, kunnes hitaasti kasvatan hiuksiani ja ostan uusia vaatteita ja niin kauan minua vituttaa).
Raha.
Typerä raha.
Jos hieman kärjistetään, niin jos joku suomalainen 30-vuotias joutuisi jostain syystä pukeutumaan aina mustaan jätesäkkiin, niin pitäisikö hänen olla siihen tyytyväinen ja nauttia sisäisestä rauhasta? Varmaan se tietysti on viisasta, jos asiaa ei voi muuttaa. Mutta hei come on.... Musta jätesäkki? Aina. Kaikkialla. Onko jotenkin IHME, jos se ihminen haluaisi saada muunkinlaisia vaatteita? Jos se haluaisi näyttää paremmalta? Tyylikkäämmältä....
Tai jos olisi pakko olla sellaisessa tukassa, että on muuten kalju, mutta kahdessa täysin satunnaisessa kohdassa sojottaa 10cm pitkä hiustuppo.
Varmaan on teitysti optimaalista, jos voi vaan hyväksyä asianlaidan sellaisena kuin se on ja elää suuressa sisäisessä rauhassa. Mutta.... YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK. Jos on esteettinen ihminen ja rakastaa kauneutta ja haluaa näyttää kauniilta....
Miten voisi olla yhtä aikaa esteettinen ja kauneutta rakastava ihminen JA nauttia sisäisestä rauhasta?
Buddhalaiset tietävät, että haluaminen on kärsimyksen aiheuttaja.
Mutta kun minä HALUAN olla kaunis!!! Haluan. Se on minulle tärkeä arvo. Se on pinnallinen arvo. Mutta kauneus on KAUNISTA! Kauneus hivelee silmää. Tuottaa esteettistä nautintoa. Ja arvostan itseäni niin paljon, että haluan olla esteettisesti miellyttävä. Enkä mikään hitsin rupilisko.
Joten MITEN yhdistän nämä kaksi asiaa. Jos minulle putoaisi jostain rahaa, asia olisi ainakin suureksi osaksi sillä selvä. Ainakin vaatteiden osalta. Hiusten kanssa minulla on joku ikuinen kriisitila.
Jos hyväksyisin itseni tällaisena kuin olen, tarkoittaako se väistämättä sitä, että lakkaan meikkamasta ja laittamasta hiuksia ja haluamasta näyttää kauniilta? Koska jos hyväksyn itseni juuri tällaisena, miksi mitään tarvisi enää muuttaa?
TAI voisiko olla niin, että tällä hetkellä ulkonäöllisiin pyrkimyksiini liittyy epäterveitä tunnetiloja eli pelkoa, tyytymättömyyttä, muiden miellyttämisen halua... Ja VOISI olla mahdollista, että joku haluaisi näyttää kauniilta ihan vain itseään varten, se kumpuaisi silloin enemmänkin ILOSTA ja itsensä toteuttamisesta?
Luulen, että kyllä.
Luulen, että on olemassa kaksi toisistaan selvästi poikkeavaa tapaa panostaa kauneuteen ja ulkonäköön. Toinen on sairas ja taustalla on paljon pelkoja ja tällöin tunnetiloina on usein tyytymättömyyttä, stressiä, vihaa, itseinhoa, kateutta jne. Toinen on terve, jolloin henkilö yksinkertaisesti nauttii kauneudesta ja ilmaisee itseään ulkonäköönsä vaikuttamalla ja tällöin tunnetiloina on iloa ja onnea. Tällöin henkilö tekee näitä asioita vilpittömästi ITSELLEEN. Omaksi ilokseen.
Jälkimmäisessä tapauksessa henkilö saattaa esimerkiksi meikata kummallisella tavalla, koska häntä miellyttävät tietyt värit tai kuviot tai mikä vaan, ja hän ei välitä siitä, onko hän muiden mielestä kaunis vaan kokee ilmaisevansa itseään sillä, mitä tekee. Tekee sitä omaksi ilokseen.
Kuinkahan pääsisi eroon noista sairaista aspekteista ja löytäisi vain tuon itselleen tekemisen ilon.
Olen kyllästynyt tähän vaurioon sisuksissani. Se on ainoa osa-alue, jota en ole osannut parantaa. En saa siitä otetta. Se vain on ja pysyy ja häiriköi.
Koska tämä on pahin mielenrauhani ja onnellisuuteni turmelija ja stressin ja tyytymättömyyden aiheuttaja, alan tutkia, miten hitsissä korjaisin tämän asian sisuksistani. Jokin ratkaisu ON oltava olemassa.
