Koska olemme tunneohjautuvia, vaikutamme usein laiskoilta. Norminmukaiset ihmiset erittäin mielellään syyttävät meitä laiskuudeta ja nauttivat saadessaan oksennella päällemme. Me emme siivoa, jos meitä ei huvita, koska teemme mieluummin jotain sellaista, mikä meitä huvittaa. Tai ei, emme tee mieluummin jotain sellaista, mikä meitä huvittaa, vaan meidän on pakko. Se ei ole valintakysymys. Ja juuri siksi, me emme ole laiskoja. Tai varmaan meissä on laiskojakin.
Mutta jos minä en esim. saa isteäni lenkille enkä uimaan ja makaan sohvalla kuin kala enkä edes siivoa, vaikka koti on kuin lehmänläjä, johon joku on oksentanut, niin en ole laiska. Minua ei vaan huvita ja en pysty motivoimaan itse itseäni vaan motivaationi syntyy ainoastaan sen perusteella, mikä minua huvittaa. En pysty keskittymään asioihin, jotka minua eivät huvita. En vain pysty.
Mutta en ole laiska, koska saatan olla menossa elokuviin ystäväni kanssa, jolla on auto, ja hän haluaisi kyyditä minut, mutta sanon ei, haluan pyöräillä, koska tykkään liikkua vain, kun siinä on jotain järkeä. Ehdotan, että pyöräilemme elokuviin. 20km sinne ja 20km takaisin.
Ni.
Tunneohjautuvuus ohjaa motivaatiota ja motivaatio tarkkaavaisuutta ja toimintaa. Siellä missä ei ole motivaatiota ei voi olla toimintaa. Simple as that. Ja ADHD on motivaatiohäiriö ja aikomushäiriö. Ei pysty muuttamaan ajatuksia toiminnaksi ellei HUVITA.
Ymmärrättekö? EI PYSTY. IMPOSSIBLE. Tajutkaa tämä, kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti