Ihmislajin ylimielisyydestä

Olen käsittänyt, että ateistit ovat valinneet olla uskomatta Jumalaan, koska Jumalasta ei ole olemassa empiirisiä todisteita. Kuitenkaan Jumalan olemassaolottomuudestakaan ei ole empiirisiä todisteita. Tämän vuoksi, ainakin näillä perusteilla valittu, ateistinen kanta on järjetön. Näillä perusteilla pitäisi päätyä agnostisismiin. Agnostisimi onkin varsin kunnioitettava näkökanta, jota myös itse kannatan joskin teismiin kallistuneena agnostikkona. Pohjimmiltani olen kuitenkin sitä mieltä, ettemme voi koskaan tietää mitään varmasti. Erehtymisen mahdollisuus on aina olemassa. Vaikka olen valinnut uskoa Jumalaan, tiedän, että kyse ei ole tiedosta. Olen siis sekä agnostikko että teisti.

Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että todellisuuskäsityksen rajaaminen empiristisin perustein on ahdasmielistä. Jos ajattelemme, että olemassa on vain sitä, minkä voimme nähdä, maistaa ja haistaa, jota voimme tutkia tieteellisillä menetelmillämme ja tehdä siitä konkreettisia havaintoja vähintäänkin jonkinlaisten tutkimusvälineiden avulla (kuten alkeishiukkasista), eikö tämä ole ylimielistä? Eikö ihminen tällöin aseta itsensä maailmankaikkeuden kruunuksi?

Perustelen: Jos oletamme, että ihminen ei ole korkein mahdollinen elämänmuoto, meille pitäisi olla itsestäänselvää, että on asioita, joita emme voi tutkia rajallisen järkemme ja tieteemme keinoin. Kuvittelemmeko tosiaan, että kaikki minä on olemassa, on ihmisjärjen ja havaintokyvyn ulottuvilla? Se on ylimielisyyttä jos mikä. "Minä, ihminen, kykenen järkeni ja tieteeni avulla tutkimaan kaikkea mikä on olemassa".

Jos pohdimme sitä, että ihminen havaitsee todellisuuden oman käsitejärjestelmänsä kautta, oman mielensä ja aistijärjestelmiensä kautta, pääsemme siihen kiehtovaan tosiasiaan, ettei meillä ole eikä koskaan tule olemaan mitään "Jumalan näkökulmaa" todellisuuteen vaan voimme havaita todellisuudesta vain sellaisia asioita, joiden havaitsemiseen meille on suotu aistimisvälineet. Mistä ihmeestä voimme tietää, mitä kaikkea jää tämän rajallisen fyysisen koneistomme havaintokyvyn ulottumattomiin? Emme mistään.

Meillä on ihmisen näkökulma todellisuuteen. Rajallinen. Ja tulkittu.

Ja kuvittelemmekko tosiaan järkemme olevan niin ylivertainen, että vaikka fyysinen olemuksemme jo asettaa rajat sille, mitä voimme havaita, pystyisimme selittämään järkemme avulla ja tieteen avulla kaiken mitä on olemassa?

Voisimmeko olettaa, että on olemassa asioita, jotka

1. jäävät rajallisen fyysisen olemuksemme havaitsemiskykyjen ulottumattomiin 
2. ylittävät järkemme ja käsityskykymme rajat?

Minusta olisi varsin älykästä olettaa näin, sillä muutoin päädymme kantaan, jossa taas kerran, ihminen asetetaan jonnekin jalustalle luomakunnan herraksi; ihmisen ylimielisyyteen lajiaan kohtaan.

Eikö maailmankaikkeudessa todella ole ihmistä suurempia asioita?

Minusta on järkevämpää olettaa, että on kuin olettaa, että ei ole.

Vaikka asiasta ei saada empiiristä ja tieteellisesti todistettavaa tietoa. Ei tietenkään saada, koska meitä korkeammat elämänmuodot helposti ovat

1. sellaisia, ettemme pysty aistijärjestelmillämme niitä havaitsemaan
2. ylittävät järkemme/käsityskykymme rajat

Silti, jos oletetaan, että tällaisia korkeampia elämänmuotoja on olemassa, täällä, joukossamme, lähellä, ei vain kaukaisilla planeetoilla, näiden olentojen olemassaolo vaikuttaa meihin. Siitä syntyy jälkiä. Viitteitä, jonkin muun olemassaolosta.

Jos nyt puhutaan Jumalasta, entä jos Jumala on yksinkertaisesti vain tällainen ihmistä korkeampi elämänmuoto?

Kuka sanoo, ettei tällaisia Jumalia voisi maailmankaikkeuden loputtomuudessa olla useampiakin. Tai tarvitseeko niitä olla. Entä jos Jumala on maailmankaikkeus?

Tässä kohtaa loppuu ihmisen käsityskyky. Emme koskaan saa tietää noin suuria asioita. Ne on meiltä iäksi salattu.

Tietysti on niitä, jotka valitsevat, Wittgensteinin sanoin, vaikenemisen. "Siitä mistä ei voi puhua, on syytä vaieta". Toisin sanoen jäljelle jäävät agnostikot, jotka eivät ota kantaa asioihin, jotka jäävät käsityskykymme ulkopuolelle.

Minä olen sellaiseen kantaan liian utelias. Haluan yrittää saada selvää tuosta ihmisen ylittävästä todellisuudesta kaiken sen, minkä voin. Yritän tutkia niitä jälkiä, jotka korkeammat elämänmuodot jättävät. Ja ei, tällainen tieto ei ole yleensä järin empiiristä tai tieteellisestä todennettavaa. Entä sitten? Ketä kiinnostaa. Ei minua ainakaan. Ehkä en voi todistaa mitään teorioistani kenellekään, mutta tarvitseeko minun edes? Voin kertoa niistä, ja ihmiset voivat kiinnotua niistä tai olla kiinnostumatta. Aivan sama. Jokainen konstruoikooon oman käsityksensä todellisuudesta.