Hiustenpidennykset
Nyt en kestä enää. Haluan otsahiuksiin pidennykset että saan ne pois ja haluan muuallekin pidennykset. Olen kasvattanut otsahiuksia pitkiksi satoja vuosia, koska leikkaan ne aina jossain vaiheessa, kun menetän hermoni ja sitten impulsiivisesti niks naks ja sinne meni kasvatus taas hukille. Ja juuri kun sain nää vähän pitkiksi, menin keväällä impulsiivisessa hermoromahduksessa kampaamoon ja niks naks tuli lyhyet. Joten nyt riittää. En KESTÄ enää tätä hiton vuosien odottelua.
Pidennykset siis.
Nyt tutkin menetelmiä ja hintoja ja parhaita kampaamoja toimenpiteen suorittamiseen.
"Mago on markkinoiden kevyin ja luonnollisin hiustenpidennystekniikka – pidennykset/tuuhennukset kiinnitetään ainoastaan puuvillalangalla eikä koko prosessissa käytetä mitään kemikaaleja."
Ahaa!
Tamperelainen Rasta-kampaamo kiinnostaisi. "Rasta on tamperelainen hyvän meiningin parturi-kampaamo". Haluaisin löytää luottokampaajan, jolla voisin aina käydä. Tosin optimaalista olisi, jos se sijaitsisi Nokialla. Mutta en tiedä, onko tällaisessa tuppukylässä asennekampaajia.
Hyi olkoon. Pidennykset maksaa 400-500 €. Se siitä sitten. Paitsi jos ehkä saisi vaan noihin etuhiuksiin. Se olisi ehkä se oleellisin asia. En kestä niitten kasvatusta enää yhtään.
Pidennykset siis.
Nyt tutkin menetelmiä ja hintoja ja parhaita kampaamoja toimenpiteen suorittamiseen.
"Mago on markkinoiden kevyin ja luonnollisin hiustenpidennystekniikka – pidennykset/tuuhennukset kiinnitetään ainoastaan puuvillalangalla eikä koko prosessissa käytetä mitään kemikaaleja."
Ahaa!
Tamperelainen Rasta-kampaamo kiinnostaisi. "Rasta on tamperelainen hyvän meiningin parturi-kampaamo". Haluaisin löytää luottokampaajan, jolla voisin aina käydä. Tosin optimaalista olisi, jos se sijaitsisi Nokialla. Mutta en tiedä, onko tällaisessa tuppukylässä asennekampaajia.
Hyi olkoon. Pidennykset maksaa 400-500 €. Se siitä sitten. Paitsi jos ehkä saisi vaan noihin etuhiuksiin. Se olisi ehkä se oleellisin asia. En kestä niitten kasvatusta enää yhtään.
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Epätäydellisyys on osa elämää
Vaikka ei se paljon auta tiedostaa, että fysiologinen minä haluaa eri asioita kuin henkinen minä. Koska olen kiinni tässä ruumiissa ja aistin tämän kehon tunteita, ja niiden vastustaminen on kovaa työtä. Ei jaksa omistaa elämäänsä pelkästään tuulimyllyjä vastaan taistelemiselle. Joskus kyse voi olla ihan vaan siitäkin, että tieto lisää tuskaa. Kun syön herkkuja, tiedostan, että se on epäterveellistä. Ja minulle tulee siksi henkisesti paha olo ja haluaisin olla tekemättä niin.
Mutta minulle tulee myös paha olo, jos koko ajan tappelen niitä tunteita vastaan.
Loppujen lopuksi kaikki kiertyy siihen tosiasiaan, että elämä on epätäydellistä. Negatiiviset tunteet ja epätäydellisyys ovat osa elämää.
Jokin minussa ajaa kohti täydellisyyttä, unelmoi siitä, pyrkii sitä kohti, yrittää ratkaista jokaisen eteen tulevan ongelman, kuvitellen, että jonain päivänä ne kaikki on ratkaistu ja sisälläni on aina hyvä olo, ei negatiivisia tunteita, mutta eihän se ole realistista. Aina tulee uusia ongelmia. Aina on negatiivisia tunteita.
Onko sen niin kauheasti väliä, jos syön 70g perunalastuja illalla?
Kai sitä on tärkeämpiäkin asioita maailmassa mietittävänä.
Mutta minulle tulee myös paha olo, jos koko ajan tappelen niitä tunteita vastaan.
Loppujen lopuksi kaikki kiertyy siihen tosiasiaan, että elämä on epätäydellistä. Negatiiviset tunteet ja epätäydellisyys ovat osa elämää.
Jokin minussa ajaa kohti täydellisyyttä, unelmoi siitä, pyrkii sitä kohti, yrittää ratkaista jokaisen eteen tulevan ongelman, kuvitellen, että jonain päivänä ne kaikki on ratkaistu ja sisälläni on aina hyvä olo, ei negatiivisia tunteita, mutta eihän se ole realistista. Aina tulee uusia ongelmia. Aina on negatiivisia tunteita.
Onko sen niin kauheasti väliä, jos syön 70g perunalastuja illalla?
Kai sitä on tärkeämpiäkin asioita maailmassa mietittävänä.
Fysiologinen minä ja henkinen minä
Minulle tuli äsken oivallus. Se ei kyllä kuulosta kummoiselta näin jollekin toiselle lausuttuna.
Minun tekee joka päivä mieli herkkuja. Se on sellainen jäytävä tunne takaraivossa. Tarve. Riippuvuus. Mutta kun sitten vaellan kauppaan, minun ei välttämättä tee mieli mitään, mitä siellä on. Vaellan siellä keksihyllyltä karkkihyllylle ja jätskihyllylle ja leipomohyllylle ja taas takaisin. Aivoni haluavat jotakin, mutta se halu ei konkretisoidu mihinkään todelliseen.
Koska kyse on nimenomaan vain siitä. Halusta. Aivojen mielihyväjärjestelmä. Dopamiini. Aivot ovat oppineet yhdistämään herkut mielihyvään ja ne vaativat sitä lisää. Ne vaativat toistoa."Lisää sitä samaa!" Se on kuin paikoilleen juuttunut levy. Juuri siitä riippuvuuksissa on kyse.
Olen myös viime päivinä tehnyt sellaista, että erotan toisistaan tunteen ja ajatuksen. Saatan ajatella, että haluaisin mennä lenkille, mutta minusta tuntuu siltä, että en halua. Ajatus ja tunne ovat eri asiat. Olen lohkonut niitä erilleen viime päivinä. Teoriassa, mitä paremmin kykenen erottamaan ne toisistaan, sitä paremmin kykenen tulevaisuudessa valitsemaan vapaasti, kumpaa seuraan.
Nyt sitten istuskelen tietokoneella, katselen Orphan Blackia ja aistin sen jäytävän tunteen. "Herkkuja!" Se on alati läsnä. Päivästä toiseen. Aamusta iltaan.
Ja yhtäkkiä tuli sellainen kirkastumisen hetki, kun selvästi NÄIN MINUT erillisenä tästä biologisesta halusta, aivoistani, fysiologiastani.
Jotkut kutsunevat sitä egoksi, minä en, koska se on minusta harhaanjohtavaa. Kyse kun on yksinkertaisesti biologiasta. Aivojen toiminnasta, hemostosta, kemiasta, elimistön toiminnasta jne.
Minä biologisena olentona on "täysin" irrallaan minusta henkisenä olentona.
Ja se pirun biologinen kapistus, jossa olen kiinni, on hyvin alkeellinen, primitiivinen, vajavainen ja haluaa kaikenlaisia vääriä asioita ja pyrkii hyvin pitkälti terrorisoimaan aina oikean minäni tavoitteita.
Niiden kahden välillä on jatkuva taistelu.
Freudilaisittain kyse lienee idistä ja egosta+super egosta. Id vs. ego
Ja sitten ne ties mitkä buddhalaistyypit taas kutsuu egoksi sitä, mikä freudilla lienee id.
No, minä kutsun niitä biologiseksi minäksi ja henkiseksi minäksi. Minä ajatuksena ja minä vietteinä, tunteina, biologiana.
Minun henkeni räytyy tämän kurjan ruumiin sisällä, joka parhaansa mukaan estää henkeäni olemasta sellainen, kuin se haluaisi olla.
Hmph.
Mutta itseasiassa myös Freudin superegoksi nimeämä osa voi johtaa harhaan. Siellä sijaitsevat ihanteet, jotka voivat olla ulkoapäin omaksuttuja tai itse asennettuja. Ihanteet eivät läheskään aina ole oikeita eli hyviä. Voi esimerkiksi jatkuvasti haaveilla laihuudesta ja stressata asiasta ja olla hyväksymättä itseään. Tämä voi olla hyvä tavoite ja ihanne tai huono. Riippuu ihan tilanteesta ja ihmisestä. Ihanteitakin tulee tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaen.
Mutta superego lienee osa biologista ja fysiologista rakennelmaa. Kysehän on aivoihin tallentuneista ohjelmista. Ohjelmoinnista. Ohjelmoidut asiat voivat olla hyviä, perustua oikeille arvoille, tai vääriä, perustua ihan vaan ympäristön aivopesuun, suodattamattomaan oppimiseen tms.
Hirveää tasapainoilua kaikki.
Egon, minuuden, henkisen minän, pitäisi sitten idin ja superegon seassa etsiä totuutta. Tasapainoa. Itse valittujen, oikeaksi kokemieen arvojen mukaista elämää.
Minun tekee joka päivä mieli herkkuja. Se on sellainen jäytävä tunne takaraivossa. Tarve. Riippuvuus. Mutta kun sitten vaellan kauppaan, minun ei välttämättä tee mieli mitään, mitä siellä on. Vaellan siellä keksihyllyltä karkkihyllylle ja jätskihyllylle ja leipomohyllylle ja taas takaisin. Aivoni haluavat jotakin, mutta se halu ei konkretisoidu mihinkään todelliseen.
Koska kyse on nimenomaan vain siitä. Halusta. Aivojen mielihyväjärjestelmä. Dopamiini. Aivot ovat oppineet yhdistämään herkut mielihyvään ja ne vaativat sitä lisää. Ne vaativat toistoa."Lisää sitä samaa!" Se on kuin paikoilleen juuttunut levy. Juuri siitä riippuvuuksissa on kyse.
Olen myös viime päivinä tehnyt sellaista, että erotan toisistaan tunteen ja ajatuksen. Saatan ajatella, että haluaisin mennä lenkille, mutta minusta tuntuu siltä, että en halua. Ajatus ja tunne ovat eri asiat. Olen lohkonut niitä erilleen viime päivinä. Teoriassa, mitä paremmin kykenen erottamaan ne toisistaan, sitä paremmin kykenen tulevaisuudessa valitsemaan vapaasti, kumpaa seuraan.
Nyt sitten istuskelen tietokoneella, katselen Orphan Blackia ja aistin sen jäytävän tunteen. "Herkkuja!" Se on alati läsnä. Päivästä toiseen. Aamusta iltaan.
Ja yhtäkkiä tuli sellainen kirkastumisen hetki, kun selvästi NÄIN MINUT erillisenä tästä biologisesta halusta, aivoistani, fysiologiastani.
Jotkut kutsunevat sitä egoksi, minä en, koska se on minusta harhaanjohtavaa. Kyse kun on yksinkertaisesti biologiasta. Aivojen toiminnasta, hemostosta, kemiasta, elimistön toiminnasta jne.
Minä biologisena olentona on "täysin" irrallaan minusta henkisenä olentona.
Ja se pirun biologinen kapistus, jossa olen kiinni, on hyvin alkeellinen, primitiivinen, vajavainen ja haluaa kaikenlaisia vääriä asioita ja pyrkii hyvin pitkälti terrorisoimaan aina oikean minäni tavoitteita.
Niiden kahden välillä on jatkuva taistelu.
Freudilaisittain kyse lienee idistä ja egosta+super egosta. Id vs. ego
Ja sitten ne ties mitkä buddhalaistyypit taas kutsuu egoksi sitä, mikä freudilla lienee id.
No, minä kutsun niitä biologiseksi minäksi ja henkiseksi minäksi. Minä ajatuksena ja minä vietteinä, tunteina, biologiana.
Minun henkeni räytyy tämän kurjan ruumiin sisällä, joka parhaansa mukaan estää henkeäni olemasta sellainen, kuin se haluaisi olla.
Hmph.
Mutta itseasiassa myös Freudin superegoksi nimeämä osa voi johtaa harhaan. Siellä sijaitsevat ihanteet, jotka voivat olla ulkoapäin omaksuttuja tai itse asennettuja. Ihanteet eivät läheskään aina ole oikeita eli hyviä. Voi esimerkiksi jatkuvasti haaveilla laihuudesta ja stressata asiasta ja olla hyväksymättä itseään. Tämä voi olla hyvä tavoite ja ihanne tai huono. Riippuu ihan tilanteesta ja ihmisestä. Ihanteitakin tulee tarkastella kriittisesti ja kyseenalaistaen.
Mutta superego lienee osa biologista ja fysiologista rakennelmaa. Kysehän on aivoihin tallentuneista ohjelmista. Ohjelmoinnista. Ohjelmoidut asiat voivat olla hyviä, perustua oikeille arvoille, tai vääriä, perustua ihan vaan ympäristön aivopesuun, suodattamattomaan oppimiseen tms.
Hirveää tasapainoilua kaikki.
Egon, minuuden, henkisen minän, pitäisi sitten idin ja superegon seassa etsiä totuutta. Tasapainoa. Itse valittujen, oikeaksi kokemieen arvojen mukaista elämää.
Yliopisto
Jaa niin...... Pääsin yliopistoon!!! Huraa!!! Tuntuu täsmälleen siltä, että ekaa kertaa lukion jälkeen elämäni jatkuu. Välissä on ollut nimenomaan välivuosia. 15 kappaletta. Lukion jälkeen halusin yliopistoon. Se oli ja on aina ollut ainoa paikka, johon tunnen kuuluvani. Kauan vaan kesti päästä sinne. Enkä ole koko aikana edes ollut pääsykokeissa kuin kaksi kertaa... Nyt ja pari vuotta sitten. Se on tämä hitsin adhd ja asperger. Perfektionismi, joka lamauttaa, keskittymisongelmat.... Kaikki sonta.
Mutta NYT se toteutui!!! Huraa!!!
Siis filosofia. Filosofian opiskelija. On kansalainen nyt.
Psykologiasta teen sivuaineopinnot. Ainakin.
Nyt alkaa suuri opiskelijaelämä. Opiskeleminen on niin hauskaa!
Mutta NYT se toteutui!!! Huraa!!!
Siis filosofia. Filosofian opiskelija. On kansalainen nyt.
Psykologiasta teen sivuaineopinnot. Ainakin.
Nyt alkaa suuri opiskelijaelämä. Opiskeleminen on niin hauskaa!
Eskapistinen vs. tulkitseva kirjallisuus
Kun tajusin jokin aika sitten, että rakastan eniten scifi ja fantasia tv-sarjoja, ymmärsin, että kaipaan yhä toisiin maailmoihin eläytymistä. Kadotin kykyni lukea fiktiota joskus kun olin yli 20-vuotias. Sitä ennen ahmin fantasiaa ja kauhua, joita siihen aikaan ei tosin kovin paljon vielä ollut tarjolla. Nyt olen yli 10 vuotta lukenut lähes pelkkiä tietokirjoja ja elämäkertoja. Päätin kuitenkin antaa fiktiolle nyt uuden mahdollisuuden. Lainasin kirjastosta fantasiakirjan (Gregory Maguire: Noita), kauhukirjan (Guillermo del Toron vampyyrisarjan ekan osan; Vitsaus) ja yhden jonkun muun ja lisäksi Harry Potter -sarjan ekan osan sekä suomeksi että englanniksi. Lisäksi mukaan tarttui tietysti pari elämäkertaa (Dalai Laman sekä punakhmerien terrorista selvinneen kambodzalaisnaisen kirjan).
Näistä ahmin ensimmäisenä tietysti kambodzalaisnaisen elämäkerran. Se houkutteli eniten.
Aloitin Potterin, luin sitä sekä suomesi ja englanniksi ja pohdin kumpi olisi parempi, mutta totesin pian, että ei kumpikaan. Aivan liian lapsellinen kirja. Kirjoitettu ipanoille. Yök.
En aikonut lannistua, joten aloin lukea del Toron Vitsausta. (del Toro on sikahyvä elokuvaohjaaja, joka on ohjannut mm. Panin labyrintin). En ole edennyt juuri alkua pidemmälle, mutta jaksan ainakin vielä lukea sitä. Tosin minua myös oksettaa samalla kun luen sitä, koska... No, tässä päästään juuri siihen, että minulta puuttuu termit kirjallisuuden kuvaamiseen. Yritin hieman tutkia netistä asiaa ja tulin siihen tlokseen, että kyse on interpretiivisen ja eskapistisen kirjallisuuden erosta. Luin aiheesta sattumalta jo jokin aika sitten, joten palasin tutkimaan asiaan, josko siinä olisi kaipaamani termit, ja näin vaikuttaisi olevan.
Artikkeli: Escape vs. Interpretive Fiction
Eskapistinen kirjallisuus keskittyy puhtaasti vain viihdyttämään lukijoita ja hakee suoria suoria reaktioita.
Tämä ei ole kovin syvällistä. "There’s not really a deep meaning to a death or a couple getting together."
Interpretiviinen eli tulkitseva kirjallisuus on syvällistä. Se voi olla symbolista, se panee ajattelemaan.
Seuraavaksi artikkelissa tarkastellaan esimerkkejä eskapistisesta ja tulkitsevasta kirjallisuudesta.
Nälkäpeli ja Twilight-sarja ovat eskapistisia. Niissä esimerkiksi ulkonäkö on tärkeä asia. Tässä artikkelin luettelot:
The Hunger Games
-The inequality between the rich and poor
-Suffering for entertainment
-Evolving Identity
-The importance of appearances
Twilight
-Family
-Physical and self Isolation
-Personal choices
-Forbidden love
Verratkaapa näitä sitten interpretiivisen kirjallisuuden esimerkkeihin:
1984
-The dangers of totalitarianism
-Psychological Manipulation
-Control of Information and History
-Language as mind control
The Giver
-Escaping the world through death
-Importance of human emotion
-The dangers of stability and predictability
-The relationship between memories and wisdom
Huomaatteko eron?
Vitsaus on eskapistinen romaani. Ja se aiheuttaa minulle pahoinvointia. Kuitenkin arvostan sitä, että kirja on saanut minut tuntemaan jännitystä. Voi kuitenkin olla, että kun nyt etenen noilta alkusivuilta vähän eteenpäin, pahoinvointi muuttuu oksenteluksi ja kirja lentää seinään. Siinä vaiheessa os kuulen yhdenkin kerran päähenkilöitä kuvattavan "Hän oli todella kaunis...." lentää laatta ja tiedän, etten kestä enempää.
Vihaan romaaneja, joissa päähenkilöt kuvataan kauniiksi ja komeiksi ja kaikki on sellaista hitsin epärealistista pintakiiltopaskaa. YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK.
Jos kirjassa aletaan jauhaa tuollaista sontaa, tiedän, että se on läpikotaisin paskaa, koska se paljastaa kirjoittajan pinnallisuuden. Eikä pinnalliselta kirjoittajalta voine odottaa muuta kuin pinnallista paskaa.
Eli en kestä eskapistista kirjallisuutta.
Scifiä ja fantasiaa ja fiktiota löytyy myös tulkitsevana. Pitää etsiä sellaisia. Tai sitten pitäydyn elämäkerroissa ja tietokirjallisuudessa.
Annan del Toron kirjalle kuitenkin mahdollisuuden, mutta voipi olla, etten kestä kovin kauan. Riippuu vähän, miten suureen pinnallisuuteen kirjassa mennään.
Ökkö ökkö.
Tässä on ehkä paras lukemani kirja:
Kieli on todella kaunista ja myös tarina ihana. Pitää lukea se tänä vuonna uudestaan. Rakastan sitä!
Näistä ahmin ensimmäisenä tietysti kambodzalaisnaisen elämäkerran. Se houkutteli eniten.
Aloitin Potterin, luin sitä sekä suomesi ja englanniksi ja pohdin kumpi olisi parempi, mutta totesin pian, että ei kumpikaan. Aivan liian lapsellinen kirja. Kirjoitettu ipanoille. Yök.
Artikkeli: Escape vs. Interpretive Fiction
Eskapistinen kirjallisuus keskittyy puhtaasti vain viihdyttämään lukijoita ja hakee suoria suoria reaktioita.
For example: if a character dies, they’re hoping the readers feel sorrow (or joy if it’s the antagonist) and if two lovers finally get together, they want people to feel elation towards the event.
“Yah they’re finally together! They were made for each other!”
Tämä ei ole kovin syvällistä. "There’s not really a deep meaning to a death or a couple getting together."
Interpretiviinen eli tulkitseva kirjallisuus on syvällistä. Se voi olla symbolista, se panee ajattelemaan.
"Interpretive literature is meant to expand life awareness and to communicate truths of human existence."Artikkelissa sanotaan, että suurin osa elämäkerroista on interpretiivisiä.
"Most biographies are interpretive non-fiction as the person the story is about discovers something that changes their life, creating a dominant theme in the story."Toki eskapistisissakin romaaneissa on teema. Kirjoissa on aina teema.
Seuraavaksi artikkelissa tarkastellaan esimerkkejä eskapistisesta ja tulkitsevasta kirjallisuudesta.
Nälkäpeli ja Twilight-sarja ovat eskapistisia. Niissä esimerkiksi ulkonäkö on tärkeä asia. Tässä artikkelin luettelot:
The Hunger Games
-The inequality between the rich and poor
-Suffering for entertainment
-Evolving Identity
-The importance of appearances
Twilight
-Family
-Physical and self Isolation
-Personal choices
-Forbidden love
Verratkaapa näitä sitten interpretiivisen kirjallisuuden esimerkkeihin:
1984
-The dangers of totalitarianism
-Psychological Manipulation
-Control of Information and History
-Language as mind control
The Giver
-Escaping the world through death
-Importance of human emotion
-The dangers of stability and predictability
-The relationship between memories and wisdom
Huomaatteko eron?
Vitsaus on eskapistinen romaani. Ja se aiheuttaa minulle pahoinvointia. Kuitenkin arvostan sitä, että kirja on saanut minut tuntemaan jännitystä. Voi kuitenkin olla, että kun nyt etenen noilta alkusivuilta vähän eteenpäin, pahoinvointi muuttuu oksenteluksi ja kirja lentää seinään. Siinä vaiheessa os kuulen yhdenkin kerran päähenkilöitä kuvattavan "Hän oli todella kaunis...." lentää laatta ja tiedän, etten kestä enempää.
Vihaan romaaneja, joissa päähenkilöt kuvataan kauniiksi ja komeiksi ja kaikki on sellaista hitsin epärealistista pintakiiltopaskaa. YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖK.
Jos kirjassa aletaan jauhaa tuollaista sontaa, tiedän, että se on läpikotaisin paskaa, koska se paljastaa kirjoittajan pinnallisuuden. Eikä pinnalliselta kirjoittajalta voine odottaa muuta kuin pinnallista paskaa.
Eli en kestä eskapistista kirjallisuutta.
Scifiä ja fantasiaa ja fiktiota löytyy myös tulkitsevana. Pitää etsiä sellaisia. Tai sitten pitäydyn elämäkerroissa ja tietokirjallisuudessa.
Annan del Toron kirjalle kuitenkin mahdollisuuden, mutta voipi olla, etten kestä kovin kauan. Riippuu vähän, miten suureen pinnallisuuteen kirjassa mennään.
Ökkö ökkö.
Tässä on ehkä paras lukemani kirja:
Kieli on todella kaunista ja myös tarina ihana. Pitää lukea se tänä vuonna uudestaan. Rakastan sitä!
"Hän heräsi pikku loiskahduksiin puron solinassa ja veden helkkeeseen kivimaljoissa. Hän kurkisti saniaisensiipien välistä ja näki jotain. - Pahkilas periköön, hän sanoi itsekseen. Sillä jos hän mitään ihaili maailmassa niin jalkoja. Ja tuolla hänen alapuolellaan puron vedessä, kaikkein sammaleisimmassa kivenkolossa, peseskeli joku olento parhaillaan jalkojaan. Ja niissä jaloissa oli varpaat, valkeat kuin ukonkivi kuulaassa vedessä, ja kun ne liikahtelivat, kuului liplatus joka oli herättänyt hänet, vaikka olikin niin pienenpientä että hädin tuskin erottui." (s. 22)
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Kirjojen poistomyynti
Laitoin huutonettiin myyntiin kirjoja. Alla teokset ja linkit huutonettiin.
Kurcinka: Raising your spirited child
"The spirited child — often called "difficult" or "strong-willed" — can easily overwhelm parents, leaving them feeling frustrated and inadequate. Spirited kids are, in fact, simply "more" — by temperament, they are more intense, sensitive, perceptive, persistent, and uncomfortable with change than the average child..."
7 €
Stop Me Because I Can't Stop Myself : Taking Control of Impulsive Behavior
" Drs. Jon Grant and S. W. Kim, the nation's leading specialists on impulse control disorders, offer the latest research and practical help for those who engage in all types of impulse-related behaviors."
5 €
Webb ym.: Misdiagnosis and dual diagnoses of gifted children and adult
"Physicians, psychologist, and counselors are unaware of characteristics of gifted children and adults that mimic pathological diagnoses. Six nationally prominent health care professionals describe ways parents and professionals can distinguish between gifted behaviors and pathological behaviors."
10 €
Naomi Klein: No logo - Tähtäimessä brändivaltiaat
5 €
Russell Barkley: Taking charge of adult ADHD
"For adults with ADHD, problems with attention, planning, problem solving, and controlling emotions can make daily life an uphill battle. Fortunately, effective help is out there. No one is a better guide to how to get the best care—and what sufferers can do for themselves—than renowned ADHD researcher/clinician Russell A. Barkley."
10 €
Kelly & Ramundo: You mean I'm not lazy, stupid or crazy
"The classic self-help book for adults with attention deficit disorder"
7 €
Dalai Lama: Toward a True Kinship of Faiths: How the World's Religions Can Come Together
"May the effort of this book be of benefit to the emergence of a genuine understanding between the world's great religions, and may it foster in us deep reverence toward each other." The Dalai Lama
5 €
Begich: Angels don't play this HAARP
"The United States Navy and Air Force have joined with the University of Alaska, Fairbanks, to build a prototype for a ground based "Star Wars" weapon system located in the remote bush country of Alaska. ...describes the science and the political ramifications of this technology. "
5 €
Deepak Chopra & Leonard Mlodinow: Maailmankatsomusten taistelu
"Mitä tapahtuu, kun yhdistetään henkisyyden sanansaattajan Deepak Chopran ja huippufyysikko Leonard Mlodinowin vastakkaiset näkemykset maailmankaikkeudesta? Syntyy vähintäänkin mieltä avartava keskustelu ihmisyydestä."
10 €
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
Nick Arrojo: Great hair
8€
"The spirited child — often called "difficult" or "strong-willed" — can easily overwhelm parents, leaving them feeling frustrated and inadequate. Spirited kids are, in fact, simply "more" — by temperament, they are more intense, sensitive, perceptive, persistent, and uncomfortable with change than the average child..."
7 € Stop Me Because I Can't Stop Myself : Taking Control of Impulsive Behavior
" Drs. Jon Grant and S. W. Kim, the nation's leading specialists on impulse control disorders, offer the latest research and practical help for those who engage in all types of impulse-related behaviors."
5 €
Webb ym.: Misdiagnosis and dual diagnoses of gifted children and adult
"Physicians, psychologist, and counselors are unaware of characteristics of gifted children and adults that mimic pathological diagnoses. Six nationally prominent health care professionals describe ways parents and professionals can distinguish between gifted behaviors and pathological behaviors."
10 €
5 €
"For adults with ADHD, problems with attention, planning, problem solving, and controlling emotions can make daily life an uphill battle. Fortunately, effective help is out there. No one is a better guide to how to get the best care—and what sufferers can do for themselves—than renowned ADHD researcher/clinician Russell A. Barkley."
10 €
"The classic self-help book for adults with attention deficit disorder"
7 €
Dalai Lama: Toward a True Kinship of Faiths: How the World's Religions Can Come Together
"May the effort of this book be of benefit to the emergence of a genuine understanding between the world's great religions, and may it foster in us deep reverence toward each other." The Dalai Lama
5 €
"The United States Navy and Air Force have joined with the University of Alaska, Fairbanks, to build a prototype for a ground based "Star Wars" weapon system located in the remote bush country of Alaska. ...describes the science and the political ramifications of this technology. "
5 €
Deepak Chopra & Leonard Mlodinow: Maailmankatsomusten taistelu"Mitä tapahtuu, kun yhdistetään henkisyyden sanansaattajan Deepak Chopran ja huippufyysikko Leonard Mlodinowin vastakkaiset näkemykset maailmankaikkeudesta? Syntyy vähintäänkin mieltä avartava keskustelu ihmisyydestä."
10 €
Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
8€
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Outolintu, erilainen – Tutkielma yliherkästä väri-ihmisestä muotojen yhteiskunnassa
Loppuunmyynti. 5 € kpl (+ postarit 2 €)
Kirjaa voi tilata lähettämällä sähköpostia osoitteeseen info@ajatushattukustannus.com, jolloin toimitan laskun kirjan mukana, tai ostamalla huutonetistä. Kirjaa on myynnissä myös useissa verkkokaupoissa.
Psykologian tohtori Sylvi-Sanni Manninen kohtasi elämäntyössään uuden ihmistyypin: poikkeuksellisen herkän väri-ihmisen. Manninen kehitti tutkimustyönsä tuloksena psykologisen testin, jonka avulla hän saattoi selvittää, reagoiko tutkittava väriin vai muotoon. Näin Manniselle selvisi, että kysymyksessä on ulottuvuus, jana, missä yksilöt sijaitsevat eri kohdissa, toiset muodon ääripäässä, toiset värin ja jotkut siinä välillä.
Väri-ihmiset ja muotoihmiset eroavat toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön hyvin voimakkaasti; heidät erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. He ovat usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat ovat heille omiaan.
Kirja herättää myös keskustelua herkkien yksilöiden kohtalosta yhteiskunnan musertavissa rattaissa. Väri-ihmiset tuntevat itsensä usein erilaisiksi. Sisäänpäin kääntyneinä, ujoina, hiljaisina ja omaehtoista vapautta rakastavina heillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, jossa ihannoidaan suulasta, ulospäinsuuntautnutta yksilöä. Itsemurhat, paniikkihäiriöt ja kiusatuksi tuleminen on tuttua väri-ihmiselle.
Tämän kirjan tarkoitus on auttaa erityisherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan.
Sylvi-Sanni Manninen on valinnut kirjan motoksi katkelman tanskalaisen kirjailijan, Jens Peter Jacobsenin, teoksesta Mogens and Other Stories (sitaatin suomentanut Sylvi-Sanni Manninen): ”Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta...? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa. Elämän ilon ja riemun he juovat sydämensä juurilla, kun toiset tarttuvat niihin vain karkeilla käsillään.”
Väri-ihmiset ja muotoihmiset eroavat toisistaan selkeimmin siinä, että väri-ihmiset reagoivat ympäristöön hyvin voimakkaasti; heidät erottaa ympäristöstä vain hienon hieno raja. He ovat usein hyvin lahjakkaita, varsinkin taiteellisesti, ja luovat alat ovat heille omiaan.
Kirja herättää myös keskustelua herkkien yksilöiden kohtalosta yhteiskunnan musertavissa rattaissa. Väri-ihmiset tuntevat itsensä usein erilaisiksi. Sisäänpäin kääntyneinä, ujoina, hiljaisina ja omaehtoista vapautta rakastavina heillä on vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, jossa ihannoidaan suulasta, ulospäinsuuntautnutta yksilöä. Itsemurhat, paniikkihäiriöt ja kiusatuksi tuleminen on tuttua väri-ihmiselle.
Tämän kirjan tarkoitus on auttaa erityisherkkiä väri-ihmisiä ymmärtämään paremmin omaa erikoislaatuaan ja vapauttaa heidät arvostamaan omaa olemustaan.
Sylvi-Sanni Manninen on valinnut kirjan motoksi katkelman tanskalaisen kirjailijan, Jens Peter Jacobsenin, teoksesta Mogens and Other Stories (sitaatin suomentanut Sylvi-Sanni Manninen): ”Tiedätkö, että maailmassa on olemassa salainen veljeskunta...? Täällä on ihmisiä, joille luonto on antanut toisenlaisen luonteenlaadun. Heillä on laajempi sydän ja nopeampi veri. He toivovat ja pyytävät enemmän. Heillä on voimakkaammat halut ja kaipaus, joka on villimpää ja polttavampaa kuin rahvaalla. He ovat lapsia, joiden syntymässä haltiattaret olivat läsnä; heidän silmänsä ovat avoimemmat, heidän aistinsa terävämmät kaikessa tajuamisessa. Elämän ilon ja riemun he juovat sydämensä juurilla, kun toiset tarttuvat niihin vain karkeilla käsillään.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)